sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Muikunmätiä sormissa ennen armeijaa


30.12.-18 Muikunmätiä sormissa ennen armeijaa: Syksyä oli vielä jäljellä ennen kuin minun oli määrä lähteä Santahaminaan. Syyskuu oli harjoittelun suhteen kuin lepokuukausi, sillä kävin lenkillä keskimäärin vain joka toinen päivä. Silloin tein 10 tai 15 kilometrin lenkin löysällä vauhdilla, tosin juoksureitit valitsin sellaisiin suuntiin, joissa tiet olivat mäkisiä. Esimerkiksi Lonkaantiellä oli kilometrin matkalla lähes 70 metrin nousu kilometrin matkalla, kun tie johti molemmista suunnista Lonkaanvaaran laelle. Tämä oli myös se paikka, jossa sitten myöhempinä vuosina tein paljon kovavauhtisia ylämäkivetoja. Syyskuun kilometrit jäivät alle kahden sadan, koska harjoituskertoja oli vain viisitoista.

Syksyllä en juossut paljon, mutta liikuin muulla tavalla paljon. Kun ei tarvinnut enää mennä kouluun, niin kävelin lähialueen metsissä ja keräsin marjoja ja sieniä. Uusi navetta oli jo valmistumaisillaan, joten aikaa jäi muuhunkin kuin työntekoon. Mustikan kypsymisen ja keräämisen jälkeen nousivat sienet. Ja puolukoiden kerääminen tulevaa talvea varten oli itsestään selvä asia joka syksy.

Kaikki keräämäni sienet olivat haaparouskuja, sillä esim. herkkutatteja ei vielä kovin hyvin ymmärretty käyttää ruuan valmistuksessa. Heti keräämisen jälkeen rouskut piti keittää vedessä, huuhdella ja lopuksi suolata merisuolalla. Ulkosaunassa, joka oli meidän ainoa saunamme, oli Kota-kattila, johon mahtui noin 80 litraa vettä. Niinpä siinä pystyi keittämään rouskuja melkoisen määrän kerralla. Huuhtomisen ja valuttamisen jälkeen laitoin sienet kymmenen tai kahdenkymmenen litran sankoihin siten, että merisuolaa piti sekoittaa sienien väliin 15-20 prosenttia sienien kokonaispainosta. 

Valmista sientä kertyi sankoihin kaikkiaan 80 kiloa. Muistan tämän ja siitä saamani rahan, kun veimme sienet Joensuuhun Tuote ja Vihannes - nimiseen erikoisliikkeeseen. Sinä syksynä liike maksoi suolatusta haaparouskusta tasan neljä markkaa kilolta. Ja sehän tarkoitti sitä, että sain sienistä 320 markkaa. Ei ainakaan matti ollut enää kukkarossa!

Tänä syksynä ennen armeijaan lähtöä tein myös sellaista työtä, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt eikä kukaan muukaan omalla kylälläni. Ja taisinpa olla niitä ensimmäisiä koko Juuassa, jotka ryhtyivät sellaisen uuden tuotteen valmistamiseen. Kyse oli muikunmädin valmistuksesta.

Kahden kilometrin päässä asunut vanhempi enoni oli sivuammatiltaan ammattikalastaja lypsykarjatalouden ohessa. Kävi niin, että sinä syksynä vuonna 1976 Pohjois-Karjalan kalatalouspiiri (tai mikä sen virallinen nimi olikaan?) halusi nostaa kaloista saatavan tulon arvoa. Niinpä ennen muikunkutua myös Vihtasuolla järjestettiin päivän kestänyt kurssi, jossa opetettiin, miten valmistetaan korkealaatuista muikunmätiä ravintoloiden herkkusuille. Joensuusta asti oli tullut kalatalouspiirin edustajana joku Pikkarainen (etunimi ei ole enää muistissa) neuvomaan ja näyttämään vaihe vaiheelta, miten muikunmäti irrotetaan muikusta ja miten se sitten valmistetaan lopputuotteeksi saakka.

1970-luvulla Pielisen muikku oli erittäin kookasta. Muikkujen ollessa suurimmillaan enollani oli käytössä silmäkooltaan 20-21 mm:n muikkuverkkoja. Vuonna 1976 ne olivat vähän pienempiä, ehkä noin 18 mm:n kokoisia. Jos joku on kalastanut verkoilla, niin silloin suurin piirtein tietää, miten isoja edellä mainitulla silmäkoolla pyydettävät muikut ovat. Voin tässä ohimennen mainita, että nykyisin Pielisen muikut ovat pieniä, sillä 11-12 mm on sopiva silmäkoko, jos aikoo jotain saada. Eipä silti, ei pyytäjiäkään enää juuri ole, sillä muikut otetaan vedestä isoilla troolialuksilla.

Enoni oli mennyt apumiehensä kanssa jo puolipimeässä ennen auringon kajastusta Pielisen selkävesille nostamaan verkkoja, jotka hän oli käynyt laskemassa järveen edellisen iltapäivän aikana. Myös sinä aamuna, jolloin syyskuun aamuja ei ollut enää jäljellä kuin sormin laskettava määrä, enoni ruskeanmusta puuvene täyttyi verkoista, jotka olivat täynnä isoja hopeanhohtoisia muikkuja. Painavan lastin takia Kitulan Hanneksen valmistama vene kynti syvältä Pielisen pintaa useamman kilometrin ennen kuin se saapui Kopsarantaan.

Rannassa verkot nostettiin sinertävän harmaaseen farmari-Mosseen ja pian auto hurautti enon talonpäädyssä olevan autotallin eteen. Autotalli oli muuttunut syksyn ajaksi muikkujen käsittelytilaksi, jonne muutamat kylän naiset olivat jo pyöräilleet irrottamaan muikkuja verkoista. Ensimmäinen kalalaatikko nostettiin sisälle, verkon yläpaula sidottiin narulla kiinni ja pyöräytettiin laipion pinnassa olevan poikkipuun ympäri verkon alapuolen maatessa koskemattomana lattian päällä olevassa kalalaatikossa.

Muikkujen irrottaminen piti aloittaa verkon yläosasta ja sitä mukaa kun verkko tyhjeni kaloista, niin samaa tahtia verkkoa nostettiin ylöspäin kunnes koko verkko oli tyhjä. Sitten otettiin käsittelyyn toinen verkko. Viiden metrin korkuiset verkot olivat usein pingottuneet kireälle suuren kalamäärän tähden. Kylmien muikkujen irrottelu paljain käsin aiheutti myös sen, että sormet punottivat ja saattoipa joskus myös ilkeästi paleltaa, kun joutui seisomaan verkkojen ääressä monen tunnin ajan. Ennen kutuaikaa ylivoimaisesti suurin osa muikuista oli mätimuikkuja. Kooltaan pienempiä maitimuikkuja oli aina huomattavasti vähemmän.

Muikun perkaamisen olin oppinut jo kymmenen vuoden iässä. Äiti näytti, miten se tapahtuu ja minä tein perässä. Siitä lähtien olen perannut muikkuja aina silloin, kun niitä on laitettu ruuaksi (viimeksi tänään!). Muikun perkaaminen on helppoa, sillä siinä ei tarvita apuvälineitä. Otetaan muikku käteen ja pyöräytetään peukalolla pään kiinnityskohta poikki. Samalla vetäistään sormien avulla kidukset ja rintaevät irti. Silloin irtoaa helposti myös kalan sisällä oleva ohut vaalea suolenpätkä. Peukalon ja etusormen välissä oleva muikun pää painetaan peukalolla irti. Sormissa olevat perkeet viskataan vieressä olevaan astiaan. Muikun perkaaminen on näin yksinkertaista! Se on myös nopeaa, jos muikut ovat kookkaita kuten silloin 1970-luvulla.

Näin se varmaan Pikkarainenkin teki, kun tuli Vihtasuolle mätikurssia pitämään. Kurssipäivä oli herättänyt niin paljon huomiota, että Vihtasuon kylän asukkaista koostunut yli 15 hengen joukko ei mahtunut yhtä aikaa autotallin sisään. 

Perattu mätimuikku oli Pikkaraisen kädessä, kun alkoi varsinainen mätiopetus. Pikkarainen painoi peukalollaan muikkua vatsaevien kohdalta ja työnsi kiinteän mädin ulos muikusta vieressä olevaan astiaan. Sitten hän otti toisen muikun ja teki saman uudelleen. Tätä samaa toistui niin pitkään kunnes mätiä oli kertynyt astiaan riittävän paksu kerros, jotta voitiin aloittaa seuraava vaihe. Koko ajan oli pidettävä huolta siitä, että muikun suomuja ei joutunut mädin joukkoon, koska muussa tapauksessa suomut jouduttiin noukkimaan pois seuraavien käsittelyvaiheiden aikana. Niinpä käsiä piti huuhtaista vedessä vähän väliä suomujen poistamiseksi ihon pinnalta.

Seuraavaksi alkoi mädin puhdistaminen. Mädit olivat vielä kalvojen sisällä ja joukossa oli myös verihyytymiä. Tässä vaiheessa otettiin esille tavallinen sähkövatkain. Vispilöitä pyöritettiin mätisangossa ensin hitailla kierroksilla ja sitten kierrosten voimakkuutta lisättiin. Kalvot menivät rikki ja ne tarttuivat yhtenä klimppinä vispilöihin. Niihin tarttuivat myös verikokkareet. Sitten vispilät puhdistettiin ja vatkattiin uudelleen niin kauan kunnes ylimääräistä ainesta ei enää ollut mädin joukossa.

Sitten aloitettiin mätimassan puhdistaminen. Sangossa olevan mädin joukkoon laitettiin runsaasti vettä, jota sekoitettiin kauhalla tai vastaavalla. Sitten otettiin toinen sanko, jonka päälle laitettiin puuvillaharso. Veteen sekoitettu mäti kaadettiin harson päälle ja odotettiin, kun vesi valui harson läpi. Pintaan jäänyt mäti oli nyt huomattavasti kirkkaamman näköistä, sillä veden mukana oli poistunut mädin mukana ollutta verta. Mädin peseminen suoritettiin uudelleen kuten harson läpi valuttaminen. Samalla noukittiin pois suomuja, jotka olivat joutuneet mädin joukkoon. Tässä vaiheessa muikun mäti oli jo kullankeltaista. Viimeisen pesun jälkeen mäti tuli jättää valumaan yön yli, jotta kaikki vesi olisi varmasti poistunut mädin joukosta.

Jäljellä oli enää mädin suolaus. Hienon suolan piti olla ns. voisuolaa, toisin sanoen siinä ei saanut olla jodia. Kaiketi se oli jauhettua merisuolaa, mutta silloin meillä päin puhuttiin vain voisuolasta. Sitä sai irrallisena Vihtasuon kaupasta, jota sanottiin Matin kaupaksi omistajan nimen mukaisesti, sillä kauppaa pitivät Matti ja Helena Pyykkö. Suolattavan mädin paino mitattiin ja siihen lisättiin suolaa neljä prosenttia. Nykyisin suolasuositus mädin valmistuksessa on alhaisempi eli se on 1,5- 3 prosentin välillä. Korkealaatuinen suolattu muikunmäti oli nyt valmista ja se siirrettiin sangossa kylmään säilytystilaan.
Tämän kaiken edellä kuvatun Pikkarainen opetti enon autotallissa kaikille Vihtasuon kurssilaisille. Minä olin yksi kuulijoista. Kuinka moni sitten sinä syksynä alkoi valmistaa muikunmätiä? Kävi niin, että ainoastaan minä innostuin asiasta. Kyläläiset saivat oppia, mutta siihen se jäikin. Enokaan ei halunnut vielä sinä syksynä alkaa tähän työhön, mutta hän suostui myymään pyytämiään muikkuja minulle. Niinpä ainakin viikon ajan perkasin ja ”lypsin” muikkuja niissä samoissa ulkosaunan tiloissa, jossa vähän aiemmin olin keittänyt haaparouskuja. Peratut, puhtaat muikut sain vielä myytyä halvalla kylällä asuvalle kesäasukkaalle, joka kävi autollaan muikunmyyntimatkoillaan läheisissä kylissä. Hänen ansiostaan mitään ei jäänyt hukkaan.

Valmiin muikunmädin vein sienien tapaan jälleen Joensuuhun Tuote ja Vihannekseen, joka maksoi sinä syksynä mädistä 35 markkaa kilolta. Olin sinä syksynä Juuan Vihtasuolla ainoa, joka alkoi valmistaa mätiä - kuuleman mukaan joku muu oli tehnyt sitä muualla Juuassa - mutta sitten seuraavasta vuodesta alkaen muikunpyytäjät innostuivat suuresti tästä asiasta, sillä mädin valmistuksesta sai paljon enemmän rahaa kuin pelkästä kalanpyynnistä. Vielä seuraavana syksynä hinta oli sama, mutta sitä seuraavana syksynä hinta pomppasi 80 markkaan. Mainitsen vielä senkin, että isoista muikuista sai suhteellisesti paljon enemmän mätiä kuin pienistä. Niinpä parhaimmillaan neljästä kilosta muikkuja sai kilon mätiä. Kalastaja sai siihen aikaan muikusta kuusi markkaa kilolta, joten mätibisnes oli tuottoisaa työtä.

Muikkujen päiden katkaiseminen peukalon avulla aiheutti sen, että peukalon sivuun tuli avohaava, joka aiheutti tietenkin lievää kipua. Peukalon aukeaminen ei ollut mikään ihme, sillä isoilla muikuilla on myös vahva selkäruoto. Mutta ei auttanut valittaa, vaan jatkaa, sillä mätibisnestä ei kestänyt kovin pitkään muikun mennessä kudulle. Niinpä kun sitten muutamaa päivää myöhemmin lähdin kohti Santahaminaa, niin minun oikeassa peukalossani oli kipua aiheuttava avohaava. Ajattelin, että eiköhän sillä ole vielä aikaa parantua, kun ensin pääsen Helsinkiin…

 
PS. Seuraavassa kirjoituksessa vuoden alussa menen Volgalle Tverin karjalaisten pariin.

Ennen sitä toivotan Teille kaikille lukijoille oikein hyvää ja siunattua Uutta Vuotta!

lauantai 15. joulukuuta 2018

Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia


15.12.-18 Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia: Kesällä 1976 oli enää yksi kilpailu jäljellä Sotkamon kisojen jälkeen. Viikon kuluttua Joensuussa en enää pystynyt parantamaan vitosen aikaani. Niinpä syyskuun lähestyessä löysäsin juoksuharjoittelua huomattavasti. Elokuun aikana havahduin myös siihen, että pitäisihän minun käydä myös armeija!

Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta minulla ei ollut mitään muita tulevaisuuden suunnitelmia kuin neljän vuoden päässä odottavat olympiakisat. Olin päättänyt, että sitä ennen en pyri mihinkään kouluun vaan pysyn kotona, teen töitä ja juoksen paljon. Pieni häivähdys kävi mielessä eläinlääkärin ammatista, mutta se oli vain harhainen ajatelma, sillä olin nähnyt, miten kiireistä ja sitovaa oli kunnaneläinlääkärin työ. Eihän silloin pystyisi harjoittelemaan, jos pyrkimys oli huipulle asti. Ja toisaalta, tuskin olisin edes päässyt lukemaan sille alalle, koska lukuasioihin olisi pitänyt paneutua samalla tavalla kuin mitä tein urheilun suhteen.

Kun mainitsin eläinlääkäristä, niin esimerkin näin pikkupojasta lähtien eläinlääkäri Tapio Tiurasta, joka niihin aikoihin ei enää asunut Juuassa vaan oli muuttanut takaisin Urjalaan. Tämä lähes kaksimetrinen mies oli tullut Hämeestä ja kävi meillä silloin, kun lehmät tarvitsivat hoitoa. Ollessani pieni lapsi hän nosti minut kerran hartioilleen lähes navetan laipion korkeuteen. Ehkä juuri tämä leikkisän tapahtuman seurausta oli, että hänen käyntejään ei voinut olla huomaamatta vanhempanakaan. Kohtasin hänet viimeisen kerran sattumalta Riihimäen rautatie-asemalla ollessani armeijan harmaissa seuraavan vuoden puolella. 

Eläinlääkärit joutuivat ajamaan autolla paljon pitkin maaseutua, koska pieniä maatiloja oli paljon jokaisessa kylässä. He joutuivat ajamaan myös huonoja teitä pitkin etenkin lumisten talvien aikaan. Kun alueet olivat laajoja etenkin kuntien yhteisten päivystysvuorojen aikana, niin vauhtia oli pidettävä tien päällä. Erityisesti Juuan naapurikunnan Nurmeksen eläinlääkäri Jukka Arstila oli yleisesti tunnettu vauhdikkaasta ajotavastaan. Tämän sain minäkin kuulla, vaikka asuin Juuan puolella.

Kuplavolkkari oli usein eläinlääkäreiden ja seminologien (kansankielessä keinosiementäjien) yleisin ajoneuvo aina 1970-luvulle saakka, koska tällä autolla pääsi kuuleman mukaan hyvin myös paksussa lumessa. Yhden kerran oli sattunut, että joku mummo oli kävellyt lumisella sivutiellä, kun eläinlääkäri Arstila oli pysäyttänyt kuplavolkkarinsa ja ottanut mummon kyytiinsä. Vauhtia oli kaiketi ollut reippaasti, sillä mummoa oli meno alkanut pelottaa. Hän oli sentään saanut kuskille sanottua, että "kunhan ei vain se Nurmeksen hullu eläinlääkäri sattuisi tulemaan vastaan". Mummo ei näet tuntenut autoa ajavaa eläinlääkäriä eikä kaiketi saanut myöhemminkään tietää, kenen autossa hän oli istunut. 

Eläinlääkäri oli sitten kertonut tämän tapahtuneen asian jollakin maatilalla ja näin syntyi tämä yleisesti kuultu tarina, joka on jäänyt elämään legendana ihmisten mieliin. Vanhemmat ihmiset saattavat kertovat tätä juttua yhä edelleen, sillä sattumalta jokin aika sitten sain kuulla tämän saman tarinan eräällä maatilalla, vaikka tapahtuneesta asiasta on kulunut aikaa jo puoli vuosisataa

(On se muuten kummallista, miten vanhat asiat palaavat mieleen ja kirjoitus alkaa suunnittelematta rönsyillä, kun alan tehdä uutta juttua. Nämä edellä mainitut eläinlääkäreistä kertomani jutut ovat juuri tätä rönsyä!)

Mutta armeijastahan minun piti kertoa. Silloin reilu 40 vuotta sitten pojat menivät armeijaan pääsääntöisesti vuotta myöhemmin kuin nykyisin. Niinpä myös kutsunnat olivat saman verran myöhemmin verrattuna tähän nykyiseen aikaan. Tänä päivänä nuori mies on joko lukion viimeisellä luokalla tai ammattikoulussa, kun kutsuntoihin kutsutaan. 

Kutsuntatilaisuus oli vielä edessä, mutta oli myös mahdollista anomuksen kautta aikaistaa armeijaan menoa. Se oli mahdollista aloittaa jo 17 vuoden ikäisenä. Minulle oli ollut jo pitemmän aikaa itsestään selvää, että halusin mennä urheilujoukkoihin. Kun elokuussa havahduin tähän asiaan, niin sain tietää, että hakuaika Santahaminan urheilujoukkoihin oli päättynyt jo kaksi kuukautta aiemmin. Kysehän oli lokakuun saapumiserästä, johon sijoitettiin esim. kaikki yleisurheilijat ja jalkapalloilijat. Kesäkuun saapumiserässä aloittivat mm. jääkiekkoilijat, kori- ja lentopalloilijat, painonnostajat ja judokat.

Kukaan ei ollut kertonut hakupapereista eikä hakuajoista enkä ollut itse vaivautunut ottamaan asioista selvää. Koska minulla ei ollut mitään erityisiä tulevaisuuden suunnitelmia urheilun lisäksi, niin mikään asia ei erityisemmin huolettanut. Tulojakaan minulla ei ollut mistään, vaan minulle riitti se ruoka, minkä sain kotona. Rahaa en käyttänyt juuri lainkaan, koska esim. vaatteita ostin vain harvoin, koska niitä oli saatavana käytettynä ihan riittävästi. Muotitietoisuus on ollut minulle aina vierasta. Niin oli myös silloin, sillä minulle riitti, että vaatteet olivat ehjiä, sopivia ja puhtaita. Eikö siinä ole jo tarpeeksi? 

Koska en kantanut huolta mistään, niin en säikähtänyt sitäkään, vaikka urheilujoukkoihin tehtävä hakemuspaperi oli jäänyt täyttämättä. Päätin kirjoittaa suoraan puolustusvoimien esikuntaan. Ajattelin, että koska mielestäni olin niin hyvä urheilija, niin täytyyhän heidän ymmärtää valita minut jo lokakuussa alkavaan uuteen saapumiserään. Kaiketi urheilujoukot oli perustettu urheilijoita varten ja olinhan minä sellainen? Kerroin kirjeessä lyhyesti asiani, jossa tärkein peruste valintaani olisi edellisenä vuonna juoksema 3000 metrin aika 8.26 ja nyt elokuussa juostu vitosen aika 14.31. Jälkimmäinen tulos oli sentään 19 vuoden ikäisten kärkitulos Suomessa, tosin vuotta nuorempi Ari Paunonen olisi pystynyt juoksemaan matkan paljon nopeammin, jos hän olisi halunnut tulla vitosen lähtöviivalle.

Lähettämäni kirjeen jälkeen minun ei tarvinnut odottaa vastausta kovin pitkään, kun sain armeijan esikunnasta kirjeen. Se sisälsi palvelukseen astumismääräyksen. Siinä kerrottiin lyhyesti, että asepalvelukseni alkaa Santahaminan urheilujoukoissa toisessa jääkärikomppaniassa lokakuun 15. päivä. Armeijapaikkani löytyi nopeasti ilman kutsuntatilaisuutta!

maanantai 10. joulukuuta 2018

Oma ennätys Jouko Kuhan kanssa


10.12.-18 Oma ennätys Jouko Kuhan kanssa: Helsingin SM-kisat olivat iso pettymys, koska tiesin olevani paljon paremmassa kuin mitä sain aikaiseksi pääkaupungin tunnetulla punaisella juoksuradalla. Kilpailussa kokemani viimeisen kilometrin täydellinen romahdus ei kaiketi enää tuntunut missään, sillä seuraavana päivänä tein kevyen 14 kilometrin harjoituksen neljän minuutin kilometrivauhdilla ja päivää myöhemmin tein erittäin kovan vetoharjoituksen, jossa juoksin yhteensä 50 kertaa 50 metriä saman pituisella palautuksella. Tämän harjoituksen tein kahdessa osassa niin, että välissä oli kymmenen minuuttia hölkkää.

Seuraavana päivänä juoksin vain normaalin aamulenkin ja iltasella pitkän työpäivän päätteeksi  kävin hölkkäämässä poikkeuksellisesti vain kahden kilometrin kierroksen mäntykangaspolulla. Harjoituspäiväkirjassani lukee 11.8 "Heinänkasuussa Kyyrösessä koko päivä". Kunnansuon peltoalueella oli meidän maiden lisäksi myös kolmella muulla maitotilallisella peltoja. Aleksi ja Kerttu Kyyrösen maat olivat toisella puolella peltoaukiota. Kyyröset olivat Karjalan siirtolaisia kuten monet muut kotikylälläni Juuan Vihtasuolla asuvat perheet. 

Monet Suojärveltä muuttaneet siirtolaiset olivat saaneet uuden asuinsijan kotikylältäni. Sieltä muuttaneilla ihmisillä oli suuri vaikutus myös nykyiseen asuinkuntaani, sillä juuri he päättivät rakentaa Nurmeksen kaupunkiin karjalaisen Bomban talon, joka avattiin 40 vuotta sitten vuonna 1978. On jokseenkin varmaa, että täällä ei olisi hienoa Bomban kylpylää ja tuskin paljon muutakaan matkailua, jos Suojärvi-seura ei olisi aikoinaan tehnyt Bomban karjalaistalon rakentamispäätöstä.

Kyyröset olivat jo ikääntyneitä ihmisiä, jotka omistivat yhä edelleen lypsykarjan. Heidän lapsensa olivat muuttaneet jo monia vuosia aiemmin maailmalle, joten ulkopuolinen työapu oli heille tarpeen. Vaikka elokuuta oli jo eletty yli kymmenen päivää, niin Kyyrösten heinät olivat yhä seipäillä. Olin ollut jo aiemmin kesällä nostamassa niitettyjä heiniä Aleksin erikoisen pitkille heinäseipäille. Kuivuneet heinät piti siirtää pellolla olevaan latoon, niinpä Aleksi halusi apua ja lähdin veljeni kanssa päiväksi heinänkorjuuseen. Heinät ajettiin isoon ja korkeaan latoon, josta ne sitten talven kuluessa ajettiin lehmien ruuaksi. 

Pellolla heinäkuormaa tehdessä olin aina se peräkärryn päällä seisonut kuorman tekijä, joka otti vastaan seipäiltä nostettavat heinätukot. Olin tehnyt tätä työtä joka kesä kaksitoista vuotiaasta saakka. Kuorman päällä olevan tehtävänä oli asetella hangolla heiniä siten, että kuormasta tuli riittävän leveä ja sellainen, joka ei ajettaessa päässyt kaatumaan kummallekaan puolelle, vaikka tiellä olisi ollut epätasaisia kohtia. Sen verran voin kehua itseäni ja kertoa, ettei yksikään tekemäni heinäkuorma koskaan päässyt kaatumaan kesken kuljetusmatkan, vaikka niitä kuormia kertyi vuosien saatossa melkoinen määrä.

Peräkärryyn nostettujen heinien päällä käveleminen ja saman työn toistuminen vielä heinäladon sisällä, kun kuorma purettiin heinäpystyihin, teki hyvää juoksijan lihaksille ja lisäsi lantion seudun liikkuvuutta. Tämän olin huomannut jo aiemmin edellisinä kesinä. Suolla kävelyllä on samanlaisia vaikutuksia, vaikka sitä ei kaiketi tiedetä kovin yleisesti. Niinpä en ollut huolissani seuraavan päivän kilpailusta, vaikka olin töissä Kyyrösten tilalla koko pitkän päivän aina iltaan saakka. 

Olin kuullut vähän aiemmin, että Sotkamossa järjestetään kv. yleisurheilukilpailut ja siellä oli kilpailuohjelmassa myös miesten 5000 metrin juoksu. Niinpä halusin mennä sinne, sillä muutama päivä aiemmin olleet SM-kisat olivat olleet suuri pettymys kilpailun viimeisen kilometrin aikana tapahtuneen romahduksen takia. Halusin osoittaa, että pystyn parantamaan omaa ennätystäni myös tänä vuonna, kuten oli tapahtunut jokaisena edellisenä kesänä.

Juuan Vihtasuolta on 120 kilometrin matka Sotkamon keskustaan. Kilpailut olivat poikkeuksellisen lähellä, sillä Juuasta tuntui olevan aina pitkä matka, kun katselin paikkakuntia, joissa yleisurheilukilpailuja järjestettiin. Minulla ei ollut auton ajokorttia, vaikka olin jo 19 vuoden ikäinen. Isällä oli ollut jo muutaman vuoden ajan ajokortti ja "pikkufiiat" eli Fiat 600 - merkkinen henkilöauto, joten siltä osin asia oli kunnossa. Mutta sinä kesänä sen käyttöön liittyi melkoinen ongelma. Isäni oli ajokiellossa eikä hän voinut lähteä kuskiksi, koska hän oli jäänyt kiinni rattijuopumuksesta juhannuksen aikana. 

Kun isä sai kuulla, että olin menossa Sotkamon kisoihin, niin hän halusi ehdottomasti lähteä käyttämään minua siellä. En ollut koskaan ollut hänen kyydissään kilpailumatkoilla enkä varsinkaan nyt halunnut, että lähtisimme yhdessä kilpailumatkalle. Kuitenkin isä halusi lähteä ehdottomasti matkaan, vaikka hänen ajokorttinsa oli kuivumassa. Ja kun minulla ei ollut muutakaan tietoa siitä, miten pääsen Sotkamoon, niin suostuin hiljaisesti siihen, että hän lähtee käyttämään minua kilpailureissulla. 

Kieltämättä etenkin menomatka jännitti minua enemmän kuin koskaan aiemmin istuessani autossa. Ajattelin, että varmaan poliisiauto pysäyttää meidät jostain syystä matkan varrella ja samalla Sotkamoon meno tyssää siihen. Näinhän sitä ajatellaan, kun ei olla rehellisellä tavalla matkaa taittamassa. Saattoipa tämä sama asia olla myös isäni mielessä, sillä muistiini jäi, että matkan puolivälissä isäni pysäytti auton tienvarressa olevalle levikealueelle. Pysähtymisen jälkeen hän pisti tupakaksi; ehkäpä ne olivat niitä hermosauhuja. Jos oli näin, niin jännityksen syytä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Kuitenkaan poliisit eivätkä muutkaan häirinneet meitä, vaan pääsimme vaikeuksitta kilpailupaikalle.

Sotkamon keskusurheilukenttä, juuri se paikka, jossa 1990-luvulta lähtien on sijainnut Sotkamon Jymyn pesäpallostadion, oli silloin elokuussa 1976 saamassa uudet pinnoitteet sekä juoksuradoille että muille suorituspaikoille. Työt oli jo melkein saatu valmiiksi, mutta juoksuradoilta puuttui vielä päällimmäinen valukerros. Niinpä juoksuradat olivat väriltään ruskeita, vaikka valmiiksi tultuaan ne olisivat punaisia. Kaiketi se oli tartanpinta, mikä vielä puuttui pinnasta. Viimeisen valukerroksen puuttumisesta huolimatta radalla oli hyvä juosta; niinpä nämä kansainväliset kisat järjestettiin ihan normaalisti.

Miesten sarjassa juoksemani 5000 metrin kilpailu meni juuri sitä vauhtia, jota olin juossut neljä päivää aiemmin Helsingin SM-kisoissa neljän kilometrin verran. Nyt pääsin vaikeuksitta samaa vauhtia maaliin saakka. Aikani oli 14.31,4. Vuotta aiemmin juostu oma ennätykseni 14.48 parani kerralla 17 sekuntia. Matkassa mitattuna ajan nopeutuminen tarkoitti sataa metriä.

Sijoituin kilpailussa viidenneksi. Harjoituspäiväkirjasta ilmenee, että kilpailun voitti Kenian John Ngeno ajalla 13.46. Muita merkintöjä muista juoksijoista en tehnyt, mutta muistan, että tulin maaliin peräkkäin Jouko Kuhan kanssa. En muista tarkkaan, mutta luultavasti hän oli minun edelläni. Heti kilpailun päätyttyä juttelin hänen kanssaan muutaman sanan. Hän kertoi minulle joitain kannustavia sanoja, kun minua vielä keljutti se muutaman päivän takainen epäonnistuminen SM-kisoissa. Entisen maailmanennätysmiehen kannustavat sanat tuntuivat hyviltä.

Tämä jäi toistaiseksi ainoaksi kerraksi, kun juttelin tämän kuuluisan suomalaisen juoksijan kanssa. Jouko Kuha oli silloin jo 37 vuoden ikäinen. Meillä oli ikäeroa 18 vuotta ja silti tulimme maaliin yhdessä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä tuntuu erikoiselta sattumalta. Jouko Kuha ei ollut mikä tahansa kestävyysjuoksija, sillä kahdeksan vuotta aiemmin vuonna 1968 hän oli juossut Tukholmassa 3000 metrin estejuoksun uuden maailmanennätyksen ajalla 8.24,2. Lisäksi hänellä oli ollut Suomen ennätyksiä radalla kolmen, viiden ja kymmenen kilometrin matkoilla. Kysyä voi, mikä oli Jouko Kuhan juokseman maailmanennätyksen vaikutus kestävyysjuoksun tulevaan suosioon nuorison keskuudessa.
 
Elokuun 1976 merkinnät
 
Oli hyvä, että isäni lähti käyttämään minua Sotkamon kisoissa, sillä tuskin muuten olisin päässyt sinne. Sain tehtyä oman ennätyksen ja näin ei tullut katkosta omien ennätysten paranemiseen tänäkään vuonna. Kun edistystä tapahtuu, niin silloin on henkisesti helpompaa jatkaa harjoittelua seuraavaa vuotta varten. Ja näin oli tapahtunut joka vuosi aina siitä lähtien, kun aloin harjoittaa kestävyysjuoksua neljäntoista vuoden iästä lähtien.


lauantai 8. joulukuuta 2018

Nuorten SM-kisat Helsingissä 1976


8.12.-18 Nuorten SM-kisat Helsingissä 1976: Nämä urheiluun liittyvät juttuni jatkuvat siitä, mihin edellinen päätyi. Edellä kerroin heinäkuun 1976 tapahtumista. Kuukauden vaihtuessa oli vain viikko aikaa kesän pääkilpailuun. Minulle se tarkoitti nuorten 19-20 vuotiaiden SM-kisoja, jotka pidettiin sinä vuonna Helsingin olympiastadionilla. Samalla pääsisin ensimmäistä kertaa omin silmin näkemään, miltä tämä Suomen kuuluisin urheilupyhättö näytti sen sisäpuolelta ja radalta katsottuna.

Koko kesä oli mennyt urheilun suhteen odotuksiin nähden pahasti alakanttiin - siihen oli omat syynsä - mutta siitä huolimatta olin luottavainen siihen, että tulokset tulevat paranemaan. Kisaviikolla tein erittäin kovan harjoituksen viisi päivää ennen 5000 metrin kilpailua samassa paikassa kuin vuotta aiemmin ennen Nivalan SM-kisoja, jossa juoksin 3000 metriä aikaan 8.26. Harjoituksessa kiersin alle puolen kilometrin kierrosta, jossa pohjana oli kangaspolku ja siinä oli yksi lyhyt, jyrkkä rinne, jossa oli pehmyttä, upottavaa hiekkaa.

Juoksin ensin yli neljä kilometriä mahdollisimman kovaa, sen jälkeen hölkkäsin kymmenen minuuttia ja tein sitten kolme kovavauhtista vetoa, joiden pituus oli yli kilometrin. Palautuksena oli kolme minuuttia hölkkää. Näiden jälkeen juoksin 250 metrin vetoja seitsemän kertaa ja vielä lopuksi viisi kertaa 200 metriä. Tällaista harjoituksesta käytettiin siihen aikaan nimitystä tyhjennysharjoitus ja sitä se varmaan nimen mukaisesti olikin.

Eräs juukalainen urheilumiehenä itseään pitävä mieshenkilö halusi lähteä viemään minut Helsinkiin omalla henkilöautollaan. Hänellä oli kuulemma Helsingissä joku yksin asuva tuttu, jonka luona voisimme yöpyä. 5000 metrin kilpailu oli sunnuntaina, joten ajelimme lauantai Helsinkiin johonkin tuntemattomaan kerrostalolähiöön, sillä Helsinki oli minulle täysin vieras paikka. Siellä majoittuminen oli oma ainutlaatuinen kokemus. Sain ihan hyvin nukuttua minulle varatussa huoneessa, mutta seinän takana olevassa huoneessa tämä juukalainen kuljettajani ja hänen tuttunsa nauraa hohottivat ja katselivat yhdessä jotain pornofilmiä. Pyysivät minuakin tulemaan huoneeseen. Tämä oli kiusallista ja outoa käytöstä enkä tietenkään voinut myöntyä heidän kutsuunsa. En mennyt katsomaan pornoa ja tähän päivään mennessä ne yhä ovat saaneet jäädä katsomatta. 

Kilpailupäivänä elokuun 8. päivänä oli helteinen sää. Ennen kilpailua tein erittäin suuren ja tyhmän virheen, johon en koskaan myöhemmin enää sortunut. Hölkkäsin ennen starttia peräti tunnin ajan. Oli kuumaa ja vallan hyvin olisi riittänyt 10 - 15 minuutin verryttely. Itse kilpailu meni erittäin hyvin yli neljään kilometriin saakka, mutta sitten tuli aivan täydellinen katkeaminen lämpimässä säässä. 

Juoksin neljä kilometriin asti Seppo Liutun perässä noin 14.30 loppuaikaan vievää vauhtia ja olin samalla lähellä ensimmäistä SM-mitaliani ja omaa ennätystäni. Mutta sitten viimeisellä kilometrillä tapahtui täydellinen romahdus. Oliko kyse lämpöhalvauksesta, auringonpistoksesta tai nestehukasta - sitä en tiennyt - mutta juoksu pysähtyi kuin seinään. Kun ensimmäiset neljä kilometriä olin juossut jopa alle 2.55 kilometrivauhtia, niin viimeiseen kilometriin meni aikaa jotain 3.20. Pääsin kuitenkin maaliin, vaikka muut juoksivat ohi enkä maaliin päästyäni tiennyt aikaani enkä sijoitustani. Tulokset taisin lukea vasta seuraavan päivän lehdestä. Tunnin hölkkääminen ja juomattomuus kostautuivat pahasti, mutta minä yksin olin syyllinen tähän virheeseen. Ja kuten jo edellä mainitsin, tämä virhe ei enää koskaan myöhemmin toistunut.

Jäin kilpailussa yhdeksännelle sijalle. Helsingin SM-kisojen tulokset nuorten sarjan (19-20 v.) 5000 metrillä olivat seuraavat: 

1) Juhani Holopainen Vehmersalmen Urheilijat 14.23 2) Niilo Kemppe Oulun NMKY:n Urheilijat 14.28 3) Seppo Liuttu Tampereen Urheilijat-38 14.33 4) Veikko Haapala Peräseinäjoen Toive 14.37 5) Markku Kantola Tyrnävän Tempaus 14.42 6) Yrjö Hytönen Helsingin Kisa-Veikot 14.46 7) Simo Hyvönen Sotkamon Jymy 14.51 8) Kari Rahkola Kalajoen Junkkarit 14.57,8  9) JK Juuka ja Joensuun Kataja 14.57,9 10) Juha Heinonen Liedon Luja 15.07 11) Paavo Paulin Raahen Vesa 15.13 12) Kai Ritvala Pakilan Veto 15.14 13) Viljo Kirjavainen Hauhon Sisu 15.22 14) Veikko Ahola Kalajoen Junkkarit 15.22 15) Jarmo Kymäläinen Orimattilan Jymy 15.23 16) Tom Berghäll Karis IK 15.23 17) Jouko Järvinen Orimattilan Toive 15.24 18) Matti Koivisto-Rajala Jalasjärven Jalas 15.26 19) Kimmo Raininko Liedon Parma 15.36

Useimmat näistä nuorista olivat minua vuotta vanhempia kuten esim. tuloslistan neljä ensimmäistä urheilijaa.

Laitoin tämän pitkän tulosluettelon näytille esimerkiksi siitä, kuinka paljon innokkaita nuoria kestävyysjuoksijoita oli maassamme 1970-luvulla. Jos tätä luettelo vertaa esim. nykyisiin Kalevan Kisoihin, niin eipä niissä ole paljon eroa. Tämä yllä oleva luettelo, joka koostuu lähes samanikäisistä nuorista, on kuitenkin pitempi kuin tämän päivän Kalevan Kisojen miesten tulosluettelo.

Edellä olevista urheilijoista Seppo Liuttu, Yrjö Hytönen, Kai Ritvala ja Matti Koivisto-Rajala tulivat tutuiksi reilun kahden kuukauden kuluttua, kun aloitimme yhdessä varusmiespalveluksen Santahaminan urheilujoukoissa.

 

perjantai 7. joulukuuta 2018

Korun putoamista seurasi hyvä kirjoitus


7.12.-18 Korun putoamista seurasi hyvä kirjoitus: Nyt kun joulukuun 6. päivä on ohi ja Linnan juhlat on juhlittu, niin laitan tänne poikkeuksellisesti suoran lainauksen Ilta-Sanomien uutisesta. Koko kirjoituksen kuvineen voi lukea täältä  https://www.is.fi/linnanjuhlat/art-2000005924480.html

 
”Kansanedustaja Ilkka Kanervan ja hänen puolisonsa Elina Kiikon Linnan juhlat eivät sujuneet aivan ongelmitta. Heti parin käteltyä presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion, irtosi Kiikon arvokas käsikoru ja putosi Valtiosalin punaiselle matolle.

Yllä olevalla videolla nähdään, kun Kiikko saapuu kättelypaikalle. Tällöin koru oli vielä kädessä.

– Rannekoruni putosi heti kättelyn jälkeen ja jäi sinne lattialle, Kiikko kertasi kättelyssä sattunutta kommellusta.

Pari ilmoitti heti Valtiosalista poistuttuaan turvamiehille, että koru oli pudonnut lattialle.

– Sain sen takaisin myöhemmin ja tässä se nyt on, Kiikko sanoi samalla, kun Kanerva esitteli hopeista, piikeistä koostuvaa rannekorua.


– Siinä on tosi hankala lukko, enkä uskalla enää pitää sitä, ettei se katoa uudelleen.

Koru oli Kiikon mukaan Mert Otsamon kultasepänliike Tillanderille suunnittelema ja hyvin arvokas.

– Olisi ollut ehdottomasti suuri menetys, jos sitä ei olisi löytynyt enää. On hienoa, miten elegantisti ja fiksusti adjutantit ja turvamiehet hoitivat homman, Kanerva kiitteli.

Kiikko oli valinnut Linnaan kirkkaan vihreän iltapuvun, jonka hän oli hankkinut Lontoosta. Siihen kuului näyttävä viitta ja se paljasti Kiikon käsivarsissa komeilevat tatuoinnit.

Kiikko paljasti, että hänen tekstitatuointinsa ovat hepreaa ja englantia ja sisältävät lauseita Raamatusta. Lisäksi hänen ranteessaan komeilee hänen tyttärensä nimi ja syntymäaika.

– Nämä ovat minulle todella tärkeitä ja henkilökohtaisia. Toisessa tekstissä lukee, että minä olen rakkaani ja rakkaani on minun.

– Toisen olen ottanut puoli vuotta sitten ja siinä lukee englanniksi:
”Heittäkää kaikki murheet hänen päällensä, sillä hän pitää heistä huolen”.

Tatuoinnilla on Kiikolle erityinen merkitys, sillä hän sai sen lauseesta lohtua sairastuttuaan syöpään vuonna 2016.

– Se oli minulle todellinen voimalause. Halusin ikuistaa sen käteeni, vaikka Ilkka ei pidä tatuoinneista lainkaan.”

 
Ja sitten loppuun oma lisäykseni: Jos koru ei olisi pudonnut lattialla, niin voi olla, että tätä kirjoitusta ei olisi olemassa. Korun putoaminen ei ollut sattumaa, koska tapahtuman seurauksena saimme lukea Jumalan sanaa siitä, mikä pitäisi olla tärkeää meille kaikille. Toimittajalle kiitokset avoimesta ja rohkeasta kirjoituksesta kuten myös haastattelun kohteille!

torstai 6. joulukuuta 2018

Heinäkuun 1976 tapahtumia


6.12.-18 Heinäkuun 1976 tapahtumia: Jatkan taas siitä, mihin edellinen urheilublogini "Kesällä 1976 väsytti" päättyi eli tarkastelen heinäkuun harjoittelua ja kilpailuja. Uuden navetan rakentaminen jatkui ja sen ohessa yritin harjoitella mahdollisimman hyvin, sillä kesän päätavoitteena oli elokuussa pidettävät nuorten SM-kisat, jotka sinä vuonna pidettiin Helsingin olympiastadionilla. Kuten jo aiemmin edellisessä kirjoituksessani mainitsin, niin koko kesän ajan kärsin voimakkaasta väsymyksestä. Näin oli myös heinäkuussa, vaikka harjoituspäiväkirjaani en ole siitä tehnyt mitään mainintaa. 

Kuukauden alkupuoliskolla tein monia erilaisia vetoharjoituksia. Niistä eniten oli 50 metrin kovia, täysvauhtisia spurtteja lyhyellä 50 metrin palautuksella. Kotiin menevälle kangastielle olin mitannut tarkat 50 metrin pätkät ja vetänyt kepillä paksut viivat tien pintaan. Kangastiellä oli tasainen 250 metrin pätkä, jota sitten juoksin edestakaisin. Ja jos tein 200 metrin vetoja, niin tiesin kellon avulla tarkkaan sen, mitä vauhtia pystyin juoksemaan. 

Kun katselen harjoituspäiväkirjaani, niin sieltä pystyn heti poimimaan yhden harjoituksen, jota selitän muutamalla sanalla. Heinäkuun 12. päivä olen merkinnyt "2 kertaa 3000 metriä (50 metriä 1/1 - 50 m palautusta) paitsi toisella kerralla viimeiset 300 metriä täyttä". Tämä tarkoitti sitä, että juoksin kolme kilometriä, johon sisältyi 30 kertaa kovavauhtisia 50 metrin vetoja samanpituisella palautuksella. Tällainen harjoitus tuntuu erittäin pahalta, paljon pahemmalta kuin pelkkä radalla tapahtuva kilpailu! Sitten hölkkäsin kymmenen minuuttia ja tein saman uudelleen. Ja jotta harjoitus olisi tuntunut vielä rankemmalta, niin viimeiset 300 metriä juoksin kuin pitkänä loppukirinä. Tällaisia harjoituksia en tehnyt enää aikuisena, vaikka niitä olisi ehkä pitänyt tehdä ainakin silloin tällöin.

Seuraavana päivänä 12.7 olen merkinnyt päiväkirjaani lyhyesti "7,3 + 10 VL". Kirjaimet tarkoittavat vauhtileikittelyä, jossa juostaan osa matkaa kovaa ja välillä mennään hitaammin. Vain minä tiedän, että tämä päivä oli fyysisesti yksi raskaimmista päivistä, jonka olen kokenut. Edellisenä päivänä tein tuon edellä kuvatun kovan vetoharjoituksen ja sitten aamulla normaalin 7,3 kilometrin aamulenkin. Tässä ei ole mitään erikoista, mutta koko päivän jatkunut raskas työ teki päivästä poikkeuksellisen vaikean. 

Lapioin päivän ajan soraa rakenteilla olevan lietelantasäiliön harkkojen ympärille. Meillä ei siihen aikaan ollut traktorissa etukuormaajaa, joten raskaan soran levittäminen piti tehdä lapiolla. Soran heittäminen on raskasta. Muutama lapiollinen ei vielä terveelle ihmiselle tunnu missään, mutta kun soraa levittää useamman tunnin, niin se alkaa tuntua etenkin selän alueella ja käsissä. Tein työtä poikkeuksellisesti iltayhdeksään saakka, jotta seuraavana päivänä rakennusurakkaa voitiin jatkaa muilla töillä.

Illan harjoituksen tekeminen oli ollut koko ajan mielessä, mutta lenkille lähtö viivästyi. Varmasti jo koko keho oli väsynyt, mutta ei tullut edes mieleen, että jättäisin päivän harjoituksen tekemättä. Niinpä saatuani soraurakkani tehtyä lähdin kympin lenkille. Kun juoksin kovaa, niin tuntui kuin koko selkä olisi ollut tulessa. Kipua kesti lähes harjoituksen loppuun saakka, sitten lihaksissa ollut piina hävisi. Soran lapioiminen ja päivän päätteeksi tehty juoksuharjoitus jäivät poikkeuksellisen voimakkaasti mieleeni; muuten olisin jo unohtanut kaiken tämän kaiken, jonka nyt ensimmäistä kertaa kirjoitan muistiin ja esille.

Kesäkuussa olin käynyt vain yhdessä kilpailussa, mutta heinäkuussa kävin kaksi kertaa Joensuussa kahdessa eri piirinmestaruuskilpailussa. Ensin olivat nuorten (19-20 vuotiaat) kisat. Ensimmäisenä päivänä oli 1500 metriä, jossa tulin toiseksi Tohmajärven Urheilijoiden Esa Pulkkisen ollessa jälleen kerran minun edelläni. Aikani oli 4.01,6 ja samalla se oli oma ennätykseni. Edellisenä vuonna en juossut matkaa yhtään kertaa, mutta kaksi vuotta aiemmin olin juossut matkan aikaan 4.08. Seuraavana päivänä oli 5000 metrin vuoro. Oli hellesää, niinpä juokseminen tuntui tosi raskaalta keskipäivän auringonpaahteessa. Aika yksin juostuna oli huono 15.33. Edellisen kesän ennätyksestäni 14.48 jäin kauaksi.

Viikkoa myöhemmin oli vuorossa miesten piirinmestaruuskilpailut samalla radalla. Edellisenä kesänä oli tullut toiseksi ensimmäisessä vitosen kilpailussani edellä mainitulla ajalla Lieksan Urheilijoiden Antero Vornasen jälkeen, mutta nyt jouduin keskeyttämään vajaan neljän kilometrin kohdalla voimakkaan pistoksen takia. Yllättäen vatsan alueelle tullut pistos iski jälleen! Mitään muistikuvaa tästä kilpailusta minulla ei ole, ainoastaan tämä maininta päiväkirjassa. Eikä myöskään seuraavan 1500 metrin kilpailusta jäänyt mitään muistikuvaa, ainoastaan paperille kirjoitetut sanat "pm 1500 m 4.10,0 päin persettä".

Näiden kilpailujen jälkeen jalkapohjaan iski aivan uusi vaiva, jota en ollut aiemmin kokenut eikä se vajaan kahden viikon jälkeen enää koskaan myöhemmin uusiutunut. Kyse oli kaiketi luupiikistä. Jätin joka toisen päivän juoksematta ja lopulta kipua aiheuttanut vaiva hävisi. 

Heinäkuun 1976 merkinnät
 

Heinäkuun jälkipuoliskolla alkoivat myös Montrealin olympiakisat. Seurasin tietenkin innolla näitä kisoja. Pidin itsestään selvänä, että neljän vuoden kuluttua olisin niissä kisoissa itsekin mukana, vasikka 19 vuoden ikäisenä nuorukaisena neljä vuotta tuntui vielä kaukaiselta asialta. Vaikka väsymys oli vaivannut koko kesän ja haitannut myös harjoittelua, niin minulla ei olut mitään epäilyä siitä, ettenkö olisi neljän vuoden päästä juoksemassa maratonia tulevissa Moskovan kisoissa. Olinhan saanut siitä niin varman viestin sisimpääni jo kuusi vuotta aiemmin. Tästä kerroin aiemmin blogissani http://jouninkootut.blogspot.com/2017/03/sanat-kymmenen-vuoden-paahan.html


Siihen hetkeen, kun Lasse Viren saavutti neljännen kultamitalinsa voitettuaan 5000 metrin kilpailun huippujännittävien vaiheiden jälkeen, liittyy myös sukuuni liittyvä ikimuistettava tapahtuma. Kun Lasse voitti heinäkuun 31.päivä vitosen kisan, niin juuri silloin samaan aikaan syntyi serkkuni Teemu. Niinpä muistan Teemun syntymäajan aina tarkasti!


 


 

maanantai 3. joulukuuta 2018

Lehdet pelottelevat ja lisäävät ahdistusta


3.12.-18 Lehdet pelottelevat ja lisäävät ahdistusta: ”Ihmiskunta vaarassa hävitä”. Näillä sanoilla alkaa joulukuun kolmas päivä, kun avaan pöydän ääressä varhain aamulla kännykkäni ja katson Ilta-Sanomien uutisotsikkoa. Otan kaksi ruisleipäpalasta ja laitan niiden päälle ohuet juustosiivut. Pian leipäpalaset ja kupillinen kahvia on nautittu. Uusi päivä on osaltani alkanut ja pian on aika lähteä töihin.

”Ihmiskunta vaarassa hävitä” – 5 kysymystä ja vastausta kriittisestä ilmastokokouksesta, joka alkoi Puolassa keskellä valtavaa hiilialuetta. Näin lukee koko otsikon pituudella. Yritetäänkö tällä otsikolla saada aikaan keskustelua tai suurta huomiota? Yritetäänkö sen kautta ärsyttää lukijoita vai mikä on tarkoitus? Vai onko tämä tuomiopäivän julistus, jota yritetään kertoa totuutena kaikkien niiden lukijoiden tietoisuuteen, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet oikealla tavalla tätä edessä olevaa kauheaa ilmastonmuutosta? https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005919281.html

 


”Ihmiskunta vaarassa hävitä”. Luulisi tästä tiedosta palan menevän väärään kurkkuun. Mutta ei mennyt ja lisäksi kahvikin tuli juotua ruispalojen painikkeeksi. Edes tällaiset voimakkaat otsikot eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, koska en usko siihen, että ihminen pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan maapallon kokonaisilmastoon. Uskon enemmän aurinkoon ja Kaikkivaltiaaseen, joka säätelee myös auringon toiminnan.

Ihan rauhallisin mielin olen lähdössä autolla töihin, vaikka autoni kuluttaa dieseliä. Ilman sitä se ei liiku mihinkään. Ja ihan rauhallisin mielin lähden hoitamaan nautoja, vaikka ne saattavat röyhtäillä tai piereskellä. Ainakin lantaa ne laskevat takapäästään. Ja kaikki nämä toiminnat kuulemma lisäävät ilmaston lämpenemistä. Onpa tästä aiheesta joku viisas ruotsalainen väitellyt jopa tohtoriksi. Kuulemma jopa koulukirjoista on luettavissa tämä tärkeä tieto.

Kuten jo mainitsin, niin leivän päällä oli juustoa. Joskus juuston sijasta saatan laittaa lihaleikettä. Juusto tehdään maidosta, kiloon juustoa pitää olla kymmenen litraa maitoa. Siihen tarvitaan nautaa eli lehmää, jonka elintoiminnat lisäävät maapallon hiilidioksidin määrää. Lehmä on täten nopeuttamassa ihmiskunnan häviämistä? Ja tämä vaikutus on sitä voimakkaampaa, mitä enemmän käytämme lihaa, vaikkapa sen juustopalan lisänä? Joko alkaa ahdistaa vai pitääkö vielä jatkaa?

On pakkasta, niinpä laitan nahkahanskat käteeni. Mustat, lämpimät talvisaappaat ovat jo jalassani. Edellisiä saappaita käytin lähes kymmenen vuotta, nämä jalassani olevat aloittavat kolmannen talven. Ennen kuin käynnistän diesel-autoni, niin mieleeni juolahtaa suomenlapinkoirani. Se ei ole saanut moneen päivään puruluuta, niinpä otan porraskäytävän viereisestä tilasta ison valkoisen puruluun. Siitä riittää koiralle mieluista järsittävää pitkäksi aikaa.

Siinä hetkessä tajuan, että käsineeni ja saappaani on tehty naudannahkasta. Nopeuttaako tämäkin ihmiskunnan häviämistä, kun ympäri maailmaa sadat miljoonat ihmiset käyttävät näitä samoja tuotteita? Jos ei käytettäisi, niin ei tarvittaisi niin paljoa nautojakaan? Ja mitä minä teinkään antaessani koiralleni muhkean puruluun, sillä sekin oli tehty naudannahkasta? Joko alan lopultakin ymmärtää, että alan olla osavastuullinen koko ihmiskunnan häviämisestä?  

Meillä on kuitenkin vielä oikeus ajatella raittiilla, terveellä tavalla. Niinpä ajattelen niitä kaukaisia lämpimiä ajanjaksoja esimerkiksi silloin viikinkien aikoihin, jolloin he liikkuivat pitkin Grönlannin vihreitä rannikkoseutuja. Greenland eli Vihermaa on sen maan nimi yhä edelleen. Niihin aikoihin ilmasto oli lämmintä ja ruoho kasvoi myös pohjoisessa Grönlannissa. Vielä paljon myöhemmin Lapin metsistä on voitu puiden vuosilustoja mittaamalla todeta, että ilmastoon on sisältynyt poikkeuksellisia lämpöjaksoja. Näitä tiedoista ei kuitenkaan haluta kertoa mitään, koska silloin ei myöskään tarvitse kertoa hiilidioksidipäästöistä tai niiden puuttumisista. Silloin voidaan myös unohtaa aurinko ja sen ratkaiseva vaikutus koko maapallon ilmastoon.

Tiedotusvälineet tulevat jatkamaan valitsemallaan tiellä ihmisten pelottelua ja syyllistämistä liittyen tähän ilmastonmuutosuhkaan. Ilta-Sanomien kaltaiset otsikot aiheuttavat ahdistusta erityisesti lapsissa ja nuorissa. Niinpä ei tarvitse ihmetellä, että erilaiset psyykkiset oireet tulevat yhä lisääntymään kansan keskuudessa. Syyllisyyden ja pelon lietsominen vaikuttavat myös aikuisväestöön tavalla tai toisella. Poliitikot ja puolueet ovat voimattomia tämän asian suhteen. Taistellessaan ihmisten äänistä puolueet laidasta laitaan lisäävät ihmisten pelkoja ja ahdistusta myötäillessään ”ilmastouskovien” maailmanlaajuisia tavoitteita.   

perjantai 2. marraskuuta 2018

Suola oli Vienan Karjalan rikkauden alkulähde


2.11.-18 Suola oli Vienan Karjalan rikkauden alkulähde: Tämä kirjoitus on professori Heikki Kirkisen kirjasta Karjalan kansan historia. Tämä kirja sai aikanaan valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Haluan laittaa tämän kirjoituksen kaikkien lukijoiden nähtäville, koska vain harvoilla on tietoa tästä tärkeästä historiallisesta kehitysvaiheesta, joka vaikutti suuresti karjalaisten elämään.

 

Venäjän Karjalan suurin vaurastumisen lähde Vienan rannikolla liittyi suolan tuotantoon. Suolan "keittäminen" merivedestä tunnettiin jo keskiajalla Norjan Jäämeren rannikolta Vienanmerelle, mutta suurteollisuudeksi se kasvoi Vienan Karjalassa vasta 1500-luvulla, jolloin vuorisuolaa saatiin Venäjällä vain niukasti. Suolateollisuuteen tarvittiin runsaasti rautaa ja puuta. Olaus Magnus kertoo keiton teknisestä puolesta vuoden 1540 tienoilla teoksessaan Pohjoisten kansojen historia:

"Kun Pohjan miehet, jotka asuvat valtameren rannikolla, aikovat keittää suolaa, he halkaisevat ja kovertavat ontoksi pitkiä honka- tai kuusitukkeja ja liittävät sitten puoliskot yhteen riittävän monilla vahvoilla köysillä, jotka ovat kuin tynnyrin vanteita. Sitten he kiinnittävät niihin painavia kiviä ja laskevat ne pystyyn syvyyteen päästen siten käsiksi suolaisempaan veteen, jota sitten virtaa avoimeksi jätetystä alapäästä putkeen. Näihin tukkeihin liitetään jatkoksi putki, joka johdetaan niin lähelle kuin mahdollista rantaan, minne on rakennettu useita keittämöitä. Siten voidaan syvältä tuleva vesi nostaa, johtaa suureen kattilaan, keittää hiljaisella tulella ja saada tulokseksi suolaa."

Suolankeittämön karjalankielinen nimitys varnitsa tulee suoraan venäjän kielestä. Tyypillinen vienalainen varnitsa käsitti kaksi hirsimökkiä, joihin kumpaankin voitiin johtaa meren suolaista pohjavettä puuputkista kaivonvintillä ammentamalla. Kummassakin oli lieden päällä leveä rautapannu. Kun toinen kiehui vettä haihduttaen, toisesta ammennettiin merisuola säkkeihin, minkä jälkeen pannu täytettiin uudelleen vedellä ja alettiin keittää. Tuli paloi varnitsassa jatkuvasti ja se vaati suuria määriä polttopuuta.

Vienanjoen varrelta on tietoja suolapannuista, joiden leveys oli neljä syltä (yli 7 metriä) ja korkeus noin 35 senttiä. Vaikka kyseessä olisi liioiteltu tai poikkeuksellisen suuri pannu, mitat ilmentävät suolapannujen rakennetta ja suurta kokoa, joka oli edullinen veden haihduttamisessa. Pannu kului puhki muutamassa vuodessa, joten toiminta edellytti jatkuvaa raudan tuotantoa ja ammattiseppien laajaa toimintaa. Lisäksi täytyy ottaa huomioon suolan käsittely, varastointi, kuljetus ja myynti.

Hajatiedot eri varnitsoista antavat kuvan tuotannosta. Yksi pannullinen eli vari valmistui 2-3 tunnissa, varnitsa sauhusi keskimäärin 240 vuorokautta vuodessa ja esim. Uikujoen* suulla varnitsa tuotti noin 480 kiloa suolaa vuorokaudessa. Tiedot merkitsevät noin 122 000 kilon vuosituotantoa varnitsaa kohti. Kujajoen varnitsasta on 1610-luvulta tieto, jonka mukaan se kulutti noin 4 000 syltä halkoja vuodessa. Ei ole ihme, että metsät alkoivat vähentyä suolarannoilta.

Varnitsojen määrä oli kasvussa 1500-luvun loppupuoliskolla, joskin se vaihteli suuresti työvoiman, menekin ja sitten pitkän sotakauden tuhojen vuoksi. Tiheimmissä varnitsoja oli Äänislahden rannikolla Unesmasta Vienan Kemiin*, mutta melkoisesti myös pohjoisempana Kieretistä* Koutaan*, Kantalahteen* ja Turjan karjalaisrannalle Kuolan* etelärannikolla. Parhaana aikana karjalaisten hallitsemalla rannikolla oli toiminnassa noin 180 varnitsaa, joiden vuosituotanto oli varovasti arvioiden noin 18 000 tonnia (18 miljoonaa kiloa!). Se kaikki tehtiin käsityönä. Suolaa rahdattiin jokialuksilla Vienanjoen reittiä pitkin Sisä-Venäjälle. Äänislahden kautta piti suola rahdata etelään talvella hevosilla, sillä vesireitit sopivat parhaiten painavan tuotteen kuljettamiseen vain Äänisen yli. (Huom!. Äänislahti on Vienanmeren lounaisin  ja samalla eteläisin lahti.)

Saksalainen Venäjän-matkailija Sigmund Herberstein kertoo, että joka talvi 2 000 rahtihevosta kuljetti suolaa Vienanmereltä Novgorodiin*. Poventsan* suuret suolavarastot olivat välietappeja myös järvialuksilla kuljetusta varten. (Huom! Poventsa sijaitsee Aänisen eli Äänisjärven  pohjoisosassa nykyisestä Karhumäestä 30 km itään.)

Suolan tuotanto ja rahtaus sivuammatteineen oli venäjänkarjalaisille niin suuri työn ja vaurauden tuoja, että kun runojen Sampo tuotti syötäviä, myötäviä ja kotipitoja tai kun sen yhdessä laidassa oli suolamylly ja toisessa rahamylly, voi pitää melko varmana, että suolankeiton vaikutusalueella runokuvitelmien taustalla on kokemuksia ja muistoja todellisista suolamyllyistä.

Suolankeitto lisäsi suuresti myös raudan ja puuhiilen tuotantoa Venäjän Karjalassa. On laskettu, että suureen suolapannuun lisätarvikkeineen tarvittiin jopa 6-7 tonnia rautaa. Lisäksi pannu piti uusia lähes joka vuosi. Jos arvioimme, että Vienan rannikon pannut olivat hieman pienempiä, tarvittiin pannujen tekoon parhaana aikana joka tapauksessa 500 tonnia eli puoli miljoonaa kiloa rautaa vuodessa. Ammattisepät takoivat pannuja myös varastoon. Siihen viittaa tieto suomalaisten hyökkäyksestä Vienan Kemiin ja Sumaan* vuonna 1591, jolloin he oman kertomuksensa mukaan tuhosivat myös suolavarastoja ja joukon suuria rautapannuja. (Suma sijaitsee Vienanmeren rannalla 50 km Belomorskista kaakkoon)

Mistä suuret rautamäärät saatiin tuohon aikaan? Raudan valmistukseen ja sepäntyöhön viittaa suuri määrä paikan- ja henkilönnimiä eri puolilla Karjalaa. Siellä on rautakyliä, malmikyliä, rautajärviä, hiilikyliä jne. sekä Raudantekijöitä (Syrnik) ja Seppäsiä (Kuznetsov) muiden ammattinimien joukossa. Lähteissä on myös satunnaisia mainintoja rauta- ja hiilivarastoista eri puolella Karjalaa. Vuoden 1563 verokirja mainitsee muutaman rautatehtaankin, jonka itäsuomalainen nimitys savotta tulee suoraan venäjän kielestä. Erityisen runsaasti rautamalmia löytyi Äänisniemen maaperästä ja seudulle syntyi 1600-luvulla suuria venäläisten ja jopa saksalaisten ja hollantilaisten omistamia sulattoja.

1500-luvulla siellä toimi todennäköisesti vain karjalaisten sulattoja kuten muuallakin Karjalassa. Tutkijat ovat osoittaneet, että karjalainen sulatto, jonka karjalainen nimitys domnitsa tulee sekin venäjän kielestä, oli monin verroin tehokkaampi kuin venäläinen. Karjalainen domnitsa oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, jolloin sitä kuvattiin tutkimukselle. Domnitsa rakennettiin liuskekivestä ja siinä oli tavallisesti neljä uunia. Jokaisen pohjalle pantiin puuhiiliä ja niiden päälle malmia ja sen päälle savinen palkeen putki, jonka päässä ulkona oli nahkapalje. Uuni sytytettiin palavilla hiilillä ja täytettiin kokonaan hiilillä ja jokaiseen uuniin n puhallettiin jatkuvasti ilmaa. Tulokseksi saatiin jokaisesta uunista 65-80 kiloa meltorautaa, josta saatiin jalostamalla 30-40 kiloa takorautaa. Novgorodilainen uuni tuotti sitä vain 5-6 kiloa kerralla. Neljän uunin karjalainen domnitsa antoi siis yli sata kiloa hyvää rautaa kerralla. Pelkästään suolankeitto vaati useiden kymmenien domnitsojen tuotannon.

Paljon pienempää teollisuutta edusti kiilleliuskeen louhinta Sungun* pogostassa (Äänisen pohjoisosan länsipuolella) ja Kieretissä. Ohutta läpikuultavaa liusketta myytiin pieniksi ikkunanruuduiksi, ja joka kymmenes hyvä levy maksettiin verona hallitsijalle. Sungusta saatiin myös heikkolaatuista antrasiittihiiltä eli sungiittia, jota myytiin pajoihin ja talouksiin. Todettakoon vielä, että Sortavalan pogostan Kitelässä löydettiin ilmeisesti 1500-luvun puolivälin jälkeen Ruotsin miehitysvallan aikana jalokiviesiintymä, todennäköisesti punaista granaattia tai ruusukvartsia. Ruotsin joukot löysivät louhoksen Käkisalmen* valloituksen jälkeen vuonna 1583 ja lähettivät siitä näytteitä Tukholmaan. Muutamia vuosia myöhemmin mainittiin Tukholmaan lähetetyn kaksi tynnyriä "Käkisalmen rubiineja" eli Kitelän puolijalokiveä, jota Juhana kolmas lienee käyttänyt kruunun tarpeisiin.

Venäjän Karjalan voimakas taloudellinen kehitys heikentyi ensin Pitkän vihan sotakautena 1500-luvun lopulla sekä sitten paljon rajummin Venäjän sekasorron aikana 1600-luvun alussa ja varsinkin Stolbovan rauhan jälkeisissä koettelemuksissa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 400 vuotta Stolbovan rauhasta.

 

PS. Näin 2000-luvulla ei voi kuin ihmetellä, mistä Karjalan kansa sai sen kaiken viisauden ja sinnikkyyden, joita tarvittiin näin vaativassa ja suuressa suolantuotannossa.

 

Kirjoituksessa mainittuja paikkoja