Ensimmäinen kuva lehdessä ja käsien ylös nostaminen

27.3 Ensimmäinen kuva lehdessä ja käsien ylös nostaminen : Aluksi kerron kesän 1971 ensimmäisestä kilpailusta. Aiemmassa kirjoituksessani kerroin, miten aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun huopikkaissa talven aikana. Hyviä tuloksia alkoi tulla heti lumien sulamisen jälkeen. Toukokuussa järjestettiin Pohjois-Karjalan koulujen väliset maastojuoksukilpailut Joensuun Kanervalassa. 14 vuotiaiden poikien sarjassa maastojuoksun pituus oli 1,5 km. Olin harjoitellut vain kovalla vauhdilla, joten oli selvää, että aloitin heti lähtölaukauksen jälkeen vauhdikkaasti. Johdin kilpailua alusta lähtien maaliin saakka ja näin voitto tuli Juukaan.

Voiton seurauksena pääsin myös ensimmäistä kertaa silloisen maakuntalehden Karjalan Maan urheilusivulle ihan kuvan kanssa. Se oli jotain erikoista, varmaan kuvaa piti käydä katsomassa lehdestä monta kertaa! Aitini, joka täyttää tänään 88 vuotta, oli leikannut kuvan talteen ja samalla hän oli aloittanut koota leikekirjaa lehtien urheilu-uutisista, joissa olin mukana. Kiitokset kuuluu tästä hänelle ja samalla omistan tämän kirjoitukseni rakkaalle äidilleni! 

Karjalan Maan lehtileikekuvasta käy ilmi, että minulla oli päällä normaali raidallinen kauluspaita, koska en vielä silloin omistanut erillisiä urheiluasuja verkkareiden ja lenkkikenkien lisäksi. Lisäksi tässä lehtikuvassa vain toinen käsi on vähän levällään maaliintulon merkiksi. En nostanut silloin käsiäni ylös voiton merkiksi enkä koskaan myöhemmin. Olin jo silloin päättänyt, että molemmat kädet nostan voiton kunniaksi vasta sitten, kun voitan maratonjuoksun olympiakultaa vuonna 1980. Tämä päätös tarkoitti samalla sitä, että en koskaan nostanut käsiäni ylös kilpailun päätteeksi. Sellaista kuvaa ei todellakaan löydy!

Kilpailu-urani päättyi toukokuussa 1992 sen jälkeen, kun olin ylittänyt Hampurin helteisellä maratonilla maalilinjan sijoituksen ollessa 10. Hampurin maalisuora on melko pitkä. Juostessani tätä loppusuoraa kuulin päässäni selvän sanoman: "Tämä on sinun viimeinen!" Ja niin todella kävi, vaikka en ollut tehnyt mitään suunnitelmia juoksemisen suhteen. Sijoitus oli 10. ja samalla mielestäni olin tehnyt kympin suorituksen niiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin harrastin urheilua. Olin tehnyt aina kaiken rehellisesti muita kanssakilpailijoita kohtaan ja myös itseäni kohtaan, kun en koskaan sortunut keinotekoisiin menetelmiin enkä mihinkään dopingiin. Näistä lisää joskus myöhemmin ketään loukkaamatta.

Kerroin edellä, että en koskaan nostanut käsiäni ylös voiton merkiksi. Kuitenkin kolme tai neljä vuotta myöhemmin viimeisen maratonin jälkeen nostin kädet ylös voiton merkiksi ihmisten edessä. Olin seurakunnan tilaisuudessa kertomassa omaa todistustani elämästäni. Kerroin ihmisille silloin ja samalla nyt kaikille lukijoille, mikä on se todellinen voitto: Olympiavoitot ja kaikki muut voitot ovat vain hetkellisiä, antavat hetkellistä tyydytystä ja sitten ne eräänä päivänä kaikkien osalta menettävät täysin merkityksensä. Mutta usko Jumalaan, mikä tarkoittaa henkilökohtaista uskoa Jeesukseen, antaa sen ainoan katoamattoman voiton. Se tarkoittaa ikuista elämää sen jälkeen, kun tämä nykyinen maailmanaika tulee päätökseen. Mitään muuta voittoa ei voida edes verrata tähän Jumalan tarjoamaan ilmaiseen Elämän Lahjaan. Näistä kerroin silloin ihmisten edessä ja nostin molemmat käteni ylös voiton merkiksi. Nostin voittajana käteni ylös, vaikka elämän matka oli vielä silloin kesken ja on yhä kesken, mutta sen ainoan todellisen voiton saa omistaa jo tässä ajassa...  

Kesäaikaan siirtyminen pitäisi lopettaa

26.3 Kesäaikaan siirtyminen pitäisi lopettaa: Sitä on taas kerran siirrytty kesäaikaan. Kun katsoo ulos, niin eipä vielä kesältä näytä. Täällä Itä-Suomessa on vielä paksut lumikerrokset ja lumen pinta on osittain kovaa, joten hyvä on hiihtäjän hiihdellä pitkin metsiä ja peltoaukioita. Hiihdon harrastajia on vielä melko paljon, joten heille tämä vuodenaika on oikein mieluisaa. Ja jos joku ei halua hiihtää, niin kävelyyn kaikki päivät ovat hyviä kunhan muistaa pukeutua sään vaatimalla tavalla.

Mitä kesäaikaan siirtyminen merkitsee meille suomalaisille, siitä vielä muutama ajatus. Onkohan kellojen keinotekoisessa siirtelyssä mitään järkeä? Vuosi sitten huomasin, että henkilökohtaisesti meni viikko ennen kuin tunsin oloni täysin normaaliksi, vaikka olenkin terve. Miten lie tänä vuonna? Mutta miten on niiden ihmisten kohdalla, joilla on erilaisia sairauksia? Onko asiaa mitenkään tutkittu? Monenlaisia nollatutkimuksia tehdään, mutta olisiko tässä yksi tärkeä tutkimusaihe?  

”Kun kelloa siirretään sunnuntaina 27. maaliskuuta tunnilla eteenpäin kesäaikaan, sitä on yleisesti totuttu pitämään koko kansaa väsyttävänä siirtona. Tämä käsitys on Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mielestä aika lailla tosi. Itse Timo Partonen on sitä mieltä, että koko kesäajasta voitaisiin Suomessa jo luopua. Siihen on tutkimusten valossa vaikea sopeutua, emmekä hyödy siitä samoissa määrin kuin vaikkapa keskieurooppalaiset, joiden vuorokauden pimeään ja valoisan ajan suhdetta se tasoittaa.” – Lainaus on et-lehdestä, koko kirjoituksen voi lukea täältä http://www.etlehti.fi/artikkeli/terveys/uniongelmat/unitutkija-kesaaikaan-siirtymisesta-sopeutuminen-vie-2-4-vuorokautta

Venäjä on jo siirtynyt käyttämään yhtä ja samaa normaaliaikaa eri vaiheiden kautta. Presidentti Medvedevin aikaan siirryttiin käyttämään jatkuvaa kesäaikaa, mutta kolme vuotta sitten siirryttiin kokonaan talviaikaan, josta käytetään nimitystä normaaliaika. http://yle.fi/uutiset/3-7332217  Muistan vielä vuosien takaa television uutisista, miten presidentti Medvedev perusteli yhteen aikaan siirtymistä. Hän perusteli päätöstä sillä, että lehmätkin kärsivät. Siis että lehmätkin kärsivät! Voisiko Suomen presidentti tai pääministeri perustella näin maanläheisellä tavalla jos poistuisimme kesäajan käytöstä kokonaan?

Klikkaamalla kuva suurenee

Yllä oleva kuva on otettu tänä aamuna kaksi tuntia sen jälkeen, kun siirryttiin kesäaikaan. Aurinko heittää taivaanrannan takaa kuvansa navetan ikkunoiden pinnalle, mutta sisällä olevat eivät vielä tiedä, että kesäaika on jälleen kerran saapunut rikkoen samalla elämän normaalin rytmin.

Lisäksi video aivan eri aiheesta koskien naisen asemaa tietyissä yhteisöissä liittyen yhä läheisemmin myös Suomeen https://www.youtube.com/watch?v=x3s3IbC8K4g

Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa

23.3 Juoksuharjoittelu alkoi huopikkaissa: Talvella 1971 ollessani keskikoulun kolmannella luokalla aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun. Olin silloin vähän alle 14 vuoden ikäinen. Juoksin kolme kertaa viikossa ja aina saman matkan.  Ensin kilometrin verran omaa kotitietä ja sitten kaksi kilometriä tasaista pikitietä pitkin Salmeslammen kilometritolpalle. Ja kääntymisen jälkeen sama matka takaisin. Itse asiassa matka oli tarkalleen 5,7 km. Vuonna 1971 aloin pitämään myös harjoituspäiväkirjaa. Tätä tarkkaa merkitsemistä kesti noin kymmenen vuotta, mihin sisältyi melkoinen määrä päiviä ja näistä merkinnöistä täyttyi kolme vihkoa.

Sinä talvena juoksin aina kovalla vauhdilla ensimmäisestä metristä lähtien. Ja aina tuntuu pahalta, jos juoksee riittävän kovaa ja tarpeeksi kauan; niin myös silloin. Kotitalon rappusten kohdalta lähdin ilman mitään alkuverryttelyä. Koko talven ajan aina kesän tuloon saakka juoksin matkan melkein aina tasan 21 minuuttiin. Se tarkoitti 3.40 minuutin kilometrivauhtia. Ne, jotka harrastavat juoksua, tietävät mitä se tarkoittaa.   

Sinä talvena en koskaan hölkännyt vaan juoksin - näin kaiketi voidaan todeta. Juoksuvauhti oli täysin oma valintani, koska minulla ei tietenkään ollut valmentajaa. Olin lukenut lehdistä ohjeita juoksuharjoitteluun, mutta halusin harjoitella aivan eri tavalla eli pitää enemmän vauhtia. Se vain tuntui oikealta tavalta. -20 °C oli pakkasrajana  vaikka minulla oli pelkät verkkarit, mitään tuuliasuja ei ollut kahteen vuoteen.  Minulla ei ollut edes juoksukenkiä, vaan talven ajan juoksin huopatossuissa. Itse asiassa niissä oli helppo juosta, koska ne olivat kevyet.  Sitten kevään aikana sain elämäni ensimmäiset lenkkikengät, ne olivat ruskeat ja merkki oli Karhu Trampas. Niillä sitten juoksin yli vuoden ajan ja se jäi mieleen, miten ne kuluivat kantapään ulkoreunasta. Sitten myöhemmin lenkkikenkäni kuluivat vain kärjestä; kaipa askellus muuttui sen verran kilometrien myötä.

Siihen aikaan valtatien reuna-alueella oli kilometritolpat, joista näki kuinka monta kilometriä on etelään Joensuuhun ja paljonko oli pohjoiseen Kajaaniin. Nämä valtatien varteen pystytetyt kilometritolpat olivat itse asiassa iso etu juoksijan kannalta, koska aina pystyi tietämään, mitä vauhtia mennään. Koko juoksu-urani ajan käytin aina kelloa niin hitaitten juoksuharjoitusten kuin vauhdikkaiden lenkkien yhteydessä. Siitä tuli sellainen tapa, että katsoin aina kelloa kilometritolpan kohdalla. Vuosien mittaan opin tietämään oman vauhtini melkein sekunnilleen, vaikka en olisikaan käyttänyt kelloa. Kilpailujen aikana siitä oli varmaan etua, kun pystyi tuntemaan itselle sopivan vauhdin. Mutta sekin oli opittava, että talviaikaan lumen, jään ja vaatetuksen takia juokseminen on 10-20 sekuntia hitaampaa kilometriä kohti verrattuna kesäaikaan, jolloin voi juosta kevyessä vaatetuksessa eikä liukkaus ole haittana.

Sanat kymmenen vuoden päähän

17.3 Sanat kymmenen vuoden päähän: Kesän 1970 hallitsevin harrastus oli jalkapallon pelaaminen, josta jo aiemmin kerroin. Kerroin myös, että olin viikon ajan Joensuussa pitämässä huolta viiden vuoden ikäisestä serkustani. Tämän viikon aikana pääsin myös katsomaan ensimmäistä kertaa yleisurheilukisoja, missä oli osanottajia monista eri maista.

Pian sen jälkeen, kun olin palannut kotiin Joensuusta, Juuassa oli yleisurheilun pitäjänmestaruuskilpailut silloisella Juuan urheilukentällä. 13-14 v sarjassa osallistuin kahteen lajiin. 3-loikassa olin muistaakseni kolmas ja myös 1000 metrin juoksussa sain saman sijoituksen. Hävisin lopussa muutamalla kymmenyksellä kahdelle muulle juoksijalle, mikä oli tietysti kova pettymys. Aikani oli jotain 3.29. Kun tulin kotiin, niin isä oli vähän ihmeissään kun en ollut voittanut. Varsinaisia juoksuharjoituksia en ollut kuitenkaan tehnyt koko kesänä vaan olin juossut pelkästään jalkapallon perässä.

Jossain vaiheessa kesän aikana sain sisimpääni hyvin erikoisen sanoman. En osaa sanoa, miten se tuli, mutta se oli hyvin selvä tieto, jota minun ei tarvinnut lainkaan epäillä silloin eikä myöhemmin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Ensiksi kerroin tämän asian Juuan Jänteen tunnetulle urheilumiehelle opettaja Erkki Rissaselle. Hän kävi usein kesällä vieraisilla reilun kilometrin päässä olevassa pienessä talossa, jossa asui hänen sukulaisiaan. Siinä talossa asui myös minua vuoden nuorempi Pentti, joka oli kova juoksemaan pikamatkoja ja lisäksi kävin usein hänen luonaan potkimassa jalkapalloa.

Eräänä lämpimänä kesäiltana menin Pentin luokse. Siellä oli myös Erkki, jolle kerroin seuraavat sanat: ”Minä tulen juoksemaan kymmenen vuoden päästä Moskovassa maratonin”. Näin kerroin ja minusta siinä ei ollut mitään kummallista. Kun sitten yli kymmenen vuotta myöhemmin juttelin tästä asiasta Erkin kanssa, niin hän kertoi, että hänen mielestään olin puhunut silloin ihan ”höpöpuheita”. Tämä oli tietenkin ihan luonnollista, koska kertomaani asiaa ei olisi uskonut kukaan muukaan.

Lisäksi vasta jälkeenpäin tajusin, että silloin vuonna 1970 ei ollut vielä valittu vuoden 1980 olympiakisakaupunkia vaikka kerroin senkin yksityiskohdan Erkille. Kun pari vuotta myöhemmin kilpailin jo piirikunnallisella tasolla, niin nämä omat tulevaisuuden suunnitelmat kerroin myös sanomalehti Karjalaisen urheilutoimittajalle jonkun kilpailun yhteydessä ja niin nämä sanat oli sitten siellä lehden sivulla luettavissa. En voinut enää perääntyä siitä, mitä olin luvannut tehdä.

Kesästä 1970 lähtien tiesin, että minusta tulee maratonjuoksija. Niinpä en kokenut missään vaiheessa sitten paljon myöhemmin mitään erityistä mielenkiintoa ratajuoksuja kohtaan enkä juuri koskaan tehnyt harjoituksia urheilukentällä; juoksin ainoastaan maantiellä ja maastossa. Kuitenkin syksyllä 1970 mentyäni keskikoulun kolmannelle luokalle pääsin ensimmäistä kertaa juoksemaan ratajuoksua isolle urheilukentälle. Juuan koululaisten omissa kisoissa tulin toiseksi maastojuoksussa poikien 13-14 v sarjassa Timo Martikaisen jälkeen. 

Niinpä minut valittiin Timon lisäksi Pohjois-Karjalan koulumestaruuskilpailuihin Joensuun keskuskentälle, jossa matkana oli 2000 metrin juoksu. Nunnanlahdesta kotoisin ollut Timo voitti kilpailun ja minä tulin toiseksi. Saimme näin Juukaan kaksoisvoiton ja aikani oli muistaakseni jotain 7.09. Timo ei sitten myöhemmin enää kilpaillut ja hänestä tuli tietääkseni Vaasassa asuva diplomi-insinööri. Sen sijaan minun omaan henkilökohtaiseen juoksuharjoittelun aloittamiseen oli vielä aikaa puoli vuotta.   

Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970

14.3 Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970: Kesäkuu 1970 toi mukanaan uuden kokemuksen, kun menin nuoremman veljeni kanssa useana iltana nuotanvetoon Pieliselle. Kahden kilometrin päässä asunut enoni oli sekä kalastaja että maanviljelijä. Pieliselle vievän kylätien varrella asunut enoni oli kalastanut koko ikänsä tällä Suomen neljänneksi suurimmalla järvellä verkoilla ja nuotalla; katiskoita hänellä oli myös jonkin verran. Kesällä nuottaus oli kuitenkin se tärkein pyyntitapa, jolla oli mahdollista saada suuria muikkusaaliita yhden illan aikana.

Pyöräilin veljeni kanssa enon talolle noin seitsemän aikaan illansuussa. Siellä nousimme enon sinertävänharmaan farmari-Mossen kyytiin; tarkasti sanottuna auton nimi oli Moskvitsh 427. Auton takaosa oli lastattu täyteen puisia kalalaatikoita, niinpä me veljekset jouduimme istumaan sylikkäin samalla autonpenkillä. Perässämme tuli enon talon lähellä asuva Tuomo omalla vanhalla savuttavalla Solifer-mopollaan. Tuomo oli vasta vähän aiemmin täyttänyt 18 vuotta. Hän oli kirjaimellisesti se toinen nuotanvetäjä enoni lisäksi, koska meillä veljeksillä oli aivan muu tehtävä kuin varsinainen nuotanveto: se oli tarpominen.

Kun saavuimme Kopsarantaan, niin edessämme oli vanha ja osittain ränsistynyt harmaa venevalkama. Sen sisällä olivat enon molemmat puuveneet, joista toinen oli leveä ja sen perässä oli musta Mercury-merkkinen perämoottori. Toisessa veneessä oli nuotta ja nuotanvedossa tarvittavat narukelat. Kopsaranta on avoin kivikkoinen ranta, mihin itä- ja koillistuulet tuovat synnyttämänsä aallot. Kalastusmatkalle emme kuitenkaan koskaan lähteneet tuulisella säällä. Kesäaikaan päivällä saattaa tuulla, mutta sitten illan tullen tuulet heikkenevät ja usein jo kahdeksan jälkeen on lähes tyyntä. Niinpä ennen kahdeksaa olimme jo ulapalla matkalla kohti apaja-paikkaa.

Me neljä istuimme hautatervan kyllästämässä lähes mustassa perämoottoriveneessä ja nuottavene seurasi heti takana köyden toisessa päässä. Nuottaa vedettiin joko Miinoon saaren läheisyydessä, jonne oli matkaa vähän yli kaksi kilometriä tai sitten toinen vaihtoehto oli mennä toiseen suuntaan Kiviniemen läheisyyteen, jonne oli puolta lyhyempi matka. Usein kävimme molemmissa paikoissa saman illan aikana. 

Karttakuva avautuu suuremmaksi klikkaamalla.

Saavuttuamme valitulle apajapaikalle katselimme ensin, näkyykö pinnassa muikkuparvien liikettä. Tyynellä säällä muikkuparven pistot veden pinnassa on helppo havaita, niinpä nuotan laskeminen veteen aloitettiin heti, jos muikkujen liikettä oli nähtävissä apajapaikan ympärillä. Molemmat veneet olivat lähellä rantaa. Naru kiinnitettiin tiukasti rantakivikkoon kiinni ja sitten moottorivenettä liikutettiin jonkin matkaa pois rannasta. Toinen kelanaru jäi nuottaveneeseen ja toinen moottoriveneeseen. Olin veljeni kanssa kahdestaan moottoriveneessä sillä aikaa, kun enoni ja Tuomo laskivat nuotan veteen siitä toisesta veneestä. Tuomo souti, moottoriveneen kelasta vapautui vesille koko narumäärä ja sitten enoni alkoi laskea nuottaa veteen Tuomon soutaessa ulapalle päin. Nuottaverkko oli neljä metriä korkea ja sitä kannattelivat yläpuolella olevat valkoiset kellukkeet. Kun puolet nuottaverkosta oli laskettu, niin silloin Tuomo alkoi soutaa takaisin kohti rantaa.

Kun nuotta oli kokonaan laskettu jatkonaruineen veteen ja molemmat veneet olivat jälleen rinnakkain, niin silloin saattoi alkaa varsinainen nuotanveto. Ensin nuotan päissä olevat narut vedettiin takaisin keloihin enon ja Tuomon toimesta. Samalla nuottaverkko läheni koko ajan rantaa ja veneitä kohti. Sitten alkoi nuotan lappaminen käsin nuottaveneen molemmille puolille. Samalla meidän veljesten työtehtävä alkoi.

Meillä molemmilla oli käsissä yli kolmemetriset tarpoimet, joilla pian säikyteltäisiin muikkuja peräpussia kohti. Mäntyvartisten tarpoimien päässä oli sinkitystä pellistä tehdyt kartiomaiset kupit, jotka oli kiinnitetty lujasti varsipuuhun. Entisaikaan oli kuulemma ollut käytössä myös sellaisia kuppeja, jotka oli valmistettu koverretuista puunpahkoista. Nuotanperän lähestyessä aloimme yhä nopeammin painaa tarpoimia pohjaan saakka enon ja Tuomon vetämän nuottaverkon väliin. Se oli ainoa paikka vajaan veneen matkan pituudelta, josta muikut olisivat voineet vielä karata pois. Tarpointa ei saanut pärskyttää vedenpintaan, vaan painaa rauhallisesti alaspäin. Näin kupin sisään jäänyt ilma teki isoja nousevia kuplia ja juuri sitä ilmiötä muikkujen otaksuttiin pelkäävän.

Kun lopulta koko nuotta oli saatu ylös veneeseen, niin silloin nähtiin, kuinka paljon oli kertynyt sitä hopeanväristä saalista. Perän naru avattiin ja samalla kaikki kalat putosivat suoraan puisiin kalalaatikoihin. Myös särkiä, ahvenia, lahnoja ja joku hauki saattoi oli muikkujen mukana. Vuoden 1970 muikkusaaliit eivät olleet kovin suuria, vain harvoin pääsimme sataan kiloon illan aikana. Seuraavan vuoden heinäkuussa saimme sitten eräänä iltana hyvin erikoisen ja harvinaisen saaliin, josta kerron joskus myöhemmin.

Enon piha-alueelle tulimme noin klo 23 aikoihin, jolloin alkoi jo hämärää. Muikut jäivät auton sisällä oleviin kalalaatikoihin. Lähes 50 vuotta sitten jäähilettä ei ollut saatavissa kalojen sekaan, joten eno lähti heti varhain aamulla kalakaupalle ajaen pitkin kyläteitä talosta taloon ja etsien ostajia illan saaliille. Pyöräilimme vielä kotiin, mutta minä en mennyt suoraan nukkumaan, koska kesäkuussa vuonna 1970 oli menossa jalkapallon MM-kisat Meksikossa. Ottelut olivat juuri silloin nähtävissä, kun saavuin kotiin. Ennen juhannusta päättyneestä turnauksesta mieleeni jäi pysyvästi Brasilian voitto ja kuuluisan Pelen nimi. Sitten juhannusaattona eno kutsui meidät kotiinsa palkanmaksua varten: olimme käyneet veljeni kanssa ennen juhannusta nuotalla seitsemän kertaa, niinpä saimme kumpikin 35 markkaa setelirahaa. Se oli paljon!

Lakkaa ja puolukkaa

11.3 Lakkaa ja puolukkaa: Marjojen kerääminen oli tuttua puuhaa jo pienestä pitäen. Lakka oli kuitenkin se marja, mitä opin ensin keräämään. Kymmenen ikävuoden kieppeillä oli kesiä, jolloin halla ei vieraillut lakkasoilla, vaan keltaista marjaa riitti kerättäväksi omiksi tarpeiksi monta kesää peräkkäin. Lakka kypsyy heinäkuun toisella puoliskolla, joten se osui samaan ajankohtaan kuin heinien korjaaminen seipäiltä latoihin. Niinpä lakkasuolle käveltiin iltasella isän ja äidin kanssa vasta sen jälkeen, kun he olivat päättäneet päivän muut askareet.

Lakkasuolle kävelemiseen meni aikaa puoli tuntia: ensin 300 metrin matka peltoa pitkin metsän reunaan Tervapurolle saakka - se piti ylittää yhtä poikkipuuta pitkin - ja sitten talsittiin jonkin aikaa pitkässä kanervikossa, jonka pohjalla kiemurteli lähes kokonaan umpeutunut polku. Molemmin puolin polkua oli myös runsaasti suopursuja, joiden valkoiset kukat olivat jo lakastuneet tähän aikaan kesästä. Polku toi marjastajat pienelle kangastöyräälle, josta avautui näkymä kitukasvuiselle ja samalla harvapuustoiselle rämesuolle. Ja juuri tällä suolla oli niitä kypsiä tai vielä kovia, kypsymisvaiheessa olevia muuraimia. Keräsimme aina pelkästään kypsiä marjoja, raakileisiin ei milloinkaan koskettu, vaan ne saivat kypsyä rauhassa ja odottaa seuraavaa poimintakertaa. Kun kerättävä alue oli kävelty läpi ja lakkasaalis oli sankoissa, niin silloin oli aika palata kotiin. Kotiin saavuttaessa kello oli jo niin paljon, että oli aika mennä heti nukkumaan.

Edellä kuvaamani lakkareissu oli pelkkä pikamatka verrattuna siihen, mitä äitini kertoi oman nuoruutensa ajoista. Äitini ja jotkut hänen samanikäiset kaverinsa olivat joskus 1940-luvun lopulla menneet Vihtasuolta Rontsaan saakka polkuja ja metsiä pitkin marjaisille lakkasoille. Yhteen suuntaan matkaa oli kertynyt yli kymmenen kilometrin verran. On siinä ollut melkoinen vaiva ja rasitus ennen kuin he olivat saapuneet takaisin kukin kotiinsa painavat kantamukset mukanaan. Miten on, jaksaisiko nykyajan nuoriso tehdä tällaisia vapaa-ehtoisia marjamatkoja?

Puolukassa isä ja äiti kävivät yleensä vain yhtenä viikonloppuna syksyn kuluessa jossain Kojon louhikossa Pielisen rantamaisemissa. En koskaan käynyt siellä; se on Pyötikön vanhan luostarialueen takana, mutta louhikon nimi on jäänyt mielen sopukoihin. Vanhemmillani oli mukana kangassäkkejä, jotka sitten olivat täynnä marjoja heidän saapuessaan takaisin kotiin marjamatkan päätteeksi. Puolukkamäärästä riitti syötävää kevääseen saakka. Puolukoiden puhdistamisessa äidillä oli oma tapansa. Hän odotti tuulista säätä ja sitten hän valutti marjat ylhäältä alaspäin alle laitetun lakanan päälle. Samalla tuuli puhalsi marjojen seassa olleet kevyet roskat erilleen marjoista. Tämä yksinkertainen menetelmä nopeutti puolukoiden puhdistamista.

Kaikki puolukat survottiin marjatiinuihin ja sitten ne laitettiin aitan lattialle. Pakkasten tullessa survottu puolukka tietenkin jäätyi kovaksi yhtenäiseksi massaksi. Talven kuluessa sitä sitten käytiin kovertamassa erilliseen kulhoon, kun haluttiin ruokapöytään hilloa tai jos siitä valmistettiin puolukkapuuroa. Yksi talven erikoinen herkku oli kovertaa jäistä puolukkaa ja sekoittaa se ruisjauhon kanssa. Oli muuten hyvää! Joskus vuosia sitten luin, että kypsentämätöntä ruisjauhoa ei pitäisi syödä, mutta onneksi tällaisista viisaista neuvoista ei ollut silloin mitään tietoa - kenties silloin tämä hyvä makuelämys olisi jäänyt kokonaan kokematta.

Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista ja tärkeää luettavaa eri aiheesta:

https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lootin-paivat/