Tällaisella haravakoneen otin hurjan kyydin ja riipuin käsin rautaistuimesta. Kuvan voi klikata suuremmaksi. |
Oli lämmin ja
aurinkoinen iltapäivä, kun sain kesän viimeiset heinät karhelle. Haravakoneen
piikit oli nostettu ylös ja lukittu vivulla kiinni. Isä ja äiti olivat jossain
kauempana vihreinä tököttävien heinäseipäiden takana lopettelemassa
seivästysurakkaansa. Rautainen haravakoneen istuin oli takapuoleni alla eikä
minulla ollut ohjaksia käsissä vaan pidin niitä irrallaan sylissäni. Odottelin
ainoastaan sitä, että isä saa viimeiset heinät seipäälle ja tulee sitten
viemään hevosen riisuttavaksi läheisen metsän takana olevalle niitylle. Tuhti-hevonen
seisoi ja otti harvakseltaan muutaman askeleen eteenpäin hamutessaan sille
mieluisaa uutta kasvustoa.
Hevosen suunta oli
kohti sadan metrin päässä olevaa navettaa; vielä muutama askel ja puusilta
olisi ylitetty. Hevonen astui sillalle ja otti muutaman askeleen eteenpäin
kohti piha-aluetta. En ehtinyt ajatella mitään sen kummempaa, kun haravakoneen
vasen rautapyörä ei osunutkaan sillalle vaan voimakkaasti rämähtäen putosi
viemäriojan pohjalle. Hevonen säikähti valtavasti ja samassa se hyppäsi
laukalle. Minulla ei ollut ohjaksia kädessä. Vieressä oli noin 90 metriä pitkä
piikkilanka-aita. Haravakoneen vasen rautapyörä osui koko ajan
piikkilanka-aidan tolppiin, mitkä lienevät olleen noin viiden metrin välein.
Aita-tolpat kaatuivat kuin heinää ja pauke oli valtava.
Itselleni ei jäänyt
kuin pieni muistikuva tästä kauheasta tapahtumasta heti sen jälkeen, kun pyörä
oli tipahtanut pois sillalta. Hirvittävän ryskeen ja vauhdin lisäksi muistan
ainoastaan sen, miten kaksin käsin pidin kiinni istuimen tangosta; siinä
vaiheessa olin jo pudonnut rautaistuimelta ja selkäni oli kohti menosuuntaa.
Sen jälkeen en muistanut mitään loppumatkasta. Isä ja äiti olivat nähneet tämä
hurjan tapahtuman sieltä kauempaa seipäiden välistä kuullessaan kovan äänen.
Äiti kertoi myöhemmin, että isä oli huutanut nähdessään hevosen hurjan laukan,
että siinä meni toinen poika. Isälle oli tullut siinä hetkessä mieleen 12
vuotta aiemmin tapahtunut veljeni tapaturmainen kuolema, kun 6-vuotias veljeni
oli juossut linja-auton eteen seitsemän viikkoa ennen minun syntymääni.
Havahduin siihen, että
istuin pienellä kivellä. Piikkilanka-aidan päättymisen jälkeen alkaa muutaman
metrin nousu kohti navettarakennuksen päätyä. Maan pinnassa pilkotti muutamia
pieniä kiviä noin 20 metrin etäisyydellä piikkilanka-aidasta. Yksi niistä
kivistä oli allani ja oli aivan hiljaista. Jalkaan koski, kun yritin nousta
ylös. Hevosta ei näkynyt missään. Isä ja äiti juoksivat sieltä kaukaa kohti
minua ja näkivät varmaan heti, että olin elossa. Vajaan sadan metrin pituisesta
piikkilanka-aidasta oli jäänyt pystyyn vain kaksi tai kolme tolppaa, muut
olivat laonneet rautapyörän alla. Voi kuvitella, että meno oli ollut hurjaa,
vaikka alkumatkaa lukuun ottamatta mistään muusta en muistanut mitään.
Isä lähti etsimään
hevosta, mikä oli juossut ensin pihamaan ohitse ja sitten niittytietä pitkin
metsän läpi sille suurelle peltoaukealle. Hevonen oli seisonut rauhassa
heinäladon vieressä ja oli erikoista, että haravakoneen piikit olivat pysyneet
koko matkan ylhäällä. Sen jälkeen minut vietiin tarkistettavaksi Juuan vanhaan
puusairaalaan kipeän nilkan takia. Kuitenkaan siitä ei löytynyt murtumaa; se
oli ainoastaan venähtänyt. Tämä jalan kipeytyminen harmitti kuitenkin suunnattomasti,
koska seuraavana viikonloppuna olisin päässyt ensimmäistä kertaa isoihin
urheilukilpailuihin Juuan ulkopuolelle. Pohjois-Karjalan parhailla
ikäkausiyleisurheilijoilla oli edessä kauden loppuhuipennus. Minut oli valittu
niihin kisoihin, koska minulla oli 3-loikassa piirin kuudenneksi paras tulos
12-vuotiaiden sarjassa. Jälleen kerran kävi niin, että en päässyt mukaan.
Tärkeintä oli
tietenkin, että olin säilynyt elossa edellä kuvatusta hurjasta tapahtumasta.
Kukaan ei pystynyt selittämään, miten tipahdin haravakoneen kyydistä. Itse
ajattelin heti tuon tapahtuman jälkeen, että Jumala varjeli minut ja lähetti
enkelinsä avuksi; siitäkin huolimatta, että nilkkani venähti. En kertonut tätä
ajatustani kenellekään, mutta yhä edelleen saan pitää silloin saamani
ajatuksen. Vaikea tätä ajatusta on muidenkaan ottaa minulta pois! Samalla tähän
hurjaan kyytiin päättyi meidän hevosharavakoneaika, sillä isä lopetti talvisen
tukinajon hevosella. Vahva ja rauhallinen Tuhti-hevonen myytiin pois ja tilalle
tuli isompi traktori - se oli tietenkin Massey-Ferguson kuten
edellinenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti