9.2
Kesä 1969 oli tapahtumia täynnä osa 2: ... jatkuu. Kesä 1969 toi tullessaan aivan uuden kokoontumispaikan Vihtasuon
nuorisolle. Tästä asiasta kunnia kuului Viljo ja Elina Väyryselle,
jotka asuivat sadan metrin päässä Juuka-Nurmes valtatiestä laajan,
tasaisen mäntykankaan reunassa. Heidän talonsa oli tosi pieni, jossa he vielä
tänä vuonna asuivat kahden tytön ja pojan kanssa. Nämä lapset olivat minua
vähän nuorempia ja he olivat jo vuosikausia olleet leikkikavereitani. Vanhin
heistä oli Riitta, josta jo aiemmin kerroin, kun kävimme yhdessä
polkupyörällä ikäkausiyleisurheilukilpailuissa Juuan
urheilukentällä.
Kodistani oli
Väyrysten taloon matkaa tietä pitkin kilometrin verran, mutta kapean
kangaspolun kautta matka lyheni huomattavasti. Jo vuosikymmeniä aiemmin lehmät
olivat muovanneet sen polun paljaaksi sorkkiensa alla kulkiessaan metsän takana
oleville heinäniityille. Väyrysten talon vieressä oli tasainen hiekkapohjainen
alue, mikä oli päässyt heinittymään. Siinä oli kaiketi kasvatettu joskus
perunaa ja muita kasveja, mutta jo vuosikausia se oli ollut lepotilassa.
Tänä kesänä Viljo oli
päättänyt luovuttaa tämän tasaisen aukion Vihtasuon nuorison käyttöön. Niinpä
sille alueelle pitkien mäntyjen viereen oli pystytetty ihan oikea
lentopalloverkko. Mäntymetsä suojasi hyvin pelaajien silmiä ilta-auringon
häikäisyltä - paikan valinta juuri siihen kohtaan ei varmaan ollut sattumaa
vaan ennakoivaa viisautta.
Tämä uusi
harrastuspaikka veti kylän nuorisoa puoleensa kuin houkutteleva liimapaperi
kesän kärpäsiä. Lauantai-ilta saattoi olla se ainoa ilta viikon aikana, jolloin
ei kuultu pallon mäiskettä ja erilaisia huutoja verkon molemmilta puolilta.
Kylän varttuneempi nuoriso määräsi tietenkin sen, ketkä saivat olla kentällä ja
ketkä joutuivat seuraamaan sivusta. Jos pelaajia ei ollut liian paljon, niin
silloin myös me pienemmät saimme olla kentällä. Joskus me nuoremmat
pomputtelimme palloa myös päivällä lähinnä harjoittelun merkeissä.
Tämä oli se kesä,
jolloin opin käsittelemään lentopalloa hyvin - ainakin omasta mielestäni.
Pituuteni takia tiesin, ettei minusta koskaan tule mitään oikeaa
lentopalloilijaa, mutta eihän sellaisella ajatuksella ollut mitään väliä.
Taidot kehittyivät niin hyviksi, että myöhemmin talvella liikuntatuntien aikana
lentopallon avaussyötöt sujuivat hyvin joko ylä- tai alakautta suurella
itsevarmuudella.
Kuuden maissa alkaneet
pelit venyivät usein myöhään enkä aina malttanut lähteä kotiin nukkumaan
riittävän ajoissa. Kotiin tultua isä sitten muisti mainita tästä asiasta
riittävän voimakkaasti, niinpä pieni pelko oli usein läsnä, kun kotiin tulo oli
venähtänyt aikarajan väärälle puolelle. Ajan kyllä tiesin, koska minulla oli Citizen-merkkinen
rannekello, jonka olin saanut edellisenä syksynä aloittaessani keskikoulun.
Lisäksi lääkäri Reinikaisen blogista mielenkiintoista luettavaa eri aiheesta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti