Kello saattoi olla jo
lähes viisi iltapäivällä, kun olin palaamassa kotiin lähestyen samalla Vihtasuon
risteystä, josta voi lähteä neljään eri suuntaan. Risteyksestä oli enää
kilometrin matka kotiin omaa sivutietä pitkin. Tutut pojat seisoskelivat
risteyksen läheisyydessä. Juuri heidän kanssaan oli viettänyt monta iltaa lukuvuoden
aikana joko Vihtasuon koulun alueella tai heidän kotonaan. Joskus potkimme
palloa, joskus touhusimme sellaisten asioiden parissa, joista ei voinut kertoa
mitään muille. Nyt saimme ihan älyttömän ajatuksen: Otetaan maasta soran seasta
pieniä kiviä ja yritetään osua niillä ohi ajaviin autoihin.
Minullakin oli pieni
kivi kädessä, matkaa oli valtatielle yli 20 metriä ja sitten vaan odottelemaan
harvakseltaan ohi ajavia autoja. Jonkun ajan kuluttua näkyi Nurmeksesta päin
lähestyvä auto. Olin aika tarkka kivenheitossa, koska kotona olin huvikseni
harjoittanut käden tarkkuutta tien läheisyydessä olevaan sähköpylvääseen joko
kiviä tai lumipalloja heittäen. Otin ennakkoa ohi ajavaan autoon, heitin kiven
ja kuului vain pieni napsonen, kun sain osuman heti ensimmäisellä heitolla.
Samassa näin, miten
auto jarrutti voimakkaasti. Vieressäni olleet pojat lähtivät juoksemaan kotiin
johtavalle sivutielle, jonka alussa oli pieni vastamäki. Juoksin pakoon niin
kovaa kuin pystyin, mutta samalla minun piti työntää mukana olevaa polkupyörää.
Pojat loikkasivat pois tieltä ja lähtivät juoksemaan pitkin kangasmetsää, missä
oli vielä ohut kerros sohjolunta. Pakomatkani oli toivotonta mukana olleen
pyörän takia ja auto lähestyi nopeasti takanani kohti minua.
Henkilöauto, jossa oli
kaksi aikuista edessä ja kaksi pientä lasta takana, pysähtyi minun viereeni.
Seisoin siinä pyöräni kanssa ja pelotti aivan kauheasti. Autosta nousi mies,
joka otti rahakukkaronsa esille ja nosti sieltä esiin kortin. Siinä oli tämän
miehen kuva ja sana 'poliisi'. Nimi ei jäänyt edes hetkeksi mieleeni, sillä
pelon tunne oli huipussaan. Mies tutki autoaan; onneksi kivestä ei ollut jäänyt
mitään jälkeä. Seuraavaksi mies otti kynän ja paperia, johon hän kirjoitti
nimeni ja myös pakoon juosseiden poikien nimet piti kertoa. Eikä tässä kaikki:
siltä varalta, että autosta vielä löytyisi kiven jälki, minun piti kertoa isäni
ja poikien isän nimet. Pelko oli läsnä vielä monta päivää, mutta onneksi
poliisi ei ottanut yhteyttä; niinpä vanhempani eivät saaneet tietää mitään
siitä, mitä älytöntä olin salaa tehnyt.
Tällä polkupyörämatkan
lopputapahtumalla oli suuri vaikutus omaan käyttäytymiseeni. Päätin siinä
hetkessä, kun poliisi perheineen jatkoi matkaansa, että lopetan kaiken pahan tekemisen
ja alan tosissani urheilemaan. Pahan tekeminen loppuikin siihen hetkeen, mutta
urheilun harjoittaminen tosissaan odotti vielä oman aikansa. Jälkeenpäin olin
kiitollinen siitä, että jouduin kiinni otetuksi itse teosta enkä ajautunut
lisää rikosten tielle. Ja kuinka paljon onkaan niitä poikia, jotka syystä tai
toisesta ajautuvat tekemään rikoksia erilaisissa jengeissä tai ilman niitä?
Nuorilla pahuuden harjoittamisen on taustalla aina omat syynsä. Isäni oli
osittain alkoholisti, samat sana sopi mukana olleiden poikien isään. Ja sitä
sisällä myllertävää pahaa oloa, joskus jopa pelkoa, piti sitten varmaan purkaa
muihin sivullisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti