Pohjoisen Vienan Karjalan kierros

23.4 Pohjoisen Vienan Karjalan kierros: Heinäkuun kesäaamu valkenee Kuusamon keskustassa harmaana, sillä yöllä alkanut sade jatkuu yhä, kun vailla kahdeksan lähdemme ajamaan kohti itää. Tarkoituksemme on käydä katselemassa rajan takana olevaa pohjoista Vienan Karjalaa. Matkaa vuonna 2011 avatulle Suoperän rajanylityspaikalle on noin 50 km. Matkan varrelle jää pieni Lämsänkylä, mikä sijaitsee Joukamojärven läheisyydessä. Ohitamme tien varrella olevan autiotalon, minkä edustalla iso määrä poroja makailee kaikessa rauhassa katsellen maailman menoa. Samalla sade näyttää lakkaavan, vaikka säätiedotus ei näin kertonutkaan.

Saapuessamme raja-asemalle joudumme odottelemaan pienen hetken kolmen edellä tulleen auton perässä. Klo 8.30 valo vaihtuu vihreäksi merkiksi siitä, että päivän liikennevirta molemmin puolin rajaa voi alkaa aina iltaan klo 20.30 saakka. Näytämme passit ja auton rekisteriotteen, sitten ajan edessä näkyvään Venäjän tulliin. Koska olen autonkuljettaja, niin kävelen ensimmäisenä tullin sisätiloihin passi ja tietyt pakolliset täytetyt paperit kädessäni. Etukäteen olen kirjoittanut – kahtena kappaleena – tullivirkailijalle annettavaan paperiin nimen Kalevala, mikä on yksi matkakohteistamme. Samalla ilmoitan suomea puhuvalle ystävälliselle tullimiehelle, että palaan takaisin etelämpänä olevan Kostamuksen kautta, mikä tarkoittaa Vartiuksen raja-aseman ylittämistä. Nopeasti sujuneen auton tarkastamisen jälkeen pääsemme lähtemään kohti Pääjärveä, minne on matkaa 55 kilometriä.

Edellä tulleet suomalaisten autot olivat tulleet rajalle ainoastaan tankkaamaan Venäjän edullista polttoainetta. Suoperän ylityspaikalla pääsee nyt tankkaamaan heti rajan ylityksen jälkeen, aiemmin oli joutunut ajamaan 11 kilometrin verran tankkausasemalle. Suomalaisten tankkausmatkat läheisille rajanylityspaikoille eivät ole mikään ihme, sillä polttoaine rajan takana maksaa vain 60-65 centtiä riippuen ruplan kurssista. Niinpä 2-4 tankkauskertaa riittää kattamaan vuoden viisumin hinnan. Autossani on bensaa niin paljon, että päätän tankata vasta Pääjärvellä tai Kalevalassa.

Ennen matkaa lainaamastani uudesta Karjala-matkaoppaasta olin lukenut, että lähes 60 kilometrin matka rajalta Pääjärvelle on huonokuntoista tietä. Muutama kilometri onkin huonoa, mutta sen jälkeen tie oli saanut päälleen uuden murskekerroksen. Tie on leveä, mutta kaikki näyttävät kulkevan samaa autonpyörien muovaamaa uraa pitkin. Tien vasen puoli oli tullut sileäksi ajouran osalta eikä tarvitse ajaa murskekerroksen päällä. Niinpä minäkin ajan pitkin vasenta puolta, ainoastaan mäennyppylöiden kohdalla varmuuden vuoksi otan oikean ajolinjan vaikka vastaantulevia autoilijoita on vain harvakseltaan.

Noin kymmenen kilometrin jälkeen edessä on puomi, missä täytyy vielä kerran näyttää passit. Tämän tarkastuspisteen kohdalla on leveä hakattu rajalinja pitkin metsää ja samalla sitä pitkin kulkee korkea aita, jota hirvetkään eivät voi ylittää. Pääsemme sattumalta näkemään, että kolme hirveä on juuri kulkemassa pitkin aitaa. Kaipa ne ovat tulleet Suomen puolelta, mutta vahvasti näyttää siltä, että pysyvästi venäläisiä hirviä niistä ei tule korkean erottavan aidan takia.

Hirvet ja aitaeste

Matka jatkuu, olemme tulleet rajalta reilut 20 km ja edessä on pieni silta. Siinä on kuvaamisen arvoinen paikka. Sillan vasemmalla puolella on komea avosuo, minkä läpi joki virtaa tien oikealla puolella olevaan metsän ympäröimään Suvantojärveen. Sillan oikealla puolella joki muuttuu pieneksi koskeksi ja samalla siinä sivussa on nähtävissä vanhan sillan vielä koossa olevat puurakenteet. On jokseenkin varmaa, että tämän siltavanhuksen rakentajia ovat olleet ne kuusamolaiset, jotka asuivat tällä alueella ennen toista maailmansotaa. Kaikkiaan yli 2100 asukasta joutui jättämään kotinsa täältä Kuusamon itäosasta, kun Stalin piirsi oman maansa ja samalla Suomen rajaviivat uusiksi.

Matkan edetessä tien vasemmalla puolella on pitkä harmaan paljaspintainen kelo. Puuvanhuksessa on venäjänkielinen kyltti, missä kaiketi lukee, että puu on rauhoitettu. Pian tämän jälkeen tien vasemmalla puolella on veden peittämää, pystyyn kuollutta mäntymetsikköä. Majavat ovat padonneet näinkin pohjoiselle alueelle itselleen sopivan asuinalueen. Vähän matkaa eteenpäin ja eteen tulee laaja mäntykangasalue, mikä herättää huomioni: missään en ole nähnyt niin paljon puunrungoilla kasvavaa naavaa. Naava on hyvin tummaa ja sitä näyttää olevan kaikissa puissa. Aikoinaan metsäopistossa opetettiin, että naava esiintyminen puustossa kertoo ilmaston puhtaudesta. Pysäytän auton ja kerään pienen tukon naavaa auton peräkonttiin, vaikka enhän sillä mitään teekään.

Kaikissa mäntyjen rungoissa riippuu tummaa, lähes mustaa naavaa

Kun rajalta on ajettu lähes 35 km, niin silloin kohtaamme yhden komeimmista paikoista, mitä voi nähdä tämän matkan aikana. Oikealta Tuhkajärvestä laskeva joki muuttuu sillan kohdalla voimakkaaksi koskeksi. Samalla siitä alkaa pieni vesiputous. Joskus ennen sotia tässä paikassa on toiminut monen kylän yhteinen mylly. Kosken yläpuolelle on rakennettu kaarisilta, josta voi ihailla kosken kuohuja. Vieressä on pieni rakennus, josta lähellä oleva Tuhkapatunan opastetaulu käyttää nimitystä huvimaja. Opastetaulussa on tietoja alueen reittiverkostosta sekä venäjäksi että karjalaksi. Aika ei kuitenkaan anna myöten ylimääräiseen retkeilyyn, vaikka paikka eittämättä olisi sen arvoinen. Tuhkapatuna-sanassa tuhka tarkoittaa hienoa hiekkaa ja patuna tarkoittaa vesiputousta, koskea. Seuraava video Tuhkapatuna - Vienan koski kertoo enemmän tästä paikasta

https://www.youtube.com/watch?v=EiloG21XmLI

Samalla kun ihailemme koskea, niin perässämme on tullut suomalainen tila-auto, josta laskeutuu viisi henkilöä katselemaan koskea. Ilmenee, että kaksi matkailijaa on hankkinut opastetun matkan Venäjän puolelle. Mukana on kolme opasta jostain Kuusamon matkailuyrityksestä. Yksi oppaista on iäkäs mies, joka sanoo syntyneensä tällä alueella. Ryhmä pysähtyy vain hetkeksi, sillä heillä on kiire jonnekin muualle. Ehkä Kalevalaan?

Jätämme Tuhkapatunan taaksemme ja ajamme vielä 20 km ennen kuin saavumme Pääjärvelle. Jos olisimme kääntyneet vähän ennen Pääjärven taajamaa vasemmalle, niin olisimme päässeet kuuluisaan Paanajärven kansallispuistoon, jossa sijaitsevat mm. yli 20 km pitkä Paanajärven kanjonijärvi, Oulankajoki ja lähes 600 metriä korkea Nuorusen tunturi. Emme ole menossa sinne, koska alueeseen tutustuminen vaatisi useamman lisäpäivän. Ennen taajamaa on vielä vasemmalle osoittava kyltti, mikä osoittaa 2,5 km:n päässä olevaan polttoaineen tankkauspaikkaan. Kuoppaisen näköinen hiekkatie ei kuitenkaan innosta tankkaamaan vaan jatkan suoraan ja ajan kahden koulurakennuksen ohi Paanajärven kansallispuiston opastuskeskuksen parkkipaikalle.

Silmäilen karttaa nopeasti ja päätän sittenkin palata vähän matkaa tulosuuntaan ja mennä tankkaamaan. Kuoppainen tie tuo lopulta pienelle tankkausasemalle. Sen vieressä olevalla aukiolla näyttää olleen joskus valtavan isot puuteollisuushallit, joista jokainen on purettu. Ainoastaan korkeat teräspalkit ovat jääneet pystyyn muistuttamaan Pääjärven metsäteollisuuskombinaatin suuruuden ajoista. Silmävaraisesti arvioituna rakennusten pituus on ollut satoja metrejä. Pääjärven betonilähiö tuotantolaitoksineen rakennettiin suomalaisten toimesta samoihin aikoihin kuin Kostamuksen kaupunki eli lähes 40 vuotta sitten.

Ysivitosta ja dieseliä näyttää olevan tarjolla. Varmuuden vuoksi käyn ensin kysymässä pienen parakkirakennuksen sisällä istuvalta myyjältä oikeaa maksutapaa. Kuulemma sekä kortti että ruplat käyvät. Käynnistän polttoainepistoolin, bensaa tuntui menevän tankkiin, mutta mittarin näyttö pysyy nollilla. Kuitenkin tankki täyttyy ja käyn maksamassa kortilla. Ihan oikeat litramäärät tulivat maksukuittiin, vaikka mittaritaulu pysyi koko tankkauksen ajan mykkänä. Uutta kokemusta rikkaampana palaamme takaisin Pääjärven taajamaan ja kurvaan paikallisen ostoskeskuksen parkkialueelle.

On alkanut jälleen satamaan eikä kameran esiin ottaminen innosta tässä harmaassa 2300 asukkaan betonilähiössä. Matkaopaskirjan mukaan paikallisessa postissa voi vaihtaa euroja rupliksi. Jospa sittenkin käyn vaihtamassa ruplia, vaikka edelliseltä Venäjän matkalta ruplia oli jäänyt jonkin verran jäljelle. Astumme postiin ja siellä joukko ihmisiä seisoo omilla asioillaan. Odottelemme jonkin aikaa, mutta kun odottavien aika käy liian pitkäsi, niin päätämme jatkaa matkaa kohti Kiestinkiä. Kortti näyttää käyvän useimmissa paikoissa ja kun rupliakin on jonkin verran kukkarossa, niin matkasta saa selvitä ilman valuutanvaihtoa.

Kaupparakennuksen vieressä seisovalta nuorelta naiselta kysyn, mihin suuntaan pitää jatkaa, jos haluaa mennä kohti Kalevalaa. Neitokaisen käsi näyttää suunnan, niinpä käännyn ensin vasempaan ja sitten suoraan oikealle. Pikkuinen putiikki sattuu olemaan aivan tienvarressa, niinpä pysäytän auton ja ostamme matkaeväiksi pussillisen suklaapaloja. Mäntykankaan vierustamaa tietä pitkin jatkamme suoraan itään 12 kilometrin verran, jolloin saavumme tien risteykseen.

Ennen risteystä oikealle jäi ortodoksinen värikäs hautausmaa omine aitauksineen. Kalmismaalla muovikukat eivät kuihdu vaan säilyttävät kirkkautensa päivästä toiseen. Jos kääntyisimme risteyksestä oikealle, niin pääsisimme Kalevalaan. Sinne on tarkoitus mennä, mutta vasta myöhemmin iltapäivällä. Niinpä risteystä ennen ollut Tungjärvi ja tien toisella puolella ollut Tungjärven 400 asukkaan pieni karjalaiskylä saavat jäädä katsomatta, kun suuntaamme kohti Vienanmerta.

Tien pinta on nyt miellyttävämpää ajaa kuin Pääjärveltä lähdettäessä. Kymmenen kilometrin jälkeen avautuu kaunis maisema, kun tulemme Sohjanankoskelle. Venäjäksi kylän nimi on Sofporog, mikä matkaoppaan mukaan on yksi Karjalan kauneimmista kylistä. Arviointi vaikuttaa oikealta katsellessamme ympäröivää maisemaa. Ennen kuin nousemme kylän laelle, meidän täytyy ylittää rautatie ja leveä joki, mikä laskee oikealla olevasta suuresta Tuoppajärvestä lähes yhtä suureen Pääjärveen. Joki on leveä ja pitkältä sillalta avautuvat kauniit näkymät molemmin puolin jokea ja ylhäällä olevaan karjalaiskylään.

Tuoppajärven ja Pääjärven välinen Sohjananjoki

Joelta noustessa korkeuseroa vaaran laelle kertyy 60 metriä. Rinnettä noustessa oikealla puolella on pieni kyläkauppa. Vaaran päällä on tiehaara, mistä laskeutuu kylätien pätkä vasemmalle kohti Pääjärveä. Kyläraitin varrella näyttää olevan myös uusia taloja. Tietojen mukaan Sohjanankoskella asuu noin 200 ihmistä.

Seitsemän kilometrin kuluttua laskeudumme Kokkosalmeen Tuoppajärven rannan läheisyyteen. Tässä paikassa on korkeintaan joku kesäasunto. Täältä on vielä reilu 20 km matka Kiestingin kuntakeskukseen. Aiemmat matkan varrella olleet kylät kuuluvat tähän Kiestingin kuntaan. Rautatien joudumme ylittämään vielä kaksi kertaa ennen kuin saavumme kuntakeskukseen, missä asuu vähän yli tuhat asukasta laajalla alueella. Maantien varressa on vanhaa asutusta, mutta varsinainen kyläkeskus löytyy, kun käännytään oikealle ja ajetaan kohti Tuoppajärveä. Rantaan on vähän yli 1,5 km matka. Silloin olemme pienen kaupan kohdalla, josta alkaa kilometrin pituinen rantatie. 

Tuoppajärven rantatie

Jätämme auton kaupan viereen ja lähdemme kävelemään vasemmalle pitkin kuoppaista rantatietä. Tien molemmin puolin on monenlaisia rakennuksia: on ränsistyneitä, autioituneita taloja, tavallisia karjalaisia taloja ja löytyypä tien varrelta ainakin uusi yksi uusi talo. Kasvimaiden osalta näyttää olevan samanlainen vaihteleva kirjo. Luonnonkukkien, etenkin vuohenputken, valtaamia peltotilkkuja on paljon. Rantatiellä kulkee muutama pikkulapsi äidin tai mummon kanssa. Joku mies leikkaa raivaussahallaan tonttimaaltaan pitkäksi venähtänyttä heinää. Muutaman sadan metrin päässä olevan niemen rannalla poika ja mies ovat virvelöimässä tai ongella.

Tuoppajärven rantamaisemaa

Parasta tässä Kiestingin kylässä on maisemakuvaa hallitseva iso Tuoppajärvi. Kirjatietojen mukaan järven vesi on erittäin kirkasta, sillä veden näkyvyys on noin kahdeksan metriä. Kooltaan tämä järvi on Karjalan Tasavallan kolmanneksi suurin järvi Laatokan ja Äänisen jälkeen ja samalla 11. suurin järvi Venäjällä. Se on jopa suurempi kuin minulle niin tuttu Pielinen. Tuoppajärven pinta-ala lähes tuhat neliökilometriä (yli 30 km suuntaansa jos laitettaisiin neliön muotoon). Tietojen mukaan muikkua, siikaa ja harjusta on runsaasti..

Kaiken kaikkiaan kävelyn aikana kylästä jää ränsistynyt ja ankean näköinen vaikutelma. Palaamme takaisin kaupan kohtaan ja käymme ostamassa muutaman karjalanpiirakan. Parasta ennen-päiväykset puuttuvat, joten on syytä pitäytyä silmävaraisessa arvioinnissa. Palvelualttius ei tule ensimmäisenä mieleen, kun katselee kaupan tiskin takana olevia myyjiä. Tosin voi vain kuvitella, etteivät heidän palkkansa ole kovin kummoisia näissä pikkukylissä.

Metsätalous, turkistarhaus ja kalanjalostus ovat alueen pääelinkeinoja. Puutavara-autoja ja sahatavaran käsittelyä voi havaita, kun ajamme takaisin päätielle ja jätämme kuntakeskuksen taaksemme suunnaten samalla kohti länttä sinne, mistä aiemmin päivällä saavuimme. Jos olisimme kääntyneet itään, niin noin 60 kilometrin päässä olisi ollut Muurmanskin ja Pietarin välinen valtatie ja Louhen kuntakeskus.

Emme ehdi ajaa päätietä pitkin kuin pienen pätkän, kun joudumme ylittämään rautatien. On alkanut jälleen sataa. Punainen valo vilkkuu edessämme: juna on tulossa. Se osoittautuu pelkäksi veturiksi. Hitaasti liikkuva veturi joutuu myös pysähtymään, koska samaan aikaan junaradan varrella olevasta metsiköstä työntyy esiin lehmälauma. Noin 20 lehmää ja hiehoa kävelee junaradan yli. 

Sadeasuinen, kapeakasvoinen lehmipaimen, jolla on puukeppi kädessä, yrittää hoputtaa lehmiä radan ylityksessä. Veturi seisoo paikallaan ja antaa muutaman kuuluvan tööttäyksen, kun osa lehmistä jää seisomaan keskelle rataa. Nousen autosta ja otan muutaman kuvan tästä lehmien ja veturin yhteisestä kohtaamisesta. Näyttävät olevan ihan hyvän näköisiä ayrshire-rotuisia lypsylehmiä. Äyskäreiksi tätä ay-karjaa aikoinaan kotipuolessa kutsuttiin.

 

Lehmät, veturi ja punainen valo

Lehmät ylittävät lopulta rautatien ja samalla mekin autossa istuen liitymme tiellä kävelevien lehmien joukkoon. Lehmät kulkevat rinnakkain pitkin maantietä, ohitamme hiljaa ajaen tien reunassa kävelevän idän kävelevän lehmipojan, joka ei nosta katsettaan autoa kohti. Olen tottunut olemaan lehmien kanssa, joten tiedän, että rauhallisesti ajaen niitä voi ohitella sitä mukaan kuin ne antavat siihen mahdollisuuden. Pikkuhiljaa ohittelen lehmän toisensa perään eivätkä edes joukossa olevat hiehot ala hyppimään.

Lehmät ovat olleet päivän laiduntamassa metsikön takana olevalla niityllä, nyt ne ovat tallustamassa loppupäiväksi omistajan pihapiiriin. Vasemmalla puolella tietä mäkitöyrään päällä pilkottaa harmaita rakennuksia. Sinne lehmipaimen on viemässä karjaansa illan lypsyä varten, mutta minä lisään kaasua sen jälkeen kun viimeinen lehmä on turvallisesti ohitettu.

Kuinka ollakaan, kun saavutamme seuraavan rautatien tasoristeyksen, niin sieltähän se sama punakeltainen veturi tien oikealta puolelta saapuu. Kun se näkee myös meidän tulevan, niin se pysähtyy ja antaa meidän kulkea pysähtymättä rautatien yli. Mikähän lienee tämän veturin tehtävä? Liittyy ehkä radan kunnossapitoon? Tämän radan alkupiste on idässä Louhessa Muurmanskin radalla ja päättyy lännessä Pääjärvelle paikkaan, missä aiemmin päivällä kävimme tankkaamassa.. Nyt tämä veturi on menossa kohti Pääjärveä.

Sohjanankosken vaaramaisemaa

Kokkosalmen jälkeen nousemme Sohjanankosken laelle ja jälleen meille avautuvat komeat näkymät, tosin sateen tuoma harmaus häivyttää osan maiseman kauneudesta. Laskeudumme alas ja tulemme sille samalle pitkälle sillalle, mistä jo aiemmin menomatkan yhteydessä kerroin. Sillalla on kuultavissa, että juna on jälleen kerran lähestymässä. Niinpä kun ajamme tasoristeykseen, niin se sama vanha tuttu veturi tulee vasemmalta. Tällä kertaa se kulkee nopeammin. Odotamme pysähtyneenä, kun näemme sen viimeisen kerran tämän matkan aikana. Heilautan kättä veturissa olevalle kolmelle miehelle, mutta he tekevät työtään, mihin ei nähtävästi sisälly tervehtimisiä muille matkalaisille eikä varsinkaan suomalaisille.

Kymmenen kilometriä ja saavumme jälleen Tungjärven risteykseen, mistä käännymme vasemmalle kohti Kalevalaa. Heti alussa vasemmalle jää Tungjärven kylä. Tämä 70 km:n edessä oleva erämaaetappi on viimeinen osuus päivän matkasta. En ole koskaan kulkenut tätä väliä – eipä silti, en muitakaan tämän päivän tietaipaleita – mutta etukäteistiedon mukaan tie pitäisi olla hyvässä kunnossa. Kartasta katsottuna näyttää siltä, että matkan varrella ei ole mitään erikoista katseltavaa.

Sade lisääntyy koko ajan ja tätä sadetta kestää lähes Kalevalaan saakka. Matkan varrella ei ole todellakaan mitään muuta kuin pelkkää tasaista erämaata: metsää ja suoalueita. Tie on moreenipintaista hiekkatietä, mitään isoja kuoppiaa ei ole, mutta silti ajaminen on jatkuvaa täryytystä. Runsaat sateet ovat aiheuttaneet sen, että syntyneet vesilammikot on syytä varmuuden vuoksi kiertää. Keskivauhdiksi ei varmaan tule enempää kuin neljäkymppiä tunnissa, niinpä matka kestää pysähdyksineen lähes kahta tuntia.

Matkan varrella on noin kymmenen siltaa, joista lähes kaikki on uusittu aivan äskettäin. Lisäksi alaviin paikkoihin on asennettu runsaasti uusia tien alittavia viemäriputkia. Tienvarteen kaivetut uudet ojat pitänevät tämän tiepätkän pitkään hyvässä kunnossa. Pysähdyn muutaman kerran pienien jokien kohdalla ja nappaan muutaman kuvan. Mielestäni erämaamaisemat, mihin yhdistyy avosuota, jokea ja järveä, ovat kauniita. Samalla pieni kävely tuo vaihtelua yksitoikkoiseen ajeluun.

Vain muutamia autoja tulee vastaan koko matkan aikana, yksi niistä on täydessä lastissa oleva puutavararekka. Meneekö se Pääjärvelle vai minne, sitä en tiedä. Vastaan tulee myös venäläisiä nelivetohenkilöautoja, jotka menevät puolta kovemmalla vauhdilla kuin me. Nelivetoautoissa on yleensä suuri maavara. Tällaisten aitojen yleisyyttä ei tarvitse ihmetellä sen jälkeen kun on ajellut tällaisilla kuoppaisilla teillä.

Sade lakkaa kokonaan samalla, kun saavumme 4500 asukkaan Kalevalaan. Jossain opaskirjassa sanotaan, että kuka ei ole nähnyt Kalevalaa, ei ole nähnyt Karjalaa. Sen mukaan nyt olemme päässeet Karjalaan. Minulle tämä on toinen kerta, mutta ensimmäinen kerta kesäaikaan. Vajaa 300 km on tullut mittariin aamuisen Kuusamon jälkeen, kun vailla viisi saavumme suuren Kuittijärven rannalla olevan Sampo-hotellin pihamaalle. Olen varannut edeltä majoituksen sähköpostilla suoraan Antti Timoselta, joka omistaa tämä majoitusliikkeen. Vastaanotossa nuori neito ei osaa suomea, mutta google-kääntäjän avulla saamme asiat selviksi. Emme ole juuri ruokailleet aamupalan jälkeen, mutta hotellin vastaanoton yhteydessä olevasta ravintolasta saa varttitunnissa hyvän ja edullisen päivällisen.

Pienen lepohetken jälkeen suuntaamme katselemaan Kalevalan nähtävyyksiä ja paikallisia rakennuksia. Onneksi ei enää sada kuten aiemmin tulomatkalla, joten sateenvarjot saavat jäädä laukkuun. Kävelemme parisataa metriä ja tulemme samalla Kalevala-puistoon. Kahden koivun väliin on pystytetty levy, missä on kuvitteellinen Väinämöinen kirves kädessä ja teksti ”Vaka vanhu Väinämöini, Laulaja ijän-ikuni, Otti soiton sormihis, Kiänti polven polvillah” ja samat sanat venäjäksi. Nämä sanat voi nähdä alla olevasta kuvasta. Tien toisella puolella on lisäksi erillinen info-taulu Kalevalasta ja taidokkaasti puusta kaiverrettu Kalevala-eepoksen muistomerkki.

Myös näitä molempia Kalevalaan liittyviä kuvia voi klikata suuremmaksi

Kalevala-puisto on nähty ja palaamme takaisin Sampo-hotellin läheisyydessä olevaan tienristeykseen, minkä vieressä on insinööri Mobergin nimellä tunnettu yli sata vuotta vanha siniseksi maalattu hirsitalo. Se on kulttuurihistoriallinen suojelukohde ja sitä on kunnostettu yli kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1925 Kanadasta tulleet suomalaiset insinöörit Moberg ja Valleri tekivät asuintalosta hallintotalon. 

Toisten lähteiden mukaan Moberg ei ollut Kanadan suomalainen. Vuonna 1922 hän tuli Ruotsista Karjalaan rakentamaan ensimmäisen vesivoimalan, joka on kolmen kilometrin päässä Kalevalasta. Vuonna 1924 Uhtuan eli nykyisen Kalevalan vesivoimala alkoi toimia. Myös vesivoimala kuuluu kulttuuriperintökohteisiin. Insinööri Moberg joutui Karjalassa vainotuksi "agenttina". Mikä lienee ollut hänen kohtalonsa? Joka tapauksessa Mobergin talo on komein talo Kalevalassa.

Mobergin talo

Mobergin talon risteyksestä lähtee tie kohti Vienan Kemiä. Kävelemme sitä vajaan kilometrin verran, jolloin tie tulee aivan Kuittijärven viereen. Rannat ovat jyrkkiä, kuitenkin pieni Uhtua-seuran talo mahtuu tien ja järven jyrkänteen väliin. Ihastelemme Kuittijärven aavaa kesäistä maisemaa ja kesän vihreyttä luonnonkukkineen ennen kuin alamme kävellä takaisin majoituspaikkaan. Tien varrella on suuri neuvostoaikainen rajavartiolaitoksen käytössä ollut nelikerroksinen, aitojen ympäröimä kookas tiilirakennus, mikä suuren seinäkuvan perusteella lienee yhä jossain sotilaskäytössä. 

Kalevalan taajamassa on myös lampia

Ennen kuin kävelemme Sampo-hotelille, niin päätämme matkan varrella pistäytyä paikkakunnan toisella hotellilla, jonka yhteydessä on myös ravintola ja monipuolista matkailupalvelutoimintaa maastosafareineen jne. Tämä Velt-hotelli (Maailma-) sijaitsee kauniilla paikalla aivan Kuittijärven vieressä. Kävelemme sisään ja tilaan iltakahvit leivosten kera. Ostokselle tulee yhteishintaa yli kaksi euroa ja tätä makeaa iltapalaa nauttiessamme katselimme seinillä olevia varsin hurjan näköisiä maalauksia, jotka liittyivät viikinkiajan sotilaisiin. Mistähän on saatu innostus viikinkimaalauksiin?

Yön jälkeen nautimme Sampo-hotellilla aamupalan ja pian sen jälkeen jatkamme matkaa kohti Jyskyjärveä. Suuntana on taas itä ja Vienanmeri, tosin vain noin 40 kilometrin verran ennen kuin käännymme oikealle kohti etelää. Tämä edellä mainittu matka ennen autioitunutta Haikolan kylää on kokonaan karua kangasmaata. Maisemaa kaunistavat monet pienet järvet ja lammet.

Tien varressa sähkö- ja puhelinlinjat on korvattu maakaapeleilla. Tietyllä tavalla tämä on yllättävää. Siellä täällä näkyy kylttejä siitä, missä kohtaa maakaapeli sijaitsee. Kuitenkin vanhan siirtolinjan pylväät ja ainakin osa langoista on jätetty paikoilleen. Nähtävästi asia ei kuulu kenellekään, vaikka ne eivät ole mikään komistus silmälle.

Siinä olisi tekevälle töitä tien pituudelta

Mutta sitten matkan varrella oleva ympäristö yllättää kauneudellaan. Vanha mäntymetsän pohjaa koristaa valkoinen vaippa vaikka on kesä. Missään en ole nähnyt niin paljon jäkälää. Erityisen selvästi tämä näkyy alueella kulkevan suurvoimalinjan maapohjalla. Valkoinen porojen herkku palleroporonjäkälä saa kasvaa kaikessa rauhassa, sillä näillä alueilla ei ole poroja eikä metsäpeurojakaan liene yhtään yksilöä kuten joskus muinoin.

Palleroporonjäkälää silmin kantamattomiin

Sitten tulee eteen Haikolan kylän opastemerkki. Tähän lähes autioituneeseen kylään olisi matkaa kaksi kilometriä. Haikola on minulle tuttu sana, sillä lapsuuteni kotikylällä Juuan Vihtasuolla on Haikola-niminen talo, jonka vierestä juoksin aamun kympin lenkin lukemattomia kertoja. Silloinen Haikolan isäntä oli saanut syntymänsä jälkeen poikkeuksellisen monta nimeä ennen kuin useamman kuin kolmen nimen antaminen kiellettiin. Nimet opin muistamaan jo pikkupoikana kyläläisten juttuja kuunnellessani. Hänen etunimensä olivat Kauko Pauli Ludvig Hans Anton Olavi.

Haikola odottaa kesäaikaan vierailijoita

Kuitenkin nyt olemme lähellä Vienan Haikolaa. Emme mene sinne edes pistäytymään vaan ohitamme sen ja pian tämän jälkeen käännymme ennen pientä karjalaista Kepan taajamaa oikealle kohti Jyskyjärveä. Sinne on noin 50 kilometrin matka. Matkan varrella ei ole minkäänlaista asutusta. Laajat tasaiset mäntykangasalueet ovat hallitsevia lähes koko matkan ajaa. Tien pinta on pehmeää hienoa hiekkaa, mitä pitkin on ihan mukava ajaa. Tosin yön aikana on satanut runsaasti, joten veden peittämät vesipainanteet on syytä kiertää tai ajaa muuten rauhallisesti.

Aiemmin aamulla olimme lähteneet Keski-Kuittijärven pohjoisosasta Kalevalasta. Jyskyjärveä lähestyttäessä saavumme Ala-Kuittijärven eteläosaan. Vanha asuinpaikka Luusalmi yhdistää Kuittijärvet toisiinsa. Järveä pitkin aamuiseen lähtöpaikkaan olisi matkaa noin 40 kilometriä. Vielä viisi kilometriä ja tulemme joen ylittävälle sillalle, jonka alla virtaa leveä Kemijoki. Täältä alkava joki kuljettaa Kuittijärvien kokoamat suuret vesimäärät Kemin kaupungin kohdalla sijaitsevan voimalaitoksen läpi ja pudottaa ne samalla Vienanmereen. Myös vähän ylempänä Kuittijärven ja Jyskyjärven välissä on sähköä tuottava vesivoimalaitos.

Kemijoessa on voimakas virtaus

Vielä viisi kilometriä autoilua Kemijoen sillalta ja tulemme noin 700 asukkaan Jyskyjärven karjalaiskylään. Kylä sijaitsee Tsirkkakemijoen varrella ja kylän ehdoton erikoisuus on kaksi riippusiltaa, mitkä ylittävät edellä mainitun joen. Siltojen pituus on silmävaraisesti arvioituna noin 100 metriä. Kun kävelimme sillan viereen, niin samanaikaisesti jonkun kyläläisen kookas koira on tulossa riippusillalla meitä kohti. Haluaako se ehkä tutustua satunnaisiin matkalaisiin? Ei, sillä päästyään kovalle maalle se jatkaa matkaa meistä mitään välittämättä. 

 

Ensimmäinen tuttavuus Kalevalassa

Haluamme kokeilla, miltä tuntuu kulkea näin pitkää riippusiltaa pitkin. Silta heiluu jonkin verran  jalkojen alla kunnes pääsemme joen toiselle puolelle. Uusi kokemus tämäkin. Myös tällä puolella on kymmeniä karjalaistaloja vieri vieressä pitkin joenvartta. Palattuamme takaisin tapaamme kylän kaupan lähellä kaksi paikallista asukasta, joiden kanssa vaihdamme muutaman sanan paikallisten ihmisten nykyisestä elämästä ja myös menneistä kylän historiaan vaikuttaneista asioista. Keskustelu ei ole vaikeaa, sillä he molemmat puhuvat selkeää suomen kieltä. Saamme tietää, että osa paikallisista Jyskyjärven ihmisistä on taustaltaan valkovenäläisiä, koska heitä aikoinaan sodan jälkeen siirrettiin alueella oleviin metsätöihin. 

Riippusiltaa pitkin pääsee molemmille puolille Tsirkkakemijokea. Taustalla rukoushuone.

Ostamme vaatimattomasta kyläkaupasta jäätelöt ja lähdemme ajamaan kohti Kostamusta jättäen samalla idyllisen Jyskyjärven maisemat taaksemme. Matka ei tarjoa minkäänlaisia ajoelämyksiä vaan ainoastaan samaa yksitoikkoista moreenipintaista tietä, mitä ei ole läheskään niin miellyttävä ajaa tien epätasaisuuden takia kuin aiemmin aamupäivällä hienojakoisella hiekkamaalla. Kymmenen kilometrin kohdalla ajamme Borovoin taajaman läheltä. Se on siitä harvinainen taajama, että se on syntynyt vasta Neuvostoliiton aikana, kun alueella tehtiin laajoja metsähakkuita ja työläisten siirtojen myötä syntyi uusi asutuskeskus. Matkaa täytyy jatkaa vielä noin 50 km ennen kuin saavumme Segezan ja Kostamuksen väliselle asfalttipintaiselle valtatielle.

15 kilometrin matka Kostamukseen vaatii kuitenkin ajaessa tarkkaavaisuutta, sillä tiehen on syntynyt paljon melko isoja monttuja. Asfalttipinta on rikkoutunut ja vesi on tehnyt tehtävänsä. Auton jousitukselle ja renkaille ei monttuun ajaminen tee hyvää, niin ei auta muu kuin väistellä melko tiuhaan tahtiin tulevia kuoppia. Niiden väistäminen vielä onnistuu, mutta kun vastaantulevaa liikenne on myös paljon ja hekin väistelevät omalla puolellaan olevia monttuja, niin ajaminen vaatii keskittymistä. Täytyy varoa ajamasta oman ajoradan monttuihin, mutta samalla täytyy olla valmis väistämään myös vastaantulevia autoilijoita. Päivän valossa tämä vielä jotenkin menettelee, mutta miten kuoppien väistäminen onnistuisi pimeässä.  

Kostamus on puolituttu kaupunki. Ajamme torin läheisyyteen ja käymme ruokailemassa mainiossa yläkerran Okey-ravintolassa. Sitä paikkaa voi suositella kaikille matkailijoille. Ruuan ja sen määrän saa valita itse oman makunsa ja tarpeensa mukaan. Ruokailijoita tässä suositussa ravintolassa riittää myös tällä kertaa. Ruokailun jälkeen piipahdamme torialueella olevassa liikerakennuksessa, missä on valtavat määrätä kaikenlaista kulutustavaraa, etenkin vaatteita. Ostan itselleni huovutetusta villasta tehdyn saunamyssyn.

Urho Kekkonen ja Aleksei Kosygin neuvottelevat Kostamuksessa

Lähdemme ajamaan kohti kotia. Vartiuksen tulliin on vielä 50 kilometrin matka. Tältä väliltä kaikki asfalttiin syntyneet kuopat on saatu korjattua, mikä helpottaa ajamista. Ennen tullia ei olekaan jäljellä muuta ”pakollista” toimenpidettä kuin polttoainetankin täyttäminen. Pohjoisen Vienan Karjalan kierros alkaa olla ohi ja pian pääsemme kotimaan tasaisille teille.

Maatilan vaaralliset hetket

19.4 Maatilan vaaralliset hetket: Olen pitänyt muutaman viikon taukoa kirjoittamatta yhtään uutta päivän juttua. Ennen kuin alan niitä jälleen väsäämään, niin laitan esille koosteen kahdesta erillisestä jutustani, jotka julkaisin yli vuosi sitten. Kyseessä oli kohdalleni osuneet vaaralliset tilanteet, joista ensimmäinen tapahtui ollessani 12 vuoden ikäinen vuonna 1969. Tästä kertoo "Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla." Toinen kirjoitus liittyy kesään 1974 jolloin minulla oli ikää 17 vuotta. Tästä tapahtumasta kertoo "Kesken salaojituksen oli lähellä että ..."

 

Maatiloilla on monia vaaran paikkoja. Erilaisista tapaturmista ja monista "lähellä piti"-tilanteista  on varmaan monella omakohtaisia kokemuksia. Toki on niin, että onnettomuudet ja tapaturmat voivat kohdata missä tahansa, vaikka ei asuisi maalla, sillä ne eivät koskaan tule kello kaulassa. Nämä kaksi kertomusta osaltaan todistavat tämän vanhan sanonnan todeksi.

 

 

Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla

20.2.2017 Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla: Aiemmin jo kerroin, että ohjastin Tuhti-hevosta ajaessani heiniä karhelle hevosharavakoneella.

Tällaisella haravakoneella otin hurjan kyydin ja riipuin käsin rautaistuimesta.

Viimeisenä seivästysalueena oli suoraan navetan takaa aukeava kolmen hehtaarin peltoalue. Alueella oli pituutta 300 metriä. Ensimmäinen sata metriä oli laidunaluetta, mikä oli jaettu kahteen osaan siten, että välissä oli piikkilanka-aita. Loput 200 metriä oli varsinaista seivästysaluetta. Laidun- ja seivästysalueen välissä oli osittain maatunut leveä oja, mitä sanottiin viemäriojaksi. Tämän turvereunaisen ojan ylitti puinen silta, jota pitkin joutui kulkemaan mennessä alueelta toiselle.

Oli lämmin ja aurinkoinen iltapäivä, kun sain kesän viimeiset heinät karhelle. Haravakoneen piikit oli nostettu ylös ja lukittu vivulla kiinni. Isä ja äiti olivat jossain kauempana vihreinä tököttävien heinäseipäiden takana lopettelemassa seivästysurakkaansa. Rautainen haravakoneen istuin oli takapuoleni alla eikä minulla ollut ohjaksia käsissä vaan pidin niitä irrallaan sylissäni. Odottelin ainoastaan sitä, että isä saa viimeiset heinät seipäälle ja tulee sitten viemään hevosen riisuttavaksi läheisen metsän takana olevalle niitylle. Tuhti-hevonen seisoi ja otti harvakseltaan muutaman askeleen eteenpäin hamutessaan sille mieluisaa uutta kasvustoa.

Hevosen suunta oli kohti sadan metrin päässä olevaa navettaa; vielä muutama askel ja puusilta olisi ylitetty. Hevonen astui sillalle ja otti muutaman askeleen eteenpäin kohti piha-aluetta. En ehtinyt ajatella mitään sen kummempaa, kun haravakoneen vasen rautapyörä ei osunutkaan sillalle vaan voimakkaasti rämähtäen putosi viemäriojan pohjalle. Hevonen säikähti valtavasti ja samassa se hyppäsi laukalle. Minulla ei ollut ohjaksia kädessä. Vieressä oli noin 90 metriä pitkä piikkilanka-aita. Haravakoneen vasen rautapyörä osui koko ajan piikkilanka-aidan tolppiin, mitkä lienevät olleen noin viiden metrin välein. Aita-tolpat kaatuivat kuin heinää ja pauke oli valtava. 

Itselleni ei jäänyt kuin pieni muistikuva tästä kauheasta tapahtumasta heti sen jälkeen, kun pyörä oli tipahtanut pois sillalta. Hirvittävän ryskeen ja vauhdin lisäksi muistan ainoastaan sen, miten kaksin käsin pidin kiinni istuimen tangosta; siinä vaiheessa olin jo pudonnut rautaistuimelta ja selkäni oli kohti menosuuntaa. Sen jälkeen en muistanut mitään loppumatkasta. 

Isä ja äiti olivat nähneet tämä hurjan tapahtuman sieltä kauempaa seipäiden välistä kuullessaan kovan äänen. Äiti kertoi myöhemmin, että isä oli huutanut nähdessään hevosen hurjan laukan, että siinä meni toinen poika. Isälle oli tullut siinä hetkessä mieleen 12 vuotta aiemmin tapahtunut veljeni tapaturmainen kuolema, kun 6-vuotias veljeni oli juossut linja-auton eteen seitsemän viikkoa ennen minun syntymääni.

Havahduin siihen, että istuin pienellä kivellä. Piikkilanka-aidan päättymisen jälkeen alkaa muutaman metrin nousu kohti navettarakennuksen päätyä. Maan pinnassa pilkotti muutamia pieniä kiviä noin 20 metrin etäisyydellä piikkilanka-aidasta. Yksi niistä kivistä oli allani ja oli aivan hiljaista. Jalkaan koski, kun yritin nousta ylös. Hevosta ei näkynyt missään. 

Isä ja äiti juoksivat sieltä kaukaa kohti minua ja näkivät varmaan heti, että olin elossa. Vajaan sadan metrin pituisesta piikkilanka-aidasta oli jäänyt pystyyn vain kaksi tai kolme tolppaa, muut olivat laonneet rautapyörän alla. Voi kuvitella, että meno oli ollut hurjaa, vaikka alkumatkaa lukuun ottamatta mistään muusta en muistanut mitään.

Isä lähti etsimään hevosta, mikä oli juossut ensin pihamaan ohitse ja sitten niittytietä pitkin metsän läpi sille suurelle peltoaukealle. Hevonen oli seisonut rauhassa heinäladon vieressä ja oli erikoista, että haravakoneen piikit olivat pysyneet koko matkan ylhäällä. Sen jälkeen minut vietiin tarkistettavaksi Juuan vanhaan puusairaalaan kipeän nilkan takia. Kuitenkaan siitä ei löytynyt murtumaa; se oli ainoastaan venähtänyt. 

Tämä jalan kipeytyminen harmitti kuitenkin suunnattomasti, koska seuraavana viikonloppuna olisin päässyt ensimmäistä kertaa isoihin urheilukilpailuihin Juuan ulkopuolelle. Pohjois-Karjalan parhailla ikäkausiyleisurheilijoilla oli edessä kauden loppuhuipennus. Minut oli valittu niihin kisoihin, koska minulla oli 3-loikassa piirin kuudenneksi paras tulos 12-vuotiaiden sarjassa. Jälleen kerran kävi niin, että en päässyt mukaan.

Tärkeintä oli tietenkin, että olin säilynyt elossa edellä kuvatusta hurjasta tapahtumasta. Kukaan ei pystynyt selittämään, miten tipahdin haravakoneen kyydistä. Itse ajattelin heti tuon tapahtuman jälkeen, että Jumala varjeli minut ja lähetti enkelinsä avuksi; siitäkin huolimatta, että nilkkani venähti. En kertonut tätä ajatustani kenellekään, mutta yhä edelleen saan pitää silloin saamani ajatuksen. Vaikea tätä ajatusta on muidenkaan ottaa minulta pois! 

Samalla tähän hurjaan kyytiin päättyi meidän hevosharavakoneaika, sillä isä lopetti talvisen tukinajon hevosella. Vahva ja rauhallinen Tuhti-hevonen myytiin pois ja tilalle tuli isompi traktori - se oli tietenkin Massey-Ferguson kuten edellinenkin.

 

Kesken salaojituksen oli lähellä että …

24.7.2017 Kesken salaojituksen oli lähellä että …: Edellä kerroin tuoreheinän tekemisestä, kun talikolla nostelin ja heittelin tuoretta ja raskasta heinää AIV-tornin sisä- ja ulkopuolella. Tätä tein enon tilalla. Sitten vuorossa oli kuivaheinän tekeminen, mikä tarkoitti heinänseivästystä omalla kotitilalla. Seivästinkö kesällä 1974 tuhat seivästä vai enemmän, siitä en ole aivan varma. Sen kuitenkin muistan, että seuraavana kesänä seivästin 1500 heinäseivästä runsaan kahden viikon aikana. Kun heinät olivat kuivuneet ja ne oli siirretty latoon, niin sen jälkeen meidän peltoaukiolla puhalsivat uudet tuulet: isä oli päättänyt aloittaa peltojen salaojituksen.

Kunnansuolla meidän peltosarat olivat pitkiä. Pisimmät sarat olivat pituudeltaan noin 550 metriä. Suurin piirtein sellaisen pätkän ehti päivässä seivästää oman perheen voimin. Sarkoja erottavat ojat alkoivat hävitä, kun salaojaurakoitsija toi heinäkuulla ensimmäistä kertaa koneensa peltoaukealle. Vuosi oli 1974 ja nämä salaojitukset jatkuivat useamman vuoden ajan. 

Urakoitsija oli saapunut Pielisen toiselta puolelta Lieksasta saakka ja hänen sukunimensä oli Kiiskinen. Olisiko hän ollut Kylänlahdesta tai Viensuulta? Ei näitä kaikkia vanhoja asioita jaksa muistaa kovin tarkkaan…

Ennen salaojitusten aloittamista ojitettava alue piti ensin mitata ja paaluttaa. Salaojitusteknikko suoritti alueen vaaituksen, suoritti salaojien linjauksen ja merkitsi korot. Siitä tuli samalla urakoitsijan työohje. Pellolle tuli yksi iso kokoojalinja, mihin kaikki kaivettavat sivuojat johdettiin. 

Päälinjan eli kokoojalinjan kautta vedet valuivat pellon päädyssä olevaan Tervapuroon. Kesällä tämän puron virtaus oli verkkaista eikä veden liikettä juuri voinut havaita. Puron toisella puolella oli Viäränmäen Eeliksen eli Eelis Lehikoisen peltoalue. Kymmenen vuotta aiemmin oli jäänyt mieleeni, miten kyykäärme heinäaikaan pääsi pakenemaan juuri tähän Tervapuroon. Käärmeet ovat hyviä uimaan – sen sain silloin havaita. Sekin käärme hävisi siinä samassa, kun se työnsi päänsä vesirajaan.

Muutamia asioita on jäänyt muistiin tästä ensimmäisestä salaojitusvuodesta. Kesä oli erityisen sateinen ja sen huomasi pellolla. Ojitusta varten tarvitaan sopivan karkeaa hiekkaa, mitä tulee laittaa riittävästi salaojaputken päälle. Sopivan huokoisen hiekan tarkoitus on tietenkin imeä vesi itseensä ja sitä kautta putken sisään. Siihen aikaan salaojakoneet olivat erilaisia kuin nykyisin. Ei ollut erillistä hiekanjakovaunua, mikä sirottelee hiekan maan sisään lasketun salaojaputken päälle. Niinpä kaikki hiekka lapioitiin käsin sitä mukaa kuin uutta ojaa syntyi urakoitsijan toimesta. 

Lisäksi vielä tänä kesänä ei ollut käytettävissä – ei ainakaan meidän pellolla – muovista salaojaputkea, vaan kaikki putket olivat punertavaa tiiliputkea. Niiden pituus oli 34 cm ja putken sisähalkaisija oli 40 mm:n paksuinen. Kokoojaputken läpimitta oli kaiketi suurempi? Kuitenkaan en enää muista, mitä ne olivat kooltaan vai oliko se sittenkin samaa kokoa.

 

Tällaisia olivat salaojituksessa käytetyt tiiliputket

Sateitten takia pelto oli märkää ja näin ollen pellon kantavuus heikkeni raskaiden ajoneuvojen alla. Erityisesti mieleeni jäi yksi tapaus, kun kuorma-auto toi hiekkakuorman pellon reunaan, mistä se sitten oli tarkoitus kuljettaa traktorilla salaojitusalueelle. Kävi niin, että sora-auto ajoi raskaan kuorman kanssa liian kauas kovalta maalta pehmeälle maalle ja samalla auton takapyörät upposivat maahan. Niinpä sora-auto juuttui siihen kiinni eikä noussut omin voimin ylös. 

Ei auttanut muu kuin laittaa traktorin perään juontovinssi ja yrittää sen avulla auttaa autoa nousemaan ylös. Sora-auton kuljettaja kiinnitti vinssin vaijerin kuorma-auton keulaan ja minun tehtäväksi jäi nostaa vinssin vipua. Kuorma-auton keulan ja minun väliä ei ollut kovin montaa metriä.  Vaijeri pingottui tiukaksi, kun yritin saada auton nousemaan samalla kun kuljettaja istui auton kopissa. 

En ole milloinkaan pelännyt niin paljon kuin siinä tilanteessa. Ajattelin, että jos vaijerin kiinnitys jostain syystä pettää, niin silloin vaijeri silmänräpäyksessä singahtaa päähäni ja seuraa välitön kuolema. Kuitenkin sora-auto oli pakko saada irti. Kiristin vaijeria sen minkä jaksoin samalla kun traktorin etupyörät pomppivat ylös. Oli suuri helpotus, kun sora-auto suostui nousemaan ylös jorpakosta. Se oli todella helpottava tunne, mikä jäi syvälle mieleni sopukoihin. Aikaa tästä tapahtumasta on melko tarkalleen 43 vuotta.

 

Salaojakone jättää jälkeensä tällaisen jäljen

Salaojituspäivien kohdalle osuivat myös piirinmestaruuskilpailut. Vaikka oli ohitettu heinäkuun puoliväli, niin niinä päivinä oli ankeaa koleuden ja sateen takia. Juoksemisessakaan ei ollut mitään hohtoa johtuen säästä. Voitin kuitenkin A-poikien piirinmestaruudet Lieksan hiilimurskaradalla sekä 1500 metrillä että 800 metrillä. Ajat olivat harjoituspäiväkirjan mukaan pitemmällä matkalla 4.11,7 ja lyhyemmällä matkalla 2.06,2. Jälkimmäinen oli samalla oma ennätykseni ja samalla se jäi kesän ainoaksi kilpailuksi 800 metrin matkalla. Paransin vuoden takaista aikaani yli kolmella sekunnilla. 

Minun päämatkani oli kuitenkin 3000 metrin juoksu, mutta kilpailujen järjestäjät unohtivat sen matkan järjestämisen kokonaan. Niinpä tulos tältä matkalta puuttui vielä kokonaan, vaikka kesä oli jo loppupuoliskolla. Muista kesän 1974 kilpailuista ja harjoittelusta kerron myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.

Kesän salaojitusurakka oli loppuvaiheessa, kun yllättäen ojitusalueella eteen osui iso kivi. Oli yllätys, että mutamaan sisuksista löytyi sellainen este, koska maan pinnalla kiviä ei näkynyt. Ei auttanut muu kuin kiertää kivi. Ja siihen tarvittiin erillinen kaivinkone. Väli-Mikkolan Mikko Nevalainen tuli kaivinkoneensa kanssa. Mikko kaivoi ojan aivan kiven viereen, samalla siihen tuli melko iso mutka. Kun Mikko sai ojan valmiiksi, niin minä laskeuduin ojan pohjalle. Kun olin tasoittamassa lapiolla pohjaa, niin Mikko ja isäni laittoivat tupakat palamaan seuraten samalla työni edistymistä ojan reunalla.

Traktorikaivuri oli koko ajan vieressä käynnissä. Saatuani ojan pohjan tasoitettua, otin ojan reunalle valmiiksi laitetut punaiset tiiliputken palat käsiini ja asettelin ne perätysten toinen toisensa perään. Näin siitä syntyi yhtäläinen kokonainen putki ja työ oli suoritettu. Otin kiven kohdalta muutaman askeleen sivuun ja vetäisin käsien avulla itseni ylös ojan pohjalta. Samalla kun olin päässyt ylös, niin se iso kivi vierähti ojan pohjalle. Muutamaa sekuntia aiemmin olin ollut sen kiven kohdalla asettamassa tiiliputkia paikoilleen. 

Kuolema kulki läheltä, mutta ei osunut. Mikko ja isäni huomasivat tapahtuneen, mutta kun mitään sen kummempaa ei tapahtunut, niin tästä äkillisestä tapahtumasta ei puhuttu mitään. Kaivurin aiheuttama tärinä ja kiven muoto kaiketi aiheuttivat tämän odottamattoman ilmiön. Siihen se kivi jäi paikoilleen ja mikäpä sen oli ollessa siinä, kun salaojaputki oli saatu laitettua paikoilleen.