Maatilan vaaralliset hetket

19.4 Maatilan vaaralliset hetket: Olen pitänyt muutaman viikon taukoa kirjoittamatta yhtään uutta päivän juttua. Ennen kuin alan niitä jälleen väsäämään, niin laitan esille koosteen kahdesta erillisestä jutustani, jotka julkaisin yli vuosi sitten. Kyseessä oli kohdalleni osuneet vaaralliset tilanteet, joista ensimmäinen tapahtui ollessani 12 vuoden ikäinen vuonna 1969. Tästä kertoo "Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla." Toinen kirjoitus liittyy kesään 1974 jolloin minulla oli ikää 17 vuotta. Tästä tapahtumasta kertoo "Kesken salaojituksen oli lähellä että ..."

 

Maatiloilla on monia vaaran paikkoja. Erilaisista tapaturmista ja monista "lähellä piti"-tilanteista  on varmaan monella omakohtaisia kokemuksia. Toki on niin, että onnettomuudet ja tapaturmat voivat kohdata missä tahansa, vaikka ei asuisi maalla, sillä ne eivät koskaan tule kello kaulassa. Nämä kaksi kertomusta osaltaan todistavat tämän vanhan sanonnan todeksi.

 

 

Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla

20.2.2017 Hevosharavakoneaika päättyi vauhdilla: Aiemmin jo kerroin, että ohjastin Tuhti-hevosta ajaessani heiniä karhelle hevosharavakoneella.

Tällaisella haravakoneella otin hurjan kyydin ja riipuin käsin rautaistuimesta.

Viimeisenä seivästysalueena oli suoraan navetan takaa aukeava kolmen hehtaarin peltoalue. Alueella oli pituutta 300 metriä. Ensimmäinen sata metriä oli laidunaluetta, mikä oli jaettu kahteen osaan siten, että välissä oli piikkilanka-aita. Loput 200 metriä oli varsinaista seivästysaluetta. Laidun- ja seivästysalueen välissä oli osittain maatunut leveä oja, mitä sanottiin viemäriojaksi. Tämän turvereunaisen ojan ylitti puinen silta, jota pitkin joutui kulkemaan mennessä alueelta toiselle.

Oli lämmin ja aurinkoinen iltapäivä, kun sain kesän viimeiset heinät karhelle. Haravakoneen piikit oli nostettu ylös ja lukittu vivulla kiinni. Isä ja äiti olivat jossain kauempana vihreinä tököttävien heinäseipäiden takana lopettelemassa seivästysurakkaansa. Rautainen haravakoneen istuin oli takapuoleni alla eikä minulla ollut ohjaksia käsissä vaan pidin niitä irrallaan sylissäni. Odottelin ainoastaan sitä, että isä saa viimeiset heinät seipäälle ja tulee sitten viemään hevosen riisuttavaksi läheisen metsän takana olevalle niitylle. Tuhti-hevonen seisoi ja otti harvakseltaan muutaman askeleen eteenpäin hamutessaan sille mieluisaa uutta kasvustoa.

Hevosen suunta oli kohti sadan metrin päässä olevaa navettaa; vielä muutama askel ja puusilta olisi ylitetty. Hevonen astui sillalle ja otti muutaman askeleen eteenpäin kohti piha-aluetta. En ehtinyt ajatella mitään sen kummempaa, kun haravakoneen vasen rautapyörä ei osunutkaan sillalle vaan voimakkaasti rämähtäen putosi viemäriojan pohjalle. Hevonen säikähti valtavasti ja samassa se hyppäsi laukalle. Minulla ei ollut ohjaksia kädessä. Vieressä oli noin 90 metriä pitkä piikkilanka-aita. Haravakoneen vasen rautapyörä osui koko ajan piikkilanka-aidan tolppiin, mitkä lienevät olleen noin viiden metrin välein. Aita-tolpat kaatuivat kuin heinää ja pauke oli valtava. 

Itselleni ei jäänyt kuin pieni muistikuva tästä kauheasta tapahtumasta heti sen jälkeen, kun pyörä oli tipahtanut pois sillalta. Hirvittävän ryskeen ja vauhdin lisäksi muistan ainoastaan sen, miten kaksin käsin pidin kiinni istuimen tangosta; siinä vaiheessa olin jo pudonnut rautaistuimelta ja selkäni oli kohti menosuuntaa. Sen jälkeen en muistanut mitään loppumatkasta. 

Isä ja äiti olivat nähneet tämä hurjan tapahtuman sieltä kauempaa seipäiden välistä kuullessaan kovan äänen. Äiti kertoi myöhemmin, että isä oli huutanut nähdessään hevosen hurjan laukan, että siinä meni toinen poika. Isälle oli tullut siinä hetkessä mieleen 12 vuotta aiemmin tapahtunut veljeni tapaturmainen kuolema, kun 6-vuotias veljeni oli juossut linja-auton eteen seitsemän viikkoa ennen minun syntymääni.

Havahduin siihen, että istuin pienellä kivellä. Piikkilanka-aidan päättymisen jälkeen alkaa muutaman metrin nousu kohti navettarakennuksen päätyä. Maan pinnassa pilkotti muutamia pieniä kiviä noin 20 metrin etäisyydellä piikkilanka-aidasta. Yksi niistä kivistä oli allani ja oli aivan hiljaista. Jalkaan koski, kun yritin nousta ylös. Hevosta ei näkynyt missään. 

Isä ja äiti juoksivat sieltä kaukaa kohti minua ja näkivät varmaan heti, että olin elossa. Vajaan sadan metrin pituisesta piikkilanka-aidasta oli jäänyt pystyyn vain kaksi tai kolme tolppaa, muut olivat laonneet rautapyörän alla. Voi kuvitella, että meno oli ollut hurjaa, vaikka alkumatkaa lukuun ottamatta mistään muusta en muistanut mitään.

Isä lähti etsimään hevosta, mikä oli juossut ensin pihamaan ohitse ja sitten niittytietä pitkin metsän läpi sille suurelle peltoaukealle. Hevonen oli seisonut rauhassa heinäladon vieressä ja oli erikoista, että haravakoneen piikit olivat pysyneet koko matkan ylhäällä. Sen jälkeen minut vietiin tarkistettavaksi Juuan vanhaan puusairaalaan kipeän nilkan takia. Kuitenkaan siitä ei löytynyt murtumaa; se oli ainoastaan venähtänyt. 

Tämä jalan kipeytyminen harmitti kuitenkin suunnattomasti, koska seuraavana viikonloppuna olisin päässyt ensimmäistä kertaa isoihin urheilukilpailuihin Juuan ulkopuolelle. Pohjois-Karjalan parhailla ikäkausiyleisurheilijoilla oli edessä kauden loppuhuipennus. Minut oli valittu niihin kisoihin, koska minulla oli 3-loikassa piirin kuudenneksi paras tulos 12-vuotiaiden sarjassa. Jälleen kerran kävi niin, että en päässyt mukaan.

Tärkeintä oli tietenkin, että olin säilynyt elossa edellä kuvatusta hurjasta tapahtumasta. Kukaan ei pystynyt selittämään, miten tipahdin haravakoneen kyydistä. Itse ajattelin heti tuon tapahtuman jälkeen, että Jumala varjeli minut ja lähetti enkelinsä avuksi; siitäkin huolimatta, että nilkkani venähti. En kertonut tätä ajatustani kenellekään, mutta yhä edelleen saan pitää silloin saamani ajatuksen. Vaikea tätä ajatusta on muidenkaan ottaa minulta pois! 

Samalla tähän hurjaan kyytiin päättyi meidän hevosharavakoneaika, sillä isä lopetti talvisen tukinajon hevosella. Vahva ja rauhallinen Tuhti-hevonen myytiin pois ja tilalle tuli isompi traktori - se oli tietenkin Massey-Ferguson kuten edellinenkin.

 

Kesken salaojituksen oli lähellä että …

24.7.2017 Kesken salaojituksen oli lähellä että …: Edellä kerroin tuoreheinän tekemisestä, kun talikolla nostelin ja heittelin tuoretta ja raskasta heinää AIV-tornin sisä- ja ulkopuolella. Tätä tein enon tilalla. Sitten vuorossa oli kuivaheinän tekeminen, mikä tarkoitti heinänseivästystä omalla kotitilalla. Seivästinkö kesällä 1974 tuhat seivästä vai enemmän, siitä en ole aivan varma. Sen kuitenkin muistan, että seuraavana kesänä seivästin 1500 heinäseivästä runsaan kahden viikon aikana. Kun heinät olivat kuivuneet ja ne oli siirretty latoon, niin sen jälkeen meidän peltoaukiolla puhalsivat uudet tuulet: isä oli päättänyt aloittaa peltojen salaojituksen.

Kunnansuolla meidän peltosarat olivat pitkiä. Pisimmät sarat olivat pituudeltaan noin 550 metriä. Suurin piirtein sellaisen pätkän ehti päivässä seivästää oman perheen voimin. Sarkoja erottavat ojat alkoivat hävitä, kun salaojaurakoitsija toi heinäkuulla ensimmäistä kertaa koneensa peltoaukealle. Vuosi oli 1974 ja nämä salaojitukset jatkuivat useamman vuoden ajan. 

Urakoitsija oli saapunut Pielisen toiselta puolelta Lieksasta saakka ja hänen sukunimensä oli Kiiskinen. Olisiko hän ollut Kylänlahdesta tai Viensuulta? Ei näitä kaikkia vanhoja asioita jaksa muistaa kovin tarkkaan…

Ennen salaojitusten aloittamista ojitettava alue piti ensin mitata ja paaluttaa. Salaojitusteknikko suoritti alueen vaaituksen, suoritti salaojien linjauksen ja merkitsi korot. Siitä tuli samalla urakoitsijan työohje. Pellolle tuli yksi iso kokoojalinja, mihin kaikki kaivettavat sivuojat johdettiin. 

Päälinjan eli kokoojalinjan kautta vedet valuivat pellon päädyssä olevaan Tervapuroon. Kesällä tämän puron virtaus oli verkkaista eikä veden liikettä juuri voinut havaita. Puron toisella puolella oli Viäränmäen Eeliksen eli Eelis Lehikoisen peltoalue. Kymmenen vuotta aiemmin oli jäänyt mieleeni, miten kyykäärme heinäaikaan pääsi pakenemaan juuri tähän Tervapuroon. Käärmeet ovat hyviä uimaan – sen sain silloin havaita. Sekin käärme hävisi siinä samassa, kun se työnsi päänsä vesirajaan.

Muutamia asioita on jäänyt muistiin tästä ensimmäisestä salaojitusvuodesta. Kesä oli erityisen sateinen ja sen huomasi pellolla. Ojitusta varten tarvitaan sopivan karkeaa hiekkaa, mitä tulee laittaa riittävästi salaojaputken päälle. Sopivan huokoisen hiekan tarkoitus on tietenkin imeä vesi itseensä ja sitä kautta putken sisään. Siihen aikaan salaojakoneet olivat erilaisia kuin nykyisin. Ei ollut erillistä hiekanjakovaunua, mikä sirottelee hiekan maan sisään lasketun salaojaputken päälle. Niinpä kaikki hiekka lapioitiin käsin sitä mukaa kuin uutta ojaa syntyi urakoitsijan toimesta. 

Lisäksi vielä tänä kesänä ei ollut käytettävissä – ei ainakaan meidän pellolla – muovista salaojaputkea, vaan kaikki putket olivat punertavaa tiiliputkea. Niiden pituus oli 34 cm ja putken sisähalkaisija oli 40 mm:n paksuinen. Kokoojaputken läpimitta oli kaiketi suurempi? Kuitenkaan en enää muista, mitä ne olivat kooltaan vai oliko se sittenkin samaa kokoa.

 

Tällaisia olivat salaojituksessa käytetyt tiiliputket

Sateitten takia pelto oli märkää ja näin ollen pellon kantavuus heikkeni raskaiden ajoneuvojen alla. Erityisesti mieleeni jäi yksi tapaus, kun kuorma-auto toi hiekkakuorman pellon reunaan, mistä se sitten oli tarkoitus kuljettaa traktorilla salaojitusalueelle. Kävi niin, että sora-auto ajoi raskaan kuorman kanssa liian kauas kovalta maalta pehmeälle maalle ja samalla auton takapyörät upposivat maahan. Niinpä sora-auto juuttui siihen kiinni eikä noussut omin voimin ylös. 

Ei auttanut muu kuin laittaa traktorin perään juontovinssi ja yrittää sen avulla auttaa autoa nousemaan ylös. Sora-auton kuljettaja kiinnitti vinssin vaijerin kuorma-auton keulaan ja minun tehtäväksi jäi nostaa vinssin vipua. Kuorma-auton keulan ja minun väliä ei ollut kovin montaa metriä.  Vaijeri pingottui tiukaksi, kun yritin saada auton nousemaan samalla kun kuljettaja istui auton kopissa. 

En ole milloinkaan pelännyt niin paljon kuin siinä tilanteessa. Ajattelin, että jos vaijerin kiinnitys jostain syystä pettää, niin silloin vaijeri silmänräpäyksessä singahtaa päähäni ja seuraa välitön kuolema. Kuitenkin sora-auto oli pakko saada irti. Kiristin vaijeria sen minkä jaksoin samalla kun traktorin etupyörät pomppivat ylös. Oli suuri helpotus, kun sora-auto suostui nousemaan ylös jorpakosta. Se oli todella helpottava tunne, mikä jäi syvälle mieleni sopukoihin. Aikaa tästä tapahtumasta on melko tarkalleen 43 vuotta.

 

Salaojakone jättää jälkeensä tällaisen jäljen

Salaojituspäivien kohdalle osuivat myös piirinmestaruuskilpailut. Vaikka oli ohitettu heinäkuun puoliväli, niin niinä päivinä oli ankeaa koleuden ja sateen takia. Juoksemisessakaan ei ollut mitään hohtoa johtuen säästä. Voitin kuitenkin A-poikien piirinmestaruudet Lieksan hiilimurskaradalla sekä 1500 metrillä että 800 metrillä. Ajat olivat harjoituspäiväkirjan mukaan pitemmällä matkalla 4.11,7 ja lyhyemmällä matkalla 2.06,2. Jälkimmäinen oli samalla oma ennätykseni ja samalla se jäi kesän ainoaksi kilpailuksi 800 metrin matkalla. Paransin vuoden takaista aikaani yli kolmella sekunnilla. 

Minun päämatkani oli kuitenkin 3000 metrin juoksu, mutta kilpailujen järjestäjät unohtivat sen matkan järjestämisen kokonaan. Niinpä tulos tältä matkalta puuttui vielä kokonaan, vaikka kesä oli jo loppupuoliskolla. Muista kesän 1974 kilpailuista ja harjoittelusta kerron myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.

Kesän salaojitusurakka oli loppuvaiheessa, kun yllättäen ojitusalueella eteen osui iso kivi. Oli yllätys, että mutamaan sisuksista löytyi sellainen este, koska maan pinnalla kiviä ei näkynyt. Ei auttanut muu kuin kiertää kivi. Ja siihen tarvittiin erillinen kaivinkone. Väli-Mikkolan Mikko Nevalainen tuli kaivinkoneensa kanssa. Mikko kaivoi ojan aivan kiven viereen, samalla siihen tuli melko iso mutka. Kun Mikko sai ojan valmiiksi, niin minä laskeuduin ojan pohjalle. Kun olin tasoittamassa lapiolla pohjaa, niin Mikko ja isäni laittoivat tupakat palamaan seuraten samalla työni edistymistä ojan reunalla.

Traktorikaivuri oli koko ajan vieressä käynnissä. Saatuani ojan pohjan tasoitettua, otin ojan reunalle valmiiksi laitetut punaiset tiiliputken palat käsiini ja asettelin ne perätysten toinen toisensa perään. Näin siitä syntyi yhtäläinen kokonainen putki ja työ oli suoritettu. Otin kiven kohdalta muutaman askeleen sivuun ja vetäisin käsien avulla itseni ylös ojan pohjalta. Samalla kun olin päässyt ylös, niin se iso kivi vierähti ojan pohjalle. Muutamaa sekuntia aiemmin olin ollut sen kiven kohdalla asettamassa tiiliputkia paikoilleen. 

Kuolema kulki läheltä, mutta ei osunut. Mikko ja isäni huomasivat tapahtuneen, mutta kun mitään sen kummempaa ei tapahtunut, niin tästä äkillisestä tapahtumasta ei puhuttu mitään. Kaivurin aiheuttama tärinä ja kiven muoto kaiketi aiheuttivat tämän odottamattoman ilmiön. Siihen se kivi jäi paikoilleen ja mikäpä sen oli ollessa siinä, kun salaojaputki oli saatu laitettua paikoilleen.