2.11.-18 Suola oli Vienan Karjalan rikkauden alkulähde: Tämä kirjoitus on
professori Heikki Kirkisen kirjasta Karjalan kansan historia. Tämä kirja
sai aikanaan valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Haluan laittaa tämän
kirjoituksen kaikkien lukijoiden nähtäville, koska vain harvoilla on tietoa
tästä tärkeästä historiallisesta kehitysvaiheesta, joka vaikutti suuresti
karjalaisten elämään.
Venäjän Karjalan suurin vaurastumisen lähde Vienan rannikolla
liittyi suolan tuotantoon. Suolan "keittäminen" merivedestä
tunnettiin jo keskiajalla Norjan Jäämeren rannikolta Vienanmerelle,
mutta suurteollisuudeksi se kasvoi Vienan Karjalassa vasta 1500-luvulla,
jolloin vuorisuolaa saatiin Venäjällä vain niukasti. Suolateollisuuteen
tarvittiin runsaasti rautaa ja puuta. Olaus Magnus kertoo keiton
teknisestä puolesta vuoden 1540 tienoilla teoksessaan Pohjoisten kansojen historia:
"Kun Pohjan miehet,
jotka asuvat valtameren rannikolla, aikovat keittää suolaa, he halkaisevat ja
kovertavat ontoksi pitkiä honka- tai kuusitukkeja ja liittävät sitten puoliskot
yhteen riittävän monilla vahvoilla köysillä, jotka ovat kuin tynnyrin vanteita.
Sitten he kiinnittävät niihin painavia kiviä ja laskevat ne pystyyn syvyyteen
päästen siten käsiksi suolaisempaan veteen, jota sitten virtaa avoimeksi
jätetystä alapäästä putkeen. Näihin tukkeihin liitetään jatkoksi putki, joka
johdetaan niin lähelle kuin mahdollista rantaan, minne on rakennettu useita
keittämöitä. Siten voidaan syvältä tuleva vesi nostaa, johtaa suureen
kattilaan, keittää hiljaisella tulella ja saada tulokseksi suolaa."
Suolankeittämön karjalankielinen
nimitys varnitsa tulee suoraan venäjän kielestä. Tyypillinen vienalainen
varnitsa käsitti kaksi hirsimökkiä, joihin kumpaankin voitiin johtaa meren
suolaista pohjavettä puuputkista kaivonvintillä ammentamalla. Kummassakin oli
lieden päällä leveä rautapannu. Kun toinen kiehui vettä haihduttaen, toisesta
ammennettiin merisuola säkkeihin, minkä jälkeen pannu täytettiin uudelleen
vedellä ja alettiin keittää. Tuli paloi varnitsassa jatkuvasti ja se vaati
suuria määriä polttopuuta.
Vienanjoen varrelta on tietoja suolapannuista, joiden leveys oli
neljä syltä (yli 7 metriä) ja korkeus noin 35 senttiä. Vaikka kyseessä olisi
liioiteltu tai poikkeuksellisen suuri pannu, mitat ilmentävät suolapannujen
rakennetta ja suurta kokoa, joka oli edullinen veden haihduttamisessa. Pannu
kului puhki muutamassa vuodessa, joten toiminta edellytti jatkuvaa raudan
tuotantoa ja ammattiseppien laajaa toimintaa. Lisäksi täytyy ottaa huomioon
suolan käsittely, varastointi, kuljetus ja myynti.
Hajatiedot eri varnitsoista
antavat kuvan tuotannosta. Yksi pannullinen eli vari valmistui 2-3
tunnissa, varnitsa sauhusi keskimäärin 240 vuorokautta vuodessa ja esim. Uikujoen*
suulla varnitsa tuotti noin 480 kiloa suolaa vuorokaudessa. Tiedot
merkitsevät noin 122 000 kilon vuosituotantoa varnitsaa kohti. Kujajoen varnitsasta
on 1610-luvulta tieto, jonka mukaan se kulutti noin 4 000 syltä halkoja
vuodessa. Ei ole ihme, että metsät alkoivat vähentyä suolarannoilta.
Varnitsojen määrä oli kasvussa
1500-luvun loppupuoliskolla, joskin se vaihteli suuresti työvoiman, menekin ja
sitten pitkän sotakauden tuhojen vuoksi. Tiheimmissä varnitsoja oli Äänislahden
rannikolla Unesmasta Vienan Kemiin*, mutta melkoisesti myös
pohjoisempana Kieretistä* Koutaan*, Kantalahteen* ja Turjan karjalaisrannalle
Kuolan* etelärannikolla. Parhaana aikana karjalaisten hallitsemalla
rannikolla oli toiminnassa noin 180 varnitsaa, joiden vuosituotanto oli
varovasti arvioiden noin 18 000 tonnia (18 miljoonaa kiloa!). Se kaikki tehtiin
käsityönä. Suolaa rahdattiin jokialuksilla Vienanjoen reittiä pitkin
Sisä-Venäjälle. Äänislahden kautta piti suola rahdata etelään talvella
hevosilla, sillä vesireitit sopivat parhaiten painavan tuotteen kuljettamiseen
vain Äänisen yli. (Huom!. Äänislahti on Vienanmeren lounaisin ja samalla eteläisin lahti.)
Saksalainen Venäjän-matkailija Sigmund
Herberstein kertoo, että joka talvi 2 000 rahtihevosta kuljetti suolaa
Vienanmereltä Novgorodiin*. Poventsan*
suuret suolavarastot olivat välietappeja myös järvialuksilla kuljetusta varten.
(Huom! Poventsa sijaitsee Aänisen eli Äänisjärven pohjoisosassa nykyisestä Karhumäestä 30 km itään.)
Suolan tuotanto ja rahtaus
sivuammatteineen oli venäjänkarjalaisille niin suuri työn ja vaurauden tuoja,
että kun runojen Sampo tuotti syötäviä, myötäviä ja kotipitoja tai kun sen
yhdessä laidassa oli suolamylly ja toisessa rahamylly, voi pitää melko varmana,
että suolankeiton vaikutusalueella runokuvitelmien taustalla on kokemuksia ja
muistoja todellisista suolamyllyistä.
Suolankeitto lisäsi suuresti myös
raudan ja puuhiilen tuotantoa Venäjän Karjalassa. On laskettu, että suureen
suolapannuun lisätarvikkeineen tarvittiin jopa 6-7 tonnia rautaa. Lisäksi pannu
piti uusia lähes joka vuosi. Jos arvioimme, että Vienan rannikon pannut olivat
hieman pienempiä, tarvittiin pannujen tekoon parhaana aikana joka tapauksessa
500 tonnia eli puoli miljoonaa kiloa rautaa vuodessa. Ammattisepät takoivat
pannuja myös varastoon. Siihen viittaa tieto suomalaisten hyökkäyksestä Vienan
Kemiin ja Sumaan* vuonna 1591, jolloin he oman kertomuksensa mukaan
tuhosivat myös suolavarastoja ja joukon suuria rautapannuja. (Suma sijaitsee
Vienanmeren rannalla 50 km Belomorskista kaakkoon)
Mistä suuret rautamäärät saatiin
tuohon aikaan? Raudan valmistukseen ja sepäntyöhön viittaa suuri määrä paikan-
ja henkilönnimiä eri puolilla Karjalaa. Siellä on rautakyliä, malmikyliä,
rautajärviä, hiilikyliä jne. sekä Raudantekijöitä (Syrnik) ja Seppäsiä
(Kuznetsov) muiden ammattinimien joukossa. Lähteissä on myös
satunnaisia mainintoja rauta- ja hiilivarastoista eri puolella Karjalaa. Vuoden
1563 verokirja mainitsee muutaman rautatehtaankin, jonka itäsuomalainen nimitys
savotta tulee suoraan venäjän kielestä. Erityisen runsaasti rautamalmia
löytyi Äänisniemen maaperästä ja seudulle syntyi 1600-luvulla suuria
venäläisten ja jopa saksalaisten ja hollantilaisten omistamia sulattoja.
1500-luvulla siellä toimi
todennäköisesti vain karjalaisten sulattoja kuten muuallakin Karjalassa.
Tutkijat ovat osoittaneet, että karjalainen sulatto, jonka karjalainen nimitys domnitsa
tulee sekin venäjän kielestä, oli monin verroin tehokkaampi kuin venäläinen.
Karjalainen domnitsa oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, jolloin sitä
kuvattiin tutkimukselle. Domnitsa rakennettiin liuskekivestä ja siinä oli
tavallisesti neljä uunia. Jokaisen pohjalle pantiin puuhiiliä ja niiden päälle
malmia ja sen päälle savinen palkeen putki, jonka päässä ulkona oli nahkapalje.
Uuni sytytettiin palavilla hiilillä ja täytettiin kokonaan hiilillä ja
jokaiseen uuniin n puhallettiin jatkuvasti ilmaa. Tulokseksi saatiin jokaisesta
uunista 65-80 kiloa meltorautaa, josta saatiin jalostamalla 30-40 kiloa
takorautaa. Novgorodilainen uuni tuotti sitä vain 5-6 kiloa kerralla.
Neljän uunin karjalainen domnitsa antoi siis yli sata kiloa hyvää rautaa
kerralla. Pelkästään suolankeitto vaati useiden kymmenien domnitsojen
tuotannon.
Paljon pienempää teollisuutta
edusti kiilleliuskeen louhinta Sungun* pogostassa (Äänisen pohjoisosan
länsipuolella) ja Kieretissä. Ohutta läpikuultavaa liusketta myytiin
pieniksi ikkunanruuduiksi, ja joka kymmenes hyvä levy maksettiin verona
hallitsijalle. Sungusta saatiin myös heikkolaatuista antrasiittihiiltä eli
sungiittia, jota myytiin pajoihin ja talouksiin. Todettakoon vielä, että Sortavalan
pogostan Kitelässä löydettiin ilmeisesti 1500-luvun puolivälin jälkeen Ruotsin
miehitysvallan aikana jalokiviesiintymä, todennäköisesti punaista granaattia
tai ruusukvartsia. Ruotsin joukot löysivät louhoksen Käkisalmen* valloituksen
jälkeen vuonna 1583 ja lähettivät siitä näytteitä Tukholmaan. Muutamia
vuosia myöhemmin mainittiin Tukholmaan lähetetyn kaksi tynnyriä
"Käkisalmen rubiineja" eli Kitelän puolijalokiveä, jota Juhana
kolmas lienee käyttänyt kruunun tarpeisiin.
Venäjän Karjalan voimakas
taloudellinen kehitys heikentyi ensin Pitkän vihan sotakautena
1500-luvun lopulla sekä sitten paljon rajummin Venäjän sekasorron aikana
1600-luvun alussa ja varsinkin Stolbovan rauhan jälkeisissä
koettelemuksissa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 400 vuotta Stolbovan
rauhasta.
PS. Näin 2000-luvulla ei voi kuin
ihmetellä, mistä Karjalan kansa sai sen kaiken viisauden ja sinnikkyyden, joita
tarvittiin näin vaativassa ja suuressa suolantuotannossa.
Kirjoituksessa mainittuja
paikkoja
*Vienan Kemi https://fi.wikipedia.org/wiki/Kemi_(Viena)
*Novgorod https://fi.wikipedia.org/wiki/Novgorod
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti