Nukahdin everstiluutnantin tuoliin, pyörin yliluutnantin kanssa

Karkauspäivänä 29.2.-20 Nukahdin everstiluutnantin tuoliin, pyörin yliluutnantin kanssa: Edellisen juttuni päätin siihen, kun vesirokko puhkesi käydessäni viikonloppulomalla kotona Juuassa. Sairaus alkoi, kun oli palaamassa junalla takaisin Helsinkiin. Siihen maailmanaikaan ei lapsille ollut vesirokkorokotuksia, joten lähes kaikki sairastivat vesirokon jo lapsena. Jostain syystä se ei ollut tarttunut minuun, mutta nyt se oli totta. Parikymppisenä se ei ole mikään naurun asia varsinkaan miehille. Muistan, että näin sanottiin minulle.

Päästyäni Santahaminan aliupseerikoululle jouduin heti nukutun yön jälkeen kävelemään sairausvastaanotolle ja sieltä siirrettiin Santahaminan varuskuntasairaalaan. Oli kuumetta. Kuinka paljon, sitä en tietenkään enää muista. Mutta epämiellyttävistä ihon pinnalle nousseista vesirakkuloista on jonkinlainen muisto: niitä oli paljon. Ilkeintä oli niiden aiheuttama kutina. Ihoa ei saanut rapsuttaa, vaikka kutina oli kiusallista. Jos rapsutti, niin ihoon saattoi jäädä arpia. Mutta nukkuessa sitä ei tietenkään tajunnut, kun rapsutin niitä. Niinpä ihooni jäi jonkin verran arpia, tosin ne ovat jo kauan sitten kadonneet.

Olin varuskuntasairaalassa seitsemän päivää. Kun aloin toipua, niin aika kului vuoteessa maatessa hitaasti. Mutta olihan sairaalassa pieni kirjasto. En ollut vuosikausiin lukenut koulukirjoja lukuun ottamatta minkäänlaisia kirjoja. Sanomalehdistä luin aina urheilu-uutiset ja kaiken, joka liittyi yhteiskunnallisiin asioihin. Mutta sairaalassa löysin käsiini paksun kirjan, johon oli kirjoitettu Mannerheimin elämäntarina. Vaikka en enää muista lukemastani juuri mitään, niin kirja oli mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa sain tietää, että sotasankarin maineessa ollut Mannerheim muutti pois Suomesta Sveitsiin, jossa hän myös kuoli. Eikö Suomi ollutkaan hänelle se elämisen arvoinen maa? No, hän olikin oikeastaan ruotsalainen, vaikka oli syntynyt Suomessa.

Sairastumisessa oli jotain hyvääkin, josta olin kiitollinen. Sen viikon aikana muut armeijakaverit olivat ampumassa singoilla jossain Santahaminan kallioilla kohti ulkomeren luotoja. Minun ei tarvinnut liikutella näitä tuhoaseita. Tiedän, että olisin pelännyt. Myöhemmin sain kuulla, että monia oli pelottanut ampumatilanteessa. Jalat oli pitänyt pistää sivulle. Tällaista ja jotain vastaavaa sain kuulla. Vaikea kuvitella, kun ei tarvinnut olla mukana. Sisimmässäni olin kiitollinen, kun sairastuin oikeaan aikaan.

Seitsemän päivää kului sairaalassa. Sieltä minut sitten passitettiin viikoksi kotiin toipumislomalle. Maanantaipäivä meni junassa, mutta heti seuraavana päivänä kävin juoksemassa pienen lenkin. Kuivuneet näppylät eivät haitanneet juoksemista eikä ollut enää kuumetta. Sunnuntai-aamuna tein vajaan 20 kilometrin kierroksen ennen pitkään kestänyttä junamatkaa takaisin Helsinkiin. Myöhemmin sain kuulla, että myös veljeni oli sairastunut vesirokkoon kotikäyntini seurauksena.

Minun olisi pitänyt soittaa ennen lähtöä aliupseerikoulun johtajalle ja pyytää lisäaikaa myöhäiselle saapumiselle varuskuntaan. Loma oli merkitty päättyväksi klo 24. Juna saapui puoli tuntia aiemmin rautatieasemalle, mutta bussi 86 saapui Santahaminaan vasta vartin yli puoliyön. Aliupseerikoulun apupäivystäjä huomasi myöhästymiseni ja teki siitä merkinnän papereihin. Valehtelin, kun sanoin hänelle, että olin soittanut lisäajan pyytämisestä päällikölle. Seuraavana päivänä sain kuulla päivystäjältä, että päällikkö ei ollut muistanut soittamistani.  Totesin, että minkäs sille voi, jos ei muista. 15 minuutin myöhästymistä ei kuitenkaan tarvinnut selitellä sen enempää.

Seuraavalla viikolla pääsin pitkästä aikaa normaaliin harjoitusrytmiin, kuitenkaan ei ollut aikaa aamulenkeille. Ja kun katson harjoituspäiväkirjaani, niin huomaan käyneeni jälleen kerran Urheiluliiton viikonloppuleirillä Vierumäellä. Mitään pitkää testijuoksua ei kuitenkaan ollut ohjelmassa kuten usein aiemmin vaan olin juossut kolme kymmenen minuutin kovavauhtista vetoa kolmen minuutin palautuksella.

Hyvin uudelleen käynnistynyt juoksuharjoittelu sairastelun ja armeijakiireiden takia uhkasi kuitenkin tyrehtyä koko seuraavan viikon ajaksi, sillä meillä aliupseerioppilailla oli ohjelmassa taisteluharjoitusviikko jossain kauempana Santahaminan ulkopuolella. Kerrottiin, että siellä lumihangessa kuulemma piti juosta kovat piipussa vierekkäin kohti kuviteltua vihollista. Kieltämättä jo pelkkä ajatus sellaisesta toiminnasta pelotti, sillä en todellakaan tykännyt aseista, olinhan luonteeltani arka. Ja ketään ihmistä en koskaan ampuisi, jos sellainen tilanne tulisi eteen. Mieluummin kuolisin itse. Miksi sitten pitäisi sellaista toimintaa harjoitella? Tätä ei tosin armeijassa saa sanoa, mutta ajattelua on vaikea estää.

 

Helmikuun 1977 harjoittelut

 

Tulevana viikonloppuna oli hallin SM-kisat. Kaikki muut olivat menossa sinne, koska silloin ei tarvinnut lähteä viikoksi sotaharjoitukseen. Ainoastaan minulla ei ollut mitään hallisuunnitelmaa, enkä olisi sairastelun jälkeen voinutkaan lähteä sinne. Ajattelin, että eihän näistä kilpaurheilijan tavoitteista tule mitään, kun en pääse juoksemaan, vaikka olin mukamas urheilujoukoissa.

Mutta minulla oli nerokas oma suunnitelma, jonka avulla välttäisin taisteluharjoituksiin lähdön ja samalla pääsisin päivisin juoksemaan, koska kesä oli koko ajan lähempänä. Päätin valehdella, vaikka se tuntui pahalta. Menin heti maanantai-aamuna vastaanotolle. Selitin nuorelle lääkärille, että sääriluun alueella oli rasitusvamma, jonka takia liikkuminen aiheuttaa koko ajan kipua.  Olin varmasti uskottava, koska edellisellä viikolla ollessani toipumislomalla kipeän sääriluun takia jouduin lepäämään yhden päivän, jonka jälkeen kipua ei enää tuntunut. Sain vapautusta palveluksesta viikon ajaksi ja lisäksi tabletteja, joita en tietenkään käyttänyt.

Avaraan aliupseerikoulurakennukseen ei jäänyt kuin pieni määrä varusmiehiä eri syiden takia. Koko rakennus tuntui autiolta eikä siellä ollut henkilökuntaa lukuun ottamatta kiertävää päivystysupseeria, joka kävi varusmiespäivystäjän luona satunnaisesti. Viikon aikana päivystysvuoro osui kohdalleni monta kertaa ainakin päivällä ja ainakin yhden kerran yöllä apupäivystäjän vuorolla. Näistä päivystysvuoroista onkin kerrottavaa.

Santahaminassa oli kaikkien tuntema hyvin virkaintoinen nuori, melko lyhyt ja hintelä yliluutnantti. Hän ei toiminut urheilukomppanian eikä aliupseerikoulun kouluttajana. Hän oli kapiaisena jossain muussa yksikössä. Hän oli tullut kuuluisaksi siitä, että hän tuli usein bussipysäkille silloin, kun varusmiehet olivat lähdössä viikonloppulomalle. Ja mitä hän teki? Hän tarkisti, että jokainen nappi oli varmasti kiinni varusmiesten lomapuvussa. Hän teki tätä harrastuksena vapaa-ajallaan. Kyllähän sellaisella käytöksellä pääsee tunnetuksi varusmiesten silmien edessä!

Sitten kävi niin, että ollessani eräänä päivänä yksikön päivystäjänä tämä virkaintoinen yliluutnantti tuli jääkäripataljoonan päivystävän upseerin ominaisuudessa tarkistamaan melkein tyhjillään olevaa aliupseerikoulua. Tämä upseeri asteli päivystäjän (minun) eteen ja pysähtyi siihen. Silloin päivystäjän (minun) piti tehdä asento ja tehdä ilmoitus käsi ryhdikkäästi lipalla kohti yliluutnantin rintamasuuntaa "herra yliluutnantti, aliupseerikoulun päivystäjä oppilas (minun sukunimeni)."

Ilmoitus ei kuitenkaan mennyt hänen mielestään ihan putkeen, sillä minun piti tehdä ilmoitus uudelleen. Ketään muita ei ollut näkyvillä. Uusikaan ilmoitus ei mennyt oikein. Niinpä hän alkoi sitten pyöriä minun ympärillä, minun piti pitää oikea rintamasuunta häneen nähden ja pyöriä hänen mukana käsi lipalla. Hän sentään joutui tekemään laajempaa kierrosta kuin minä. Siinä sitten pyörittiin ja koko ajan tein uutta ilmoitusta. Mietin koko ajan sitä, mikä ilmoituksessani ei hänen mielestään mene oikein. Ja sivusilmällä alaviistoon yritin katsella, ettei vaan joku nappi ole jäänyt auki...

Jälkeenpäin arvelin, että siinä pyörittiin kymmenen kertaa ympäri ja tein koko ajan yliluutnantille uutta ilmoitusta kuin itseään toistava papukaija. Sitten lopulta tajusin, että olin puhutellut häntä joka kerta ylikersantiksi! Kun sain sanottua, että "herra yliluutnantti", niin silloin hän tokaisi, että "eikö oppilas tunne arvomerkkejä." Vastasin, että "kyllä tunnen, herra yliluutnantti."

Sitten yhtenä yönä olin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Se tarkoitti sitä, että varsinainen päivystäjä päätti tehtävänsä klo 24 ja herätti apupäivystäjän, jonka päivystysvuoro kesti aamukolmeen asti. Ja tämän ensimmäisen apupäivystäjän piti sitten herättää toinen apupäivystäjä, jonka vuoro päättyi aamulla kuudelta, jolloin kaikkien piti herätä ylös uuden päivän koittaessa.

Olin kuten mainitsin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Kaikkialla oli hiiren hiljaista ja yksinäistä. Päivystäjän pöydän vierestä oli vain muutama metrin matka aliupseerikoulun päällikön, everstiluutnantin työhuoneeseen. Huomasin, että huoneen ovi oli raollaan. Ajan kuluksi päätin kurkistaa, millaiselta huone näytti. Siellä jyhkeän puisen työpöydän vieressä oli muhkea työtuoli, jossa oli varmaan mukava istua. Päätin kokeilla, miten hyvä on siinä istua. Tunsin heti, että se oli oikein hyvä ja pehmeän istuttava tuoli.

Seuraavaksi säpsähdin siihen, kun heräsin siinä tuolilla. Kello oli jo viisi aamulla. Ja minun olisi jo kaksi tuntia aiemmin pitänyt herättää toinen apupäivystäjä. Koska olin nukkunut hyvin, niin jätin hänet herättämättä ja jatkoin päivystäjän roolissa kuuteen saakka. Oli käynyt hyvä tuuri, kun pataljoonan päivystävä upseeri ei ollut käynyt yön aikana koko rakennuksessa. Tosin en ollut siitä aivan varma, sillä olin nukkunut näkymättömissä useamman tunnin ajan. Mutta olihan minulla tiedossa, että sinä yönä päivystävä upseerina oli urheilukomppanian ylivääpeli (tai joku vastaava) Virtanen, joka ei varmaan olisi antanut vankeutta, vaikka päivystysvuoroni ei mennytkään ohjeiden mukaisesti.

Viikon aikana, jolloin minut oli vapautettu liikunnasta, juoksin pitkästä aikaa hyvän kilometrimäärän noin 150 km, vaikka en käynyt kuin kahdella aamulenkillä viikon aikana. Harjoitukset tein silloin, jolloin se ei herättänyt kenenkään huomiota.