24.12 Ikimuistoinen
joululahja: Tämä joulunajan kuvaus liittyy aikaan,
jolloin olin 7-vuotias. Jo aiemmin kerroin, miten äitini pääsi pois sairaalasta
oltuaan pienessä leikkauksessa. Kirjoitukseni liittyy juuri tähän aikaan. Tämän
joulun muistan ikävänä aikana, tosin liittyyhän siihen yksi valonpilkahdus
mieluisan joululahjan takia.
Äitini oli päässyt kotiin, mutta lääkäri oli
kieltänyt raskaiden tavaroiden nostamisen, jotta leikkaushaavat eivät aukeaisi.
Meillä oli navetassa siihen aikaan ainakin viisi lehmää. Tarkkaa lukumäärää en
tietenkään voi muistaa, ainoastaan sen, että tähän vanhanaikaiseen navettaan
mahtui kahdeksan lehmää. Ongelma oli kuitenkin se, että isä oli lähtenyt
ryyppäämään eikä häntä näkynyt kotona koko joulun aikana. Niinpä äitini joutui
lääkärin kielloista huolimatta menemään hoitamaan lehmät, koska muitakaan ei
ollut suorittamassa tätä välttämätöntä työtä. Lehmien hoitaminen tarkoitti
niiden ruokkimista ja lypsämistä. Lypsäminen tapahtui käsin, sillä eihän vielä
siihen aikaan meillä ollut lypsykonetta. Lypsyn jälkeen maito piti kantaa
jäähdytysaltaassa olevaan maitotonkkaan. Kuitenkin kaikista vaarallisin työ
äidin kannalta katsoen oli lantojen ulos luominen, koska se oli
raskasta.
Eikä tässä kaikki: olin saanut nuoremman veljeni
kanssa juuri joulun ajaksi tuhkarokon. Siihen kuului erittäin korkea kuume
useamman vuorokauden ajan ja koko iho joutui ihottuman valtaan. Kovan kuumeen
takia piti olla koko ajan sängyssä. Olin jo sen verran vanha, että ymmärsin
kantaa huolta äidin tilanteesta, kun isää ei näkynyt missään. Kaikesta edellä
kerrotusta on helppo ymmärtää, että meidän joulu oli tosi ankea.
Tuhkarokosta nykynuoriso ei tiedä muuta kuin sen
nimen. Vielä 1960-luvulla lähes jokainen lienee sairastunut tuhkarokkoon. Vasta
seuraavan vuosikymmenen aikana aloitettiin rokotukset tuhkarokkoa vastaan.
Muistan tämän tuhkarokon kaikista kovimpana sairautena sen korkean kuumeen
takia eikä voimakas ihottumakaan koko ihon alueella varmaan kovin mukavalta
näyttänyt.
Mutta sitten siihen valoisaan hetkeen, josta
kirjoituksen alussa mainitsin: Saattoi olla, että tänä jouluna emme saaneet
mitään joululahjoja. Karamellia ja suklaata varmaan oli, ja jos pehmeitä paketteja
saatiin, niin ne eivät jääneet mieleen. Pehmeillä paketeilla tarkoitan itse
neulottuja sukkia ja kintaita. Kun tuli toinen joulupäivä eli tapani, niin
kahden kilometrin päässä asuva enomme tuli käymään meillä kylässä. Hänellä oli
tuliaisina joulupaketti meille veljeksille, jotka olimme kovassa
kuumeessa.
Se oli jotain suurenmoista, mitä enomme meille
ojensi. Paketin sisältä paljastui kaksi suksivoidepurkkia: Sininen Swix oli
pakkaskelin voide ja punainen Rex oli tarkoitettu lämpimälle
kelille liisterivoiteeksi. Voi vain kuvitella, millainen näky tämä oli
pikkupojan silmissä. Kuume ja väsynyt olo varmaan unohtuivat siinä hetkessä.
Nyt minulla oli oikeita voiteita, joita voisin laittaa suksien pohjiin
talikynttilän sijaan. Ja olivathan ne purkit niin komean näköisiä ja lisäksi
niissä oli oma erikoinen tuoksunsa.
Mikään joululahja ei ole jäänyt niin erikoisella
tavalla mieleen kuin nämä enon tuomat ”vauhtivoiteet”. Näitä voiteita myös
käytettiin seuraavien talvien aikana, varsinkin sininen Swix oli hyvä
pakkaskelin suksivoide. Sen sijaan punainen Rexin liisteripurkki jäi lähes
kokonaan käyttämättä, koska silloin talvet olivat paljon kylmempiä kuin
nykyisin eikä plussakelin suksivoidetta tarvittu juuri koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti