Pitää oppia myös häviämään!

23.2 Pitää oppia myös häviämään! Juuan keskikoulun toinen luokka alkoi syksyllä 1969. Luokanvalvoja oli vaihtunut Igor Wickströmistä Valma Nykäseen, joka oli uskonnonopettaja. Lisättäköön tähän vielä se, että Valman miehellä Simolla oli silloin Juuan keskustan puutaloalueella pieni kauppa. Tämä alkava kouluvuosi oli sitä aikaa, jolloin kaikkia tuttuja luokkakavereita ei välttämättä enää näkynyt seuraavana vuonna, koska maaseudulta kaupunkiin muutto voimistui Itä-Suomen alueelta muualle Suomeen, etenkin etelään. Oli myös niitä perheitä, jotka suuntasivat muuttokuormansa eteläiseen Ruotsiin. 
 

Ainoastaan urheiluasiat ovat muistissa tämän syksyn tapahtumista. Liikuntatunnit pidettiin sulan maan aikaan läheisellä urheilukentällä kuten aiemmin. Tunnit aloitettiin aina samalla tavalla kuin edellisenä vuonna eli ensin piti juosta kolme kertaa puolen kilometrin maastojuoksurata. Jalkapalloa pelattiin paljon, olihan jalkapallo yksi Juuan suosituimmista lajeista Juuan Palloseuran ansiosta. Olin aika hyvä jalkapallossa, vaikka en osannut mitään pallonkäsittelytekniikkaa kuten pallon jalalla pomputtelua. Yleisimmät yleisurheilulajit käytiin läpi laji lajilta ja myös tulokset laitettiin talteen opettaja Reijo Kohosen vihkoon.

Sadan metrin juoksussa olin luokan keskitasoa, mutta tulos oli aivan erilainen, kun juostiin kaksi kertaa urheilukentän ympäri. Juuan hiilimurskaradan pituus oli 300 metriä, joten juostava matka oli tasan 600 metriä. Juoksin sukkasiinit jalassa ajan 1.53 eli se erinomainen tulos. Opettaja sanoi, että koko keskikoulussa ainoastaan yksi poika, minua kolme vuotta vanhempi Pekka Nykänen oli pystynyt samaan aikaan. Seuraavaksi nopein luokkakaveri jäi lähes 20 sekuntia. Oli vaan harmillista, että opettaja merkitsi tuloksen luokkakaverini Arton nimiin, koska hän sekoitti meidän nimet keskenään.

Sitten oli vuorossa keskikoulun yleisurheilukilpailut, joita olin odottanut. Ohjelmassa oli myös puolentoista kilometrin maastojuoksu eli kolme kertaa 500 metriä. Lähtöpaikka ja maali olivat urheilukentällä. Lähdin kilpailussa matkaan aivan täysillä. Sadan metrin jälkeen oli jyrkkä muutaman metrin putous kohti joen vieressä olevaa pusikkoa. Menin nurin penkereessä, katsoin taakseni ja ketään ei näkynyt yläpuolella tulemassa alas. Olin lähtenyt tosi kovaa heti alusta! Jatkoin matkaa ja ensimmäisen kierroksen jälkeen minulla oli viiden sekunnin johto. Jostain syystä muistan tämän, koska joku huusi väliaikoja takana tuleviin nähden. Voitin kilpailun kuuden sekunnin erolla toiseksi tulleeseen.
 

Tämä oli elämäni ensimmäinen kerta kun voitin virallisen juoksukilpailun! Vuosi sitten olin ollut lähes viimeinen edellisen päivän kuumeen takia. Eikä opettajakaan enää tästä lähtien sekoittanut minua kehenkään muuhun. Tällä samalla kentällä kesän pitäjänmestaruuskilpailuissa olin voittanut 3-loikan ja pituudessa olin ollut kolmas, mutta juoksussa tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin palkintosijalla. Ja oli aivan erilainen tunne voittaa pitkällä matkalla kuin hypyissä.

Heti tämän jälkeen olivat Nurmeksen opettajayhdistyspiirin koulujen väliset kisat Nurmeksen, Juuan, Rautavaaran ja Valtimon koulujen välillä. Viimeksi mainittu kunta oli sinä vuonna kilpailujen järjestämisvuorossa, joten pääsin ensimmäistä kertaa kilpailemaan Juuan ulkopuolelle. Kilpailumatkana oli kilometrin maastojuoksu. Kuvittelin tietenkin, että voitan sen, vaikka en tuntenut muualta tulleita poikia. Ennen sitä juoksua jouduin vastoin tahtoani hyppäämään korkeutta Rekon pyynnöstä, koska Juualla ei ollut asettaa ketään siihen lajiin. Ennätykseni oli kotona saksityyylillä hypättynä 125 cm. Valtimon kentällä sateisessa säässä pääsin vain 105 cm eli hyppääminen meni aivan penkin alle. Samalla se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi korkeushyppykisakseni.

Kilpailupäivän lopuksi oli se kilometrin maastojuoksu, tosin osa matkaa oli tavallista kylätietä. Monet muista pojista olivat paljon isompia ja mieleeni jäi, miten joku kilpailijoista töni minua tahallaan kyynärpäillään heti juoksun alussa. Jäin juoksussa kolmanneksi jonkun rautavaaralaisen ja valtimolaisen pojan jälkeen. Se oli tosi kova pettymys kylmän vesisateen lisätessä pettymyksen tunnetta. Kun sitten tulin kotiin, niin kerroin heti isälle ja äidille - kaiketi alakuloisella äänellä - että en voittanutkaan vaan jäin kolmanneksi. Äiti vastasi siihen istuessaan ruokapöydän ääressä, että pitää oppia myös häviämään. Nämä sanat jäivät elämään ja miten viisaita sanoja ne olivatkaan sanoman yksinkertaisuudessaan: pitää oppia myös häviämään!