Ensimmäiset SM-kisat Mikkelissä

24.5 Ensimmäiset SM-kisat Mikkelissä: Jatkan siitä, mihin edellisessä blogissani jäin. Ilomantsin pm-maastojen jälkeen huhtikuu vaihtui toukokuuksi ja harjoitus jatkui seuraavalla viikolla samaa älytöntä tahtia kuin aiemmin huhtikuussa. Viikon aikana oli mäkijuoksua ja -hyppelyä Tyrmän mäessä sekä 600- 2000 metrin vetoja. Harjoituspäiväkirjastani näkee, että joukossa oli sentään yksi tasavauhtinen 16 km:n lenkki 3.40-3.45 vauhtia.

Tyrmän mäestä kerron muutaman sanan. Harjoituskerran aikana juoksin viisi kertaa "Tyrmän mäen" alhaalta ylös. Se tarkoitti 450 metrin erittäin jyrkkää nousua, jossa oli korkeuseroa 40 metriä, minulle niin tutulla Lonkaanvaaran tiellä. Tien varrella on tänäkin päivänä Tyrmälän talo. Talon vanhassa kivinavetassa on ollut 1800-luvulla vankila, jota on sanottu Tyrmäksi. Siitä myös rinne on saanut nimensä ja se todellakin oli tyrmäävän raskas suuren korkeuseron takia, jos sen juoksi täysillä alhaalta ylös. Myöhemmin aikuisiällä tämä mäki oli tärkeä osa kovaa harjoittelua tosin siten, että juostavan mäen pituuden lisäsin 1000-1200 metriin korkeuseron ollessa 60 metriä. Aikuisena näitä kovavauhtisia – aina kovalla vauhdilla alhaalta alkaen – toistoja tein harjoituksen aikana 4-8 kertaa, muutaman kerran 10 kertaa peräkkäin.

 

Kirjoituksestani löytyvät sanat Tyrmälä, Lonkaanvaara ja Kunnansuo. Nämä sanat löytyvät yllä olevasta kartasta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Viikon lopuksi kävin Polvijärvellä juoksemassa viiden kilometrin maastojuoksukilpailun sateisessa säässä. Tämä sunnuntaipäivä on jäänyt elävästi mieleeni: Tultuani kotiin olin väsynyt. Sen sijaan, että olisin levännyt ja mennyt nukkumaan, niin päätin lähteä hölkkäämään kympin lenkin vesisateeseen. Piti lähteä, koska en ollut ennen Polvijärvelle lähtöä käynyt aamulenkillä! Neljän minuutin kilometrivauhtia "hölkkäsin" ja minua väsytti. Juuri tämä väsymyksen tunne syöpyi syvälle sielun sopukoihin. Ilman sitä silloin koettua tunnetta en millään pystyisi muistamaan tätä kuvaamaani päivää, jolloin olin väsymyksen ohella myös äärimmäisen tyhmä, kun en käsittänyt levon merkitystä. Mikkelin SM-maastoihin oli aikaa viikko.

Tyhmyyteni tulee hyvin esille, kun katsoo edeltäviä päiviä ennen ensimmäisiä SM-tason kisoja: Polvijärven vitosen kilpailun jälkeen seuraavina kolmena päivänä tein erilaista vetoharjoittelua Tyrmän mäessä tai tasaisella tiellä, torstaina kolme päivää ennen SM-kisoja juoksin 17 km 3.35-3.40 vauhtia ja perjantaina oli jälleen vetoharjoittelua. Sitten olikin viikon ainoa kevyt päivä, kun lauantaina menimme Mikkeliin. 

Harjoittelustani en voi syyttää ketään valmentajaa, koska olin itseni valmentaja vielä tämän vuoden syksyyn saakka. Ajatusmaailmaani hallitsi täysin se, että täytyy harjoitella aina vauhdikkaasti, jotta voi pärjätä hyvin kilpailuissa ja jotta voi kehittyä kovaksi juoksijaksi. Toisaalta ajattelen nyt vuosikymmeniä myöhemmin myös niin, että tämä erikoinen raaka harjoitustapani juuri kasvuiässä saattoi kehittää elimistöni sellaiseksi, mikä mahdollisti myöhemmin pitkäkestoisen suorituksen kovalla rasitustasolla. Pitkäkestoisella suorituksella tarkoitan tietenkin maratonjuoksua, mikä oli ainoa tavoitteeni urheilun saralla jo silloin nuorena.

Kukaan ei tiennyt, miten minä harjoittelin. Kotonakaan sitä ei tiennyt kukaan, koska en halunnut arkielämässä puhua urheilusta juuri mitään vaan kaikista muista asioista, mitkä liittyivät normaalin elämään. Elämässä oli ja on yhä paljon muuta tärkeämpää kuin urheiluasioista puhuminen. Tiesin, että isä ja äiti suhtautuivat urheiluuni myönteisesti vaikka asiasta ei puhuttu. Isän kanssa puhuin urheiluasioista vain silloin, kun kävimme hakemassa Kunnansuon pellolla olevasta ladosta kuivaheinäkuorman navetan jatkeena olevaan varastoon. Isä nosteli hangollaan heinät peräkärryyn ja minä olin kärryssä kuorman tekijänä – tämä vajaan puolen tunnin työvaihe kerran viikossa lauantaina oli se ainoa hetki, kun keskustelimme urheiluasioista keskenämme.

Kahtena edellisenä kesänä olin kilpaillut Juuan Urheilijoiden väreissä. Kuitenkin nyt vuonna 1973 olin siirtynyt edustamaan Juuan Jännettä. Talvella juostessani valtatietä pitkin Vuokon suuntaan takaa tullut henkilöauto hidasti vierelleni. Autoa ajoi tunnettu juukalainen ex-hiihtäjä Santeri Löllö, joka Opelia ohjatessaan veivasi auton ikkunaa alaspäin ja huikkasi sieltä, että voisitko siirtyä urheilemaan Juuan Jänteeseen. Juoksin siinä vierellä ja vastasin hänelle pysähtymättä, että voinhan minä siirtyä. Asia oli sillä sovittu! Taustalla oli politiikka, kuinkas muuten! Juuan Urheilijat oli TUK:n alainen seura. Se miellettiin vasemmistolaiseksi ja vastaavasti Juuan Jänne oikealle. Santeri Löllö, joka vuosikymmeniä aiemmin oli voittanut mm. Oulun Tervahiihdon, oli keskustalainen ja kun myös minun isäni oli keskustan kannattaja, niin ajattelin miellyttää sekä Santeria että isääni liittymällä Jänteeseen. Kuitenkin kesän aikana sain sitten todeta, että kyllä Raimo Holopaisen vetämä Juuan Urheilijat oli se ainoa oikea yleisurheiluseura Juuassa.

Mikkeli oli kaukaisin paikka, missä olin koskaan käynyt. Menin näihin SM-maastoihin Tuomo Pulkkisen kanssa. Hänestä tiesin vain sen, että hän oli töissä Juuan meijerillä, aiemmin en ollut tavannut enkä nähnyt Tuomoa. Juuan Jänteen innokkaat hiihtomiehet olivat varmaan sanoneet Tuomolle, että menehän käyttämään Jounia Mikkelissä. Jänne oli hiihtoseura, yleisurheilijoita ei ehkä silloin ollut muita minun lisäkseni. Olimme kilpailua edeltävän yön jossain pienessä leirintäalueen mökissä lähellä ravirataa, jonka ympäristössä SM-maastot järjestettiin. Näin ainakin muistan asian olleen, muistanko sitten oikein?

Siihen aikaan vuonna 1973 Suomessa elettiin aikaa, jolloin innostus kestävyysjuoksua kohtaan oli huipussaan. Tämän ilmiön aiheutti kahden edellisen vuoden supermenestys kilparadoilla: Väätäinen (2 EM-kultaa, Viren (2 olympiakultaa), Vasala (olympiakulta) ja Kantanen (olympiapronssi) – siinä olivat ne ”pääsyylliset” valtavaan kestävyysjuoksuinnostukseen. Niinpä sinä äitienpäivänä B-poikien lähtöviivalla oli 160 poikaa (tällainen luku on jäänyt mieleeni) vieri vieressä odottamassa vapauttavaa lähtölaukausta.

Mitä muistan kilpailusta? 4 kilometrin kilpailussa olin pitkään kymmenen joukossa. Yksi kilpakumppaneista juoksi ison osan matkasta samaa vauhtia. Muistan tämän asian niin tarkkaan, koska tämä poika sai radan varrella kovasti kannustusta, kun Mikkelin paikallinen yleisö huusi hänelle pitkin matkaa ”Harri, Harri!” Puoli kilometriä ennen maalia oli lyhyt, jyrkkä nousu, jossa väsähdin perusteellisesti. Yhdeksäs sija vaihtui viimeisellä puolella kilometrillä 21. sijaan. Hävisin myös Harrille reilusti. Voi sanoa, että kilpailu päättyi osaltani suureen pettymykseen. Mutta sitä ei olisi tarvinnut ihmetellä, jos olisin ymmärtänyt sen, mitä olin tehnyt edeltävien viikkojen ajan. En kuitenkaan päässyt kokemaan, mikä olisi ollut levon merkitys urheilusuoritukseen.

Seuraavassa Mikkelin SM-maastojen B-poikien 4 km:n lopputulokset vuodelta 1973: 1) Ari Paunonen Sulkavalta 12.34 2) Lasse Mikkelsson Turusta -0.01 3) Lasse Hirvensalo Turusta -0.10  4) Teuvo Karvonen Porvoosta -0.14 5) Risto Pentikäinen Posiolta -0.19 6) Simo Hyvönen Sotkamosta -0.19 7) Henry Majander Jyväskylästä -0.26 8) Hannu Kokki Kerimäeltä -0.27 9) Markku Kantola Tyrnävältä -0.28 10) Heikki Immonen Ilomantsista -0.28. Ja kuka olikaan se Mikkelin yleisön kannustama Harri? Tuloslistaa jatkamalla kysymykseen tulee heti vastaus: 11) Harri Kirvesniemi Mikkelistä -0.29. Minuun tuli pitkä ero Harrin jälkeen: 21) JK Juuasta -0.48. Harjoituspäiväkirjastani ilmenee, että heti seuraavana päivänä juoksin vaihtelevalla vauhdilla. Sellainen minä olin… Ei lepoa...

Älytöntä harjoittelua ennen SM-maastoja

23.5 Älytöntä harjoittelua ennen SM-maastoja: Jatkan kevään 1973 juoksuharjoittelun tarkastelemista. Olin silloin vähän alle 16-vuotias ja toukokuussa tulin juoksemaan ensimmäistä kertaa SM-maastoissa Mikkelissä B-poikien sarjassa. B-pojat tarkoitti siihen aikaan ikäluokkaa 15-16 vuotta. Edellisessä kirjoituksessa pääsin maaliskuun loppuun, joten siirryn nyt kertomaan huhtikuun harjoituksista. Samalla kun katselen harjoituspäiväkirjaan tekemiäni merkintöjä, niin voin vain todeta, että harjoituksissani ei ollut mitään järkeä niiden kovuuden takia. Toivottavasti kukaan ei ota niistä esimerkkiä!

Huhtikuun aikana tuli jälleen muutos aiempaan harjoitteluun verrattuna. Olin terveenä kaikki päivät. Harjoituskertoja kertyi peräti 47, mikä tarkoitti sitä, että monena aamuna lähdin lenkille heti heräämisen jälkeen. Niinpä jo kuudelta olin juoksemassa viiden tai kuuden kilometrin kierrosta. Huhtikuun aloitin juoksemalla reipasta vauhtia 16 km siten että keskivauhdiksi tuli 3.36 kilometriä kohden. Neljäntenä päivänä on merkintä: "Nyt se alkoi: kovaa!" Seuraavan kahdeksan päivän aikana juoksin neljä kertaa kovalla vauhdilla 6 tai 8 km. Välipäivinä oli ensin aamulenkki ja sitten iltapäivällä kymppi 39-40 minuuttiin. Poikkeuksena on yksi päivä, jolloin juoksin kuuden kilometrin aamulenkin ja iltapäivällä peräti 22 km noin 3.50 vauhtia.

Tämä 22 kilometrin määrä oli pisin matka, minkä olin koskaan juossut. Sinänsä siinä ei ollut mitään kummallista, koska minulla oli sisimmässä varma tieto siitä, että tulisin muutaman vuoden jälkeen juoksemaan puolta pitemmän matkan paljon, paljon nopeammin. Huhtikuun 15.päivä kävin juoksemassa maantiellä Juuassa miesten sarjassa Mämmijuoksun (pääsiäinen oli kaiketi tulossa!), minkä mitattu pituus oli tasan 5 km. Voitin kilpailun ajalla 15.38 lähes kaksi minuuttia ennen Juuan Jänteen tunnettua hiihtäjää Kalle Gröhniä. Tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun juoksuni herätti Juuan urheiluväen huomion. Kilpailu oli iltasella koulupäivänä, joten yön olin kirkonkylällä asuvan enoni luona. Meillä kotona ei ollut autoa, joten näin piti toimia päästäkseni kilpailemaan. Huhtikuun ensimmäisellä puoliskolla kilometrejä kertyi paljon, yhteensä 220 km eli lähes 15 km päivää kohden. Koskaan ennen en ollut harjoitellut näin paljon.

 

Kuva harjoituspäiväkirjastani vuodelta 1973. Kuvan ja kirjoittamani tekstin välillä saattaa olla joitain eroja aikojen suhteen, mutta niille on omat selityksensä, esim. harjoituksen aika saatoin joutua hetkeksi pysähtymään tai matka oli todellisuudessa vähän pitempi verrattuna siihen, mitä merkitsin päiväkirjaani.

Huhtikuun jälkimmäinen puolisko oli ihan älytöntä menoa harjoittelun suhteen, kun näin jälkeenpäin tarkastelen tekemisiäni. Siihen aikaan tuli muotiin ns. mäkihyppely. Minäkin luin lehdestä valmentajien kirjoittamia ohjeita mäkihyppelystä ja päätin kokeilla, miltä tuntuu juosta ensin vastamäkeen 100 metriä kovaa ja jatkaa siitä mäen nousua hyppimällä noin minuutin ajan. Tämä kaiken tein noin 10 kertaa peräkkäin, välissä oli tietenkin mäen juokseminen takaisin alas. Välipäivinä tein kolme kertaa 600 metrin tai kilometrin vetoja tai juoksin 16 km 3.40 kilometrivauhtia. Harjoituspäiväkirjassani on myös erikoinen sana kuuden eri päivän kohdalla juoksuharjoittelun lisänä: "polvennosto". Muistan polvennostosta vain sen, että se ei ollut "minun juttuni". Pidin sitä aivan turhana touhuna, joten jätin "polvennostot" muiden huoleksi niistä päivistä lähtien. Minusta harjoittelemiseen riitti pelkkä juokseminen, tosin vastamäkeen loikkimista saattoi joskus tehdä pienenä lisänä.

Kuukauden loppupuolella juoksin myös yhden oman testijuoksun pikitiellä, missä oli tarkat kilometritolpat. Päiväkirjan mukaan 4 km:n matka oli taittunut aikaan 12.45 viisi päivää ennen maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuja, mitkä pidettiin sinä keväänä huhtikuun lopussa Ilomantsissa. Kilpailureitti oli vedetty kangasmetsän poluille, joita pitkin oli mukava juosta. Oli aivan samanlainen tunne kuin olisin ollut tutuilla kangaspoluilla kodin läheisyydessä. Voitin B-poikien 4 km:n matkan muistaakseni selvällä erolla. Kovat kilpakumppanit Tuupovaaran Tapio Laakkonen ja Ilomantsin Heikki Immonen olivat kaiketi seuraavina. Tästä kilpailusta oli enää kaksi viikkoa Mikkelin SM-maastoihin. 

Huhtikuun toisella puoliskolla juoksin 200 km. Harjoituspäiväkirjassani on pienempi määrä, koska hölkkäämistä lähes neljän kilometrin päässä olevaan mäkihyppelypaikkaan ja sieltä takaisin en laskenut harjoitteluksi! Huhtikuussa juoksin yhteensä 420 km. Käytännössä koko huhtikuun aikana ei ollut minkäänlaista lepoa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että oikeastaan oli ihme, kun kaikesta siitä selvisin hengissä. Tämä huhtikuun harjoitusjakso vuonna 1973 oli varmaan suhteellisesti kaikista kovin kuukausi, mitä koskaan tein juoksu-urallani.

Paljon kilometrejä ja erilainen hiihtoloma keväällä 1973

21.5 Paljon kilometrejä ja erilainen hiihtoloma keväällä 1973: Jatkan siitä mihin edellisessä blogissani jäin kertoessani talven 1973 juoksuharjoittelusta. Edellisinä kuukausina oli joka kuukausi pieniä taukoja erilaisten rasitusvammojen takia, mutta nyt maaliskuussa harjoituspäiväkirjassani on kaksi tärkeää yhteenvetoa kuukauden päätteeksi: ”35 harjoituskertaa ja jalat terveenä”. Tämä tarkoitti sitä, että juoksemassa kävin joka päivä ja lisäksi tein neljänä päivänä aamulenkit, joiden pituus oli 6 km. Aamulenkit oli aivan uutta verrattuna aiempaan harjoitteluun. Maaliskuussa kilometrejä kertyi ennätysmäärä 394 km. 

Maaliskuun alkupuolen lenkit olivat pituudeltaan ne normaalit 10-12 km kilometrivauhtien ollessa 3.50-3.55 eli noin 10 sekuntia kovempaa kuin aiemmin. Lisäksi oli yksi 16 km harjoitus samalla vauhdilla. Sitä pitempää matkaa en ollut vielä koskaan juossut. Kaksi kertaa löytyy maininta: ”kaksi viimeistä kilometriä kovaa tai viimeinen puoli kilometriä kovaa”.

Maaliskuun toisella puolella harjoittelu koventui. Siihen jaksoon sisältyivät ne neljä aamulenkkiä ja lisäksi iltapäivällä matkat olivat joka päivä 12-14 km. Kilometrivauhdit olivat myös kovempia välillä 3.40-3.50. Oli maaliskuun loppu, joten jäiset tienpinnat olivat vaihtuneet kuivaan asfalttiin; nekin selittävät osaltaan vauhdin lisääntymisen. Lisäksi päiväkirjasta näkyy se, että maaliskuun kymmenen viimeistä päivää olivat lämpötilan suhteen reilusti plussan puolella. Kovin harjoituspäivä näyttää olleen kuun lopussa, jolloin olen juossut ensin aamulla 6 km ja sitten iltapäivällä 16 km aikaan 57.15 eli 3.35 kilometriä kohden. Muista harjoituksista löytyy kaksi erillistä mainintaa: ”viimeinen kilometri 3.10 ja kolme viimeistä kilometriä kovaa”.

Maaliskuuhun sisältyi myös muuta harjoittelua, mutta mitään työntekoa en koskaan merkinnyt miksikään harjoitteluksi, vaikka se olisikin ollut fyysisesti rasittavaa. Maaliskuun alkuun ajoittui myös koulun hiihtoloma, jonka aikana kaikki arkipäivät maanantaista lauantai-iltaan saakka kävin isän mukana savotassa.

Kirjoitin blogeissani aiemmin talvella, miten isä kävi talvisin tukinajossa hevosella aina vuoteen 1969 saakka, jolloin meillä luovuttiin hevosesta. Tämän jälkeen savotassa käynti jatkui uudella Massey-Ferguson 165 traktorilla. Sen perään liitettiin juontovinssi, jonka avulla kaadetut ja karsitut kokorungot oli mahdollista vetää metsästä puutavaran varastoalueelle. Massikka ei tietenkään ollut neliveto eikä mikään metsätraktori, mutta sillä pystyi kuitenkin kulkemaan metsässä sellaisilla alueilla, mitkä olivat melko tasaisia ja missä ei ollut liikaa erilaisia esteitä kuten esimerkiksi isoja kiviä. Juuri sellaisilta alueilta Rauma-Repolan metsäfirman työnjohtaja Yrjö Toivanen antoi isälle juontourakoita useamman talven aikana.

Hiihtoloman aikaan isän savotta oli poikkeuksellisen kaukana. Kuutena päivänä aikaisin aamulla nousin traktorin ohjaamoon ja etsin paikkani traktoria ohjaavan isän istuimen vierestä. Traktori suuntasi kohti Timovaaraa, minne oli Vihtasuolta matkaa 30 kilometrin verran: Ensin kirkonkylälle 10 kilometriä ja siitä vielä 20 kilometriä Polvijärvelle päin. Matkaan meni aikaa reilusti yli tunnin ennen kuin saavuimme savotta-alueelle, jossa aloitimme kaadettujen kokorunkojen vetämisen lanssialueelle. Tämän työn lopetimme sitten iltapäivällä suurin piirtein kello kolmen aikaan. Tämä tarkoitti sitä, että metsässä ehdimme olemaan lähes seitsemän tuntia ennen paluumatkaa.

 

Traktori ja sen perässä oleva vinssi. Kirjoitus on helpompi ymmärtää tämän kuvan kautta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Olen varma siitä, että tämän päivän ihmisillä vain harvalla on tietoa siitä, mitä tarkoittaa puiden juontaminen traktorivinssin avulla. Niinpä kerron siitä, mitä tein 44 vuotta sitten Juuan Timovaarassa: Joku Rauma-Repolan metsureista oli edeltävinä päivinä kaatanut moottorisahalla pystyssä olleet puut. Sitten nämä kokonaiset puunrungot oli karsittu ja jätetty sinne lumiseen maahan paikoilleen. Isä ajoi traktorin mahdollisimman lähelle kaadettuja puita. Sitten minä vedin vinssin kelassa olevaa teräsvaijeria ulos ja sitä vetäen kävelin kaadettujen puunrunkojen luo. Vaijerin päässä oli koukku ja kun pyöräytin vaijerin puunlatvan ympäri ja samalla koukun sisään, niin silloin isä nosti vinssin kelan kahvaa. Traktorin ulosotosta saadulla voimalla vaijeri alkoi kelautua ja samalla vaijeriin kiinnitetty runko läheni kohti traktoria. Sopivissa paikoissa vaijeriin pystyi liittämään toisenkin puunrungon samaan lenkkiin; näin oli mahdollista saada useampi puu yhdellä vedolla vinssin perään, mikä tietenkin nopeutti työtä.

Samalla kun isä veti puita luoksensa, niin minä kävelin niiden perässä takaisin traktorin luo. Puunrungot piti saada aivan vinssin palkin kohdalle, minkä jälkeen vaijeri irrotettiin. Tässä vaiheessa isä otti esille irrallisen riimun, johon tuodut rungot kiinnitettiin ja samalla riimunpää kiinnitettiin palkissa olevaan hahloon. Tällä tavalla osa lanssiin vedettävästä kuormasta oli koossa. Sitten otin jälleen vaijerin käteeni ja kiskoin sitä kohti uusia puita, mitkä piti jälleen kiinnittää samalla tavalla kuin mitä edellä kerroin.

Kun puita oli riittävän paljon kasassa riimuilla vinssin hahloihin kiinnitettynä, niin sitten alkoi niiden vetäminen kohti lanssia. Siellä ne irrotettiin traktorin perästä ja jätettiin paikoilleen. Joku metsuri tuli sinne sitten joskus myöhemmin ja suoritti runkojen sahaamisen sopivan pituisiksi tukeiksi ja muuksi pinotavaraksi. Tämä työ ei kuitenkaan koskenut meitä; meidän tehtävänä oli pelkästään puunrunkojen vetäminen varastoalueelle.

Kuusi päivää vedin vinssin teräsvaijeria lumisessa metsässä. Traktorin painamat urat ja puiden karsitut havut lumen päällä helpottivat kävelyä, mutta silti työ oli raskasta. Jouduin kahlaamaan myös paksussa lumessa ja teräsvaijerissa oli myös painoa, kun jouduin kiskomaan sitä kohti puita. En muista enää, kuinka paljon vaijeria mahtui kelalle. Olisiko ollut 30 metriä tai jotain sinne päin? Sen verran sitä enimmillään joutui vetämään perässään lumessa kahlaten. Mutta kestävyyteni oli jo silloin poikkeuksellisen kova, joten työ ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa.

Aamulla kotona heti heräämisen jälkeen keitin itselleni kaurapuuron. Muut eivät kaurapuurosta välittäneet, mutta minulle se oli tärkeä aamiainen. Se olikin päivän tärkein ruoka hiihtoloman aikana ennen iltaruokailua, sillä Timovaaran savotalla meillä ei ollut mitään muuta ruokaa kuin kylmät ruisleipäpalaset ja makkaraa. Lisäksi termospullossa oli kahvia ja pullossa maitoa. Mitään ruokatermos-astioita meillä ei ollut, joten ei ollut myöskään lämmintä ateriaa.

Päivän vinssaamisen jälkeen körryytelimme traktorilla yli tunnin ajan ennen kuin olimme kotona Vihtasuolla. Niinpä ennen viittä olin jo päivittäisellä juoksulenkillä juoksemassa sitä 10 kilometrin lenkkiä. Yksikään harjoituskerta ei saanut jäädä väliin, sillä päivän kävelyä lumisessa metsässä teräsvaijeria vetäen en lukenut miksikään harjoitteluksi, koska se ei ollut juoksemista.

Yksi harjoituskerta liittyen tähän erilaiseen hiihtolomaan on jäänyt elävästi mieleeni: Tulin isäni kanssa lauantai-iltana viimeisen kerran Timovaaran savotalta. Kello oli melkein viisi ja televisiossa oli alkamassa Englanninliigan jalkapallo-ottelu. Siihen aikaan televisiossa oli vain harvakseltaan urheilulähetyksiä. Niinpä olisin halunnut katsoa sen ottelun televisiosta. Lisäksi minulla oli nälkä pitkän työpäivän päätteeksi. Mutta sitten ymmärsin, että harjoituspäiväkirjaani tulee päivän kohdalle merkintä ”nolla kilometriä”. Sitä ei saanut tapahtua, joten vaihdoin yläkerrassa verkkarit päälle ja lähdin kympin lenkille. Muistan, kuinka valtatiellä oli aivan hiljaista, oli jo pimeää, mutta täysi kuu loisti valaisten edessäni olevia kilometrejä. Harjoituksen jälkeen tein päiväkirjaani merkinnän: ”10 km 38.40”. Lisäksi ehdin vielä katsomaan jalkapallo-ottelun toisen puoliajan – ottelun tulosta en muista!

Talven 1972-73 juoksuharjoittelu

19.5 Talven 1972-73 juoksuharjoittelu: Tässä kirjoituksessani kerron talven 1972-73 juoksuharjoittelustani, josta pystyn kertomaan erittäin tarkasti, koska harjoituspäiväkirjastani löytyy joka päivältä tarkat merkinnät siitä mitä tein. Merkitsin muistiin myös päivittäisen sään, mutta niistä ei sen enempää. Ja mainitsen vielä erikseen, että tämä blogini on osoitettu erityisesti niille, jotka ovat kiinnostuneet urheilusta, etenkin kaikille kestävyysjuoksusta kiinnostuneille.

Jokaiselta harjoituskerralta merkitsin tarkat kilometrimäärät ja käytetyn ajan, koska juoksin aina kello ranteessa. Joensuun ja Kajaanin välisellä valtatiellä oli jokaisen kilometrin jälkeen kilometritolppa alhaalla tiealueen reunassa, niinpä pystyin aina tietämään, millaista vauhtia juoksin. Kello oli siinä suhteessa lahjomaton. Talvella jäinen ja luminen tie hidastavat vauhtia. Lisäksi talvella vaatetus hidastaa menoa verrattuna kesän shortsikeleihin. Niinpä voi sanoa, että talviolosuhteissa juokseminen on 5-20 sekuntia hitaampaa jokaista kilometriä kohti verrattuna kesän olosuhteisiin. Nämä on syytä huomioida, kun jatkossa kerron kilometreistä ja ajoista.

Koko syyskuun aikana en harjoitellut lainkaan, koska elokuun aikana olin töpeksinyt pahasti. Olin yli-innokas harjoittelun suhteen, sillä juoksin loppukesän ajan kipeällä jalalla kivusta välittämättä. Niinpä siinä kävi niin, että minun täytyi pitää kuukauden täydellinen tauko ennen kuin olin jälleen "juoksukelpoinen". Kaikki syksyn koulukisat jäivät juoksematta. Tämä oma hölmöily oli samalla hyvä käytännön oppitunti siitä, mitä ei saa tehdä, kun rasitusvamma ilmoittaa itsestään. Silloin pitää levätä! Nyrkkisääntönä voin sanoa, että kun juostessa alkaa tuntua kipua, niin silloin harjoitus täytyy keskeyttää mahdollisimman pian ja tämän jälkeen täytyy levätä vähintään yksi päivä, mieluummin kaksi. Tämä oli sitä opittua viisautta, minkä oivalsin iän myötä. Ja tietenkin suosittelen tätä samaa kaikille, erityisesti nuorille urheilijoille, joilla on intoa, mutta käytännön kokemus puuttuu.

Syyskuun levon jälkeen lokakuu oli harjoittelun suhteen täydellinen. Kävin joka päivä juoksemassa yhden kerran päivässä. Joka päivä tasan kymmenen kilometriä tasaista 4.00-4.10 kilometrivauhtia. Yhtenä päivänä juoksin 15 km samalla vauhtia, tämä oli pisin matka minkä olin koskaan juossut. Lokakuun aikana kilometrejä kertyi 318 km, mikä oli kuukauden "uusi ennätys". Marraskuu jatkui aivan samaa tahtia: joka päivä 10 km tasaista samaa vauhtia. Yksi harjoituskerta jäi tekemättä kovan yskän takia. Kilometrejä kertyi marraskuussa 292 km. Joulukuu meni huonommin, koska harjoituspäiväkirjassa lukee yhdeksän päivää peräkkäin: lonkka kipeä. Niinpä joulukuun harjoittelumäärä jäi lukemiin 217 km. Samalla vuosi 1972 oli taakse jäänyttä elämää. Harjoituspäiväkirjassani on seuraava merkintä: Vuonna 1972 juoksin yht. 2340 km. Luvun alla on lyhyt merkintä: 6,684 km/vrk.

Uusi vuosi alkoi tammikuussa myös vuonna 1973. Joka päivä juoksin 9-11 km kilometrivauhtien vaihdellessa 4.05-4.20 välillä. Poikkeuksena oli yksi 14 km:n matka, minkä olin juossut 3.50-4.00 vauhtia. Tammikuuhun sisältyy kymmenen nollapäivää eli silloin en juossut yhtään. Seitsemän päivän kohdalla on merkintä: "Oikeasta jalasta pohjeluun yläosa kipeä". Lisäksi kolmena päivänä oli kuumetta ja yskää. Niinpä tammikuussa tuli juoksua vain 221 km. 

 

Tämä kuva on otettu kotitalon edessä juoksulenkin jälkeen vuonna 1973. Rappusilla istuu Musti-kissa. Jalassani on ensimmäiset lenkkikenkäni ruskeat Karhu Trampakset. Lämmintä tuuliasua en vielä omistanut, vaan joka päivä juoksin pieneksi jääneessä verkkarissa. Kuva suurenee klikkaamalla.

Päivittäinen harjoitteluni oli erittäin säännöllistä. Keskikoulun aikaan koulu päättyi klo 15. Linja-auto lähti kohti Nurmesta 15 minuuttia myöhemmin. Puoli neljän aikaan auto oli Vihtasuon risteyksessä, josta oli kilometrin matka kotiin. Varttia vaille neljä olin jo vaihtamassa lenkkivaatteita päälleni yläkerran huoneessani. En juonut edes vettä kun olin jo muutama minuutti myöhemmin päivittäisellä juoksulenkillä. Tämä sama toistui jokainen koulupäivä. Sydäntalven aikaan neljän aikaan oli jo pimeää, niinpä muutaman kerran törmäsin tienvarressa oleviin aurausviittoihin, kun vastaantulevien autojen valot häikäisivät silmäni. Muutaman kerran olin lähellä jäädä auton alle pimeyden ja autonvalojen aiheuttaman harhavaikutelman takia. Olisiko suojelusenkeli ollut mukana, kun selvisin viime hetkellä pelkällä säikähdyksellä? Koskaan aiemmin en ole näistä puhunut, mutta nyt kirjoitin!

Helmikuussa sama tahti jatkui. Alkukuusta kympin lenkit 4.05-4.15 vauhtia, loppukuusta 10-14 km:n matkat noin 3.50 vauhtia. Lisäksi yhtenä päivänä on 16 km:n matka tasan neljän minuutin kilometrivahtia. Se oli pisin matka, minkä olin siihen asti juossut. Päiväkirjassa lukee, että viitenä päivänä oli polvi kipeä, jolloin en juossut lainkaan. Lisäksi yksi harjoitus oli jäänyt kesken liukastumisen takia. Vammoja oli talven aikana aika usein. Luulen, että vammat johtuivat osittain huonosta pukeutumisesta. Minulla ei ollut vielä tänä talvena lainkaan tuulenpitävää asua verkkareiden päällä, lisäksi oli aina vain yhdet ja samat jo pieneksi käyneet verkkarit päällä. Pakkasen ja tuulen vaikutus tuntui joskus juoksun aikana, mutta en koskaan niin pienistä asioista valittanut kenellekään. Helmikuussa juoksin yhteensä 252 km.

Maaliskuussa harjoitteluun tuli muutos ja jotain aivan uutta. Lisäksi kerron aivan erilaisesta hiihtolomasta, jollaista tämän päivän nuori ei pääse kokemaan missään päin Suomea. Lisää seuraavassa blogissa…

Mummoni kaunis kuolema

18.5 Mummoni kaunis kuolema: Kesä 1972 oli viimeinen kesä, jolloin meillä kasvatettiin turnipsia. Jossain aikaisemmassa kirjoituksessani talven aikana kerroin, että turnipsia viljeltiin joka kesä 20 aarin verran. Se tarkoittaa aluetta, minkä pituus on 100 metriä ja leveys 20 metriä. Turnipsin harventaminen ja rikkaruohojen haraaminen olivat minun ja veljeni tehtäviä. Oli siinä melkoinen kyykkiminen varsinkin silloin kun aurinko helteisellä säällä porotti suoraan niskaan. Mutta näin sitä oppi tekemään oikeaa työtä. Siihen aikaan monilla tiloilla turnipsia annettiin lehmille talvikuukausina, mutta se ei ollut riittävän hyvä lisäravinnonlähde maidontuotantoa ajatellen. Niinpä turnipsin kasvattamisesta luovuttiin myös meidän pelloilla tämän vuoden jälkeen.

Syyskuun 14. päivän iltana joku lähialueen asukas oli meillä kylässä. Syksyn sää oli muuttunut viileäksi ja jostain syystä mieleeni jäi, miten keskustelun yhteydessä 79 vuoden ikäinen mummoni kantoi huolta turnipsien nostamisesta. Hän sanoi, että niiden nostaminen pitää aloittaa heti, etteivät ne jäädy kiinni peltoon ennen talven tuloa. Myös perunannosto oli vielä monissa taloissa tekemättä, niinpä isäni lähti varhain seuraavana aamuna traktorin kanssa perunannostoon. Vihtasuon alueella vain harvoissa taloissa oli oma perunannostokone. Meillä sellainen oli, niinpä syksyisin meidän traktori oli tuttu näky monen talon pellolla. Traktorilla ajettiin vakojen välissä ja perässä ollut kone nosti perunat maan pinnalle vako kerrallaan. Takana kyykkineet kerääjät napsivat pintaan nousseet potakat yksi kerrallaan sankoihin, sitten ne tyhjennettiin vieressä oleviin perunalaatikoihin ja lopuksi nämä täydet laatikot siirrettiin maakellareihin.

Isä oli jo lähtenyt töihin, kun syyskuun 15. päivän aamuna laskeuduin yläkerran huoneesta pieneen tupakeittiöön aamuruokailua varten. Olin aloittanut kaksi viikkoa aiemmin keskikoulun viidennen luokan ja samassa yläkerran huoneessa nukkunut veljeni oli kaksi luokkaa alempana. Koulu alkoi aina yhdeksältä, mutta meidän piti olla linja-autopysäkillä puoli yhdeksään mennessä. Ja ennen sitä piti tietenkin kävellä tai juosta kilometrin verran omaa kangastietä ennen kuin pääsimme odottamaan linja-autoa.

Olimme heränneet sinä aamuna ihan hyvissä ajoin ja söin veljeni kanssa aamupalaa. Kuitenkin veljeni oli aistinut jotain outoa siinä aamun hetkessä. Mummomme, jolla oli oma pieni huone tupakeittiön vieressä, koputti joka kouluaamu harjanvarrella yläpuolella olevaan laipioon. Se oli hänen herätystapansa meille yläkerrassa oleville: oli aika tulla alas ja valmistautua alkavaan koulupäivään. Veli oli kuitenkin tajunnut, että sinä aamuna koputusta ei kuulunut eikä mummoa näkynyt jalkeilla. Mummoni piti huoneen ovea aina kiinni ja sinne ei ollut menemistä ilman lupaa. Veljessä heräsi epäilys siitä mitä mummolle oli tapahtunut. Niinpä hän sanaa sanomatta meni ulos, käveli mummon huoneen ikkunan alle ja kurkisti sisään: mummo istui liikkumattomana kiikkutuolissaan.

Mummoni kuunteli kiikkutuolissa istuen joka aamu kuuden jälkeen lähetetyn aamuhartauden ja iltasella vastaavasti iltahartauden. Hänellä oli aina virsikirja esillä näiden radio-ohjelmien aikana; niinpä hän lauloi kaikki ne virret, jotka esitettiin hartaushetkien yhteydessä. Minulle tämä mummon säännöllinen elämäntapa oli tullut tutuksi pienestä pitäen. Usein myös kuuntelin näitä ohjelmia kuin ”sivukorvalla” ja samalla myös monet mummon veisaamat virret jäivät mieleeni. ”Mummo on kuollut”, sanoi veljeni tullessaan sisään ja heti näiden sanojen jälkeen avasin huoneeseen menevän oven. Mummo istui kiikkutuolissaan liikkumattomana ja samalla levollinen ilme kasvoillaan. Kädet olivat kiinni avoimessa virsikirjassa, jota hän ikään kuin kannatteli sylissään. Radio oli varmaan auki, mutta siihen emme veljeni kanssa kiinnittäneet mitään huomiota. Kello oli puoli kahdeksan; aamuhartaus oli päättynyt tunti ja vartti sitten… Ompelija Marin päivät maan päällä oli ommeltu lopullisesti kiinni. Mummo varmaan jatkoi siitä hetkestä, mihin oli jäänyt, mutta ei enää koskaan siinä omassa, pienessä huoneessaan…

 

Mummon kiikkutuoli jäi tyhjäksi 15.9.1972. Kuvan kiikkutuoli ei liity kirjoitukseen.

Menimme navetassa olleen äidin luokse ja kerroimme, mitä aamun aikana oli tapahtunut. Soitimme puhelimella siihen taloon, minne isä oli mennyt perunannostoon. Isä tuli pian ja meni sanaa sanomatta äitinsä huoneeseen. Hän laittoi oven kiinni, oli siellä hiljaa jonkin aikaa ja aukaisi oven poistuessaan huoneesta. Näin, että isän kasvoilla valuivat kyyneleet. Tämä jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin isäni itkevän…

Veljeni ehti vielä lähtemään kouluun. Minä en voinut sellaista edes ajatella, koska mummoni oli ollut minulle niin läheinen niin kaukaa kuin pystyin muistamaan. Jonkin ajan kuluttua Hautaustoimisto Pellikaisen ruumisauto saapui talomme eteen. Mummoni istui yhä siinä kiikkutuolissa rauhallinen ilme kasvoillaan virsikirja sylissään. Myös Veikko Pellikainen otti esille oman virsikirjansa ja lauloi siinä yhden virren Marin muistoa kunnioittaen. En jaksa muistaa, minkä verran lauloin mukana. Tämän jälkeen mummoni siirrettiin autoon ja samanaikaisesti taivaalta alkoi leijailla syksyn ensimmäisiä isoja, valkoisia lumihiutaleita. Pian tämä musta auto poistui pihapiiristämme kohti Juuan siunauskappelia.

Vajaan kilometrin päässä meidän talosta asui yli 80 vuoden ikäinen Olga Lemetti. Hän oli ollut leskenä jo vuosikymmeniä ja asui pienessä ajan patinoimassa harmaassa hirsimökissään. Tämä pienikokoinen, hento ja herttainen vanhus oli uskovainen ihminen kuten mummoni, niinpä heillä oli ollut vuosien ajan paljon yhteistä jaettavaa. Mummoni poismenon jälkeen oli selvää, että minun täytyy mennä Olgan luokse ja kertoa se, mitä aamulla oli tapahtunut hänen pitkäaikaiselle ystävälleen. Niinpä ennen puolta päivää kävelin kapeaa, vanhaa kangaspolkua pitkin Olgan mökin ovelle ja koputin ovea. Olga avasi oven ja tunnisti minut heti. En ehtinyt sanoa hänelle mitään, sillä Olga ehti ensin avata suunsa: ”Minä tiijän, miksi sinä tulit minun luokse. Minä näin viime yönä unen jotta Mari on kuollut!” Nyökkäsin. Minun ei näin ollen tarvinnut kertoa sitä asiaa, mitä olin tullut kertomaan. Kieltämättä tämä oli mieliinpainuva hetki 15 vuoden ikäiselle nuorukaiselle.

Juuan keskikoulun viides luokka 1972-73

17.5 Juuan keskikoulun viides luokka 1972-73: Syksyllä 1972 alkoi viimeinen eli viides luokka Juuan keskikoulussa. Kevään jälkeen luokassa oli monia uusia kasvoja, sillä jostain syystä oppilaiden siirtoja oli tehty luokasta toiseen. Osaltaan siihen varmaan vaikutti se, että monet oppilaat olivat muuttaneet perheittensä mukana Juuasta etelän kaupunkeihin tai jopa Ruotsiin. Heitä löytyi jokaisesta sivukylästä, esim. Vihtasuolla oli osuuskauppa, jonka myymälänhoitajalla oli neljä lasta. Myös tämä Pyykköjen perhe muutti Ruotsiin. En tiedä, missä he ovat tänään, samaan ikäluokkaan kuuluvat Raili, Mervi, Rauno ja Risto. Itä-Suomen maaseutu eli siihen aikaan voimakasta rakennemuutoksen aikaa. Eikö kuulostakin hienolta tuo sana rakennemuutos? Sen voi myös ilmaista selkokielellä ja samalla paljon selvemmin: maaseudun autioituminen alkoi.

Kun neljännellä luokalla kaikki luokkakaverit tulivat kouluun Juuan eri sivukyliltä, niin nyt joukossa oli myös muutama oppilas kirkonkylän alueelta. Luokassani oli myös ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvia; he olivat koottu samaan luokkaan uskonnon opetuksen takia. Juukaan oli tullut aikoinaan iso määrä siirtolaisia rajan taakse jääneestä Karjalasta. Heissä oli paljon ortodokseja ja juuri heidän jälkeläisiään olivat nämä edellä mainitsemani luokkakaverit.

Luokanvalvoja oli jälleen kerran vaihtunut uuteen opettajaan. Hän oli nyt vaihteeksi mies, sukunimeltään Tervo. Valitettavasti olen unohtanut hänen etunimensä. Ehkä joku muistaa hänen nimensä, kun lukee tämän blogin ja katsoo esillä olevaa luokkakuvaa? Näitä blogeja voi myös kommentoida ja laittaa sinne omat muistikuvansa ja muut mielipiteensä, jos siltä tuntuu. Tervo opetti meille uskontoa ja hänestä jäi minulle sellainen miellyttävä muisto. 

Luokanvalvoja Tervon kanssa teimme sitten keväällä ennen keskikoulun päättymistä luokkaretken kauas Kajaaniin. Kajaani tuntui silloin kaukaiselta paikalta, olihan se Oulun läänissä Kainuussa Pohjois-Karjalan ulkopuolella. Sinne oli Juuasta 150 kilometrin matka; eipä siis ollut kumma, että kaupunki tuntui etäiseltä. Perillä Kajaanissa kävimme tutustumassa kahteen eri paikkaan: Kajaanin linnan raunioihin, mitkä olivat ja ovat yhä Kajaanin keskustassa ja Kajaanin paperitehtaaseen, mitä ei ole enää olemassa.

Kajaani Oy:n paperitehdas tuntui valtavan suurelta laitokselta. Se oli varmaan suurin tehdas, mitä meistä kukaan oli aiemmin nähnyt. Vesivoimaa käyttävä paperitehdas oli ihan oikeasti suuri, sillä se kulutti sähköä enemmän kuin koko Helsingin kaupunki yhteensä. En voinut arvata silloin luokkaretken aikana, että vajaa 20 vuotta myöhemmin olisin käynnistämässä puunhankintaa tälle Kajaani Oy:n tehtaalle Nurmeksen ja Valtimon alueella. Tänään tämä iso laitos on pelkkä muisto vaan, sillä tämä UPM:n omistukseen siirtynyt Kainuun vihreän kullan tehdas lakkautettiin yhdeksän vuotta sitten. "Kaikki on katoavaista" - se osoittautui jälleen kerran todeksi myös tässä asiassa.

Olen kuvassa takarivissä toinen oikealta. Vieressäni kolmas oikealta on Sakari Timonen ja edessäni on Leo Ryynänen. Toiseksi ylimmällä rivillä vasemmalla puolella kolmas on Matti Naumanen, sitten Erkki Kainulainen ja Hannu Lehtoranta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Kerron vielä muutaman maininnan niistä luokkakavereistani, jotka olivat Juuan keskikoulun viidennellä luokalla vuosina 1972-73. Alussa jo mainitsin, että luokassani oli uusia kasvoja edelliseen vuoteen verrattuna. Yksi edellisvuosien luokkakavereista, Kajoon kylältä kotoisin ollut Jukka, kuitenkin puuttui joukosta, sillä hän oli kesän aikana hukkunut uintireissullaan samana päivänä, kun hän oli päässyt ripiltä. Yleisesti oli tiedossa, että hän oli luokkamme paras uimari ja sitten saimme kuulla tällaisen suru-uutisen. Samalta Kajoon suunnalta oli myös Erkki Kainulainen, joka toimi pitkään kunnansihteerinä Kuivaniemellä ja on nykyisin yksi Jämsän kaupungin johtavista virkamiehistä. Enkä voi olla mainitsematta, että Erkin tytär Anni Kainulainen kuului viime talvena Suomen naishiihtäjien parhaimmistoon.

Vuokon kylällä asunut Hannu Lehtoranta oli myös sijoitettu samaan luokkaan keskikoulun viimeiseksi vuodeksi. Hannu oli tullut vuosia aiemmin keskikouluun samasta Vihtasuon kansakoulusta kuin minä, sitten olimme erillään neljä vuotta ja nyt matka jatkui yhdessä aina lukion päättymiseen saakka. Hannu on aina ollut laajalti tunnettu ja arvostettu lintuharrastaja. Tällä hetkellä hän on mm. Pohjois-Karjalan lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Tuopanjoen poika Leo "Leksa" Ryynänen tuli myös ensimmäistä kertaa samaan luokkaan. Vain harva meistä yltää Leksan monipuoliseen työuraan: lukion jälkeen hän istui monta vuotta hevosen satulassa paimentaessaan karjaa Pohjois-Amerikan preerialla, istui sitten kuorma-auton ratin takana itsenäisenä yrittäjänä, toimi vuosien ajan poliisina, sitten liikenneopettaja ja lisäksi ammattiaineiden opettajana. Juuan kunnanvaltuuston istuntosali on hänelle myös tuttu paikka. Viimeistä vuotta samassa luokassa oli myös Sakari Timonen. Nykyisin hänet tunnetaan paremmin tunnettuna bloggaajana Uuninpankkopoika Saku Timosena. Viime vuosien aikana hän on saanut ajoittain myös arvostelevaa huomiota vaihtoehtomediassa, kuten MV-lehdessä.

Luokkaamme oli siirretty myös tuleva suurliikemies Matti Naumanen. Jokin aika sitten kirjoitin, miten sain ensimmäiset piikkarit. Sieltä Matin isän Kauko Naumasen K-kaupasta ne löytyivät. Nykyisin Matti on kaiketi Suomen suurin K-rautakauppias, sillä hänellä on K-rauta liikkeitä Joensuussa, Kuopiossa, Pieksämäellä, Siilinjärvellä, Nurmeksessa ja Juuassa. Keskon ylin päättävin elin on sen hallitus. Vuosi sitten Matti nostettiin tähän vaikuttavaan asemaan kuuluen nyt tähän Keskon hallitukseen, jossa on kahdeksan jäsentä. Ehkäpä Matti sai aikoinaan oikeaa harjoitusta tulevaa kauppiasuraa varten, kun kaksi vuotta myöhemmin Juuan lukiossa istuimme peräkkäin ja pelasimme salaa oppituntien aikana jätkänshakkia. Monta sataa peliä pelattiin ilman ratkaisevaa eroa. Kun Matti oli ruksinsa ja ympyränsä merkinnyt, niin hän päätti jättää lukion kesken ja lähti maailman valtamerille merimieheksi. Näinkin voi edetä omalla urallaan!

Speden ohjelmat jäivät näkemättä

15.5 Speden ohjelmat jäivät näkemättä: Kesän 1972 tapahtumista on vielä lisää kerrottavaa. Kotona maatilalla olin tehnyt yhtä sun toista jo monien vuosien ajan, mutta nyt 15 vuoden iässä oli aika tarttua hangonvarteen ja alkaa nostella heiniä seipäille. Siihen aikaan meillä kaikki heinät luotiin ensin seipäille kuivumaan ja sitten ne tietenkin piti koota latoon. Näin tapahtui aina vuoteen 1976 saakka, jolloin meilläkin alettiin tehdä tuoreheinää eli AIV-rehua.  Aiemmin talvella kirjoitin kolme erillistä osaa otsikolla "Maalaiselämää", joissa kuvasin mahdollisimman tarkasti myös heinäntekoa, joten niitä ei ole tarpeellista toistaa. 

Vuonna 1972 meillä oli 11 hehtaaria peltoa, mutta seuraavana vuonna alue lisääntyi kahdeksalla hehtaarilla ja pian sen jälkeen pellon määrä lisääntyi entisestään. Lisääntyneet hehtaarit tarkoittivat samalla myös sitä, että heinäseipäiden määrä lisääntyi huomattavasti. Heinätyöt tehtiin lähes aina omalla työvoimalla, mikä tarkoitti isää, äitiä ja meitä kahta veljestä. Isä ja äiti olivat sellaisia "työhulluja". Tällainen ilmaisu tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä työtahti oli reipas, siihen ei sisältynyt mitään turhaa lorvailua. Kun töitä tehtiin, niin silloin niitä myös tehtiin! Niinpä minäkin automaattisesti kasvoin tähän samaan työtapaan ja ahkeruuteen. Sata heinäseivästä oli se määrä, minkä meistä jokainen ehti päivän aikaan tekemään isää lukuun ottamatta, sillä osa hänen ajastaan meni seipäiden pystyttämiseen. Seipäiden pystyttämisessä apuna oli seiväskaira, mikä oli kytketty traktorin perään.

Heinäntekoaikaan olimme pellolla neljään saakka, jolloin meillä oli ruokailu ennen illan karjanhoitotöitä. Juoksuharjoittelun tein joka ilta aina puoli kahdeksalta. Silloin ruoka oli ehtinyt jo riittävästi sulaa ja toisaalta illan viiletessä juoksuharjoituksen tekeminen oli paljon miellyttävämpää kuin auringon ollessa ylhäällä. Tähän kellon aikaan "puoli kahdeksalta" liittyi yksi harmistuksen aihe. Juuri siihen aikaan televisiossa esitettiin Pertti "Spede" Pasasen tekemiä elokuvia. Uunoturhapurot oli vielä tekemättä, mutta Spedelle oli jo silloin kertynyt muuta varhaistuotantoa, jota näytettiin kesäiltoina. Olisin halunnut katsoa niitä, mutta se oli mahdotonta, koska päivän harjoitukset sattuivat juuri siihen aikaan; muussa tapauksessa nukkumaan meno olisi jäänyt liian myöhäiseksi. Yksikään harjoituskerta ei saanut jäädä tekemättä, joten kaikki Speden ohjelmat jäivät näkemättä sen kesän osalta mikä tietysti vähän harmitti.

Kesän aikana tehtäviini kuului myös aitojen tekeminen ja niiden kunnossa pitäminen. Meillä oli lähimmällä peltoalueella lähes kilometrin verran piikkilanka-aitaa, mikä kiersi metsään rajoittuvan alueen ympärillä. Piikkilanka-aitojen pitäminen on nykyisin kiellettyä, mutta silloin 70-luvulla niiden kieltämisestä ei ollut tietoakaan. Talven jälkeen alue piti tarkistaa ja korjata kaikki löystyneet kohdat. Aidassa oli kaksi piikkilankaa päällekkäin. Ajan myötä tolpat lahoavat juuresta, niinpä liiaksi lahonneet kappaleet piti tietenkin vaihtaa uusiin. Aitaa korjattaessa tarvikkeina piti mukana olla uusia tolppia ja aspeja, lisäksi työvälineinä oli syytä olla vasara, hohtimet ja rautakanki.

Suurin osa aidoista oli kuitenkin sähköpaimenaitaa. Tolpat oli veistetty sopivan paksuisesta näreestä, joiden päässä oli naulalla kiinnitetyt muoviset eristimet. Eristimiä oli kahta eri mallia. Toinen oli pyöreän muotoinen eristin, jossa oli uurros, jonka ympäri rautalanka oli helppo pyöräyttää. Toisessa eristinmallissa oli kaksi päällekkäin olevaa uloketta, joiden välissä rautalanka pysyi hyvin paikallaan. Nykyisin aitalangat ovat keveitä muovipohjaisia lankoja, joiden sisällä kulkee ohkaiset rautasäikeet. Entisaikaan kaikki aitalangat olivat jäykkää rautalankaa, jota sitten pyöritettiin isoilta keloilta laitumelle silloin, kun alettiin tehdä uutta aitausta lehmille. Aidanteossa tarvittavat aitatolpat kulkivat kätevästi maitokärryssä tai sitten otettiin käyttöön traktorin vetämä peräkärry.

Lehmät saattoivat joskus kävellä aitojen läpi, jolloin lanka usein katkesi tai se muuten jäi laahaamaan maata pitkin. Joskus myös hirviä liikkui yöaikaan laitumella siten, että ne katkoivat kulkiessaan eteen osuneet aitalangat. Silloin ei tietysti auttanut muu kuin mennä korjaamaan aita ja liittää katkenneet langanpäät yhteen. Langoissa kulkeva sähkövirta sai alkunsa paimenpojasta, jotka siihen aikaan olivat Olli-merkkisiä. Niiden virta ei tuntunut silloin läheskään niin voimakkaalta verrattuna tämän päivän käytössä oleviin paimenpoikiin. Isä oli jostain syystä erityisen arka kokeilemaan langassa kulkevaa virtaa, niinpä laitumella olevien aitojen kunnossapito jäi minun vastuulle. Toisaalta aitauksesta karanneiden lehmien perässä juokseminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia ainakaan kunnon suhteen.

Tämän kirjoituksen lopuksi kerron yhdestä mieleen jääneestä tapauksesta, mitä tapahtui kerran laitumella: Kulkiessani pellolla huomasin, että aidan lanka oli mennyt poikki ja katkenneet päät olivat maassa. Minun olisi tietenkin pitänyt ensin mennä katkaisemaan virta paimenpojasta, mikä oli noin 300 metrin päässä. Jostain syystä laiskuus otti vallan, niinpä ajattelin liittää katkenneet päät yhteen virtoja katkaisematta. Otin toisen pään käteen, virran voimakkuus tuntui käsissä, mutta ei kuitenkaan kovin pahalta. Mutta kun sitten otin myös sen toisen pään käteeni, niin silloin samalla hetkellä sain niin voimakkaan tärskyn virran lävistäessä kehoni, että molemmat langanpäät putosivat hetkessä maahan. Koskaan sen jälkeen en enää yrittänyt liittää lankoja yhteen ennen kuin virta oli poistettu paimenpojasta. Tämäkin tapahtuma kuuluu sarjaan ”oppia ikä kaikki”.

Nuoret kestävyysjuoksijat v. 1972

12.5 Nuoret kestävyysjuoksijat vuonna 1972: Edellisen jutun jälkeen sain tutulta entiseltä urheilijalta vinkin siitä, mistä voi saada tietoja vanhoista urheiluasioista vuosien varrelta. Niinpä ajattelin tehdä summittaisen yhteenvedon vuoden 1972 kestävyysjuoksusta. Urheilu ei kiinnosta läheskään kaikkia ihmisiä - siinä sinänsä ei ole mitään pahaa – niinpä seuraavat nimet ja muut tiedot ovat lähinnä niille, jotka ovat kiinnostuneet urheilusta tavalla tai toisella. 45 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä, niinpä tässä jutussa mainitut silloiset urheilijat ovat jo kuusikymppisiä, toiset ovat jo eläkkeellä ja on myös heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme.

B-pojat (s. 1956-57)

Vuonna 1972 olin B-ikäinen eli urheilin ikäluokassa pojat 15-16 vuotta. Lähden aluksi tarkastelemaan menneitä asioita tästä ikäluokasta lähtien liittyen ensin kevään maastojuoksun SM-kisoihin. Aiemmin jo kerroin, että en ollut mukana kevään SM-kisoissa Nilsiässä, koska seurassa ei kaiketi tiedetty niistä mitään. Suomen Urheiluliiton vuosikirjasta ilmenee, että B-poikien pitkien matkojen valtias oli sinä kesänä Peräseinäjoen Toiveen 16-vuotias Veikko Haapala. Haapalan jälkeen SM-maastojen kymmenen seuraavaa olivat 2) Veikko Ahola Kalajoelta 3) Matti Räty Heinolasta 4) Keijo Jalonen Torniosta 5) Eero Kinaret Himangalta 6) Martti Leiviskä Siikalatvalta 7) Lasse Hirvensalo Turusta 8) Jukka Kemppinen Vuoksenniskan Urheilijoista 9) Henry Majander Jyväskylästä 10) Matti Anttila Kälviältä. Monet heistä jatkoivat kestävyysjuoksun harrastamista vielä vuosia myöhemmin. Alla on luettelo heidän aikuisiän parhaista tuloksistaan:

Veikko Haapala (1500 m 3.58 – 3000 m 8.23 – 5000 m 14.26 – 10000 m 30.48)

Veikko Ahola (800 m 1.51 – 1500 m 3.44 – 3000 m 8.11 – 5000 m 14.36)

Matti Räty (10000 m 31.42 – 3000 m esteet 9.25)

Eero Kinaret, Ruotsin kansalainen vuodesta 1980 lähtien (800 m 1.50 – 1500 m 3.43 – 3000 m 8.04 – 5000 m 14.34 – 10000 m 29.44)

Lasse Hirvensalo (400 m 51,6 - 800 m 1.54 – 1500 m 3.56 – 3000 m 8.42)

Jukka Kemppinen (400 m 49,2 – 800 m 1.49 – 1500 m 3.51 -  Kalevan kisat yksi SM-pronssi.)

Henry Majander (800 m 1.50 – 1500 m 3.45 – 3000 m 8.07 – 5000m 14.32 – 10000 m 30.15)

Matti Anttila (800 m 1.54 – 1500 m 3.57)

Vastaavasti kesän SM-kisoissa Oulussa B-pojilla oli pisin matka 2000 metriä. En ollut niissäkään mukana, koska seurassa ei tiedetty näistäkään kisoista! Ajallani 5.56,5 olin sen vuoden Suomen tilastossa sijaluvulla 28. Ratajuoksujen SM-kisoissa muutama uusi nimi on päässyt kymmenen parhaan joukkoon verrattuna maastojen tuloslistaan. Seuraavassa 2000 metrin tulokset, uudet nimet on vahvennettu: 1) Veikko Haapala 5.37 2) Eero Kinaret 5.37 3) Heikki Rämänen Lohjalta 5.41 4) Hannu Lehtosaari Siikalatvalta 4.43 5) Seppo Liuttu Tampereelta 5.45 6) Keijo Jalonen 7) Kari Hirviniemi Reisjärveltä  5.47 8) Matti Räty 5.48 9) Juhani Holopainen Vehmersalmelta 5.50 10) Henry Majander ja Veikko Ahola 5.51

Miten nämä  ”uudet nimet” jatkoivat sitten myöhemmin, siitä tarkemmin seuraavassa:

Heikki Rämänen (3000 m esteet 8.47 (19 v) – 1500 m 4.02 – 5000 m 14.29 – 10000 m 30.50)

Seppo Liuttu (800 m 1.54 - 1500 m 3.47 – 3000 m 7.58 – 5000 m 13.39 – 10000 m 28.06 – maraton 2.18.21 – 3000 m esteet 8.51 – Kalevan Kisat 1 kulta ja 4 hopeaa. Seppo oli armeijakaverini 1976-77 !!)

Kari Hirviniemi (3000 m esteet 9.45 – 1500 m 4.02)

Juhani Holopainen (800 m 1.55 – 1500 m 3.47 – 3000 m 8.03 – 5000 m 13.47 – 10000 m 29.01 – 3000 m esteet 8.47 – Kalevan Kisat 2 pronssia.)

A-pojat (s. 1954-55)

Kahta vuotta vanhempien A-poikien eli 17-18 vuotiaiden tulokset olivat seuraavat maastojuoksun SM-kisoissa vuonna 1972: 1) Ismo Toukonen Lahdesta 2) Reijo Virtanen Turusta 3) Jukka-Matti Karjalainen Kaarinasta 4) Hannu Okkola Kuopiosta 5) Martti Heikkilä Punkalaitumelta 6) Veijo Mursu Posiolta 7) Markku Laine Liedosta 8) Osmo Knuutinen Siikalatvalta 9) Paavo Lipsonen Vilppulasta 10) Heino Lipsanen Juvalta

Ja sitten heidän tuloksiaan vuosia myöhemmin:

Ismo Toukonen (3000 m esteet 8.18,9 EM-pronssia 1978 - 800 m 1.54 – 1500 m 3.44 – 3000 m 7.50 – 5000 m 13.37 – 10000 m 28.35 – Kalevan Kisat 3 kultaa, 4 hopeaa ja 2 pronssia.)

Reijo Virtanen (Maraton 2.29.24)

Jukka-Matti Karjalainen (1500 m 3.52 – 3000 m 8.19 – 5000 m 14.28 – 10000 m 29.45 tämä kilpailu 10.5.1977 Helsingissä oli myös tämän blogin kirjoittajan ensimmäinen kymppi 0,8 sekuntia Jukka-Matin perässä!! – 3000 m esteet 8.47)

Hannu Okkola (1500 m 3.45 – 3000 m 7.51 – 5000 m 13.36 – 10000 m 28.32 -  3000 m esteet 8.35 – Kalevan Kisat 2 kultaa, 1 hopea ja 5 pronssia.)

Martti Heikkilä (3000 m 8.31 – 10000 m 29.53 – 3000 m esteet 8.53)

Veijo Mursu (3000 m 8.24 – 5000 m 14.40 – tulokset on tehty 19-v.)

Markku Laine (800 m 1.48,3 – 1500 m 3.38,2 – 3000 m 7.54 – 5000 13,47 – Kalevan Kisat 2 kultaa ja 2 hopeaa.)

Osmo Knuutinen (maraton 2.23.37)

Paavo Lipsonen (800 m 1.55 – 1500 m 3.50 – 3000 m 8.29)

Heino Lipsanen (400m 49,9 - 800m 1.48,5 – 1500 m 3.41,3 – 3000 m 8.00 – 5000m 14.09 – 10000 m 30.10 – 3000 esteet 8.58 – Kalevan Kisat 2 hopeaa ja 1 pronssi.)

Kesän 1972 Oulun SM-kisoissa A-poikien 1500 metrin ja 3000 metrin matkoilla samat nimet tulevat esille kuin edellä olleissa maastokisoissa. Uusia nimiä on muutama, heistä mainitsen Lapuan Arto Isomäen, joka oli kolmas 3000 metrillä ajalla 8.40 Hannu Okkolan ja Ismo Toukosen jälkeen. Oulun Taisto Tiri oli neljäs molemmilla matkoilla. Heidän myöhempiä ennätyksiään alla:

Arto Isomäki (1500 m 3.53 – 3000 m 8.12 – 5000 m 14.03 – 10000 m 29.14)

Taisto Tiri (800 m 1.51 – 1500 m 3.43 – 3000 m 8.04 – 5000 m 14.57)

Miehet yleinen sarja

Tämän koosteen lopuksi laitan muutaman sanan vuoden 1972 aikuisurheilijoista. Edellinen vuosi 1971 oli ollut Juha Väätäisen vuosi kahden Euroopan mestaruuden takia. Samalla tämä tapahtuma oli sytykkeenä kestävyysjuoksuinnostukselle, mikä jatkui koko vuosikymmenen ajan. Vuosi 1972 oli vielä huikeampi menestyksen suhteen: Lasse Viren voitti olympiakullat sekä vitosella että kympillä. Lisäksi Pekka Vasala voitti 1500 metrin juoksun ja Tapio Kantanen oli neljäs esteissä. Mitään tällaista ei ollut tapahtunut sitten vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen. Niinpä ei ollut ihme, että kansa innostui suuresti juoksemiseen, mikä näkyi sitten suurina osanottajamäärinä kilpailuissa sekä radalla että katsomoiden puolella.

Mutta osasiko kukaan vielä muutamaa kuukautta aiemmin ennen Munchenin olympiakisoja arvata tällaista menestystä kevään SM-maastojuoksujen jälkeen? Tässä on Nilsiässä pidettyjen SM-maastojen tulokset miesten 12 km:n matkalta: 1) Tapio Kantanen 34.37 2) Seppo Tuominen 34.54 3) Lasse Viren 35.23 4) Pekka Päivärinta 35.27 5) Pekka Tiihonen 35.38 6) Markku Salminen 35.41 7) Reino Paukkonen 35.54

Maastoissa oli myös lyhyempi 5 kilometrin matka: 1) Mikko Ala-Leppilampi 14.53 2) Esko Lipsonen 14.54 3) Pekka Vasala 14.54 4) Esko Huttunen 15.03 5) Aarno Ristimäki 15.07 6) Rauno Mattila 15.08 7) Paavo Leiviskä 15.10 8) Lasse Orimus 15.11

Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 2

Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 2: Tämä on jatkoa osalle 1. Täältä löytyy kuvia niiltä alueilta, missä aikoinaan oltiin näkemässä ja kokemassa ihmiskunnan ihmeellisimpiä asioita. Israelin kansan lähtö Egyptistä ja sitä seurannut 40 vuoden erämaavaellus on jättänyt jälkensä, mitkä voidaan nähdä vielä tänäänkin. Suuri osa ihmisistä ei usko Kirjoituksiin eli Raamattuun. Seuraavat 21 kuvaa antavat kaikille epäilijöille hyvän perustan päivittää omaa ajatusmaailmaa. Osa kuvista on otettu satelliittien kautta. Kuvia voi suurentaa klikkaamalla niitä.

Kuva 8: Halkaistu kallio ja Mooseksen pystyttämä alttari.

Sitten tulivat amalekilaiset ja taistelivat Israelia vastaan Refidimissä. Niin Mooses sanoi Joosualle: "Valitse meille miehiä, mene ja taistele huomenna amalekilaisia vastaan. Minä asetun vuoren huipulle, Jumalan sauva kädessäni." 2.Moos.17:8-9
Ja Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotaväkensä miekan terällä. Ja Herra sanoi Moosekselle: "Kirjoita tämä kirjaan muistoksi ja teroita se Joosuan mieleen: Minä pyyhin pois amalekilaisten muiston taivaan alta." Ja Mooses rakensi alttarin ja pani sille nimeksi: "Herra on minun lippuni." 2.Moos.17:13-15
Israelilaiset olivat saaneet miekat rannalle huuhtoutuneiden egyptiläisten sotilaiden vyötäisiltä.

Kuva 9: Telttapaikkojen jäänteitä Refidimissä

Israelilaiset asuivat teltoissa, joten näitä kiviä on käytetty telttojen pystyttämiseen ja niiden pysymiseen pystyssä. Ympyrällä olevilla kivillä telttakangas on saatu pidettyä kasassa ja samalla on estetty karjan pääsy teltan sisälle. Koska puutavaraa ei ollut, niin keskisalko on tehty päällekkäin ladotuista kivistä, joilla on saatu teltalle oikea korkeus ja muoto. Myös Siinain vuoren läheisyydestä löytyy näitä samanlaisia telttapaikkojen jäänteitä.

Kuva 10: Mooseksen alttari Siinain juurella

Vasemman puolen alaosassa näkyy Mooseksen alttari. Loivan V- tai L-muotoisen kivimuodostelman pituus on noin 30 metriä vasemmalla alhaalla olevan mittakaavan mukaan. Siinain huiput ovat yhä mustia muistuttaen Jumalan läsnäolosta. Tämäkin on satelliitista otettu kuva.

Kuva 11: Alttarialue muodostui kahdesta käytävästä, joita pitkin härät ja lampaat tuotiin uhrattaviksi. Käytävät oli tehty noin metrin korkeista luonnonkivistä. Käytävien päissä oli avonaiset suuaukot eläinten sisääntuloa varten. Toisessa päässä oli teurastajan tasanne. Varsinainen alttari oli sen vieressä. Lisäksi alttarin vieressä virtasi vuorelta tuleva vesi puhdistautumista varten.

Kuva 12: Mooseksen alttari

Alttari piti tehdä luonnonkivistä ja maasta: ”Tee minulle alttari maasta, ja uhraa sen päällä polttouhrisi ja yhteysuhrisi, lampaasi ja raavaasi.…Mutta jos sinä teet minulle kivialttarin, niin älä rakenna sitä hakatusta kivestä; sillä jos sinä kosket taltallasi kiveen, niin sinä saastutat sen." (2.Moos.20:24-25)

Kuva 13: Marmoripilareiden kappaleita Mooseksen alttarin vieressä

Mooseksen alttarin vierestä otettu kuva. Vaaleat kivet ovat marmorinkappaleita, joista tehtiin 12 pilaria kuvaamaan Israelin 12 sukukuntaa ja joiden päälle vihmottiin uhrieläinten verta. Kuvia löytyy myös paikasta, mistä nämä marmorikivet on kaivettu.

Kuva 14: Siinain huiput, Elian luola, Mooseksen alttari ja kultaisen vasikan alttari

Siinain kolme tummaa huippua (Sinai drei Gipfel). Taustalla Horebin korkein huippu, arabiaksi Jabal Al Lawz eli Mantelivuori. Ylempi valkoinen piste (Höhle) on luola, johon Elia myöhemmin pakeni. Tässä samassa paikassa on myös yksinäinen mantelipuu kahden valtavan kallion välissä. Alempana oleva valkoinen piste on Mooseksen alttari (Moses Altar). Kuvan oikeassa alakulmassa on kultaisen vasikan alttari (Goldenes Lalb Altar)

Lisää kuvia seuraavassa tähän aiheeseen liittyvässä blogissa...

Ensimmäinen piirinmestaruus väärässä lajissa

9.5 Ensimmäinen piirinmestaruus väärässä lajissa: Kerron vielä kahdesta eri kilpailusta, mitkä eivät ole tulleet esille aiemmista kesän 1972 kirjoituksista. Sinä kesänä Kaltimon urheilukentällä Enossa järjestettiin B-poikien ja -tyttöjen piirinmestaruuskilpailut. Ne olivat minulle tavallaan kauden pääkilpailut. Kai siellä oli samanaikaisesti myös vanhemman ikäluokan kilpailulajit, mutta nehän eivät koskettaneet minua. Olin 15-vuotias, B-sarjalaisiin kuuluivat silloin kaikki 15 ja 16 vuoden ikäiset nuoret. Eno on Pohjois-Karjalan kunnan nimistä kaikista lyhin ja sillä on yksi yhteinen tekijä kotikuntani Juuan kanssa: molempien kuntien nimen alkuperä on saatu saamelaisilta; näin ainakin kerrottiin aikoinaan koulussa. Eno tarkoittaa vuolasta virtaa ja Juga vastaavasti joen uomaa. Asuin siihen aikaan Juuassa Vuokon kylän reuna-alueella. Myös nimi Vuokko on saamelaista alkuperää, mutta sen merkityksen olen unohtanut.

Enon Kisa-poikien järjestämät "arvokisat" olivat kaksipäiväiset. Ensimmäisenä päivänä oli 2000 metrin juoksu. Monet menneet tapahtumat ovat pyyhkiytyneet pois mielen sopukoista; näin myös tämän kilpailun osalta. Varmaan alusta lähtien olin keulassa pitämässä mahdollisimman kovaa vauhtia. Koska minulla ei ollut koskaan minkäänlaista loppukirikykyä, niin matkan varrella piti yrittää tiputtaa muut pois. Näin oli varmaan silloin ja myös myöhemmin vuosien saatossa. Loppukirissä hävisin Tuupovaaran Urheilijoiden Tapio Laakkoselle samalla tavalla kuin aiemmin Öllölän kisoissa. Aika oli taas sama noin 6.10.

Kilpailujen toisena päivänä oli 800 metrin juoksu. Se oli tavallaan sivumatka minulle. Kävi kuitenkin niin, että voitin tämän kilpailun, koska Tapio Laakkonen ei ollut mukana. Ajankin muistan: 2.11,2. Voitto oli samalla ensimmäinen voitto piirinmestaruuskilpailuissa. En osaa sanoa, oliko se samalla ensimmäinen Juuan Urheilijoiden piirinmestaruus. Sanomalehti Karjalaisessa oli seuraavana päivänä urheilusivulla iso uutinen näistä viikonlopun kisoista. Ja mikä kummallisinta, juuri minusta oli iso kuva, kun tulen maaliin 800 metrin kilpailussa. En tiedä, miksi lehteen laitettu kuva oli juuri minusta, koska niissä kisoissa eri lajeissa tehtiin varmaan suhteessa parempia tuloksia. Liekö johtunut siitä, että monet kertoivat juoksutyylini olevan niin kevyen näköistä, vaikka ei se itsestä siltä tuntunut. 800 metrin aika ei ollut ihmeellinen 15 vuoden ikäisissä valtakunnan tasolla, mutta ikäluokan suvun ennätyksenä se säilyi aina vuoteen 2015 saakka!

Kesän aikana kenellekään ei tullut mieleen, että voisin mennä B-poikien SM-kisoihin, vaikka sinne varmaan olisi ollut mahdollista mennä sen kesän tulosten perusteella. Näin ollen minulla ei ole hajuakaan siitä, millaisia tuloksia tehtiin sinä kesänä esimerkiksi 2000 metrin matkalla. Piirinmestaruuskilpailujen jälkeen tein kesän parhaan tulokseni Lieksan Urheilijoiden järjestämässä kilpailussa. Lieksan yu-kisoilla oli kaiketi kansallisten kisojen luokitus. Siihen aikaan oli piirikunnallisia, kansallisia ja kansainvälisiä yleisurheilukisoja. Lieksassa oli siihen aikaan täysimittainen 400 metrin rata, missä oli hiilimurskapinta. 

Juoksin B-poikien 2000 metrin kilpailun johdossa lähdöstä lähes maaliin saakka. Aiemmin kesällä olin juossut matkan aikaan 6.08. Nyt tuli kerralla kovan harjoittelun seurauksena lopultakin kunnon ennätys: 5.56,5. Se ei ollut B-poikien piiriennätys, mutta silti olin hyvin tyytyväinen. Saman ikäinen Sotkamon Jymyn Simo Hyvönen oli sekunnin nopeampi. Kun edellisenä kesänä oli juossut tonnin aikaan 3.00,3 niin nyt vuoden aikana pystyin juoksemaan tuplamatkan samaa vauhtia. 2000 metrin matkalla tulos oli parantunut peräti 32 sekuntia kuluneen vuoden aikana. Matka Pielisen toiselle puolelle ei jäänyt turhaksi sinä iltana.

Ps. Minulla on myös omat kotisivut 
http://www.jouninkootut.info/

Ensimmäiset piikkarit bingon kautta

5.5 Ensimmäiset piikkarit bingon kautta: Kesällä 1972 tein ensimmäistä kertaa omia valintojani ajankäytön suhteen liittyen urheiluun ja kalastukseen. Kalastuksella tarkoitan tässä tapauksessa iltasella ja iltayöstä tapahtuneita nuotanvetomatkoja, jotka suuntautuivat aina Kopsarannan kautta Pielisen avarille vesille. Nuotanvetopaikat sijaitsivat tietenkin rantojen läheisyydessä, mutta samalla ne olivat lähellä yhtä Suomen suurinta järvenselkää. Kojonselän pituus Paalasmaan tieltä aina Nurmeksen Aronsalmelle saakka on noin 26 km. Tällä välillä ehtii syntyä korkeita aaltoja myrskytuulten aikana; niistä on varmaan monella veneilijällä omat mieleenpainuvat muistonsa. Kirjoitin aiemmin kaksi juttua nuotanvetomatkoista, joissa olin mukana kahtena edellisenä kesänä. Enempää ei olekaan kerrottavaa, sillä tästä eteenpäin en enää lähtenyt nuotalle, vaan sen sijaan yleensä joka ilta puoli kahdeksan aikaan lähdin tekemään päivittäisen juoksuharjoituksen.

Eräänä kesäkuun iltana en kuitenkaan mennyt läheisen kangasmetsän männynneulaspeitteisille poluille vaan olin saapunut Tuupovaaran Öllölään, missä sinä iltana järjestettiin piirikunnalliset yleisurheilukilpailut. Raimo Holopaisen ajaman Isuzu Bellett-auton mittariin oli tullut lähes 150 kilometrin lisäys Juuasta lähdön jälkeen.  En erehdy muistoissani, kun kerron, että Isuzulla matka taittui silloin vauhdikkaasti! Öllölä on jostain syystä sellainen nimi, mikä ei helposti unohdu. Nimet saavat aina jostain alkunsa ja tässä tapauksessa historiakirjojen mukaan kylän ensimmäinen asukas 1640-luvulla oli ollut Iivana Öllöinen, joka on jättänyt jälkensä Suomen paikannimien luetteloon.

Oliko Öllölän urheilukentällä täysimittainen 400 metrin rata, tuskin oli, mutta täysin varmasti en sitä muista. Jotkut vanhat urheilukentät Pohjois-Karjalassa olivat siihen aikaan 350 metrin pituisia; näin oli ainakin Valtimolla ja sellainen oli muistaakseni myös Kaltimon kenttä Enossa. Kotipitäjäni Juuan vanha urheilukenttä oli vielä pienempi, sillä sen radan pituus oli vain 300 metriä. Useimmiten radan pintana oli musta hiilimurska, mutta myös punertavia tiilimurskapintasia kenttiä oli rakennettu kuten Valtimolle ja Polvijärvelle.

Vielä vuotta aiemmin olin juossut ilman piikkareita sukkasiineissä. Mutta nyt Öllölän kentällä minulla oli jalassa ensimmäiset omat piikkarit, jotka olin saanut aiemmin kevättalvella ennen lumien sulamista. Niiden hankkimiseen liittyy oma tarinansa. En omistanut vielä edellisenä kesänä piikkareita, koska niiden hankkimiseen tarvittiin tietty määrä markkoja. Ja koska oli niin, että tietty määrä markkoja meni isällä muutaman kerran vuodessa ryyppäämiseen ja eräälle tietylle taksikuskille, niin silloin jostain piti tinkiä. Piikkareiden hankkiminen ei ollut se tärkein ostokohde, kun rahat olivat vähissä.

Viisi vuotta aiemmin perustettu Juuan Urheilijat, johon vielä kuuluin sen vuoden ajan, oli aloittanut pari vuotta aiemmin järjestää bingo-tilaisuuksia Päivärannan huvikeskuksessa, mikä sijaitsi Laivarannan läheisyydessä noin kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta. Bingon pelaaminen oli juuri niinä vuosina rantautunut Suomeen Ruotsin kautta ja monet urheiluseurat näkivät siinä hyvän keinon hankkia rahaa seuratyöhön. Tähän mahdollisuuteen oli tartuttu myös Juuassa.

Sunnuntaisin hallilla istui suuri määrä bingon pelaajia pelilappu kädessä. Pelin aikana koko ajan kuulutettiin bingopallojen numeroita, jotka putosivat pyöritettävästä laitteesta. Toiveena oli saada ostettuun pelilippuun yhden, kahden tai kolmen rivin voitto-osuma. Ja sen jälkeen sai huutaa ”Bingo” voiton merkiksi. Palkintoina voitoista oli erilaisia tuotepalkintoja, kuten esim. joulukinkkuja ennen joulun aikaa. Joulua edeltävät bingot tunnettiin yleisesti kinkku-bingojen nimellä. Rahapalkinnot eivät lain mukaan olleet sallittuja, siksi voitot piti jakaa erilaisina tavaroina.  Myös minä olin muutaman kerran talven aikana isän mukana pelaamassa bingoa. Koska meillä ei ollut autoa, niin vajaan kymmenen kilometrin matka pelipaikalle taittui linja-auton kyydissä.

Jossain vaiheessa talven aikana oli käynyt niin, että isä oli voittanut jonkun palkinnon bingosta. En edes muista mikä se oli, mutta eräänä päivänä isäni otti minut ja bingovoittonsa traktorin kyytiin. Tultuamme kirkonkylälle astelimme Kauko Naumasen K- kauppaan. Kauko oli isäni tuttuja ja niinpä isä onnistui vaihtamaan voittamansa tavaran kaupassa myytävänä olleisiin juoksupiikkareihin. Ja koska niissä punaisissa kengurunahkaisissa Adidas-piikkareissa oli sopivasti kasvunvaraa vielä seuraavaa vuotta varten, niin lähdimme kotiin piikkarilaatikko kainalossa. Olin saanut ensimmäiset kunnon juoksupiikkarit, joita sitten käytin kahden kesän ajan.

Aiemmin keväällä olin ollut toinen maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuissa. Piikkarit olivat kaiketi ensimmäistä kertaa jalassa juuri niissä kisoissa, mutta Öllölän urheilukenttä oli se ensimmäinen paikka, missä rataa ei enää tarvinnut kiertää ilman kunnon jalkineita. Vaikka olin harjoitellut erittäin kovaa, niin siitä huolimatta en voittanut B-poikien 2000 metrin juoksua. Loppukirissä hävisin samanikäiselle Tapio Laakkoselle, joka oli kotoisin sieltä Tuupovaarasta. Aikani oli noin 6.08, mikä oli tietenkin oma ennätykseni. Edelliskesästä tuli parannusta 20 sekunnin verran. Tämä oli kesän ensimmäinen kahden tonnin juoksu ja vielä kaksi vastaavan matkan kisaa oli edessä sinä kesänä.