Mummoni kaunis kuolema

18.5 Mummoni kaunis kuolema: Kesä 1972 oli viimeinen kesä, jolloin meillä kasvatettiin turnipsia. Jossain aikaisemmassa kirjoituksessani talven aikana kerroin, että turnipsia viljeltiin joka kesä 20 aarin verran. Se tarkoittaa aluetta, minkä pituus on 100 metriä ja leveys 20 metriä. Turnipsin harventaminen ja rikkaruohojen haraaminen olivat minun ja veljeni tehtäviä. Oli siinä melkoinen kyykkiminen varsinkin silloin kun aurinko helteisellä säällä porotti suoraan niskaan. Mutta näin sitä oppi tekemään oikeaa työtä. Siihen aikaan monilla tiloilla turnipsia annettiin lehmille talvikuukausina, mutta se ei ollut riittävän hyvä lisäravinnonlähde maidontuotantoa ajatellen. Niinpä turnipsin kasvattamisesta luovuttiin myös meidän pelloilla tämän vuoden jälkeen.

Syyskuun 14. päivän iltana joku lähialueen asukas oli meillä kylässä. Syksyn sää oli muuttunut viileäksi ja jostain syystä mieleeni jäi, miten keskustelun yhteydessä 79 vuoden ikäinen mummoni kantoi huolta turnipsien nostamisesta. Hän sanoi, että niiden nostaminen pitää aloittaa heti, etteivät ne jäädy kiinni peltoon ennen talven tuloa. Myös perunannosto oli vielä monissa taloissa tekemättä, niinpä isäni lähti varhain seuraavana aamuna traktorin kanssa perunannostoon. Vihtasuon alueella vain harvoissa taloissa oli oma perunannostokone. Meillä sellainen oli, niinpä syksyisin meidän traktori oli tuttu näky monen talon pellolla. Traktorilla ajettiin vakojen välissä ja perässä ollut kone nosti perunat maan pinnalle vako kerrallaan. Takana kyykkineet kerääjät napsivat pintaan nousseet potakat yksi kerrallaan sankoihin, sitten ne tyhjennettiin vieressä oleviin perunalaatikoihin ja lopuksi nämä täydet laatikot siirrettiin maakellareihin.

Isä oli jo lähtenyt töihin, kun syyskuun 15. päivän aamuna laskeuduin yläkerran huoneesta pieneen tupakeittiöön aamuruokailua varten. Olin aloittanut kaksi viikkoa aiemmin keskikoulun viidennen luokan ja samassa yläkerran huoneessa nukkunut veljeni oli kaksi luokkaa alempana. Koulu alkoi aina yhdeksältä, mutta meidän piti olla linja-autopysäkillä puoli yhdeksään mennessä. Ja ennen sitä piti tietenkin kävellä tai juosta kilometrin verran omaa kangastietä ennen kuin pääsimme odottamaan linja-autoa.

Olimme heränneet sinä aamuna ihan hyvissä ajoin ja söin veljeni kanssa aamupalaa. Kuitenkin veljeni oli aistinut jotain outoa siinä aamun hetkessä. Mummomme, jolla oli oma pieni huone tupakeittiön vieressä, koputti joka kouluaamu harjanvarrella yläpuolella olevaan laipioon. Se oli hänen herätystapansa meille yläkerrassa oleville: oli aika tulla alas ja valmistautua alkavaan koulupäivään. Veli oli kuitenkin tajunnut, että sinä aamuna koputusta ei kuulunut eikä mummoa näkynyt jalkeilla. Mummoni piti huoneen ovea aina kiinni ja sinne ei ollut menemistä ilman lupaa. Veljessä heräsi epäilys siitä mitä mummolle oli tapahtunut. Niinpä hän sanaa sanomatta meni ulos, käveli mummon huoneen ikkunan alle ja kurkisti sisään: mummo istui liikkumattomana kiikkutuolissaan.

Mummoni kuunteli kiikkutuolissa istuen joka aamu kuuden jälkeen lähetetyn aamuhartauden ja iltasella vastaavasti iltahartauden. Hänellä oli aina virsikirja esillä näiden radio-ohjelmien aikana; niinpä hän lauloi kaikki ne virret, jotka esitettiin hartaushetkien yhteydessä. Minulle tämä mummon säännöllinen elämäntapa oli tullut tutuksi pienestä pitäen. Usein myös kuuntelin näitä ohjelmia kuin ”sivukorvalla” ja samalla myös monet mummon veisaamat virret jäivät mieleeni. ”Mummo on kuollut”, sanoi veljeni tullessaan sisään ja heti näiden sanojen jälkeen avasin huoneeseen menevän oven. Mummo istui kiikkutuolissaan liikkumattomana ja samalla levollinen ilme kasvoillaan. Kädet olivat kiinni avoimessa virsikirjassa, jota hän ikään kuin kannatteli sylissään. Radio oli varmaan auki, mutta siihen emme veljeni kanssa kiinnittäneet mitään huomiota. Kello oli puoli kahdeksan; aamuhartaus oli päättynyt tunti ja vartti sitten… Ompelija Marin päivät maan päällä oli ommeltu lopullisesti kiinni. Mummo varmaan jatkoi siitä hetkestä, mihin oli jäänyt, mutta ei enää koskaan siinä omassa, pienessä huoneessaan…

 

Mummon kiikkutuoli jäi tyhjäksi 15.9.1972. Kuvan kiikkutuoli ei liity kirjoitukseen.

Menimme navetassa olleen äidin luokse ja kerroimme, mitä aamun aikana oli tapahtunut. Soitimme puhelimella siihen taloon, minne isä oli mennyt perunannostoon. Isä tuli pian ja meni sanaa sanomatta äitinsä huoneeseen. Hän laittoi oven kiinni, oli siellä hiljaa jonkin aikaa ja aukaisi oven poistuessaan huoneesta. Näin, että isän kasvoilla valuivat kyyneleet. Tämä jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin isäni itkevän…

Veljeni ehti vielä lähtemään kouluun. Minä en voinut sellaista edes ajatella, koska mummoni oli ollut minulle niin läheinen niin kaukaa kuin pystyin muistamaan. Jonkin ajan kuluttua Hautaustoimisto Pellikaisen ruumisauto saapui talomme eteen. Mummoni istui yhä siinä kiikkutuolissa rauhallinen ilme kasvoillaan virsikirja sylissään. Myös Veikko Pellikainen otti esille oman virsikirjansa ja lauloi siinä yhden virren Marin muistoa kunnioittaen. En jaksa muistaa, minkä verran lauloin mukana. Tämän jälkeen mummoni siirrettiin autoon ja samanaikaisesti taivaalta alkoi leijailla syksyn ensimmäisiä isoja, valkoisia lumihiutaleita. Pian tämä musta auto poistui pihapiiristämme kohti Juuan siunauskappelia.

Vajaan kilometrin päässä meidän talosta asui yli 80 vuoden ikäinen Olga Lemetti. Hän oli ollut leskenä jo vuosikymmeniä ja asui pienessä ajan patinoimassa harmaassa hirsimökissään. Tämä pienikokoinen, hento ja herttainen vanhus oli uskovainen ihminen kuten mummoni, niinpä heillä oli ollut vuosien ajan paljon yhteistä jaettavaa. Mummoni poismenon jälkeen oli selvää, että minun täytyy mennä Olgan luokse ja kertoa se, mitä aamulla oli tapahtunut hänen pitkäaikaiselle ystävälleen. Niinpä ennen puolta päivää kävelin kapeaa, vanhaa kangaspolkua pitkin Olgan mökin ovelle ja koputin ovea. Olga avasi oven ja tunnisti minut heti. En ehtinyt sanoa hänelle mitään, sillä Olga ehti ensin avata suunsa: ”Minä tiijän, miksi sinä tulit minun luokse. Minä näin viime yönä unen jotta Mari on kuollut!” Nyökkäsin. Minun ei näin ollen tarvinnut kertoa sitä asiaa, mitä olin tullut kertomaan. Kieltämättä tämä oli mieliinpainuva hetki 15 vuoden ikäiselle nuorukaiselle.