Marraskuussa 1975 juoksukilometrejä kertyi kaikkiaan
503. Kaikki jalkavammat olivat
hävinneet, niinpä kuukauteen ei tullut yhtään nollapäivää. Aamulenkkejä tein
vain viitenä aamuna. Viikon aikana kuusi harjoituskertaa pituudeltaan 10-25 km
olivat hidasvauhtista juoksua 4.20-4.40 min/km ja yhtenä viikon päivänä
oli tasavauhtinen 10-12 kilometrin matka reipasta 3.35-3.40 min/km
vauhtia.
Mutta nyt tulen tämän
juttuni otsikon sanoihin "Kovin ja pelottavin harjoitus". Marraskuun
29. päivän kohdalle olen merkinnyt kilometrisarakkeeseen luvun 20 ja sen perään
"TESTIJUOKSU KOTONA 1.10.10 (33.35 - 36.35)." Mitään muuta mainintaa
ei ole rivillä. Ulkopuolinen lukija, varsinkaan kestävyysjuoksua ymmärtämätön
lukija, tuskin pystyy näkemään tekemässäni merkinnässä mitään erikoista?
"Testijuoksu
kotona" merkittynä isoin kirjaimin tarkoittaa nykyisin kirjoitustyylinä huutamista.
Tästä kirjoitussäännöstä en silloin tiennyt mitään, mutta kuinka totta se
olikaan! Olen sitä mieltä, että tuo 20 km:n testijuoksu oli juoksu-urani kovin
ja pelottavin harjoitus. Tosin on todettava, että pelottavin siitä tuli vasta
juoksusuorituksen jälkeen. Niin pelottava, että koskaan en edes ajatellut
ryhtyväni tekemään vastaavanlaista harjoitusta.
Nyt kerron tarkemmin, mitä
tarkoitan edelle olevilla sanoilla. Olin päättänyt juosta kotimaisemissani
Juuan Vihtasuolla 20 kilometrin
testijuoksun. Sellaisen olin tehnyt ensimmäisen kerran reilua kuukautta aiemmin
Vierumäen Urheiluopistolla; siitä kerroin jo aiemmassa jutussani. Lienenkö
tästä Vierumäen testijuoksusta saanut kimmokkeen juosta vastaava matka kovalla
vauhdilla myös kotona? Minulla ei ollut valmentajaa, joten sain tehdä sitä,
mitä itse halusin.
Oli talviset olosuhteet,
pakkasta oli vajaa kymmenen astetta ja tienpinta oli jäinen. Oli
lauantai-iltapäivä. Kahdenkympin juoksureittini oli paljon selkeämpi kuin
Vierumäen vastaava mutkitteleva reitti. Lähdin kovalla vauhdilla Vihtasuon
risteyksestä Joensuu - Kajaani
valtatietä pitkin kohti pohjoista. Tie on sillä kohtaa tasaista ja melko suoraa
ja lisäksi siihen aikaan jokaisen kilometrin kohdalla oli tarkat
kilometritolpat tieluiskan alaosassa. Niistä oli suuri hyöty, koska silloin
pystyi tietämään tarkalleen, mikä oli juoksuvauhti.
Testijuoksuni ei kuitenkaan
ollut mikään tavallinen testijuoksu, sillä olin päättänyt juosta 20 kilometrin
matkan täysin poikkeavalla tavalla. Halusin kokeilla, miltä tuntuu juosta näin
pitkä matka, kun alkaa heti alusta lähtien juosta kuin kyseessä olisi kolmen
kilometrin kilpailu. Niinpä lähdin juoksemaan kuin olisin juossut kolmosen
matkaa ja sitten vaan pyrin jatkamaan matkaa niin kovaa kuin jaksoin.
Se oli yhtä tuskaa ja kipua,
kun pääsin kymmenen kilometrin kääntöpaikalle ja suuntasin takaisin kohti
Vihtasuota. Tosin eihän niitä kipuja ja tuskanhetkiä enää juuri muista. Katsoin
kellosta kympin väliajan ja se oli harjoituspäiväkirjani mukaan 33.35. Se oli
hyvä väliaika, sillä olihan kyseessä talviset olosuhteet vaatetuksineen ja
lisäksi jäinen tie. Aikani tarkoitti sitä, että olin tullut 3.21 min/km
vauhtia. Kääntöpaikan lähellä tien varressa oli maanviljelijä Väinö Nevalaisen rakennukset. Nyt
siellä on myös robottinavetta. Välilän Väinö
oli ollut nuoruudessaan kova hiihtäjä, sillä hän oli ollut Squaw Valleyn vuoden
1960 talviolympialaisia edeltävänä vuonna Suomen edustajana kisojen
esiolympialaisissa.
Hiihtoja ja muita vastaavia
asioita en varmasti miettinyt, kun taivalsin Vihtasuon risteystä kohti.
Juokseminen oli yhtä tuskaa ja vauhti hidastui koko ajan, vaikka kuinka yritin
pitää vauhtia. Ajan kuluminen tuntui kestävän ikuisuuden. Periksi en kuitenkaan
antanut, niinpä lopulta pääsin siihen, mistä olin aloittanut. Olin aivan
poikki. En kuitenkaan oksentanut. Ja onneksi kukaan ei ollut näkemässä, tosin
enhän ”törmännyt” ulkopuolisiin ihmisiin juuri koskaan juoksuharjoitusten
yhteydessä, sillä minähän asuin maalla. Toinen kymppini oli kolme minuuttia
hitaampi kuin ensimmäinen. Se tarkoitti 18 sekuntia kilometriä kohti.
Jäljellä oli enää kilometrin
pituinen kotitie, minkä hölkkäsin kotirappusille saakka. Koska oli lauantai, niin
pääsisin vielä illalla puilla lämmitettävään ulkosaunaan. Sauna lämmitettiin
keskiviikkona ja lauantaina. Muuta pesumahdollisuutta meillä ei ollut vielä
viiteen vuoteen. Harjoitusten jälkeen vaihdoin ainoastaan kuivat vaatteet
päälle. Se sai riittää enkä kaivannut parempia olosuhteita, koska en tiennyt
niistä. Äiti pesi sitten sunnuntaina kaikki viikon vaatteet käsin
lauantai-illan jäljiltä osittain lämpimänä pysyneessä saunassa.
Mutta mikä teki
testijuoksustani pelottavan? Se oli se kova alkuvauhti ja näin ollen koko matka
oli yhtä tuskaa. Piinakin voisi olla hyvä sana tässä yhteydessä. Mutta ei tässä
kaikki. Pian sen jälkeen kun pääsin kotiin, niin minulle nousi kova kuume. Olin
horkassa eli vapisin ja minua paleli. Kotona kukaan ei saanut tietää kuumeen
äkillisestä syystä enkä koskaan myöhemmin kertonut tästä rankasta
kokemuksestani kenellekään. Kovan alkuvauhdin ja vauhdin hellittämättömyyden
seurauksena olin ylittänyt omat rajani. Elimistö iski vastaan ja nousi
äkillinen kova kuume.
En koskaan toistanut vastaavaa
harjoitusta, toisin sanoen en lähtenyt pitkäkestoiseen suoritukseen kuin
lyhyttä matkaa varten kovalla tempolla. En olisi uskaltanut tehdä sitä
uudelleen, vaan opin kerrasta. Seuraavana päivänä sunnuntaina olin kuitenkin jo
kunnossa, sillä päiväkirjani mukaan juoksin 20 km löysää 4.40 min/km vauhtia.
Päiväkirjani kertoo jatkoksi, että ”kurja keli”. Mitä lie tarkoittanut. Ehkä
kovaa lumisadetta ja navakkaa tuulta tai lumisohjoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti