Käärmeitä ja epätieteellinen käärmekoe

1.3 Käärmeitä ja epätieteellinen käärmekoe: Tämä kirjoitus on kooste neljästä erillisestä jutusta, mitkä tein yli vuosi sitten. Nämä tositapahtumiin perustuvat asiat tapahtuivat Juuan Vihtasuolla vuonna 1964, jolloin oli seitsemän vuoden ikäinen.



12.1.17 Onkivapa vaihtui kyykäärmeeksi osa 1: Edellisessä jutussa kerroin, miten kävimme äidin kanssa sunnuntai-aamuisin onkimassa. Oli lauantai-ilta, kun äiti oli lähdössä lypsylle läheiselle pellolle maitokärryn ja maitoastioiden kanssa. Ennen lähtöä hän oli sanonut, että lähdetään onkimaan seuraavana aamuna aamulypsyn jälkeen sille tutulle Laskulammelle. Olin täyttänyt kesän alussa seitsemän vuotta joten kyseessä oli vuosi 1964. En ollut vielä aloittanut koulua, mutta vajaan kolmen kuukauden kuluttua olisi sen aika.

Ennen lypsylle lähtöään äiti oli huomannut, että meillä ei ollut lainkaan onkivapoja näkyvillä. Liekö kyseessä ollut kesän ensimmäinen onkiretki? Minä olin valmis tekemään uudet onkivavat pellonreunassa olevasta nuoresta koivikosta, jonne mentiin lypsypaikan vierestä. Osasin vapojen tekemisen, koska olin tehnyt niitä jo edellisenä kesänä. Tiesin tarkkaan sen sopivan paikan, missä kasvoi juuri oikean kokoisia koivun alkuja, joista saisi hyvät onkivavat.

Siihen ei tarvittu muuta kuin kassara, millä voisi napsaista suorat ja ohuet koivut poikki. Sitten karsittiin oksat ja katkaistiin oksaton riuku sopivan pituiseksi. Liian pitkä se ei saanut olla, koska silloin siinä olisi ollut liian paljon painoa. Kolmemetrinen vapa oli sopivan pitkä, koska sillä pystyi heittämään kohon, painon ja matokoukun kuuden metrin päähän. Se olisi riittävän pitkä matka – tunnetusti ahvenet uiskentelivat lähellä rantapenkkaa -  ja näin vapaa jaksoi kannatella käsien varassa kalan nykäisyä odotellen.

Niinpä äiti lähti työntämään maitokärryä kohti lehmien lypsypaikkaa. Sinne oli matkaa vajaa 300 metriä, ensin täytyi kuitenkin kulkea pienen metsäsaarekkeen läpi. Metsän läpi kulkevaa tietä sanottiin niittytieksi, jonka varrella olevista puista suurin osa oli koivuja. Niiden ikä oli noin 35 vuotta. Ikä voitiin tietää niin tarkasti, koska ympäröivä peltoaukea oli raivattu ankarina pulavuosina 20-30-lukujen taitteessa niin sanottuna hätäaputyönä. Koko 50 hehtaarin kokoinen peltoaukea oli turvemaata, mikä ennen pelloksi tekemistä oli ollut hyvää lakkasuota.

Näistä vanhoista asioista kuulin usein kerrottavan erityisesti Suoperän Kallen toimesta, joka usein sunnuntai-aamuisin ajoi polkupyörällään meille kylään kertomaan mielenkiintoisia tarinoitaan vanhoista asioista. Sotavuosina Kalle oli ollut pitkän ajan vankina jossain kaukana Venäjällä, mutta näistä asioista en kuullut hänen koskaan puhuvan. Myös tämä kapea metsäsaareke oli Kallen kertoman mukaan kuokittu pelloksi, mutta jostain syystä se oli hylätty ja alkanut pian metsittyä uudelleen. Näin voitiin tietää tarkasti niittytien ympärillä olevan metsän ikä.

En ehtinyt aivan äidin mukaan, koska minun täytyi ensin etsiä kassara, jolla voisin pätkiä ne koivuvavat poikki. Äiti meni noin 50 metriä minun edellä. Suurin piirtein saman matkan olin kulkenut talomme rappujen kohdasta, kun yhtäkkiä aivan jalkojeni edestä tietä lähti ylittämään pitkä, lähes musta kyykäärme.

Kädessäni ollut kassara heilahti vähän ylöspäin ja saman tien voimalla kohti tienpintaa, missä tämä käärme luikerteli eteenpäin. Se oli täysosuma! Olin katkaissut käärmeen lähes kokonaan poikki yhdellä iskulla. Kassara osui keskelle käärmettä. Huusin edellä menevälle äidille ja aloin samalla hakata kahtia mennyttä yhä liikkuvaa käärmettä niin että se kuolisi kokonaan. Käärme jäi siihen keskelle tietä.  jatkuu…


13.1.17 Onkivapa vaihtui kyykäärmeeksi osa 2: ... jatkuu. Joku voi ajatella, miten alle kouluikäinen ei säikähdä käärmettä vaan ottaa sen hengiltä tavalla, josta edellä kerroin. Selitys on mitä yksinkertaisin: Olin tottunut kyykäärmeisiin edellisinä kesinä. Tottuminen tarkoitti sitä, että olin omin silmin nähnyt käärmeitä elävinä tai kuolleina. Olin päässyt näkemään senkin, miten niitä tapettiin heinäseipäällä tai hangolla heinänteon aikaan. Usein kävi myös niin, että ne pääsivät karkaamaan sarkaojiin. Kasvillisuuden peittämät ojanpenkat ja kolot tarjosivat käärmeille sopivia pakopaikkoja. Joskus vuosia myöhemmin sain kuulla, että eräänä vuonna lähes kymmenen käärmettä oli tapettu peltoaukiolta.

Kuitenkin lähimmän tuttavuuden kyykäärmeen kanssa olin tehnyt vähän aiemmin läheisen ladon lattialla. Ladossa ei kesän alkaessa ollut lainkaan heiniä, oli vain tasainen maapohja, jonka päällä oli lankkulattia. Lankut eivät olleet tiiviisti toisissaan kiinni, vaan isoja rakoja oli koko ladon pohjan alueella.

Isä oli käsin lannoittamassa nurmialueita ladon ympärillä. Vihreä kylvövakka täynnä apulantaa roikkui isän edessä lantion korkeudella. Vakassa oli kaksi vaaleaa vyötä, joista toinen vyö kiertyi ylhäältä niskan takaa ja toinen kiertyi selän takaa vyötärön korkeudelta. Näin kylvövakka saatiin pysymään tasapainossa kylväjän kävellessä ja heittäessä valkoista, rakeista salpietaria pellon pinnalle. Minä olin tullut kävellen isän mukana ja jäänyt yksin ladon sisälle leikkimään tyhjällä maitokärryllä, josta vähän aiemmin apulantasäkit oli nostettu pois pellonpientareelle.

Istuin maitokärryssä polvet koukussa ja samalla yritin käsillä liikuttaa kärryjä sen pyöriä kiertäen. Samassa näin, miten sillan raosta lankkujen välistä nousi tosi pitkä musta kyykäärme. Se jatkoi nousuaan yhä ylemmäksi kärryjen etuosaan hivuttautuen kokonaan maitokärryn päälle, jossa istuin.

Olin aivan liikkumatta, kun se luikerteli jalkojeni viereistä housunlahkeen ja pyörän välistä kärryn takaosaan, pudottautui siitä suoraan alas lattialle ja painui saman tie ladon pohjan alle sinne, mistä se oli tullutkin. Missään vaiheessa en kokenut tätä äkillistä tilannetta pelottavaksi. Kaiketi tilanne syntyi ja päättyi niin nopeasti, etten ehtinyt edes säikähtää.

Tämä on ollut yksi erikoisimmista äkillisistä kokemuksista, mitä olen koskaan kokenut. Käärme oli todella iso ja tumma. Pienen pojan silmissä kaikki voi näyttää isolta, mutta tiedän, että tämä erikoisella tavalla käyttäytynyt kyykäärme oli ihan oikeasti todella pitkä ja näytti mustalta. Se näytti ihan samanlaiselta koon ja värin suhteen kuin se käärme, minkä olin listinyt kuoliaaksi keskelle niittytietä. jatkuu eri otsikon alla…


14.1.17 Epätieteellinen käärmekoe: ...jatkoa edelliseen kirjoitukseen. Kyykäärme lojui siinä keskellä niittytietä eikä siinä enää ollut mitään elonmerkkiä. Äiti tuli tietenkin katsomaan sitä, mitä oli tapahtunut ja jatkoi pian matkaansa kohti lehmien lypsypaikkaa. Mitään valokuvaa tästä käärmeestä ei otettu, koska meidän perheessä ensimmäinen kamera oli vasta silloin, kun olin 15-vuotias. Onkivapojen hakeminen sai jäädä toiseen kertaan, koska nyt oli paljon tärkeämpää tekemistä.

Jos joku luulee, että tämä pitkä musta sahalaitakuvioinen kyykäärmeen raato jäi mätänemään siihen tien viereen, niin erehtyy pahasti. 70-vuotias mummoni oli monta kertaa sanonut, että jos käärmeen polttaa, niin silloin kaikki käärmeet kaikkoavat lähialueelta. Koska käärmeitä tavattiin niin usein pellolla, niin se oli varmaan syy siihen, miksi mummo oli antanut tällaisia kummallisia ohjeita. Ehkä hänellä oli jotain parempaa tietoa, jota muut eivät ymmärtäneet?

Päätin samana lauantai-iltana polttaa tämän kuolleen käärmeen, mikä lojui siinä kahteen osaan katkaistuna. Samalla nähtäisiin, puhuiko mummo totta käärmeiden katoamisesta. Aivan siinä lähellä oli muurahaiskeko, etsin lapion ja nostin käärmeen raadon sen kusiaispesän päälle kusiaisten seuraksi.

Siihen aikaan ei puhuttu muurahaiskeoista eikä muurahaisista, vaan ne olivat oikeassa kielenkäytössä kusiaispesiä ja kusiaisia. Samassa kusiaiset ampaisivat kiinni käärmeen iholle ja pian käärme oli kokonaan kusiaisten peitossa. Näytti siltä kuin käärme olisi turvonnut kusiaisten käsittelyssä, mutta ehkä se oli vain näköharhaa.

Olin suunnitellut, että poltan tämän käärmeen kusiaispesän päällä saadakseni sen varmasti palamaan. Keräsin ison kasan kuivia risuja ja laitoin ne pesän ja käärmeen palojen päälle. Tulitikun raapaisun jälkeen risut syttyivät helposti, myös käärme alkoi kärytä tulen voiman vaikutuksesta. Myös kusiaispesän pinnasta alkoi nousta savua, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia kusiaisille. Risujen palamisen jälkeen tuli lakkasi, mutta pesä jäi kytemään.

Aamulla heräämisen jälkeen havaittiin, että käärme oli osittain palanut, mutta yhä voitiin aistia käryn nousevan pesän pinnalta. Muutaman viikon kuluttua käärmeestä oli jäljellä vain sen ranka, kusiaiset olivat tehneet selvää jälkeä kaikesta muista sen osista. jatkuu eri otsikon alla...


15.1.17 Käärmeet hävisivät: ... jatkoa edellisestä. Käärmeen polttaminen tietenkin unohtui pian. Ja eihän se ollut itse asiassa mikään kummallinen tapaus, koska sattuuhan sitä kaikenlaista ja sitten ne unohtuvat. Meni vuosikausia kunnes joku meistä huomasi, että eihän niitä käärmeitä ole enää lainkaan kuten silloin aiemmin.

Mummoni kuoli kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun olin polttanut käärmeen. Tämän kuluneen kahdeksan vuoden aikana tiettävästi kukaan ei nähnyt yhtään käärmettä peltoalueella. Ehkä se oli sattumaa, ettei niitä näkynyt. Myöhemmin niitä jälleen ilmaantui samalle alueelle, tosin ei enää niin paljon kuin silloin aikaisemmin. Peltojen salaojittamisen myötä sarkaojat hävisivät, tämäkin varmaan vaikutti käärmeiden elinolosuhteita heikentäen.

Tämä käärmeen polttaminen on ollut jo kauan unohduksissa - no, siinähän ei ole mitään kummallista. Joskus oli puhetta siitä, että käärmeet saattavat kuolla massoittain, kun säät ovat niille kuolettavan turmiollisia. Kyykäärmeillä on tapana talvehtia yhdessä isona kasana jossain niille sopivassa maanalaisessa onkalossa. Talven tullen ne ovat siellä turvassa pakkasilta. Yhteen kiertyneenä ne kaiketi lämmittävät toisiaan.

Mutta jos sattuu käymään niin, että lumet sulavat kesken talven ja nämä sulamisvedet pääsevät valumaan käärmeiden onkaloihin, niin silloin käärmeet saattavat kokea täydellisen tuhon. Vuosi sitten tällaista tapahtui jossain päin Suomea, kun joulukuun lämpimät säät sulattivat suuret määrät lunta ja sitten tuli paljaaseen maahan kova pakkasjakso. Onko se vesi vai jäätyminen, mikä tappaa, sitä en tiedä.

Jos olisin kirjoittanut vuosi sitten tätä juttua, niin se olisi päättynyt tähän. Mutta nyt sain ajatuksen käärmeen polttamisen ja käärmeiden häviämisen mahdollisesta yhteydestä. Liekö kukaan aiemmin kirjoittanut mitään tällaista, mitä nyt jatkossa kirjoitan? Mummoni ehkä tiesi vanhoista toimintatavoista enemmän kuin muut? Keneltä mummoni oli kuullut siitä keinosta, millä käärmeet voidaan karkottaa? Täytyihän olla jokin syy sille, mitä mummoni kertoi, jopa useampaan kertaan.

Mummoni ja isäni eläessä mummoni suvun vaiheista ei koskaan puhuttu sanaakaan. Sama hiljaisuus oli vallinnut myös mummoni sisarusten perheissä. Kyse oli silloisesta Neuvostoliitosta ja vanhoista sodan aikaisista ikävistä muistoista, joista ei sopinut koskaan puhua, koska osa sukua oli siellä rajan takana. Kyse oli häpeän kantamisesta ja silloin oli syytä olla hiljaa, jotta muut eivät saisi tietää menneistä taustoista.

Mummoni isällä oli ollut venäläinen etunimi ja sukunimi, mitkä oli myöhemmin Suomeen muuton jälkeen muutettu suomalaisiksi nimiksi. Mummoni isä oli tullut yksin 1800-luvun lopussa Vienan Karjalasta Pielisen rantamaille. Muut hänen veljistään olivat jääneet sinne kotiseudulleen. jatkuu eri otsikon alla...

1.3.18 Lisäys: Seuraavista kirjoituksista https://jouninkootut.blogspot.fi/2017/01/16_28.html
ilmenee yllättäen, että mummoni ei ollut syntynyt Juuassa vaan Venäjällä, vaikka ev-lut.srk:n kirjoissa kerrotaan aivan muuta.