Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta
sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan
kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo
pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan
tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli
jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista
niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista
hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli
ollut nuoruudessaan sotavankina.
Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli
kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen
Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä
1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on
kulunut haastattelujen tekemisestä.
Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset
siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain
haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin
sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten
murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat
ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A
Juukalaiset sotavangit osa 2
(Kasetin 2. puoli)
P.A: Suurempi joki ja siihen oli rakennettu lossi,
kapulalossi ilmeisesti ja jatkoitte siitä matkaa.
Eetu: Siitä jatkettiin ja siitä sitten, kun kasarmin
päässä oltiin, iltasella lähettiin. Autolla veivät siihen Veskelyksen kylään. Siinä kai oltiin, mitähän lie, neljä tai viisi
yötä oltu. Ja siinähän ne ol
ensimmäiset kuulustelut ja kuultiin ne hyvä puolet ja tietysti osa huonoja. Ja
siinä ehottivat, jotta kirjottaa kotiin
kirjeitä, ja minä sanon sille alikersantille, minä en kirjota ainakaan, ne ei
mää, eikä sekään kirjottana. Oli niitä joitain, ne kirjottivat ja sitten kun
tuli uusia, niin tiettiin, siellä ne oli olleet ne kirjeet lattialla.
P.A: Oliskos se ollut joku semmonen kuulustelukeino
sekin?
Eetu: No, tietysti mielialoja ottivat ylös sillä
keinon, mitä ne kirjottaa. Siinä oli monta, kävihän siinä puheen pitäjee ja yks
tuotiin muka vankina. Minä paikalla sanon, tuo ei oo sotavanki, jotta se on
näitä, se oli suomenkielinen. Yöllä hävis se ukko sitten. Semmonen urkkija, kun
sanotaan.
P.A: Sitä tuolla jo muisteltiin suuremmassa joukossa
sitä matkaa sinne varsinaiselle vankileirille. Muistatko, kuinka kauan se sinun
kohdallasi kesti?
Eetu: No siitä sitten Äänislinnaan veivät siitä Veskelyksestä kuorma-autolla. Se mäni se
yö siinä, kun oli hirvee joukkoon tuonti, meijän piti pysähtyy myötäänsä ja
yhessä kohti oli aika tiukat paikat. Meillä oli viisi vartiomiestä ja upseeri
siinä autossa, ja tuota, yhessä kohta, kun auto piti pysäyttää, niin siinä
näytti, jotta ne ottaa meität auton lavalta pois. Vaan se upseeri komenti ne miehet
kiväärit kohti, kovat piippuun ja huuti kovasti omilleen. Viimen ne hiljalleen
väisty. Se oli minusta tiukin paikka. Jos ei ollu niin tiukka se upseeri, niin
ne kyllä nyti alas. Oli semmosta porukkaa.
P.A: Ne oli siviilejä?
Eetu: Sotilaita
P.A: Sotilaita?
Eetu: Venäläisiä. Se oli kiihaltin porukkaa. Sitten
siellä oli hyvijää, ne anto tupakkoo ja leipeehi vaan ne ei ois antanu. Ne oli
sen näköstä.
P.A: Sinä mainitsit tuossa, että siellä oli
sellainen Immonen niminen
haavoittunut suomalainen, joka palasi sieltä sotavankeudesta takaisin. Eihän se
teidän mukana kulkenut?
Eetu: Ei, se oli sairaalaan joutunut. Meille poijat
kirjotti, se kun oli se karanteeni täällänki, että ne ei antanut yhteyttä
ottoo. Vaan sitten ne komppanian poijat kirjotti meille, jotta Immonen on
siellä ja semmonen on se, jotta se on halvaantunut. Kun siltä kumpii tästä
jalat läpi ja rinnasta näin.
P.A: Se ei mennyt ollenkaan vankijoukkojen mukana?
Eetu: Ei, se mäni, tuota, sairaalaan vieneet siitä
viimeksi. Ja ne kaatuneet, mitkä siinä jäi kuusi, tuota tämä Häkin ukko sano,
jotta ne on riisuna ihan alasti. Ne on ollu siinä monta päevee enne kun
hauvanneet.
P.A: Mistäs se tuo Häkin ukko sen tiesi?
Eetu: No se on niitä Hyrsylän asukkaita, sieltä
Hyrsylän mutkasta. Niin se oli käynä kahtomassa. Se mulle selevitti sitä, vaan
kun minä en alakuun suana selevee, vaan sittehän se selevis siitä puhheesta.
P.A: No se maailma on pieni. No, minkäslainen
sinulla, Kalle, tämä matka siellä oli?
Kalle: Ja siitähän ne, kun tultiin tielle, siinähän
oli ensimmäinen kuulustelu jossain korsun tapasessa.
P.A: No mitenkäs tajussasi sinä olit, kun kaksi
vuorokautta olit hiihtänyt yhteen ilman ruokaa, siinä kuulustelussa?
Kalle: Kyllähän minä vielä valveilla juuri pysyin,
vaan väsynyt olin, niin jotta melekeen se oli niin, jotta se tuntu kaikki samantekevältä,
miten tämä tästä männöö. Siiinä kun ensimmäisen kuulustelun pitivät, siitä ne
ottivat ja sitten kuorma-autoon siitä. Ja justiisa se upseeri oli siinä, kun
ottivat minut kiinnikin, se oli hyvin kohtelias mies. Se huuti siinä kovasti ja
ärjy, sillon muuten eivät sotamiehet olisi voinut olla, tuota, se upseeri oli
hyvin kohtelias. Ja käyttääty hyvin, minun pittää sanoo, se käyttääty hyvin.
Siitä kun lähettiin sitten siihen kuorma-autoon, sama upseeri hyvin naurussaan
minulle toi suomalaisen päällystakin, manttelin piälle, piälle, piälle. Ja
siitä toivat Veskelykseen minut, koululla ja siinähän sitä mäni minultaa
joitain vuorokausii, mikäpä hänessä olisi männyt pari kolome sitten siinä. Petroskoihin siitä, jossapa Eetun
tapasin.
Kalle, Eetu: (naurua)
P.A: No kertokaapa, millainen se tapaaminen oli. Te
ette olleet toisianne nähneet kuin täällä Vuokon kylällä.
Kalle: No ei oltu. Ka minä tuota sinne männä tallustelin
ja kahtelin, jotta eipä, ja olin varma, jotta eipä sitä täällä tuttavia oo ja
sieltä se viimen nousi mies ja alako katella ja minä sanon ”ka Vieton Eetuhan
tiällä istuu”. Siitäpä se tämäkin Eetu tuli minulle huastelemaan sanomaan, että
tännekö sitä sinäkii, niin minä sanon tiällä näyt sinnää olevan. (naurua).
Siinäpä sitä vierekkäin venyksittiin ja juttuu heitettiin. Eihän nyt mittään
lystii ollut meiläkään sielä olo, se pitää tunnustaa jotta ei se ollu.
Aikalailla vakavana sitä huasteltiin toisilleen, Eetu, siellä.
Eetu: Varmaan, eihän se ollu, tuota, se oli se
mieliala kyllä aika matalalla. Se vain, kun mies on tervyt vielä ja niinikään.
Sitä paremmin kestää. Nyt jos joutus
Kalle: Eihän nyt
Eetu: Niin sitähän hautaan joutus kerralla. Myöhän
tiettiin sielä, tulukki kävi sanomassa, jotta vankia tulloo. Ja mulla kun oli
se hammassärky, minä uunin eessä mantteli korvissa olin ja ne poijat kahteli,
ketä tuli, niin minä sanon, ei minun tuttuja tule, kerran minä tänne jouvuin.
Tuas vein manttelii korviin ja sitten tirkistän, niin tämä Kalle seiso keskellä
lattiaa. (naurua) Minä sanon, jotta no tulehan ja tehhään sätkät. (naurua)
Siinä katottiin, vaan sittehän myö, sätkähän myö tehtiin.(naurua) Kyllähän se
miestä vähän, mieltä piristi, kun tuota tuttavan näki.
Kalle: Niin
Eetu: Vaan se vaan kyllähän se aina tahto matalaksi
männä.
P.A: Niin, mahorkkaa poltitte?
Eetu: Sitä poltettiin, millon sai aina.
P.A: Mihinkäs te kääritte mahorkan?
Eetu: No sanomalehtiin.
Kalle: Paperin puute oli aika kova. Ei ollut
paperia.
Eetu: Niin, sielä minä ainakin tein havainnon sen,
jotta tuota, ainakin siellä leirillä, että ne venäläisetkin luki vanahoja
lehtiä. Minähän kerran tulukille sanon, jotta kirjottaate Suomeen, siellä on
lehtiä, jotta ne laittaa meille. Siitä se vähän loukkaantu. Aina kun sai
mahorkkaa, sillon ei ollu paperia. Ja kun oli paperia, sillon ei mahorkkaa.
(naurua) Ja tämä on totuus kyllä, Kalle kans’ tietää
Kalle: Niin oli
P.A: No te suomenkieliseen lehteen kuitenkin sen
mahorkan teitte?
Kalle: No, se oli Kansan Sanako oli se lehti.
Eino: Niin, siellähän oli se leirilehtinen
P.A: No, ennen kun siitä lehden kulmasta repäisi,
sitä luki sotauutiset siitä. Minkälaisia ne uutiset siellä leirillä olivat?
Eino: No ne oli samanlaiset kuin suullisetkin
puheet, eihän niissä ollu mitää perree, Ja siitä ne oli tiukka, jotta ei saanu
reppii enne ku kaikki oli lukenu.
Kalle: Sittenhän ne lopulta otti, jotta ne piti
palauttoo takasin ne lehet.
Eino: Ja minähän yhen kerrran jouvun, yritin pissaan
joutuu, kun se muuan, mikä oli se juipelo, joka sitä vyötä tiälä piti?
Kalle: Hakala
Eino: Hakala, joo, minä tuota kyselin monta kertoo,
että joko on kaikki lukena lehet, jaetaan kaikile saman verran. Ei sekään
virkkana mitää. Ja minä jaon ja annon hänelle palan ja kaikille. Männyt
kantelemaan, jotta Kortelainen repi lehen, ei suana lukee. No minähän jouvun
siitä kuulusteluun. No minä sanon jotta kysyn kahestikin, jotta joko on
luvettu. Ja minä sanon, jotta tupakkoo oli vaan ei paperia. No sitten ne
vapautti.
P.A: Jotta ei ne ihan tosikoita ollut?
Kalle: Ee
Eino: No uskohan ne oekeen puhheen.
Kalle: Joskus suatiinhan tuo venäjältä rasnajavesta
(?) tehä. armeijan lehti, punanen tähti.
Eino: Niitähän antovat.
Kalle: Niitä suatiin, vaan ne oli venäjän kielisii,
sitä sätkäpaperii.
Eino: Hirveen paha hajusii. Paperi huonoo, mustetta
paljon.
P.A: Millä tavalla vartijat siellä leirillä
suhtautuivat suomalaisiin sotavankeihin?
Eino: No nämähän olivat ne sisävartijat vanahat
miehet kivoja ukkoja.
Kalle: Niin.
Eino: Sanomatta jos tulisivat, niin minä saunan
lämmittäsin ja hyvät ruuvat laittasin.
Kalle: (naurua)
Eino: Vaan ne nuoret miehet aijan takana.
Kalle: Piikkilangan.
Eino: Ne oli tosiaan. Ei suana männä langan likelle,
kun rupesi iäni kuulumaan ja piippu kohti. Vaan sitten muuttu nehin jonkun
verran, kun tuota, rauha tuli.
Kalle: Ka niin sitten.
Eino: Vaan ei ihan tuttavaksi tulleet sittenkään.
Niin, pillin sointihan se oli, se oli ja kellon sointi. Sielä ei tainut kelloja
olla niissä tornissa leirillä.
Kalle: Ei taina olla.
Eetu: Vaan Petroskoissahan ne oli kellovehkeet.
P.A: No eikös se ollut tupakan pummaaminen näiltä
vartijoilta?
Eetu: No niinhän se oli, minä kun paljon poltin,
mulla oli pula ainaa, tuota ihan, ja minä sen vesiukon kanssa piäsin
tuttavaksi. Siltä minä ainaa, se kuhtu sinne pumppuhuoneeseen, kun sano jotta
nietu, nietu, hällä
Kalle: (naurua)
Eetu: Ainaa se anto mulle. Ja sillehän ne mäni,
leipäni vaihon joka päivä puoli annosta tupakkaan. Se kun lopulla, minä valavon,
piipulla poltin.
P.A: Mistäs sinä piipun sait?
Eetu: Siellä yks teki siellä, kun oli nikkaria
siellää (naurua), ja sitä harmittelen, kun mulla oli se, tuota, piippu vielä
tässä assuissa ja tuota nyt se on hävinny. Se oli semmonen nätti piippu. Minä
sitä säilytin, vaan tottahan sitä, kun on monta remonttii tehty, niin se on
häivyny.
P.A: Muisteltiinko siellä sitten kotiasioita taikka
haasteltiinko siellä kotiasioista?
Kalle: No miksei, ainakin myö keskenään juteltiin.
Eetu: Kyllä, eihän sitä, ainahan sitä, sitä tuli mieleen,
mitenkä ne pärjevää.
Kalle: Niin.
Eetu: Sehän se oli ensmäinen ehto. Ja tietysti se
huoli.
P.A: Siinä oli semmoinen alakuloinen sävy siinä
keskustelussa?
Eetu: No enemmän.
Kalle: Kun eihän ne kotona tiennä mittään meistä,
että
Eetu: Minullahan se oli sitten, kun se oli tehny
ropakantoo mun nimeen, tuota, ratiosta ne oli kuullu kun maininna Eetu Kortelaista
enkä tiijä, liekö perree siinä, muka sanottu ministerinä istuu.
Kalle: (naurua)
Eetu: Vaan en minä vielä oo huomana. Vaan oli se mainina
ratiossa. Oli tuota heijä hyvä mainita, oikeet nimet ja osotteet annettiin.
Kalle: Minä kun jouvun sitten, vaimo lähettänä
paketin vielä, vaan se oli tullut pois paketti sitten.
Eetu: Niihän äitii.
Kalle: Sitten vaimo oli vielä kirjottanu sinne
komppaniaan, jotta. Se olikin se komppanian päällikkö, oli kyllä hyvin mukavan
kirjeen vaimolle kirjottanut, vaikka se oli aika lailla semmonen jörö ukko se
jääkärikapteeni, niin se oli aikalailla semmonen jörö ukko, niin se oli, se oli
kirjottanu vaimolle, jotta miehenne hävisi tehtäväänsä täyttäissään. Sehän
toivoo että jos rauha palovaa, myöskin miehenne myös palloosi takasin.
Eetu: Sama se oli minun, kun äiti rahhoo laitto.
Rahat oli tullut ja se vuatepaketti, mun kamppeet. Sitten heti tullu se
pastorin kirje, jotta kaatunut isänmaan ja uskonnon puolesta. Niin kun se tulitus niin kova, niin ne oli
piättänyt, jotta kaikki on.
Kalle: Niin sitten tuota, kun samassa komppaniassa
oli serkkumies Pauli Keräs vainoo,
oli niin, Pauli oli tuonu minun siviilivuotteet paketoituna, tuuva poekkeen.
Kulettana vaan mukanaan niitä.
Eetu: Sota-aikana?
Kalle: Niin. Se oli hevosmiehenä ja siellä vain
kuormassaan.
Eetu: Niin kuormassaan
P.A: No, kun noin jälkeenpäin vaimosi kanssa näitä
asioita selvittelitte taikka setvitte ja tarinoitte, niin sinä sen kirjeen sait
vielä lukea, sen mistä sinun katoamisesta ilmoitettiin?
Kalle: Kyllä.
P.A: Lie tallessa vieläkin vaikka?
Kalle: Tuskin, ei mahtane olla tallessa enää. En
usko olevan.
P.A: No, mitenkäs se vaimosi sitten, oliko hänellä
sitten semmoinen varmuus ollut, jotta sinä tulet vai?
Kalle: Ei, ei, ei kait sillä ollu mitään niin varmaa
siitä, jotta.
P.A: Se oli sitten aikalailla alakuloinen ja
toivoton mieliala täällä kotona?
Kalle: No varmasti.
P.A: Mitenkäs kauan se nytten se vankireissu kesti
kaikkiaan?
Eetu: Sitä kun jouvuttiin tuota sillon marraskuun
viimeinen päivä ja se oli sitten se luovutus tuota.
Kalle: Rajan yli tultiin, oliko se 20. päivä
huhtikuuta.
Eetu: Ja sitten oli siinä kolome viikkoo se
karanteeni.
Kalle: Niin oli.
Eetu: Helsingissä. Siinä mäni tuota.
P.A: Kokolailla tarkalleen puoli vuotta.
Eetu: Likemmä, vähä vaille se jäi. Sittenhän ne oli,
kun rajan yli tultiin, ottivat sen nimen ja ratiossa lukeneet, niin sittehän ne
koessaan tiesivät jokkaisen. Ja sittenhän ne on vappautuna, jotta ne tullee.
Kalle: Niin, meillä ei ollu ratiookaa kyllä, eipä siinä
naapurissakaa eikä monessa muussa. Missä lie tiälä Nuottipurolla ollu sillon
nämä Saarelaiset, ne asu siinä
Vihtasuolla, se Eino entinen
savottakaveri ja se oli ollut ratiossa sillon kuuntelemassa se ja yöllä oli
Eino tuona sannoo äitille
P.A: Vai niin
Kalle: Yöllä oli tullut ja sanonut, että hiän lähti
tuomaan sannoo, että kyllä se sieltä tulloo (kyyneleitä?)
P.A: Se oli ollut semmoinen sanoma, että yhtään ei
pahoillaan oltu vaikka herätettiinkin.
Kalle: Eipä varmaan. Niin olivat sanonut, että tämä
ee häirihe, jos yöllään tuuvaan tämmöstä. Siinä oli minun äiti luonaan, sillon
sitten kotona. Ja siellä meillä sitten sillon talavella ollut. Se ei sillon
kyllä minun perheessä sillon asunu, se oli tyttönsä luona, vaan se sitten oli
tullut siihen meille. Loppu aikansahan hän asu minun perheessä, äiti,
kuolemaansa asti.
Eetu: Niin, tuossa juohtu mieleen, kun tuota, sitten
pyhänä tämä Kallehan se tuli tuonne Vietolle ja äiti keitti kahvit ja. Niin se
jäi mieleen, kun tuota, minä en ihan tarkkaan, vaan kyllä kai se Kalle oli aika
kalapee poeka sillon jotta. Vaan ei se ollu liikoja syöny. (naurua)
Kalle: Ei sitä ollu kyllä. Vaan en niin keltanen
ollu kuin sinä.
Eetu: Minut vei, se.
Kalle: (naurua)
Eetu: Kumma se on, jotta tässä vielä näinkin
kohmallaan.
Kalle, Eetu: (naurua)
Kalle: Muuten voimia ei ollut. Ne oli hävinä.
Eetu: No ee varmaan.
P.A: No niin, nyt olisi kyllä vielä mielenkiintoista
kuulla hiukan niistä vankileirin olosuhteista. Esimerkiksi, kun sinä Eetu
sanoit, että se vei aika kuiviksi ja arvelit, että se johtui siitä, että puolet
leipäannoksesta vaihtui tupakkaan.
Eetu: No niin
P.A: Minkäslainen sitten oli se leivän särvin?
Eetu: No, minä käytin suoloo hirveesti. Sitte kun
leipee oli vähä ja näläkä kova. Ja keitto kun ei oikein pönkänä alakuun, minä
löin palasen valakeeksi suoloo. Se söi veret. Mitää kipuja ei ollu, minä kun
nousin petiltä, niin sillon runttasi. Minä kahesti yritin ja saman teki, mikä
viskaan takasi ja minä sanon, minä en lähe mihinkään. Siinä oli tulukit ja
upseeri. Ja siihen ne haki sitte uuvestaan, ne toiset mäni kävelylle. Sittehän
ne tuli ja kyselivät. Ei kun tämä Kallehan se vei minut sitte sairaalaan.
Kalle: Niin.
Eetu: Sielähän minä olin ja sielähän ne vielä tutki
ja minä hyvin ohvakasti sanon, kun ne kyseli sitä vaevoo, mikä se oisi. Minä
sanon, jotta tämä johtuu huonosta ruuvasta. Jos minä suan kunnon ruokoo, niin
minä paranen. Niin tulukki sano, ne keskusteli upseerin kanssa, tulette saamaan
hyvää ruokoo. Ja siinä oli meitä monta miestä siinä huoneessa. Ne kun läks,
poijat sano, sinut ne ampuu. Minä sanon, sillon minä tervehyn.
Kalle, Eetu: (naurua)
Eetu: Ja sielä oli tosiaan, ruoka oli parempi.
Kalle: Varmaan.
Eetu: Maitoo antovat neljännesmukin päivässä ja
leipäannnos, sielä sai sitte melekeen kokonaan sen, jotta ne ei niin vuskannu.
Vaan sitten kun minä vähä toivun, mulla ikävä tuli, minä pyrin pois. Ois ne
pitänä minuu sielä. Minä oisin vähä vahvonna. Sielä oli tuntemattomia ne
kaverit, niin minä Kallen viereen palasin (naurua)
P.A: No, jos mentäs sitten siihen siisteyden
puoleen, käymäläkulttuurin ja kaikkeen tommoseen.
Kalle: Se ei ollut se käymäläkulttuuri mitään
parhainta. Se oli, se oli aikalailla. Sitten jonninverran kun ulos tekivät ne
käymälät, sitten se muuttu, ne taas oli ulukona ne. Se oli hyvä, jotta ulos
tekivät käymälät.
Eetu: Niin sehän oli siinä ensmäisessä talossa,
missä asuttiin, talavella jiäti toiseen kerrokseen ja niin kuin ois tuossa
meijän kämpän ovi, se pissa tuli tuohon jo. Ja sitten sattu minun työvuoro. Ne
ukot otti siitä kolome lankuu ja mulle sen leipäkirveen, lihakirveen jotta hakata.
No minä yhen kerran löin, sillon suuhun romahti ne jiät, minä laiton sen
kirveen mänemään ja sanon, jotta Eetu ee hakkoo. Mänin petille, poijat sano
mää, jotta ihme tulloo. Minä sanon, jotta en mää. Ja minä heti mään kahtomaan,
kun hakkuu kuuluu. Ukot hakkas ne.
P.A: Ne vartijat itse hakkasivat?
Eetu: Niin. Ite ne vanahat ukot. Naurovat ja
sylykivät ne jiät suustaan.
Kalle, Eetu: (naurua)
Eetu: Piäsi kuin koira veräjästä. (naurua). Semmonen
työtuuri.
P.A: Sontatornit kaatui.
Eetu: Niin, ne tyhjenti ihan tyhjäksi. Ja minä
piäsin, ei, minnuu tympäsi ku suuhun romahti ne jiät. Minä heitin sen kirveen
mänemään.
P.A: No entäs muuten se siisteys siellä?
Valvottiinko siellä ja pidettiin huolta, että jokainen, jokainen huolehti
siisteydestään?
Kalle: Kyllä, ei siellä liassa oltu.
Eetu: Sauna oli.
P.A: Ai sauna oli?
Kalle: Oli ja käytiin, sauna oli. Täisauna oli, ei
meissä ollu niitä. Ja vuatteet oli meilä puhtaat, ei oltu likasii. Se puoli oli
kyllä hyvin, ei myö liassa oltu.
P.A: No se oli huikea pakkastalvi se talvisotatalvi.
Milles se tuntu siellä vankitalossa?
Kalle: Viisikymmentäkaksko (52) ne sano parhaillaan
olevan pakkasen
Eetu: Pakkanen oli, ei ne oekein, vaan ne ukot
uhalla lämmitti niitä uunia. Kyllä siellä tarkeni.
Kalle: Tarkeni siellä.
Eetu: Vaan se sairaala oli kylymä. Siellä lasissa
vesi jiäty pöyvällä. Mulla oli monta vilttii, niitä oli, sitten antovat. Kun
minä valitin kylymee, ne kanto niitä vilttijä.
P.A: No entäs sitten se yleinen mieliala siellä
leirillä? Oliko siellä noin isäntien taholta järjestetty jotain suurta
kansanhuvia, elokuvia taikka muuta sellaista vai millä tavalla se aika kului?
Kalle: Kyllä siellä käytiin elokuvissa joitain
kertoja, vaan ne ei tahtonut ne koneet pelata oikein. En muista, montako kertoo
sielä käytiin.
Eetu: Käytiihän sitä.
Kalle: Vaan tuota alakuun ne koneet reistasi, jotta
ei tullut oikein siitä. Sitten lopulta näyttelihän ne elokuvia meille.
Eetu: Niin oli filmiä, niitä katottiin.
Kalle: Niin, niin, tavallaan niissä oli vaan se
puna-armeijalainen niissä filmilöissä, vaan mikäpäs siinä, sehän oli heijän
tapa pittee.
P.A: Mutta ne oli venäjänkielisiä?
Kalle: Venäjänkielisiä, mutta tulukki selosti meille
Eetu: Suomeksi joo, sen minäkin muista. Siellähän
oli tuota leirillä monenlaista mielialloo.
Kalle: Olihan sitä.
Eetu: Se on ihan sama kuin tiälä, jotta tuota, se
toinen ihannoi, vaikka kurja oli ja toinen oli tyytymätön. Kumpi lie ollu sitte
oikeessa, sitä on vaekee männä sanomaan. Oli semmostaa kuten se Hakala.
Kerrannii syötiin ja oli aika (naurua) heikko soppa, sano, jotta hän ei ole
koskaan Suomen armeijassa suanu näin hyvää ruokaa. Minä hyppäsin eteen ja
sanon, että sanopas tuo uuvestaan, niin oot tuolla käymälän reiässä. Vaan ei
sanonu, istu vaan.
Kalle: (naurua)
Eetu: Niin, tämä Kallehan sano sille, jotta jiä tänne,
kun tämä on paratiisi. Oli sanonut, että isänmaa se ollee hänellekin.
Kalle: Niin, niin, niin, niin sano, niin sano.
Eetu: (naurua)
Kalle: Hyvin istuksi äänettöminä Helsingissä, kun oltiin siellä käytävällä.
Istuskeli Hakalakin, ei vaan puhellut mitää. Minä vaan sanon Hakalalle, että
nyt sitä on muuten syöty kylläkseen, niin Hakala myönti, että kyllä on syöty.
Eetu: Niin, ja hyvää ruokaa olikin.
P.A: Helsingissä?
Kalle, Eetu: Niin
Kalle: Vaan sitä minä, minä en piässyt siitä, oliko
se sitten sama Kalle Hakala, se joka kansanedustaja, joka oli kommunisti
Tampereelta, Tampereen miehii.
Eetu: Jos lie ollu
Kalle: Kyllä se muuten mahto olla.
Eetu: Niin, siitähän oli kerran puhetta. Kyllä minua
huvitti täällä sitten Helsingissä, kun oli kuulustelussa, Aleksis Kiven yläkerrassa oli iso sali, sielä semmonen, oisko
voimisteluu varten ollu. Pulupetteja vieneet taikka pöytiä semmosia. Minulla
oli luti, kun se oli kuulustelussa. Siinä pöyvässä oli sitten vähän väliä.
Siinä oli sitten niitä, mitä kansanarmeijaan vietiin. Se nauro se luti, mulle
tarjosi heti tupakan, sano jotta teijän asiat on selevä, viivat vein. Kymmenen
kysymystä oli tiälä niitä.
Kalle: Niin oli
Eetu: Viimen se poeka tunnusti. Se luti kahto ja
nauro, kapu kuulusteli siinä. Viimen sano, kyllä hiän liitty vapaaehtoisesti.
P.A: Siinä oli viereisessä pöydässä semmoinen
kansanarmeijaan liittyvä?
Eetu: Niin, niitä oli toistakymmentä, mitä viisitoista,
jotka ne liitty. Vaan ne toi leirille. Nehän vei sitten niitä Katajanokalle, toivat sieltä Viikin latokartanosta. Minä satun
ikkunaan, linja tuli ja siitähän joutu meijännii, pariko siitä joutu. Ja minä
näin oman ryhmän miestä viime soassa Rukajärven
suunnalla, se oli viestiporukassa niin kuin minnää, tapsit kuluki rinnan,
niin vastakkain mäntiin tilanteen aikana. Niin siinä vain sen verran,
morjestettiin, minä kysyn, istutko kauvan, sano jotta ee. Enkä sen koommin
nähnyt sitä miestä. Se oli tilanteen aika kiire kummallaa, kun tapsit poikki ja
vikkoo etittiin.
P.A: Se oli jatkosodan aikaan sitten?
Eetu: Niin, jatkosodan. Niin tänne joutunu sehin
mies ja se oli Savonlinnan mies.
Niin se on ihme, jotta Rukajärvellä.
P.A: No niin, mitenkäs siellä kuitenkin niiden
monien kuukausien aikana tapahtui varmasti sellaista, joka jäi lähtemättömästi
mieleen. Tulisko nyt tässä semmoista, jonka nyt leiriltä voisi lisätä?
Kalle: Perunoita kellariin kannettiin, niin sitten
siellä oli niitä vartijamiehii siellä, niin, niin ja ne neuvo mulle, jotta lyö
vaan taskuun perunoita sieltä. Minä sanon kerralla jotta ’njet, njet’. Että en.
Niin ukot ihan piätä puno ja ne nauro keskenään, kun minä sanon jotta en.
Eetu: Ja sitten myö eri aijalla, myöhän sielä oltiin,
kolome miestä, niin meille sano se vartiomies, kaksi oli, jotta yks suapi
paistoo ainaa perunoita, kaks tehä töitä. Ja myö tehtiin hanakasti ja aina
vaihettiin. Ja sitten se sitä selevitti, jotta ei pie taskuloihin, no myöhän
löytiin käet täyteen.
Kalle: Minulle, jotta taskuun panna, vaan en minä.
Eetu: Tuota, sattu semmonen tappaus, justiisa oli perunoihin
takia sielä, sillon oltiin niin sielä luostarissa, ei kun hankeen lyyvä, poijat
sano, jotta nyt on tarkastus, perunat poes jos on. Ei kun hankeen, josta sitten
haettiin, kun mänivät poes. Myö syötiin, meilä oli jo suolat varattu. Yks
paisto ainaa, ne lupas. Yks suapi paistoo, kaks tekköö töitä. Oli iso se
kellari.
Kalle: Oli
Eetu: Sitte myö eri aikona oltiin.
P.A: No, se reissu sitten heitettiin aikanaan ja edessä
oli se välirauhan kesä. Minkäslaisiin arkisiin töihin sitä sinä Kalle iskit
käsiksi, kun lehti rupesi puuhun tulemaan?
Kalle: No, kylläpä tänne tulin. Tulin ja tuota
olihan ne jo tiälä, vaimo hommana niin paljon, jotta oli ne toukoja peltoon
pistänä tiälä, mikäpä vähä niitä tullii tietysti sillon ja. Niitäpä lopettelin
ja kyllä minä savottaan läksin sillon keväällä jo. Ja olin tuolla vähän aikoo,
ja tuota, sääskiä oli niin paljo metässä, ja tuota, ihan, ihan ne söi niin mahottomasti, niin
sillon minä löin kamppeet kasaan ja sanon ’anna hyvä Luoja mulle jotain muuta
hommoo eikä tätä ropsin tekoo enkä minä sitten. Sitten minä läksin
rakennuksille (naurua). Jäi se ropsin teko. (naurua)
P.A: Missä päin olit kirvesmiehenä sitten?
Kalle: Ka tiäläpä olin tiälä tuota, ihanpa näillä
omilla pitäjillä pyörin tässä.
P.A: Mitä täällä rakennettiin siihen aikaan?
Kalle: Niin sillon ei nyt hyvin suuret ollu, tehtiinpä
tuolla, tuola taittiin olla, Nevalais
Veikko vainaan kanssa tuolla Pyymäellä
oltiin siellä välirauhan aikaan. Ja niitä sahuittain taittiin vähä sahata.
Sitten toinen sota tuli, sen jäläkeen, kun tuli tämä asutushomma, niin näitä
talojahan sitä tehtiin.
P.A: No tuliko siinä välirauhan aikana mieleen se, vaikka
niitä itikoita oli, on tämä nyt sentään mukavaa, että elossa ollaan?
Kalle: No, kyllä se tietysti sehin oli, kun suapi
vielä olla ite itelleen miäreemässä (naurua)
P.A: No entäs Eetu sinulla ne mielialat silloin
välirauhan kesänä?
Eetu: Minulla oli semmonen mieliala, katohan jäi sanomatta,
se vänrikki kävi hyvästelemässä minut Helsingissä siinä koulussa.
P.A: Se tuli teidän kanssa pois sieltä?
Eetu: Se tuli pois. Se kysy, jotta onko
Kortelaisella mitään häntä vastaan. Vaan minä sanon, jotta eihän sitä
sotamiehellä, sillä esimies käsköö, sotamies totteloo. Ja se heitti hyvästit ja
sano näissä hommissa heti tavataan. Niin minä olin jo tietonen, että uus sota
tulloo, sillon. Se vänrikki sano ihan reiluutta, että näissä hommissa heti
tavataan. Vaikka ei tavattukaan häntä, vaan tuota. No tietysti kottiin tulin,
touvon tekohan se oli kesken, niitä tekemään. Minkä jakso, tiukalle se otti.
Kalle: Kyllä otti.
Eetu: (naurua) Sen sanon, eto matkalla piti istuu, riihi
oli tuossa rinteellä, kotvan kivellä enne ku
jakson syömään tulla. Äiti tuli kahtomaan, että piäsöökö se. Ja mummo
koetteli ruokoo, oli kyllä leipee ja voeta, ei sen puoleen.
Kalle: (naurua)
Eetu: Vaan tuota, kyllä se otti voemat tarkkaan. Ja
sitte ne houruut, ne oli yöllä. Se oli mulla, kun tuota, minä heräsin monta
kertoo, seisaallani petillä ja se oli kova otto.
Kalle: Minä, minulla ei sitä ollu, ei.
Eetu: Se kävi niin hermoon. Se mulle kai teki tämä
kun minä ikäni oon ollu iltauninen, se kun mäni se rytmi sekalutta. Ja sitten
se heikko kunto vei minut.
P.A: Kyllä se muillekin on mieleen painunut. Kalavaaran Toivokin haasto, että monta
kertaa kun aamulla heräsi, niin peti oli sekaisin ja ihan märkänä.
Eetu: On sitä monta. Se on toisilla hermosto
herkempi sillon…