Juukalaiset sotavangit kertovat osa 2

Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli ollut nuoruudessaan sotavankina.

Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä 1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on kulunut haastattelujen tekemisestä.

Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A

Juukalaiset sotavangit osa 2

(Kasetin 2. puoli)

 

P.A: Suurempi joki ja siihen oli rakennettu lossi, kapulalossi ilmeisesti ja jatkoitte siitä matkaa.

Eetu: Siitä jatkettiin ja siitä sitten, kun kasarmin päässä oltiin, iltasella lähettiin. Autolla veivät siihen Veskelyksen kylään. Siinä kai oltiin, mitähän lie, neljä tai viisi yötä oltu.  Ja siinähän ne ol ensimmäiset kuulustelut ja kuultiin ne hyvä puolet ja tietysti osa huonoja. Ja siinä ehottivat, jotta  kirjottaa kotiin kirjeitä, ja minä sanon sille alikersantille, minä en kirjota ainakaan, ne ei mää, eikä sekään kirjottana. Oli niitä joitain, ne kirjottivat ja sitten kun tuli uusia, niin tiettiin, siellä ne oli olleet ne kirjeet lattialla.

P.A: Oliskos se ollut joku semmonen kuulustelukeino sekin?

Eetu: No, tietysti mielialoja ottivat ylös sillä keinon, mitä ne kirjottaa. Siinä oli monta, kävihän siinä puheen pitäjee ja yks tuotiin muka vankina. Minä paikalla sanon, tuo ei oo sotavanki, jotta se on näitä, se oli suomenkielinen. Yöllä hävis se ukko sitten. Semmonen urkkija, kun sanotaan.

P.A: Sitä tuolla jo muisteltiin suuremmassa joukossa sitä matkaa sinne varsinaiselle vankileirille. Muistatko, kuinka kauan se sinun kohdallasi kesti?

Eetu: No siitä sitten Äänislinnaan veivät siitä Veskelyksestä kuorma-autolla. Se mäni se yö siinä, kun oli hirvee joukkoon tuonti, meijän piti pysähtyy myötäänsä ja yhessä kohti oli aika tiukat paikat. Meillä oli viisi vartiomiestä ja upseeri siinä autossa, ja tuota, yhessä kohta, kun auto piti pysäyttää, niin siinä näytti, jotta ne ottaa meität auton lavalta pois. Vaan se upseeri komenti ne miehet kiväärit kohti, kovat piippuun ja huuti kovasti omilleen. Viimen ne hiljalleen väisty. Se oli minusta tiukin paikka. Jos ei ollu niin tiukka se upseeri, niin ne kyllä nyti alas. Oli semmosta porukkaa.

P.A: Ne oli siviilejä?

Eetu: Sotilaita

P.A: Sotilaita?

Eetu: Venäläisiä. Se oli kiihaltin porukkaa. Sitten siellä oli hyvijää, ne anto tupakkoo ja leipeehi vaan ne ei ois antanu. Ne oli sen näköstä.

P.A: Sinä mainitsit tuossa, että siellä oli sellainen Immonen niminen haavoittunut suomalainen, joka palasi sieltä sotavankeudesta takaisin. Eihän se teidän mukana kulkenut?

Eetu: Ei, se oli sairaalaan joutunut. Meille poijat kirjotti, se kun oli se karanteeni täällänki, että ne ei antanut yhteyttä ottoo. Vaan sitten ne komppanian poijat kirjotti meille, jotta Immonen on siellä ja semmonen on se, jotta se on halvaantunut. Kun siltä kumpii tästä jalat läpi ja rinnasta näin.

P.A: Se ei mennyt ollenkaan vankijoukkojen mukana?

Eetu: Ei, se mäni, tuota, sairaalaan vieneet siitä viimeksi. Ja ne kaatuneet, mitkä siinä jäi kuusi, tuota tämä Häkin ukko sano, jotta ne on riisuna ihan alasti. Ne on ollu siinä monta päevee enne kun hauvanneet.

P.A: Mistäs se tuo Häkin ukko sen tiesi?

Eetu: No se on niitä Hyrsylän asukkaita, sieltä Hyrsylän mutkasta. Niin se oli käynä kahtomassa. Se mulle selevitti sitä, vaan kun minä en alakuun suana selevee, vaan sittehän se selevis siitä puhheesta.

P.A: No se maailma on pieni. No, minkäslainen sinulla, Kalle, tämä matka siellä oli?

Kalle: Ja siitähän ne, kun tultiin tielle, siinähän oli ensimmäinen kuulustelu jossain korsun tapasessa.

P.A: No mitenkäs tajussasi sinä olit, kun kaksi vuorokautta olit hiihtänyt yhteen ilman ruokaa, siinä kuulustelussa?

Kalle: Kyllähän minä vielä valveilla juuri pysyin, vaan väsynyt olin, niin jotta melekeen se oli niin, jotta se tuntu kaikki samantekevältä, miten tämä tästä männöö. Siiinä kun ensimmäisen kuulustelun pitivät, siitä ne ottivat ja sitten kuorma-autoon siitä. Ja justiisa se upseeri oli siinä, kun ottivat minut kiinnikin, se oli hyvin kohtelias mies. Se huuti siinä kovasti ja ärjy, sillon muuten eivät sotamiehet olisi voinut olla, tuota, se upseeri oli hyvin kohtelias. Ja käyttääty hyvin, minun pittää sanoo, se käyttääty hyvin. Siitä kun lähettiin sitten siihen kuorma-autoon, sama upseeri hyvin naurussaan minulle toi suomalaisen päällystakin, manttelin piälle, piälle, piälle. Ja siitä toivat Veskelykseen minut, koululla ja siinähän sitä mäni minultaa joitain vuorokausii, mikäpä hänessä olisi männyt pari kolome sitten siinä. Petroskoihin siitä, jossapa Eetun tapasin.

Kalle, Eetu: (naurua)

P.A: No kertokaapa, millainen se tapaaminen oli. Te ette olleet toisianne nähneet kuin täällä Vuokon kylällä.

Kalle: No ei oltu. Ka minä tuota sinne männä tallustelin ja kahtelin, jotta eipä, ja olin varma, jotta eipä sitä täällä tuttavia oo ja sieltä se viimen nousi mies ja alako katella ja minä sanon ”ka Vieton Eetuhan tiällä istuu”. Siitäpä se tämäkin Eetu tuli minulle huastelemaan sanomaan, että tännekö sitä sinäkii, niin minä sanon tiällä näyt sinnää olevan. (naurua). Siinäpä sitä vierekkäin venyksittiin ja juttuu heitettiin. Eihän nyt mittään lystii ollut meiläkään sielä olo, se pitää tunnustaa jotta ei se ollu. Aikalailla vakavana sitä huasteltiin toisilleen, Eetu, siellä.

Eetu: Varmaan, eihän se ollu, tuota, se oli se mieliala kyllä aika matalalla. Se vain, kun mies on tervyt vielä ja niinikään. Sitä paremmin kestää. Nyt jos joutus

Kalle: Eihän nyt

Eetu: Niin sitähän hautaan joutus kerralla. Myöhän tiettiin sielä, tulukki kävi sanomassa, jotta vankia tulloo. Ja mulla kun oli se hammassärky, minä uunin eessä mantteli korvissa olin ja ne poijat kahteli, ketä tuli, niin minä sanon, ei minun tuttuja tule, kerran minä tänne jouvuin. Tuas vein manttelii korviin ja sitten tirkistän, niin tämä Kalle seiso keskellä lattiaa. (naurua) Minä sanon, jotta no tulehan ja tehhään sätkät. (naurua) Siinä katottiin, vaan sittehän myö, sätkähän myö tehtiin.(naurua) Kyllähän se miestä vähän, mieltä piristi, kun tuota tuttavan näki.

Kalle: Niin

Eetu: Vaan se vaan kyllähän se aina tahto matalaksi männä.

P.A: Niin, mahorkkaa poltitte?

Eetu: Sitä poltettiin, millon sai aina.

P.A: Mihinkäs te kääritte mahorkan?

Eetu: No sanomalehtiin.

Kalle: Paperin puute oli aika kova. Ei ollut paperia.

Eetu: Niin, sielä minä ainakin tein havainnon sen, jotta tuota, ainakin siellä leirillä, että ne venäläisetkin luki vanahoja lehtiä. Minähän kerran tulukille sanon, jotta kirjottaate Suomeen, siellä on lehtiä, jotta ne laittaa meille. Siitä se vähän loukkaantu. Aina kun sai mahorkkaa, sillon ei ollu paperia. Ja kun oli paperia, sillon ei mahorkkaa. (naurua) Ja tämä on totuus kyllä, Kalle kans’ tietää

Kalle: Niin oli

P.A: No te suomenkieliseen lehteen kuitenkin sen mahorkan teitte?

Kalle: No, se oli Kansan Sanako oli se lehti.

Eino: Niin, siellähän oli se leirilehtinen

P.A: No, ennen kun siitä lehden kulmasta repäisi, sitä luki sotauutiset siitä. Minkälaisia ne uutiset siellä leirillä olivat?

Eino: No ne oli samanlaiset kuin suullisetkin puheet, eihän niissä ollu mitää perree, Ja siitä ne oli tiukka, jotta ei saanu reppii enne ku kaikki oli lukenu.

Kalle: Sittenhän ne lopulta otti, jotta ne piti palauttoo takasin ne lehet.

Eino: Ja minähän yhen kerrran jouvun, yritin pissaan joutuu, kun se muuan, mikä oli se juipelo, joka sitä vyötä tiälä piti?

Kalle: Hakala

Eino: Hakala, joo, minä tuota kyselin monta kertoo, että joko on kaikki lukena lehet, jaetaan kaikile saman verran. Ei sekään virkkana mitää. Ja minä jaon ja annon hänelle palan ja kaikille. Männyt kantelemaan, jotta Kortelainen repi lehen, ei suana lukee. No minähän jouvun siitä kuulusteluun. No minä sanon jotta kysyn kahestikin, jotta joko on luvettu. Ja minä sanon, jotta tupakkoo oli vaan ei paperia. No sitten ne vapautti.

P.A: Jotta ei ne ihan tosikoita ollut?

Kalle: Ee

Eino: No uskohan ne oekeen puhheen.

Kalle: Joskus suatiinhan tuo venäjältä rasnajavesta (?) tehä. armeijan lehti, punanen tähti.

Eino: Niitähän antovat.

Kalle: Niitä suatiin, vaan ne oli venäjän kielisii, sitä sätkäpaperii.

Eino: Hirveen paha hajusii. Paperi huonoo, mustetta paljon.

P.A: Millä tavalla vartijat siellä leirillä suhtautuivat suomalaisiin sotavankeihin?

Eino: No nämähän olivat ne sisävartijat vanahat miehet kivoja ukkoja.

Kalle: Niin.

Eino: Sanomatta jos tulisivat, niin minä saunan lämmittäsin ja hyvät ruuvat laittasin.

Kalle: (naurua)

Eino: Vaan ne nuoret miehet aijan takana.

Kalle: Piikkilangan.

Eino: Ne oli tosiaan. Ei suana männä langan likelle, kun rupesi iäni kuulumaan ja piippu kohti. Vaan sitten muuttu nehin jonkun verran, kun tuota, rauha tuli.

Kalle: Ka niin sitten.

Eino: Vaan ei ihan tuttavaksi tulleet sittenkään. Niin, pillin sointihan se oli, se oli ja kellon sointi. Sielä ei tainut kelloja olla niissä tornissa leirillä.

Kalle: Ei taina olla.

Eetu: Vaan Petroskoissahan ne oli kellovehkeet.

P.A: No eikös se ollut tupakan pummaaminen näiltä vartijoilta?

Eetu: No niinhän se oli, minä kun paljon poltin, mulla oli pula ainaa, tuota ihan, ja minä sen vesiukon kanssa piäsin tuttavaksi. Siltä minä ainaa, se kuhtu sinne pumppuhuoneeseen, kun sano jotta nietu, nietu, hällä 

Kalle: (naurua)

Eetu: Ainaa se anto mulle. Ja sillehän ne mäni, leipäni vaihon joka päivä puoli annosta tupakkaan. Se kun lopulla, minä valavon, piipulla poltin.

P.A: Mistäs sinä piipun sait?

Eetu: Siellä yks teki siellä, kun oli nikkaria siellää (naurua), ja sitä harmittelen, kun mulla oli se, tuota, piippu vielä tässä assuissa ja tuota nyt se on hävinny. Se oli semmonen nätti piippu. Minä sitä säilytin, vaan tottahan sitä, kun on monta remonttii tehty, niin se on häivyny.

P.A: Muisteltiinko siellä sitten kotiasioita taikka haasteltiinko siellä kotiasioista?

Kalle: No miksei, ainakin myö keskenään juteltiin.

Eetu: Kyllä, eihän sitä, ainahan sitä, sitä tuli mieleen, mitenkä ne pärjevää.

Kalle: Niin.

Eetu: Sehän se oli ensmäinen ehto. Ja tietysti se huoli.

P.A: Siinä oli semmoinen alakuloinen sävy siinä keskustelussa?

Eetu: No enemmän.

Kalle: Kun eihän ne kotona tiennä mittään meistä, että

Eetu: Minullahan se oli sitten, kun se oli tehny ropakantoo mun nimeen, tuota, ratiosta ne oli kuullu kun maininna Eetu Kortelaista enkä tiijä, liekö perree siinä, muka sanottu ministerinä istuu.

Kalle: (naurua)

Eetu: Vaan en minä vielä oo huomana. Vaan oli se mainina ratiossa. Oli tuota heijä hyvä mainita, oikeet nimet ja osotteet annettiin.

Kalle: Minä kun jouvun sitten, vaimo lähettänä paketin vielä, vaan se oli tullut pois paketti sitten.

Eetu: Niihän äitii.

Kalle: Sitten vaimo oli vielä kirjottanu sinne komppaniaan, jotta. Se olikin se komppanian päällikkö, oli kyllä hyvin mukavan kirjeen vaimolle kirjottanut, vaikka se oli aika lailla semmonen jörö ukko se jääkärikapteeni, niin se oli aikalailla semmonen jörö ukko, niin se oli, se oli kirjottanu vaimolle, jotta miehenne hävisi tehtäväänsä täyttäissään. Sehän toivoo että jos rauha palovaa, myöskin miehenne myös palloosi takasin.

Eetu: Sama se oli minun, kun äiti rahhoo laitto. Rahat oli tullut ja se vuatepaketti, mun kamppeet. Sitten heti tullu se pastorin kirje, jotta kaatunut isänmaan ja uskonnon puolesta.  Niin kun se tulitus niin kova, niin ne oli piättänyt,  jotta kaikki on.

Kalle: Niin sitten tuota, kun samassa komppaniassa oli serkkumies Pauli Keräs vainoo, oli niin, Pauli oli tuonu minun siviilivuotteet paketoituna, tuuva poekkeen. Kulettana vaan mukanaan niitä.

Eetu: Sota-aikana?

Kalle: Niin. Se oli hevosmiehenä ja siellä vain kuormassaan.

Eetu: Niin kuormassaan

P.A: No, kun noin jälkeenpäin vaimosi kanssa näitä asioita selvittelitte taikka setvitte ja tarinoitte, niin sinä sen kirjeen sait vielä lukea, sen mistä sinun katoamisesta ilmoitettiin?

Kalle: Kyllä.

P.A: Lie tallessa vieläkin vaikka?

Kalle: Tuskin, ei mahtane olla tallessa enää. En usko olevan.

P.A: No, mitenkäs se vaimosi sitten, oliko hänellä sitten semmoinen varmuus ollut, jotta sinä tulet vai?

Kalle: Ei, ei, ei kait sillä ollu mitään niin varmaa siitä, jotta.

P.A: Se oli sitten aikalailla alakuloinen ja toivoton mieliala täällä kotona?

Kalle: No varmasti.

P.A: Mitenkäs kauan se nytten se vankireissu kesti kaikkiaan?

Eetu: Sitä kun jouvuttiin tuota sillon marraskuun viimeinen päivä ja se oli sitten se luovutus tuota.

Kalle: Rajan yli tultiin, oliko se 20. päivä huhtikuuta.

Eetu: Ja sitten oli siinä kolome viikkoo se karanteeni.

Kalle: Niin oli.

Eetu: Helsingissä. Siinä mäni tuota.

P.A: Kokolailla tarkalleen puoli vuotta.

Eetu: Likemmä, vähä vaille se jäi. Sittenhän ne oli, kun rajan yli tultiin, ottivat sen nimen ja ratiossa lukeneet, niin sittehän ne koessaan tiesivät jokkaisen. Ja sittenhän ne on vappautuna, jotta ne tullee.

Kalle: Niin, meillä ei ollu ratiookaa kyllä, eipä siinä naapurissakaa eikä monessa muussa. Missä lie tiälä Nuottipurolla ollu sillon nämä Saarelaiset, ne asu siinä Vihtasuolla, se Eino entinen savottakaveri ja se oli ollut ratiossa sillon kuuntelemassa se ja yöllä oli Eino tuona sannoo äitille

P.A: Vai niin

Kalle: Yöllä oli tullut ja sanonut, että hiän lähti tuomaan sannoo, että kyllä se sieltä tulloo (kyyneleitä?)

P.A: Se oli ollut semmoinen sanoma, että yhtään ei pahoillaan oltu vaikka herätettiinkin.

Kalle: Eipä varmaan. Niin olivat sanonut, että tämä ee häirihe, jos yöllään tuuvaan tämmöstä. Siinä oli minun äiti luonaan, sillon sitten kotona. Ja siellä meillä sitten sillon talavella ollut. Se ei sillon kyllä minun perheessä sillon asunu, se oli tyttönsä luona, vaan se sitten oli tullut siihen meille. Loppu aikansahan hän asu minun perheessä, äiti, kuolemaansa asti.

Eetu: Niin, tuossa juohtu mieleen, kun tuota, sitten pyhänä tämä Kallehan se tuli tuonne Vietolle ja äiti keitti kahvit ja. Niin se jäi mieleen, kun tuota, minä en ihan tarkkaan, vaan kyllä kai se Kalle oli aika kalapee poeka sillon jotta. Vaan ei se ollu liikoja syöny. (naurua)

Kalle: Ei sitä ollu kyllä. Vaan en niin keltanen ollu kuin sinä.

Eetu: Minut vei, se.

Kalle: (naurua)

Eetu: Kumma se on, jotta tässä vielä näinkin kohmallaan.

Kalle, Eetu: (naurua)

Kalle: Muuten voimia ei ollut. Ne oli hävinä.

Eetu: No ee varmaan.

P.A: No niin, nyt olisi kyllä vielä mielenkiintoista kuulla hiukan niistä vankileirin olosuhteista. Esimerkiksi, kun sinä Eetu sanoit, että se vei aika kuiviksi ja arvelit, että se johtui siitä, että puolet leipäannoksesta vaihtui tupakkaan.

Eetu: No niin

P.A: Minkäslainen sitten oli se leivän särvin?

Eetu: No, minä käytin suoloo hirveesti. Sitte kun leipee oli vähä ja näläkä kova. Ja keitto kun ei oikein pönkänä alakuun, minä löin palasen valakeeksi suoloo. Se söi veret. Mitää kipuja ei ollu, minä kun nousin petiltä, niin sillon runttasi. Minä kahesti yritin ja saman teki, mikä viskaan takasi ja minä sanon, minä en lähe mihinkään. Siinä oli tulukit ja upseeri. Ja siihen ne haki sitte uuvestaan, ne toiset mäni kävelylle. Sittehän ne tuli ja kyselivät. Ei kun tämä Kallehan se vei minut sitte sairaalaan.

Kalle: Niin.

Eetu: Sielähän minä olin ja sielähän ne vielä tutki ja minä hyvin ohvakasti sanon, kun ne kyseli sitä vaevoo, mikä se oisi. Minä sanon, jotta tämä johtuu huonosta ruuvasta. Jos minä suan kunnon ruokoo, niin minä paranen. Niin tulukki sano, ne keskusteli upseerin kanssa, tulette saamaan hyvää ruokoo. Ja siinä oli meitä monta miestä siinä huoneessa. Ne kun läks, poijat sano, sinut ne ampuu. Minä sanon, sillon minä tervehyn.

Kalle, Eetu: (naurua)

Eetu: Ja sielä oli tosiaan, ruoka oli parempi.

Kalle: Varmaan.

Eetu: Maitoo antovat neljännesmukin päivässä ja leipäannnos, sielä sai sitte melekeen kokonaan sen, jotta ne ei niin vuskannu. Vaan sitten kun minä vähä toivun, mulla ikävä tuli, minä pyrin pois. Ois ne pitänä minuu sielä. Minä oisin vähä vahvonna. Sielä oli tuntemattomia ne kaverit, niin minä Kallen viereen palasin (naurua)

P.A: No, jos mentäs sitten siihen siisteyden puoleen, käymäläkulttuurin ja kaikkeen tommoseen.

Kalle: Se ei ollut se käymäläkulttuuri mitään parhainta. Se oli, se oli aikalailla. Sitten jonninverran kun ulos tekivät ne käymälät, sitten se muuttu, ne taas oli ulukona ne. Se oli hyvä, jotta ulos tekivät käymälät.

Eetu: Niin sehän oli siinä ensmäisessä talossa, missä asuttiin, talavella jiäti toiseen kerrokseen ja niin kuin ois tuossa meijän kämpän ovi, se pissa tuli tuohon jo. Ja sitten sattu minun työvuoro. Ne ukot otti siitä kolome lankuu ja mulle sen leipäkirveen, lihakirveen jotta hakata. No minä yhen kerran löin, sillon suuhun romahti ne jiät, minä laiton sen kirveen mänemään ja sanon, jotta Eetu ee hakkoo. Mänin petille, poijat sano mää, jotta ihme tulloo. Minä sanon, jotta en mää. Ja minä heti mään kahtomaan, kun hakkuu kuuluu. Ukot hakkas ne.

P.A: Ne vartijat itse hakkasivat?

Eetu: Niin. Ite ne vanahat ukot. Naurovat ja sylykivät ne jiät suustaan.

Kalle, Eetu: (naurua)

Eetu: Piäsi kuin koira veräjästä. (naurua). Semmonen työtuuri.

P.A: Sontatornit kaatui.

Eetu: Niin, ne tyhjenti ihan tyhjäksi. Ja minä piäsin, ei, minnuu tympäsi ku suuhun romahti ne jiät. Minä heitin sen kirveen mänemään.

P.A: No entäs muuten se siisteys siellä? Valvottiinko siellä ja pidettiin huolta, että jokainen, jokainen huolehti siisteydestään?

Kalle: Kyllä, ei siellä liassa oltu.

Eetu: Sauna oli.

P.A: Ai sauna oli?

Kalle: Oli ja käytiin, sauna oli. Täisauna oli, ei meissä ollu niitä. Ja vuatteet oli meilä puhtaat, ei oltu likasii. Se puoli oli kyllä hyvin, ei myö liassa oltu.

P.A: No se oli huikea pakkastalvi se talvisotatalvi. Milles se tuntu siellä vankitalossa?

Kalle: Viisikymmentäkaksko (52) ne sano parhaillaan olevan pakkasen

Eetu: Pakkanen oli, ei ne oekein, vaan ne ukot uhalla lämmitti niitä uunia. Kyllä siellä tarkeni.

Kalle: Tarkeni siellä.

Eetu: Vaan se sairaala oli kylymä. Siellä lasissa vesi jiäty pöyvällä. Mulla oli monta vilttii, niitä oli, sitten antovat. Kun minä valitin kylymee, ne kanto niitä vilttijä.

P.A: No entäs sitten se yleinen mieliala siellä leirillä? Oliko siellä noin isäntien taholta järjestetty jotain suurta kansanhuvia, elokuvia taikka muuta sellaista vai millä tavalla se aika kului?

Kalle: Kyllä siellä käytiin elokuvissa joitain kertoja, vaan ne ei tahtonut ne koneet pelata oikein. En muista, montako kertoo sielä käytiin.

Eetu: Käytiihän sitä.

Kalle: Vaan tuota alakuun ne koneet reistasi, jotta ei tullut oikein siitä. Sitten lopulta näyttelihän ne elokuvia meille.

Eetu: Niin oli filmiä, niitä katottiin.

Kalle: Niin, niin, tavallaan niissä oli vaan se puna-armeijalainen niissä filmilöissä, vaan mikäpäs siinä, sehän oli heijän tapa pittee.

P.A: Mutta ne oli venäjänkielisiä?

Kalle: Venäjänkielisiä, mutta tulukki selosti meille

Eetu: Suomeksi joo, sen minäkin muista. Siellähän oli tuota leirillä monenlaista mielialloo.

Kalle: Olihan sitä.

Eetu: Se on ihan sama kuin tiälä, jotta tuota, se toinen ihannoi, vaikka kurja oli ja toinen oli tyytymätön. Kumpi lie ollu sitte oikeessa, sitä on vaekee männä sanomaan. Oli semmostaa kuten se Hakala. Kerrannii syötiin ja oli aika (naurua) heikko soppa, sano, jotta hän ei ole koskaan Suomen armeijassa suanu näin hyvää ruokaa. Minä hyppäsin eteen ja sanon, että sanopas tuo uuvestaan, niin oot tuolla käymälän reiässä. Vaan ei sanonu, istu vaan.

Kalle: (naurua)

Eetu: Niin, tämä Kallehan sano sille, jotta jiä tänne, kun tämä on paratiisi. Oli sanonut, että isänmaa se ollee hänellekin.

Kalle: Niin, niin, niin, niin sano, niin sano.

Eetu: (naurua)

Kalle: Hyvin istuksi äänettöminä Helsingissä, kun oltiin siellä käytävällä. Istuskeli Hakalakin, ei vaan puhellut mitää. Minä vaan sanon Hakalalle, että nyt sitä on muuten syöty kylläkseen, niin Hakala myönti, että kyllä on syöty.

Eetu: Niin, ja hyvää ruokaa olikin.

P.A: Helsingissä?

Kalle, Eetu: Niin

Kalle: Vaan sitä minä, minä en piässyt siitä, oliko se sitten sama Kalle Hakala, se joka kansanedustaja, joka oli kommunisti Tampereelta, Tampereen miehii.

Eetu: Jos lie ollu

Kalle: Kyllä se muuten mahto olla.

Eetu: Niin, siitähän oli kerran puhetta. Kyllä minua huvitti täällä sitten Helsingissä, kun oli kuulustelussa, Aleksis Kiven yläkerrassa oli iso sali, sielä semmonen, oisko voimisteluu varten ollu. Pulupetteja vieneet taikka pöytiä semmosia. Minulla oli luti, kun se oli kuulustelussa. Siinä pöyvässä oli sitten vähän väliä. Siinä oli sitten niitä, mitä kansanarmeijaan vietiin. Se nauro se luti, mulle tarjosi heti tupakan, sano jotta teijän asiat on selevä, viivat vein. Kymmenen kysymystä oli tiälä niitä.

Kalle: Niin oli

Eetu: Viimen se poeka tunnusti. Se luti kahto ja nauro, kapu kuulusteli siinä. Viimen sano, kyllä hiän liitty vapaaehtoisesti.

P.A: Siinä oli viereisessä pöydässä semmoinen kansanarmeijaan liittyvä?

Eetu: Niin, niitä oli toistakymmentä, mitä viisitoista, jotka ne liitty. Vaan ne toi leirille. Nehän vei sitten niitä Katajanokalle, toivat sieltä Viikin latokartanosta. Minä satun ikkunaan, linja tuli ja siitähän joutu meijännii, pariko siitä joutu. Ja minä näin oman ryhmän miestä viime soassa Rukajärven suunnalla, se oli viestiporukassa niin kuin minnää, tapsit kuluki rinnan, niin vastakkain mäntiin tilanteen aikana. Niin siinä vain sen verran, morjestettiin, minä kysyn, istutko kauvan, sano jotta ee. Enkä sen koommin nähnyt sitä miestä. Se oli tilanteen aika kiire kummallaa, kun tapsit poikki ja vikkoo etittiin.

P.A: Se oli jatkosodan aikaan sitten?

Eetu: Niin, jatkosodan. Niin tänne joutunu sehin mies ja se oli Savonlinnan mies. Niin se on ihme, jotta Rukajärvellä.

P.A: No niin, mitenkäs siellä kuitenkin niiden monien kuukausien aikana tapahtui varmasti sellaista, joka jäi lähtemättömästi mieleen. Tulisko nyt tässä semmoista, jonka nyt leiriltä voisi lisätä?

Kalle: Perunoita kellariin kannettiin, niin sitten siellä oli niitä vartijamiehii siellä, niin, niin ja ne neuvo mulle, jotta lyö vaan taskuun perunoita sieltä. Minä sanon kerralla jotta ’njet, njet’. Että en. Niin ukot ihan piätä puno ja ne nauro keskenään, kun minä sanon jotta en.

Eetu: Ja sitten myö eri aijalla, myöhän sielä oltiin, kolome miestä, niin meille sano se vartiomies, kaksi oli, jotta yks suapi paistoo ainaa perunoita, kaks tehä töitä. Ja myö tehtiin hanakasti ja aina vaihettiin. Ja sitten se sitä selevitti, jotta ei pie taskuloihin, no myöhän löytiin käet täyteen.

Kalle: Minulle, jotta taskuun panna, vaan en minä.

Eetu: Tuota, sattu semmonen tappaus, justiisa oli perunoihin takia sielä, sillon oltiin niin sielä luostarissa, ei kun hankeen lyyvä, poijat sano, jotta nyt on tarkastus, perunat poes jos on. Ei kun hankeen, josta sitten haettiin, kun mänivät poes. Myö syötiin, meilä oli jo suolat varattu. Yks paisto ainaa, ne lupas. Yks suapi paistoo, kaks tekköö töitä. Oli iso se kellari.

Kalle: Oli

Eetu: Sitte myö eri aikona oltiin.

P.A: No, se reissu sitten heitettiin aikanaan ja edessä oli se välirauhan kesä. Minkäslaisiin arkisiin töihin sitä sinä Kalle iskit käsiksi, kun lehti rupesi puuhun tulemaan?

Kalle: No, kylläpä tänne tulin. Tulin ja tuota olihan ne jo tiälä, vaimo hommana niin paljon, jotta oli ne toukoja peltoon pistänä tiälä, mikäpä vähä niitä tullii tietysti sillon ja. Niitäpä lopettelin ja kyllä minä savottaan läksin sillon keväällä jo. Ja olin tuolla vähän aikoo, ja tuota, sääskiä oli niin paljo metässä, ja tuota,  ihan, ihan ne söi niin mahottomasti, niin sillon minä löin kamppeet kasaan ja sanon ’anna hyvä Luoja mulle jotain muuta hommoo eikä tätä ropsin tekoo enkä minä sitten. Sitten minä läksin rakennuksille (naurua). Jäi se ropsin teko. (naurua)

P.A: Missä päin olit kirvesmiehenä sitten?

Kalle: Ka tiäläpä olin tiälä tuota, ihanpa näillä omilla pitäjillä pyörin tässä.

P.A: Mitä täällä rakennettiin siihen aikaan?

Kalle: Niin sillon ei nyt hyvin suuret ollu, tehtiinpä tuolla, tuola taittiin olla, Nevalais Veikko vainaan kanssa tuolla Pyymäellä oltiin siellä välirauhan aikaan. Ja niitä sahuittain taittiin vähä sahata. Sitten toinen sota tuli, sen jäläkeen, kun tuli tämä asutushomma, niin näitä talojahan sitä tehtiin.

P.A: No tuliko siinä välirauhan aikana mieleen se, vaikka niitä itikoita oli, on tämä nyt sentään mukavaa, että elossa ollaan?

Kalle: No, kyllä se tietysti sehin oli, kun suapi vielä olla ite itelleen miäreemässä (naurua)

P.A: No entäs Eetu sinulla ne mielialat silloin välirauhan kesänä?

Eetu: Minulla oli semmonen mieliala, katohan jäi sanomatta, se vänrikki kävi hyvästelemässä minut Helsingissä siinä koulussa.

P.A: Se tuli teidän kanssa pois sieltä?

Eetu: Se tuli pois. Se kysy, jotta onko Kortelaisella mitään häntä vastaan. Vaan minä sanon, jotta eihän sitä sotamiehellä, sillä esimies käsköö, sotamies totteloo. Ja se heitti hyvästit ja sano näissä hommissa heti tavataan. Niin minä olin jo tietonen, että uus sota tulloo, sillon. Se vänrikki sano ihan reiluutta, että näissä hommissa heti tavataan. Vaikka ei tavattukaan häntä, vaan tuota. No tietysti kottiin tulin, touvon tekohan se oli kesken, niitä tekemään. Minkä jakso, tiukalle se otti.

Kalle: Kyllä otti.

Eetu: (naurua) Sen sanon, eto matkalla piti istuu, riihi oli tuossa rinteellä, kotvan kivellä enne ku  jakson syömään tulla. Äiti tuli kahtomaan, että piäsöökö se. Ja mummo koetteli ruokoo, oli kyllä leipee ja voeta, ei sen puoleen.

Kalle: (naurua)

Eetu: Vaan tuota, kyllä se otti voemat tarkkaan. Ja sitte ne houruut, ne oli yöllä. Se oli mulla, kun tuota, minä heräsin monta kertoo, seisaallani petillä ja se oli kova otto.

Kalle: Minä, minulla ei sitä ollu, ei.

Eetu: Se kävi niin hermoon. Se mulle kai teki tämä kun minä ikäni oon ollu iltauninen, se kun mäni se rytmi sekalutta. Ja sitten se heikko kunto vei minut.

P.A: Kyllä se muillekin on mieleen painunut. Kalavaaran Toivokin haasto, että monta kertaa kun aamulla heräsi, niin peti oli sekaisin ja ihan märkänä.

Eetu: On sitä monta. Se on toisilla hermosto herkempi sillon…