perjantai 18. tammikuuta 2019

Juukalaiset sotavangit kertovat osa 1


Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli ollut nuoruudessaan sotavankina.

Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä 1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on kulunut haastattelujen tekemisestä.

Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A

 
Juukalaiset sotavangit kertovat osa 1

(Kasetin 1. puoli)

 


P.A: Me istumme nyt Vuokossa Viettolan talon kammarissa. Tämä talo sijaitsee niin kuin äsken mainitsin Etelä-Vuokossa tässä Riikkisen ja Niilolan välimailla hyvin kauniilla etelään viettävällä rinteellä. Pihapiiri on hyvin kaunis, näkyy olevan tuulimylly tuossa pihalla. Mistäs sinä sen tuulimyllyn siihen nappasit?
Eetu: No, minun juohtu mieleen, kun sitä eläkkeelle joutu ja aika ei kulunna, niin alon suunitella kun näin tuolla Maljalla, se oli pieni, vaan mulle tuli iso, voimakkaampi. Siinä se on ollut, korjasivat vaan tuli jäykäksi, ei pyöri hyvin vaan kyllä se siitä vetristyy.

P.A: Sinulla on jo ikää aika paljon. Mitenkäs se sinun syntymäaika olikaan?
Eetu: Kymmenes seitsemättä yksitoista. (10.7.1911)

P.A: Ja tämä vastaaja oli Viettolan talon isäntä Eetu Kortelainen, jonka paikkakuntalaiset tuntevat nimellä Vieton Eetu. Tässä saman pöydän ääressä istuu toinenkin saman ikäluokan mies Suonperän Kalle Kaarlo Nevalainen, tästä läheltä Vihtasuolta Kokkorannantien varresta. Mitenkäs se sinun ikäsi?
Kalle: No, se on viijestoista yheksättä yksitoista. (15.9.1911)

P.A: Näitä molempia miehiä yhdistää yhdistävänä seikkana yhdessä koetut talvisodan taipaleet. Nämä taipaleet ovat talvisodan tavalliseen kävijään verrattuna värikkäämmät. Värikkäämmät ainakin nykyajan ihmisen elämään verrattuna. He edustavat sitä sukupolvea, joka on kokenut paljon enemmän kuin nykyajan ihminen, paljon enemmän kuin monet sota-ajan jälkeen syntyneet ja kasvaneet ihmiset. Meillä on tarkoituksena nyt palata ajassa takaisinpäin 1930 ja 40 luvun vaihteeseen, talvisodan aikoihin. Minkäs ikäinen sinä Eetu olit, kun sait liikekannallepanomääräyksen?
Eetu: Mitenkäs se nyt olikaan, kun en muista sitä aekoo. Tässä on nyt jo siitä neljättäkymmentä vuotta.

P.A: Olit poikamies silloin?
Eetu: Poikamies. Ja hyvissä voimissa.

P.A: Asuitko sinä silloin tällä paikalla?
Eetu: Ei, se oli tuossa vanahalla paikalla.

P.A: Niin, millainen perhe teillä silloin kotona oli?
Eetu: No, velimies oli ja sisko ja äiti sitten oli.

P.A: Isäsi ei ollut siinä?
Eetu: Ei, se hukku kolomekymmentäkuusi Pieliseen. (1936)

P.A: No, muistatko sinä vielä, millaisia mielialoja tuo liikennepanomääräys siinä kotona herätti?
Eetu: No, kyllähän se tietysti mielessä oli, kun lehissä oli paljon, ratioita oli vähä, mutta sitten oli niitä tokumentteja.. (nauhalta kuuluu huonosti) ... mitähän tuohon sanosi, sellasta jahkuuta se oli, yhtä ootusta.

P.A: No, minkälainen mieli siinä oli, oliko se semmoinen kuva, että sota siitä syttyy vai oliko toive, toivo mielessä?
Eetu: Kyllä mulla oli se kuva, jotta ei siitä soata piäse mitenkää. Minä olin vielä sillon tuolla, koivuja myötiin, ja niitä kokosin, oli iltapimmee ja pohjospäätyläiset vei hevosia, pitkä jono ja Välilän Pekka huusi, jotta mää Eetu poes, jotta nyt on muut hommat. Minä sanon, jotta savottoo en kesken heitä. Se mäni tuone kaheksaan asti iltasella, sittenhän se piti heittee.

P.A: Jokos sinä olit sotaväen käynyt?
Eetu: Joo, jo olin.

P.A: Se oli syksyä sitten pitkälti. Jouduitkos sinä ylimääräisiin kertausharjoituksiin vai linnoitustöihin vai?
Eetu: Siellähän sitä oltiin jo, mitenkäs se oli ennen joutumista, toista kuukautta kai sielä jo oltiin, Joensuuhun ensin, siitä sitten Roikonkoskelle ja siitä sitten Loimolaan. Käytiinhän sitä näet sitten Savonlinnassakin. Ja siitä sitten Roikonkoskelle ja siitä Loimolaan.

P.A: Porukka oli kuitenkin täältäpäin ja tuttuja?
Eetu: Ei, minä jouvuin tuota täältä savonlinnalaisten porukkaan. Meitä oli kaksi juukalaista. En muista nimeä. Niin, se oli semmonen porukka.

P.A: No kun siinä sitten jäähyväisiä heitettiin kotona silloin, kun sinä läksit, niin muistatko sinä vielä sen tilanteen, minkälainen se oli?
Eetu: No kyllä minä sen muistan. Minä en joutunut ihan ensmäisten mukaan. Minä läksin tuonne Otto Pennasen luo, se oli meilä aina töissä, mukava ukkeli, mulla oli joku sellanen lääkepurkki ja tuota, minä kävin sielä sillon. Sillon mäni jo miehiä, autolla veivät. Ja tuota, minä jouvuin sitten, pari päivee meni ennen ku jouvuin lähtemään Joensuuhun.

P.A: No mitäs se äiti tuumi, kun laittoi sinut taipaleelle?
Eetu: No ei tietysti mukava ollut se, kun oli jo sairas ihminen ja vanaha ja ei se mukavasti hänestä käynyt, se on varma asia.

P.A: Niin, se ei tuo Kalle lähtenyt sinun matkaan silloin?
Eetu: Ei, eri reittiähän se Kalle.

P.A: Minkäslainen se oli, Kalle, nyt se lähtö sinun kohdaltasi? Jos palattaisiin tosiaan siihen 39 syksyn päivään, sinä perheesi parissa lähtöä teit. Sinullahan oli silloin jo perhe?
Kalle: Joo, oli vaimo ja yks’ poika.

P.A: Niin, minkäslaiset tunnelmat oli silloin, olitkos sinä muuten Suonperän talossa jo silloin?
Kalle: No kyllä minä jo siinä olin sillon. Muistaakseni siihen tultiin kaksikymmentäkaksi (1922) syksyllä myö sillon paikalle asumaan ja siitä lähtien minä oon siinä ollut.

P.A: Sinä oli yhdentoista vuoden ikäinen silloin?
Kalle: Niin olin.

P.A: Tuota, palaako mieleesi, mitä mieltä se perhe oli lähtiessäsi?
Kalle: Senhän nyt tietää, kun sellaselle reissulle mies lähtee, eihän se mitenkään juhlava se lähtöhetki oo. Kyllä siinä pää painuu, niin lähtijältä kuin lähettäjiltäkin.

P.A: Oliko sinulla silloin jo sellainen vakaumus, jotta sota se siitä syttyy?
Kalle: No, kyllähän se jo sillon, kun kesällä oltiin, jo tuota, kesällä kolomekymmentäyheksän kertausharjotuksissa Utissa sillon ja meille jo vähän vihjailtiin sieltä, että ottooke opiksenne, jotta näitä tullaan tarviimaan. Tai eihän sitä voinu uskoo, että niin justiinsa voisi olla ja tietysti toivohan oli jonninlainen, jotta jos siitä selevii jotenkin, kun neuvotteluja kuitenkin käytiin, mutta eihän siitä.

P.A: No siinä sitten lähtöitkut itkettiin ja ainakin emäntä ja poika.
Kalle: No kyllä se sitä on, että ei se naurata sitten.

P.A: Mitenkäs se muuten, kun nykyään on vähän vaikea kuvitella, kun on sosiaalihuollot ja kaikki sellaiset. Minkälainen mieli siitä jäi, kun lähettiin siitä perheestä? Jäikö siitä semmoinen huoli niin kummallakin, sulla vanha äiti ja sulla vaimo ja pikkunen lapsi?
Kalle. No, kyllähän siitä, kyllä sielä monta kertoo, jotta tuota, mieleen tuli, jotta mitenhän ne pärjeevät.

P.A: Millaiset elämisen mahdollisuudet tänne jäi silloin?
Kalle: No, tietysti jonnin verran jäihän sitä, jotta eihän ihan puille paljaille jiänyt, mutta eihän sitä sentään kovin suuret sillon ollut. Tilakin oli pieni, paljon pienempi sillon kuin mitä se nyt on. Ja tuota, olihan sitä karjaa, olihan siellä parit lehmää ja niin poispäin, jotta jonninlaista syömistähän sitä sentään jäi, mutta paljon muutahan sitä on, jota yhelle naisihmiselle on liikaa.

P.A: Sinä Eetu sanoit äsken, että sinulla oli velipoika ja vanha äiti. Jäikös se veli tänne vai lähtikö se sekin?
Eetu: Ei sillon, sitten tuota, se joutu lähtemään jo ennen kuin minä piäsin sitten Helsinkiin, tähän viime sotaan. Mitenkäs se nyt oli se aika, minä en muista, se on tuota vaan, ei ollut enää koissa, kun minä tulin, ne vei täältä kaikki ne nuoret miehet.

P.A: Jäikö se äiti sitten yksinään?
Eetu: No, siskotyttöhän oli, ne kun on kaksosia, se tuota, siinä kaverina. Vaan tuota sen muistan, että ei ne mukavii ollu, vaan kun se oli topakka mummo, toimi, vaikka se vanha. Ja meillä oli sitten paljon velekaa, isä kirjotteli nimiä, niitä maksettiin. No se turva oli, kun Samuli Huttunen oli säästöpankin johtaja. Niin se tuota mulle sano sillon, kun asioita järjestettiin, jotta jos ei oo rahhoo, niin käy talossa. Se oli varma turva, jotta ei myyvä, jotta se sano että ne hoijetaan jos. Se oli semmosta.

P.A: Niin, kuitenkin noin suhteellisen turvattuna taloudellisesti?
Eetu: Kyllä, muuten leipää oli, kun maata oli ja mummo toimesi siinä, jotta tuli kylyvettyy. Ja pakko oli, ne luovutukset oli meilä aika isot, kun ne oli isommat kuin jossain isossa talossa, pinta-alat sotkivat.

P.A: Mitenkäs se valtio sitten piti huolta rintamalle lähteneiden perheistä? Minä olen kuullut, jotta siinäkin sellainen systeemi oli.
Kalle: No, kyllä ne makso, ainakin minun perheelle sitä, vaimo sai sitä sotakuukausipalkkaa. Sillä nimellä se kulki. Se sai sieltä sillä aikana kuukausittain.

P.A: Riittikö se?
Kalle: Kyllä kai se nyt jollain tavoin toimeen tulleet, eihän tuo sitä valittanut, jotta näläkee olisi tarvina nähä. Mutta tuota, eihän se tietysti mitenkään, kaiken pahinta vaan se, jotta vaimoihminen joutuu kaikki tekemään, niin sitä kertyy liikaa sitä työtä.

P.A: No, maksettiinko sitä tuolla tavalla äidille?
Eetu: Ei meijän suana mitään. Ne kahto sitä, kun oli sitä pinta-allaa. Se jo katottiin, jotta se on talollista.

P.A: Sinä sanoit äsken, että sinä teit savottaa viimeiseen tinkaan saakka iltamyöhään silloin liikepanomääräyksen saavuttua. Ja kerroit, että pohjoispään miehet tästä ajoi jonossa ohi sitten ja olivat sitä mieltä, että muuhun savottaan sitä pitäisi jo lähteä
Eetu: Niin, se oli tuolla Länsitiellä, kun ne kulki.

P.A: Mitenkäs muuten täällä kylä yleensä suhtautui siihen suureen savottaan lähtöön?
Eetu: No ainakin tiälä ne oli aika rauhallisia, ei siinä ollu mitään semmosta, jotta, paniikkia tai muuta. Se oli kyllä meleko rauhallista, ihmiset oli, jotta ei siinä.

Kalle: Minä en sitä kerinnyt, paljon piässy tietää, mitä se yleensä oli, jotta olihan se jonninlainen. Mutta minä olin niitä aivan ensimmäisiä lähtijöitä. Päivällä kun tuli mulle kortti, niin sinä iltana lähettiin. Tähän tultiin, ilta se oli, keräännyttiin ja siitä veivät meijät hevosella Pohjois-Vuokon kansakoululle ja siitä marssien mäntiin Nurmekseen huomispäivänä.
P.A: Marssien?

Kalle: Marssimalla mäntiin.
P.A: Niin, se oli vielä sulien maiden aikaan?

Kalle: Ei, se oli, se satoi jo lumen niin aikaseen jotta Mikkelin aikaan (syys-lokakuun vaihteessa). Sitä oli lunta ainakin kolomekymmentä senttii. Niin, se satoi sulaan maahan. Se satoi siinä Mikkelin aikoihin, ihan Mikkelin päivän aikoihin.
P.A: Minkälainen teillä oli varustus, kun te marssitte sinne?

Kalle: No, ei meillä ollu kuin siviilivarusteet sillon kun mäntiin sinne. Eihän meillä, muistaakseni Nurmeksessako jakoivat varusteet vai Joensuussako vasta.
P.A: No minkälaiset olivat ne talvisodan varusteet mitä jaettiin?

Kalle: Ei ne ollut, ei minullakaan ollut sillon, kun tuota, no uuvet housut sain kyllä, mutta tuota, asetakki oli vanaha jo,  ja sitten tuota, semmonen kesälakki oli vaan. Sillon syksyllä päällystakkii ei ollut olemassakaan. Ei vielä ollu sillon.
P.A: No siinä ilmeisesti oli muita juukalaisia siinä sinun porukassasi, ei käynyt niin kuin tuolle Eetulle?

Kalle: Oli, se oli melekeempä puhtaasti juukalainen komppania se, se, jossa minä olin.
P.A: Mihinkä aikaan sitä sitten rupesi tulemaan tuollaista talvivarustusta?

Eetu: No meillä oli sillä keino justiinsa, siellä Loimolassa oltiin, ja sitten tuota se oli se töihin lähtö sinne linjan rakennukseen, se huvireissulle lähtö, niin sillon saatiin kaikki uuvet varusteet. Siinä kävi päivee ennen toinen ryhmä, se sai sillon kaikki varusteet ja uuvet. Sitten kun myö huomenna suatiin tuas uuvet. Siihen asti siviilit piällä.
P.A: Olikos ne ihan pakkasta vasten ne varusteet?

Eetu: Oli, ihan uuvet armeijan sarkapuvut.
P.A: Ja karvahattu?

Eetu: Karvahattu. Ja flanellialusvaatteet uuvet. Myö oltiin herrasmiehiä. Vaan toiset jäi sen komppanian miehet vielä omiin kamppeisiin. Miten kauvan ne lie ollu vaan myö saatiin sillon koko ryhmä. Uuvet ihan, mantteelit ja takit ja housut.
P.A: No, miten jäittekös te sitten, Kalle, ihan kesävarusteille talven armoille sinne vai jakoko ne täydennyksenä sitten karvasempaa?

Kalle: No, ei, ei siihen mennessä vielä kerinnä tulla. Minä olin ainakin niissä varusteissa, mitkä minulla oli. Kun lähettiin, kun alako se leikki.
P.A: Sinä olit juukalaisten komppaniassa vielä silloin talvisodan aikaan, kun menitte linjaan?

Kalle: Kyllä
P.A: Menittekö te sellaiseen aikaan, että tuota, siellä sota oli jo käynnissä taikka taistelut käynnissä vai tuota joko te olitte siellä ennen?

Kalle: Kyllä olin, myö olimme Loimolassa kansa sillon, kun alako se.
P.A: Samassa paikassa?

Eetu: Niin, samalla kylällä.
Kalle: Niin.

Eetu: Vaan eri paikoissa. En minä nähnyt ketään juukalaista, se sattu niin.
Kalle: Ja tuota, siitä jouvuimme lähtemään Suojärvelle päin. Siitä mäntiin Suojärvelle päin aika pitkälti, sitten sitä alako tulla jo tykinammuksia vastaan ja siitä sitten päräytettiin Tiitsajalle ja siinä otettiin vuorokausi taikka päivä yhteen, kyllä siinä Tiitsajalla.

P.A: Mennäänpäs nyt pikkusen sellaiseen siviilimäiseen tunnelmaan välillä, kun siinä nyt ensimmäiset taistelukokemukset olivat jo lähellä, niin varmasti siinä teki mieli vähän kirjoitella kotiin. Minkäslaista se kotiin kirjoittaminen siihen aikaan oli? Kärsikö sitä puhua, missä oltiin?
Eetu, Kalle: Ei, ei sitä.

Eetu: Kyllä minä kirjotin, ja tuota, äitille, jotta laittas vähän rahhaa ja se oli laittana. Mutta minä olin jo siellä ulkomailla. Siinä oli vielä semmonen, kun tuota, minussa oli vähän semmosta lensuu ja kuumetta sillon aamusella. Ryhmänjohtaja sano, jotta ei oo pakko lähtee, hiän miäree toisen. Minä sanon jotta en, ei jotta ne purnovaa, niin kuin sitä tehtiin armeijassa. Ja minä kiärin ne sivilivuatteeni hyvään nyyttiin ja äitin nimen ja osotteen kirjotin ja sanon, jotta laittoote tuosta, jotta tämä on mulla viimenen reissu. Näin se huastokkii.
Kalle: (naurua)

Eetu: Ei viimenen ollu, vaan tavallaan sillon oli, jotta se oli. Niin mikä lie se juohuttana mieleen, jotta se sillä tavalla huastatti. Poijat nauro kyllä makkeesti. Ei ne sitten oo ennee naurana iltasella.
P.A: No millaista se sinun yhteydenpito kotiin oli sieltä?

Kalle: No kyllä minä siinä vähän ennen kirjottelin ja kirjotin kirjeen kotiin, niin sillon justiin, kun tuota saavuttiin, kun peräännyttiin Kollaalle Piitsojalta. Kyllä sillon kirjotin kotiin kirjeen ja se oli viimenen kirje kotiin talvisovan aikana.
P.A: Minkäslaisia ohjeita semmosta kirjettä varten siellä sitten annettiin?

Kalle: No ei, ei tietysti mitään ohjeita meille annettu, muuta kun tuota, ei mitään paikannimiä niissä mainittu muuta kun. Sehän oli semmosta, yleistä sota-aikana, että ei siellä paikannimiä kirjeissä mainittu. Taikka jos niitä mainitsi, sensuuri voi mustata ne paikat.
Eetu: Niinhän ne teki.

Kalle: Turhapa niitä oli siihen mainita.
P.A: No niin. Sinä mainitsit, että teillä sitten siirryttiin taaksepäin ja tultiin Kollaalle. Kollaa on yksi talvisodan tunnetuimmista taistelupaikoista. Mitenkäs Eetu, sivusiko se sinun sotasi Kollaata millään tavalla?

Eetu: No ei mitenkään muuten, töissä kulettiin ennen sitä tapahtumaa siellä. Kaikenlaista tehtiin. Myöhän käytiin komennuksella monena, monella viikolla ennen kuin tuli se reissu. Siellähän tiettivät semmosia poteroita ja niitä laavuksia tehtiin. Ei tavallisia linnotustöitä eivät tiettänä sillon oekein. Se oli semmosta. Vaan kuitenkin käytiin, siellähän kulettiin ryhmittäin jatkuvasti.
P.A: No niin. Me voisimmekin mennä näihin varsinaisten tapahtumien keskelle tämän alkuvalmistelun jälkeen, alkukeskustelun jälkeen. Mitkä olivat Eetu sinulle sellaiset paikat talvisodasta, jotka jäivät noin parhaiten mieleen semmoisina mieleenpainuvina paikkoina?

Eetu: No, se nyt ensin jäi se, kun lähettiin, niin Marokon kauhu oli se Juutilainen, tuli ratsulla metästä ja meijät pysäytti. Ja kielti mänemästä, sano, jotta uskoo, että se on nyt totta. Vaan kun meillä oli nuori vänrikki, niin tuota, se ei uskonu. Se kun oli pikkusen, erotti, se on niin kuin rohtoo ottana. Vaan eihän se humalassa ollu, ratsun selässä pysy. No siinä poijat supitti, jotta pitäsi vänskälle sanoo, jotta tupakoijaan vähän aikaa. No minä sanoo hotasin, että eiköhän vetästä tupakat ja sitten lähetään. No se vänrikki, kun oli nuori (naurua), se kiros vielä ja sano, jotta joka mies autoon ja hiljaa. No minä sitten heti sanon, että eihän tässä pelota muitakaan, ka männään vain. Ja sitten Juutilainen sano, jotta tuota, pitkä halkopino on heti, niin sen piässä on parivartio, siltä kysyy. No ne sano, että ei sen kummempoo, jotta tykillä on ampuna ja ei muuta, hiljasta muuten. No siitähän sitä ei hyvin keritty ajjoo, kun rupes hiljasuus häipymään sitten. Suolle piästiin, tuota siinä, niin sillä oli komppania, sehän puisti sitten niin kuin suassa konsanaan. Ja siitähän hyppi autosta, myö sylikkäin istuttiin, minä olin koppii vasten. Ensin meitä kolome oli rinnasta, toiset sylissä. Minä piäsin sitten viimeksi tielle siitä ja. Oli siinä yksi auton lavalla. Ja se oli koko ajan. Niin tuota minä hyppäsin tielle ja ensin menin auton takapyörän kohtaan, mutta sitten järki leikkasi, jotta siirryn ojaan. Ja niinhän minä siirryin sinne. Sittenhän ne tuli ja nosteli minut, otti täältä niskasta ja takapuolesta. Ne näenikkään ylös nostivat eivätkä kiäntänä eivätkä mittään virkkana. Laskivat takasin.
P.A: Venäläiset?

Eetu: Venäläiset. Sitten mänivät asemiin ja sittenhän ne puisti uuvestaan tulta. Ja minun kohalla kolome haavottunutta oli, ne sitten vaikeni kerralla siinä, ne kun ampu ihan tien pintoo pitkin. Tulena mäni. Minä kun katon sen, penkka oli suojana ja tie alempana. No sittenhän siinä jokin aika mäni, ne tuli ja ylös. Vänrikki oli jo ylläällä, ja sitten kun oli ne tukirauvat jokaisella rinnassa ja selässä, kolmas tarkasti ne. Meillä oli vielä ne kaasunaamarit, ne piti olla, se repäs hihnat poikki, niin siinä sitten se vänrikki kahto minnuun, kun oli siinä neljän metrin väli meilä, niin sano kolmasti, että hän oli aasi. Vaan se oli myöhästä. Ja sitten siinä oli yksi Immonen, nimmee en enää muista, mutta sillä oli männy reisistä kummastaan läpi ja rinnasta tästä. Sille minä sanon, jotta nouse ylös, jos jaksat, jotta näkkööt, jotta oot elossa. Se nousi istumaan vaan ei mitään puhuna. veri tuli suusta ja nenästä. Vaan se tuli Suomeen sitten. Helsinkiin tuli sitten kun myö pois piästiin. Lavalla, tavallaan liikuntakyvytön oli sitten.
P.A: Missä tämä tapahtui?

Eetu: Hyrsylän mutka.
P.A: Sinä siirryit suoraan Loimulasta sinne Hyrsylään?

Eetu: Niin, siinä käytiin Suvilahessa vain suojeluskuntatalolla, mikä osti karamellii, mikä tupakkaa, muuta ei sitten kuin pysäykset oli siinä.
P.A: Ja siitä alkoi sinun vankimatkasi?

Eetu: Siitä lähettiin.
P.A: Tuota, minkäslainen tarina sinulla Kalle näistä asioista sitten on?

Kalle: No se oli meillä sellaista, kun jouvuttiin vetäytymään Piitsojalta aivan soita myöten Kollaalle. Se oli pitkä matka ja meillä oli kantain konekiväärit kuljetettavana. Ei jaksettu kantaa, ne jäi sinne välille. Niin myö tultiin Kollaalle ja siinä yön seutu levättiin. Ja huomenna joukkueen vahvuuvella myö lähettiin hakemaan niitä konekivääreitä salolta. Kyllä myö sinne piästiin, jotta tuota,  suatiin se ja sitten oli ahkio mukana, jotta suatiin konekivääri. Konekivääri tulikin ahkiossa ja lähettiin takasin tulemaan ja ilta oli sitten jo pimmee, tultiin. Meillä oli varmistus takana ja eessä kanssa ja muutaman suon laijassa tuli poijat jälessä ja sano, että ne on meijän takana siinä suolla, venäläiset.
P.A: Ketä poikia siinä oli mukana? Muistatko vielä nimen, ne on varmaan näitä juukalaisia ollut?

Kalle: No olihan niitä, paljon on häipynyt niistä. Muistaakseni tuo Aatu Ovaskainen Sorveuksesta, se taisi olla siinä. Sitten näitä on kuollut paljon niitä poikia, jotka siinä oli. Siinä sitten tuota, kun ne tulivat ja sanoivat, jotta meijän takana, niin tietäähän koko sen aijan joukkue, joka meitä oli, se hajosi korpeen. Ja meiltä joukkueen johtaja katosi siinä ja varajohtaja. Ei löyvetty näitä mistään, ne lähti piiloon. Ja kun polulla oli hyvin paha hiihtee, niin myö pantiin sukset ahkioon piälle. Ja siinä myö mäntiin jonkun matkaa. Ne sukset oli vielä siinä ahkion piällä ja mäntiin ja ruvettiin siellä, jotta suksille ja lähetään hiihtämään. Minun suksiipa ei ollut. Niin minä sanoin pojille, jotta ne oli tuossa, kun pysähyttiin, jotta tuota,  minä käyn hakemassa sukset, jotta enhän minä voi miten jalan tiälä kualoo, kun oon teijän mukana. Se on mahottomuus. Jotta ne ei oo kaukana tuossa eikä ne ettäänä ollu. Minä menin sinne ja koppasin sukset kainaloon. Ei siinä ollu sen kummempia ja minä juoksin takasin jäläkiini myöten. Niitä kavereita ei enää kuuluna. Ne oli lähtenä sillä aikana vetämään. Ja kun siinä joukkueen verran korvessa kuusikossa miestä hiihti mikä minnekin. Kylläpä siinä pimeessä yössä oli vaikee saaha jäläkee, minnekä ne mahto männä.
Eetu: Ja entiset vaot sitten.

Kalle: Niin, siinäpä sitä mäni yö mulla korvessa. Siitä läksin uamulla jäläkeen, vaan sitten siellä ei enää sopina kulukemaan. Piti minun lähteä kiertämään ja sitten jouvuin eksyksiin. Lunta vielä rupesi satamaan, ja tuota, ei aurinkoo eikä mitään nähnynnä. Minä eksyn. Minä hiihin sen päivän ja seuraavan yön. Huomenna minä muutamalta kankaalta laskin myötämäkeen suksella, niin, sylliin.
P.A: Naapurin syliin?

Kalle: Niin.
P.A: Ja se alkoi siitä sinun.

Kalle: Siitä se alako. Kyllä minä olin lähellä linjoja, kun siitä veivät tiepuoleen sitten maantien varteen sinne, niin tuota, venäläisten tykistö ampu yli siitä. Ammunta kun kuulu niin selevään ja josta minä vähän suuntoo sain. Ei se vain sattuna onnistumaan.
Eetu: Niin, se on vaikeeta.

P.A: Tuota, muistatko päivämäärän, Eetu, milloinka sinä jouduit vangiksi?
Eetu: No, se oli kolomaskymmenes päivä kello kymmenen. Se pysyy mielessä niin kauan.

P.A: Marras?
Eetu: Marraskuuta

P.A: Vuonna 1939. Ja sinulla oli?
Kalle: Kuuvees päivä joulukuuta.

P.A: Elikkä viikon ero oli siis pojilla tässä.
Eetu, Kalle: Niin

P.A: No se taival sitten sinne vankileirille oli tietysti oma historiansa. Mitä sinulle on jäänyt mieleen siitä taipaleesta? Jos muistaisit semmoisia mielialoja ja muita sellaisia, niin ne olisi mukavia kuulla.
Eetu: Niin, sehän oli jo alakuun, monellehan se oli, ainakin kolome poikoo muistan, jotta niistä ei puhetta tullut enspäivänä ollenkaan. Ne mäni niin. Vaan nimiä en muista. No siitä lähettiin ja pikku puro oli, myöhän jonossa mäntiin ja aina oli meitä, tuota, kolome miestä vartijan välissä ja sivullahan niitä oli monta. Ja sen muistan, kun siinä pikku purossa se sotilas, venäläinen, putosi puroon (naurua), myö nykästiin kulukiissaan ylös. Se kastu ihan, jalakopuolelta. No matkoo jatkettiin ja sitten tuli isompi joki. Siinä oli lossi, siihen tehty semmonen käsilossi. Siinä oli vain kaksi miestä meitä suattamassa ja siinä minä sanon poijille, että nyt olisi tilaisuus jos piäsis, vaan mitä kun oli kahtapuolelta joen majotuksia, jotta hetihän oli kiikissä. Siitä vain mäntiin rajavartioston kämpälle ja siihen aitoviereen lumelle istumaan. Ja siinä istuttiin iltapimeeseen. Ei suana liikutttoo mitään, se oli heti kivääri kohti. Siinä oli pisin aika. Myö istuttiin sen vänrikin kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti