perjantai 14. kesäkuuta 2019

Apostoli Andreaan lähetysmatka suomalaisten luokse


14.6.-19 Apostoli Andreaan lähetysmatka suomalaisten luokse: George Alexandrou on kansainvälinen toimittaja, kirjailija ja poliittinen kommentoija. Kreikankielisessä tuhannen sivun kirjassaan ”Hän nosti ristin jään päälle” hän on tutkinut apostoli Andreakseen liittyviä lähteitä, perinteitä, matkareittejä ja kulttuureja.
Englanninkielinen kirjoitus Astonishing missionary journeys of the apostle Andrew, suomeksi Apostoli Andreaan hämmästyttävät lähetysmatkat, on kooste apostoli Andreaan neljästä lähetysmatkasta. Matkat alkoivat Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaan pian sen jälkeen, kun hän oli noussut taivaisiin.

Apostoli Andreaan neljäs matka ulottui tänne Pohjolaan saakka Laatokan alueelle, jopa Vienanmerelle Solovetskin saaristoon asti.  Miksi Andreas lähti Jerusalemista näin niin kauas tänne pohjoiseen? Syynä olivat Jeesuksen sanat ennen hänen poistumistaan täältä maan päältä. Aramean kielestä*, siitä Jeesuksen omasta äidinkielestä käännetty Uusi Testamentti avaa ymmärrystä, kun luemme Apostolin tekojen ensimmäisen luvun jaetta 8:
”Vaan kun se pyhyyden henki on tuleva teidän yllenne, te saatte sen voiman, ja tulette olemaan minulle todistuksena Jerusalemissa, ja koko Jehud’ssa (Juudassa), ja myös Shamaria’n huoneessa, ja maan ääriin saakka.” Tämä oli Jeesuksen vastaus oppilaiden esittämään kysymykseen, kun he halusivat tietää, "milloin hän kääntää kasvonsa Israelin kuningaskunnan puoleen.” (jae 6)

Samarian huoneella Jeesus tarkoitti niitä Israelin kymmentä heimoa, jotka asuivat vielä vajaa 800 vuotta aiemmin Juudan vieressä Samarian alueella ja jotka sitten vietiin pakkosiirtolaisuuteen sen aikaisen suurvallan Assurian hyökkäyksen seurauksena. Ja sillä matkalla heidän jälkeläisensä ovat yhä häviten tuntemattomille alueille. Mutta sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta oli vietävä ensisijaisesti kaikille Israelin heimoon kuuluville kansoille. Tämä oli se syy, miksi Andreas lähti kauas pohjoiseen. On helppoa olettaa, että Andreaalla oli silloin tieto, mistä Israelin kadonneita heimoja voidaan löytää.
Apostolin matkasta on jäänyt pysyvä merkintä Laatokan Karjalan alueelle. Luovutetun Karjalan alueella aivan Imatran läheisyydessä sijaitsee Antrean kunta, jolla oli myös ruotsinkielinen nimi Sankt Andree.


Imatran ja Antrean (Kaminnogorsk) välimatka on alle 40 km
Antrean kunnan vaakunassa on vinoristi, jota kutsutaan Antrean ristiksi.

Antrean vaakuna

Venäläiset kutsuvat paikkaa nykyisin nimellä Kaminnogorsk, tosin kaupungin pääkadun varrelta löytyy erään rakennuksen seinässä myös Antrean nimi.

Kaminnogorskin pääkadun varrella näkyy Antrean historiallinen nimi

Samanlainen Andreaan risti on myös Skotlannin lipussa. Virallisen tiedon mukaan kerrotaan, että ”Skotlannin lipussa on sinisellä kentällä valkoinen Andreaan risti; Pyhää Andreasta pidetään Skotlannin suojeluspyhimyksenä. Lippu on yksi maailman vanhimpia yhä käytössä olevia lippuja, sen käyttöönottovuodeksi on mainittu 832, 815 ja jopa 761."

Skotlannin lippu

Kun luet alla olevan George Alexandroun kirjoituksen loppuun, niin huomaat, että siinä mainitaan myös Skotlannin nimi apostoli Andreaan mahdollisena käyntipaikkana Pohjolan matkan aikana.

Ja on myös erikoista, että Venäjän laivaston lipussa on tämä Andreaan vinoristi sinivalkoisin värein.  

Venäjän laivaston lipussa on Andreaan risti

Ja jos vierailet Laatokalla Valamon luostarissa, niin siellä olevat oppaat kertovat, että apostoli Andreas kävi lähetysmatkallaan Laatokan alueella. Kuitenkin slaavien levittäytyminen alueelle oli vielä siihen aikaan kaukana tulevaisuudessa. Alueella asui ainoastaan suomensukuisia heimoja. Valamon luostarin pääsisäänkäynnin yläpuolella on suuri kuva apostoli Andreaasta. Venäjän ortodokseille apostoli Andreas on erittäin tärkeä pyhä ihminen.

 
Ja sitten tämä edellä mainittu kirjoitus, josta mainitsin kirjoituksen alussa. Kirjoituksen jatkeena on kartat apostoli Andreaan neljästä lähetysmatkasta

Apostoli Andreaan hämmästyttävät lähetysmatkat
Jumalan äidin poisnukkumisen jälkeen Pyhä Andreas aloitti matkan Jerusalemista pohjoiseen. Perimätiedon mukaan hän meni takaisin Pontukseen, sitten Georgiaan, Kaukasukselle ja Etelä-Venäjällä olevalle Azovanmerelle. Sieltä hän meni Donetsille*, Krimille, Dnepr-joelle Kiovaan ja Ukrainan skyyttien luo.

Me tiedämme, että jäi hän Krimille asuen Sevastopolin ja Khersonin kreikkalaisten kanssa. Tiedämme, että siellä oli Pyhän Andreaan järjestämiä ensimmäisen vuosisadan kristillisiä yhteisöjä. Krimiltä ja Kiovan Ukrainasta hän on mennyt pohjoiseen jokea pitkin nykyiseen Moskovaan, Novgorodiin ja sitten Laatokalle (Valamoon).
Aikaisemmin kirjoitettuja kertomuksia ei enää ole olemassa, mutta tämä on hyvin todennäköinen reitti, koska jokikauppa Krimiltä Pohjois-Venäjälle ja Karjalaan (Laatokalle) oli yleistä ja suhteellisen helppoa. Suuret määrät roomalaisia ja bysanttilaisia kolikoita, joita on löydetty Valamosta ja Karjalasta, osoittavat oikeaksi laajan eteläisen kaupankäynnin.

On olemassa myös paikallinen perimätieto, jonka mukaan hän meni Solovetskiin. Vienanmeren Solovetskin saarilta on löydetty joitakin hyvin vanhoja kolikoita, jotka kuvaavat Pyhää Andreaa, mutta emme voi väittää ainoastaan kuvakolikoiden löytämisen perusteella, että hän oli siellä.
Emme voi täysin sulkea pois tätä selitystä, koska se voi olla totta, mutta meillä ei ole historiallista näyttöä sen tueksi. Ymmärrettävästi hän olisi voinut matkustaa Valamosta Solovetskiin lappalaisten poronhoitajien kanssa, jotka liikkuivat Solovitskin alueelle kesällä ja siirtyivät talvella Laatokan suojaisille rannoille.

Vaikka meillä ei ole kovin varhaisia ​​tekstejä, arviot Laatokasta ja Valamosta eivät ole taruja vaan ne ovat perimätietoa. Meillä on 1000-luvun venäläinen teksti ja meillä on myös itse Valamon perimätieto.
Näyttää siltä, ​​että Valamosta hän meni Itämerelle (sitten mahdollisesti Skotlantiin ja takaisin Itämerelle; mutta kuten aiemmin sanoin, tämä ei ole varmaa). Sitten Puolan ja Slovakian kautta Romaniaan, jonne he asettuivat 20 vuoden ajaksi.

Apostoli Andreaan 4. lähetysmatka Pohjolaan

Lopulta hän meni takaisin Sevastopoliin Krimille, Sinopeen* ja sitten Kreikkaan ja hänen määränpäähänsä Patrasiin*. Voimme jäljittää hänen neljännen matkansa paluumatkan, koska meillä on perimätietoa hänestä tästä ajasta Puolassa, Valko-Venäjällä ja jopa Saksassa, vaikka tämä on epäilyttävää.

Meillä on myös vankat perimätiedot hänestä goottien mailla, vaikka ennen goottien siirtymistä Ukrainaan he asuivat Puolassa saksalaisten heimojen rinnalla. Mahdollisesti hän palasi nykyisen Puolan kautta ja heimot, jotka myöhemmin siirtyivät Saksaan, veivät Pyhän Andreaan perimätiedon mukanaan, mutta emme voi sanoa, että hän oli Saksassa.
Palatessaan etelään hän asettui Romaniaan 20 vuoden ajaksi. Siihen aikaan hän liikkui Moldovassa ja Bulgariassa, Tonavalla ja pitkin Mustanmeren rantaa, mutta useimmiten hän oli luolassaan ja sen ympäristössä Derventissä, Dobrogeassa eteläisessä Romaniassa.

Pyhän Andreaan Romanian luola on edelleen pyhä paikka ja Romanian ortodoksit ovat menneet sinne pyhiinvaellusmatkoille lähes kahden tuhannen vuoden ajan.
Tiedämme myös muiden luolien sijainnit, joissa hän asui: Pontusissa Mustanmeren lähellä (nykyisessä Turkissa), Georgiassa, Venäjällä, Romaniassa ja Loutrakissa lähellä Korinttia. Tämä sama mies oli kaikissa näissä paikoissa.

Miksi hän jäi Romaniaan niin pitkäksi aikaa? En aluksi ymmärtänyt tätä itse, mutta näyttää siltä, ​​että hän tunsi olevansa hyvin lähellä romanialaisia, koska he olivat monoteisteja.
Flavius ​​Josephuksen mukaan heidän pappeutensa oli kuten esseniläisillä (Essenes oli juutalainen haara). He olivat naimattomia, tiukkoja kasvissyöjiä, jotka eivät syöneet edes meheviä vihanneksia, vaan vain siemeniä ja pähkinöitä kuten askeettisesti autiomaassa elävät ihmiset.

Dacian yhteiskunta oli hyvin vapaa, naisilla oli hyvä ja tasapuolinen asema, ei sellainen kuin kreikkalais-roomalaista yhteiskunta. Ja dacialaiset eivät pitäneet orjia. Itse asiassa ne olivat siihen aikaan ainutlaatuisia maailmassa, koska heillä ei ollut orjia.
Romanian perintötiedon ja arkeologisten löydösten mukaan dacialaiset tulivat kristityiksi itse Pyhän Andreaan kautta ensimmäisellä vuosisadalla. On luonnollista, että hän olisi tuntenut olonsa kotoisaksi Dacian papiston kanssa ja että he olisivat helposti hyväksyneet hänet ja kääntyneet.

Etiopiasta (Andreas teki myös sinne lähetysmatkan) saadun perinnetiedon mukaan Pyhä Andreas oli myös erittäin tiukka kasvissyöjä. Tämä on mahdollista, koska useimmat muut apostolit olivat naimisissa, mutta sekä hän että apostoli Johannes olivat naimattomia.
He olivat olleet Johannes Kastajan oppilaita ja seurasivat hänen hesychast-perinnettään. (Tarkoittaa kristillistä asketismia?). He olivat kristillisen maailman ensimmäisiä munkkeja ja askeetteja. Jopa meidän ortodoksisessa hymnografiassa (musiikkiin liittyvä kirkkorunous) me muistamme, että Pyhä Andreas oli läheisessä yhteydessä Johannes Kastajaan.

Ortodoksiassa meillä on valintoja: On kasvissyöjä, joskus hyvin tiukkoja, jotka elävät vain leivällä ja vedellä koko elämänsä ajan, ja meillä on myös pyhiä kuninkaita, jotka söivät sian- ja naudanlihaa.
Hän oli Romaniassa kaksikymmentä vuotta ja mielestäni hän rakasti tätä maata enemmän kuin mitään sen jälkeen, kun hän oli ollut Kristuksen kanssa. Uskon, että Jumala antoi sen lohdutukseksi, koska hän oli ollut sellaisilla vaikeilla lähetysmatkoilla.

Meillä on kuvauksia paikoista, joihin hän ei ollut tervetullut joutuen samalla lähtemään ja kokemaan epätoivoa. Asiat olivat usein hyvin vaikeita, varsinkin kun hän oli slaavilaisilla mailla, joissa ihmisiä yhä uhrattiin.
Voit kuvitella, että hän oli kyllästynyt tähän ja kun hän tuli dacialaisten luo, joilla ei ollut orjia, joissa miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia, missä juutalaiset ja kreikkalaiset hyväksyttiin samalla tavalla, ja missä oli askeettisia erakko-pappeja, niin pystyt ymmärtämään, kuinka helposti hän mahtui heidän joukkoonsa.

Hän pystyi opettamaan ja hän oli onnellinen siellä. Itse asiassa he ajattelivat, että hänen tuomansa uskonto ei ollut pelkästään parempi kuin heidän omansa, vaan jatkoa heidän vanhalle uskonnolleen. He näkivät, että heidän alkuperäisen uskontonsa antoi aavistuksen kristinuskosta.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, ja voit ymmärtää, miksi romanialaiset muistavat hänestä enemmän kuin mistään muusta perimätiedosta.

Romanialaisen perimätiedon mukaan hän meni Chersoniin Krimille ja sieltä Sinopeen Makedoniaan, ja saarnasi vähän Epiruksessa* (nykyisen Pohjois-Kreikan ja Etelä-Albanian alueella). Vaikka meillä on viittauksia vanhoihin kirjoituksiin, joita hän saarnasi Epiruksessa, niin meillä ei ole sieltä paikallisia perimätietoja. Muita mainitsemiani sivustoja tukevat sekä kirjoitettu sana että suulliset perinteet.

Kirjoituksessa mainittuja paikkoja tähdellä merkittyjä paikkoja:

* Donets on Donjoen oikeanpuoleinen eli läntinen sivujoki Etelä-Venäjällä ja Ukrainassa.
* Sinop on kaupunki Mustanmeren rannalla Turkissa https://fi.wikipedia.org/wiki/Sinop

* Patras on kaupunki Kreikassa  https://fi.wikipedia.org/wiki/Patras
* Epirus https://en.wikipedia.org/wiki/Epirus


* Aramean kielestä käännetty Uusi Testamentti kokonaan täältä

Alla kartat apostoli Andreaan kolmesta ensimmäisestä lähetysmatkasta


Apostoli Andreaan 1. lähetysmatka
Apostoli Andreaan 2. lähetysmatka
Apostoli Andreaan 3. lähetysmatka


Kun lukee ja ymmärtää tämän kirjoituksen, niin eikö tunnukin erikoiselta historiallisena faktana kerrottu virallinen tieto, jonka mukaan kristinusko tuli Suomeen vasta Ruotsin vallan aikaan alkaen 1200-luvulta!
 

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Armeijassa marraskuussa 1976


7.6.-19 Armeijassa marraskuussa 1976: Armeija-ajan tapahtumat saavat jatkoa, kun tarkastelen marraskuun 1976 päiväkirjaani. Lokakuun toiseksi viimeisenä päivänä saimme isorokkorokotuksen. Liekö sillä ollut vaikutusta siihen, että heti marraskuun alussa olin kaksi päivää flunssassa.
Perjantaina marraskuun viides päivä pääsimme ensimmäisen kerran käymään kotona. Minun ja muutaman Etelä- Pohjanmaalta tulleen varusmiehen kohdalla matkustaminen tarkoitti aivan eri asiaa kuin kaikilla muilla, jotka asuivat eteläisessä Suomessa. Käytännössä koko päivä meni matkustaessa, ensin junassa Helsingistä Joensuuhun ja sieltä linja-autolla Juukaan. Ja lisäksi Joensuussa jouduin odottamaan oikean linja-autovuoron lähtöä. Niinpä päivän harjoitukset jäivät tekemättä.
Matkustaminen oli muiden kohdalla ilmaista, mutta minä olin tässäkin asiassa poikkeus. Litteraksi sanottiin juna- tai bussilippua, jonka jokainen varusmies sai ilmaiseksi edestakaiseen matkaan. Junalla matkustaminen oli ensisijainen vaihtoehto, bussilippu oli täydentävä vaihtoehto kulkemiselle. Junalippu myönnettiin lähimmälle rautatieasemalle. Niinpä minun litterassa ilmainen matka oli merkitty aina Nurmekseen saakka, vaikka se oli Juukaa 50 km pohjoisempana. Ja sitten minulle oli kirjoitettu ilmainen bussilippu Nurmeksesta Juuan Vihtasuolle
Tämä tarkoitti sitä, että minun olisi pitänyt kiertää junassa Pielisen itäpuolelta ja sitten nousta bussiin takaisin kohti etelää. Tällä tavalla matka-ajasta olisi tullut monta tuntia pitempi. Niinpä jouduin ostamaan vähillä rahoillani bussilipun Joensuusta ehtiäkseni ajoissa kotiin Juukaan, joka on vajaa 100 km Joensuuta pohjoisempana. Armeija oli tässä littera-asiassa täysin joustamaton, mutta näinhän se byrokratia toimii, sillä muutoin se ei olisikaan oikeaa byrokratiaa.
Viikonloppuna kotona ehdin juoksemaan 12 km:n kovavauhtisen harjoituksen ja sunnuntai-aamuna rauhallisen 20 km:n lenkin. Niinpä viikon aikana juostut kilometrit nousivat yli 60 kilometrin. Toisin sanoen se ei ollut paljon mitään. Iltapäivällä piti sitten jo lähteä takaisin kohti Santahaminaa. Ilmoittautuminen komppanian päivystäjälle oli tehtävä klo 24 mennessä. Kaukojuna Joensuusta saapui Helsingin rautatieasemalle kuitenkin vasta klo 23 jälkeen ja sitten oli vielä noustava Santahaminaan vievään siniseen bussiin, jonka numero oli 86. Niinpä kello oli jo vartin yli puolenyön saapuessani perille. Tämä tarkoitti sitä, että loma-anomukseeni minun piti tehdä aina lisäys, jossa pyysin saapumiselleni lisäaikaa puoli tuntia perustelujen kanssa. Anomukset hyväksyttiin aina, joten siinä asiassa ei ollut ongelmia.
Vaikka me kaikki alokkaat olimme päässeet käymään viikonloppuna kotona, niin poistuminen Santahaminan alueelta iltavapaalle ei kuitenkaan ollut mahdollista ennen asekokeen suorittamista. Mikä oli tämä asekoe? Se tarkoitti sitä, rynnäkkökivääristä piti poistaa kaikki irralliset osat aselippaasta lähtien. Osat laitettiin vieretysten maahan, sitten piti suoristautua, tehdä asento ja sen jälkeen maassa olevat osat piti koota takaisin paikoilleen rynnäkkökivääriin.
Meille urheilujoukoissa olleille alokkaille oli asetettu paljon kovemmat vaatimukset verrattuna muihin yksikköihin. Iltaloman saamisen ehtona oli, että meidän piti purkaa ja koota rynnäkkökivääri 30 sekuntin eli puolen minuutin aikana. Ja siinä välissä piti vielä ehtiä tekemään asento. Huhupuheina saimme kuulla, että muissa yksiköissä aikaraja oli minuutti eli puolta pitempi aika. Vaatimukset meitä urheilijoita kohtaan olivat täten paljon kovempia verrattuna muihin varusmiehiin.
Aseen purkamista oli jokaisen pakko harjoitella, koska muuten testin läpäiseminen ei olisi onnistunut. Harjoittelu tapahtui iltasella vapaa-aikana omaan tahtiin tuvan lattialla. Koska olen käsistäni vähän hitaan kömpelö tällaisissa teknillisissä tehtävissä, niin minulla oli vaikeuksia saada kivääriä purettua ja koottua puoleen minuuttiin. Itse asiassa en onnistunut pääsemään siihen aikaan kertaakaan harjoituksissani. Jotkut olivat hurjan nopeita käsistään, kuten keihäänheittäjä Lasse Papinaho (myöhemmin hän oli mm. naisten keihäänheiton tulevan olympiavoittajan Heli Rantasen valmentaja). Lasse purki ja kokosi kiväärin noin 16-17 sekunnissa.
Harjoittelun jälkeen koitti totuuden hetki. Mielessä lienee monella ollut iltaloman retki. Olimme ryhmittäytyneet asekokeeseen toisen jääkärikomppanian punatiilisen vanhan kasarmirakennuksen edustalle. Jalkojen vieressä oli rullalta pyöritetty vihreä matto, jonka päälle irrotettavat osat piti laittaa. Meitä oli vierekkäin 3-5 kokeen suorittajaa omalla vuorollaan. Päätin tehdä kokeen rauhallisesti ja onnistuin siinä, koska aikani oli 29 sekuntia eli läpäisin testin heti ensimmäisellä yrityksellä. Tyytyväisyyteen oli aihetta.
Joillekin etukäteen nopeammille kävi huonommin, koska he sähläsivät osia kasatessaan ja joutuivat uusimaan suorituksensa. Mutta kaipa oli niin, että jokainen sai luvan iltalomaan muutaman yrityksen jälkeen, vaikka ei olisi suorittanut testiä puoleen minuuttiin. Minulle iltalomalla ei ollut mitään merkitystä, koska 11 kuukauden aikana kävin ainoastaan kaksi kertaa iltalomalla. Kerran Juuan Vihtasuolta kotoisin olleen poliisi Heimo Halosen luona Pitkänsillan lähellä ollessa kerrostalohuoneistossa ja toisen kerran kävin ainoastaan kääntymässä rautatieasemalla palaten heti takaisin Santahaminaan. Santahaminan saarella ja sen viereisellä alueella oli ihan hyvä harjoitella, joten ei ollut mitään syytä lähteä muualle, koska en koskaan käynyt ravintoloissa tai vastaavissa paikoissa kuten monet muut.
Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta lisää edellä  mainitsemastani Heimo Halosesta. Yli kolme vuotta myöhemmin 17.2.1980 olin Heimon luona Helsingissä tultuani edellisenä iltana jalan hiusmurtuman takia Portugalin harjoitusleiriltä. Lake Placidin talviolympialaisten miesten 15 km:n hiihto oli sinä sunnuntaipäivänä. Olimme television äärellä ja sanoin Heimolle ennen hiihdon alkua, jotta Juha Mieto voittaa kilpailun. Siihen Heimo totesi, että "ei voita, vaan häviää sadasosalla". Kun Mieto tuli maaliin ja selostaja totesi asian, niin Heimo kirosi raskaasti ja lisäsi, että "mitäs minä sanoin!" Tällaiset erikoiset tapahtumat jäävät yleensä mieleen.
Marraskuun 9. päivä on harjoituskirjassani maininta, jonka mukaan juoksin 13 km Espoon Laajalahden ympäri. Tämä tarkoitti sitä, että meidät yleisurheilijat vietiin ensimmäisen kerran armeijan bussilla Otaniemeen Otahalliin. En koskaan harjoitellut tässä vanhassa Suomen ensimmäisessä urheiluhallissa, vaan juoksin aina yksin Laajalahden ympäri. Tällä ensimmäisellä kerralla kiersin vain yhden kierroksen, mutta muulloin yleensä kaksi kierrosta.


Myöhemmin keväällä erään Otaniemen matkan aikana bussi pysähtyi liikennevaloihin ja vieressä seisoi nuoren vaalean neitokaisen ohjaama valkea auto. Olin aivan hänen kohdallaan yläpuolella istuessani bussin penkillä. Auton kyljessä oli teksti "Miss Suomi Armi Aavikko". Harvassa olivat ne ihmiset, jotka eivät tienneet siihen aikaan, kuka oli Armi Aavikko. Vain muutama metri erotti meidät siinä yllättävässä hetkessä, välissä tosin oli kaksi autonlasia.
Armeijakavereita olen muistanut päiväkirjassani muutamalla rivillä. Teuvon (Karvonen) kanssa juoksi kovavauhtisen harjoituksen ja seuraavana päivänä Matti Koivisto-Rajalan kanssa Pirkkolan urheilupuistossa. Matti kertoi, että heillä Jalasjärvellä kasvatettiin broilereita. Meille itäsuomalaisille broilerien kasvattaminen oli täysin vierasta. Siipikarjasta ainoastaan munintansa lopettaneet teurastetut kanat olivat tuttuja, mutta muista siivekkäistä ei  tiedetty paljoakaan.


Valapäivä oli Santahaminassa perjantaina marraskuun 19. päivä. Mitään mielikuvaa ei jäänyt koko tapahtumasta; kaipa en kokenut koko asiaa kovin tärkeäksi. Valan vannoneena emme olleet enää alokkaita vaan jääkäreitä. Imatralainen pituutta lähes 750 hypännyt Jukka Vastamäki oli tullut saarelle omalla autollaan. Koska meillä oli sama suunta, niin pääsin hänen kyydissään Imatralle saakka mennessämme pidennetylle valalomalle. Jäin liftaamaan tienvarteen. Kävi hyvä säkä, sillä pääsin pulskan jo ikääntyneen kaupparatsun kyytiin. Mersun kyydissä olisin päässyt vaikka Kajaaniin saakka, mutta Juuan Vihtasuon kohdalla hän sai jatkaa ilman juttelukaveria.
 

 

Vierasblogi: Koti, uskonto ja isänmaa


Koti, uskonto ja isänmaa

Heikoin lenkki

Talvisodassa suomalaisten tunnukseksi tuli ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sen esitti ylipäällikkö Mannerheim ensimmäisessä sodan ajan päiväkäskyssään.
Se oli erinomainen tunnus, jossa tiivistyi olennainen. Siinä ei puhuttu yhteiskuntajärjestyksestä, valtiosta tai länsimaisesta kulttuurista, saati kirkosta, kapitalismista tai itsenäisyydestä, valtioiden nimistä tai aatteista.

Kaikki nämä kyllä olivat tavalla tai toisella asiassa mukana, mutta koti, uskonto ja jopa isänmaa olivat sellaisenaan konkreettisempia ja läheisempiä.
Uskonto oli tietenkin tuossa tilanteessa hyvin konkreettisesti vaarassa ja samoin myös isänmaa, jonka luovuttaminen O.V. Kuusisen ja kumppanien hallintaan olisi johtanut piankin arvattaviin seurauksiin.

Myös koti oli monessakin mielessä uhanalainen. Suurin osa kansaa eli yhä maataloudesta, jonka kollektivisointi kaikkine seuraamuksineen oli odottamassa. Kommunismin vanha perheen hävittämisen ohjelma oli sillä hetkellä tosin jäissä, mitä meillä eivät ainakaan kaikki ymmärtäneet, mutta olihan pelkoihin silti hyviä syitä myös tässä suhteessa.
Mannerheim otti tuon tunnuksen mitä luultavimmin entiseltä työnantajaltaan, Venäjän armeijalta, jossa julistettiin taisteltavan ”Uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta” (Za veru, tsarja i otetšestvo).

Wikipedia ehdottaa, että tunnus olisi peräisin Saksan naisille aikoinaan esitetystä kehotuksesta keskittyä kolminaisuuteen ”Kirche, Küche und Kinder” (Kirkko, kyökki ja kakarat).
Tätä tulkintaa voi pitää täysin mielettömänä.

Mikään ei tosin ole niin mieletöntä, ettei sitä voisi kuvitella kohtaavansa nykyisessä julkisessa sanassa.
Tämän päivän hesarissa on otsikko: ”Luoma: Kansallisaate ei saa pohjata menneeseen”. Siinä viitataan arkkipiispan kirkolliskokouksessa pitämään puheeseen, jota myös lyhyesti referoidaan.

Itse asiassa arkkipiispa näyttää sanoneen, että ”pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneeseen -ja usein vielä sellaisen menneeseen, jota ei koskaan ollut”.
Tämä on toki toista kuin sen vaatiminen, ettei kansallismielisyys saisi pohjata menneeseen. Mihin kummaan se sitten voisi perustua? Ja mitä oikeastaan on pulmallinen kansallismielisyys ja missä sen pulmat ilmenevät?

Ensinnäkin täytyy huomauttaa, ettei tunnusta ”koti, uskonto ja isänmaa” enää käytetä, ainakaan kansallismieliset eivät sitä käytä. Pari kertaa olen sen tainnut nähdä ja silloinkin hieman kainostellen esitettynä.
Syykin on selvä. Uskonto samaistetaan meillä hyvin pitkälti kirkkoon, jonka asettaminen isänmaan ja jopa kodin rinnalle särähtää pahasti.

Tosiasiahan on, että kirkko on viime vuosikymmeninä keskittynyt mielistelemään kulloinkin pinnalla olevia radikaaleja muotiaatteita, joihin kansallismielisyys ei todellakaan kuulu.
Toki uskonto on eri asia kuin kirkko, mutta tuskin keneltäkään on voinut jäädä huomaamatta se, että kirkko itse asiassa näyttää paradoksaalisesti suosivan muita uskontoja kuin sitä, mitä on ollut tapana nimittää kristillisyydeksi.

Kirkko on siinä määrin poliittisesti leimautunut, ettei se enää kykene toimimaan kansallisesti yhdistävänä tekijänä tai toimii siinä huonosti. Toki kirkon perinteet ovat asia, joita jokainen kansallisuusaatteen kannattaja ainakin jossain määrin kunnioittaa, vaikka sen syntilistakin toki on pitkä ja vaikuttava.
Mutta ”identiteettiä rakentava taju omasta kansallisuudesta” on tärkeä osa ihmisen minuutta, tunnustaa sentään myös arkkipiispa. Hänenkin mukaansa on ”arvokasta, että voimme tuntea olevamme nimenomaan suomalaisia”. Tässä suhteessa hän näyttää olevan kansan enemmistön kanssa saamaa mieltä.

Mutta ongelmalliseksi nationalismi arkkipiispan mukaan tulee silloin, kun se kääntää kansakunnan huomion ylikorostuneesti sisäänpäin ja katsoo menneisyyteen, vieläpä sellaiseen, jota ei ole koskaan ollut.
Tästä on tietenkin oltava samaa mieltä. Ei maailmassa pärjää tuijottamalla menneisyyteen, saati ylikorostuneesti tuijottamalla.

On aina ja etenkin tällaisena muutosten aikana, kiinnitettävä mitä suurinta huomiota tulevaisuuteen ja niihin tekijöihin nykyisyydessä, jotka ennen pitkää uhkaavat kansakunnan eheyttä ja menestystä, mikäli saavat vapaasti rehottaa.
Arkkipiispa puhuu vertauksin ja tunnuskuvin, mutta hänen kohteenaan näyttää olevan sellainen kansallismielisyys, joka pyrkii huolehtimaan myös kansakunnan tulevaisuudesta.

Hän väittää, että merkittävänä uhkana olisi eristäytyminen, jota tuollainen sisäänpäin kääntynyt ja menneisyyteen katsova nationalismi juuri edustaa. Sen vastakohtana on sitten maailma, joka on ”yhä enemmän yhtä”. Tuo yhä suurempi yhtyminen ilmeisesti tapahtuu myös Euroopan yhteisön piirissä ja sen vastustaminen näyttäisi olevan jonkinlaista syntiä.
Muistuupa mieleen arkkipiispa Wikströmin uhoaminen siitä, että rajoittava siirtolaisuuspolitiikka (en nyt muista tarkkaa sanamuotoa) olisi syntiä. Presidentti Koivisto kyseli sarkastisesti, miten sellaista syntiä oikein tehdään.

Mutta Koivistohan ei ollut teologi. Synti on sydämen luopumista Jumalasta, muistelen rippikoulussa oppineeni. Luoma taas selittää, että ”kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella”.
No eipä tietenkään. Hyvinvointi ei perustu synteihin enempää kuin synnittömyyteen. Se perustuu tuotantoon ja sen tulosten järkevään jakamiseen.

Ei kyse tosiaankaan ole siitä, että me voisimme antaa toisille kansakunnille hyvinvointia omastamme jakamalla, vaikka sitä haluaisimmekin.
Koko se joukko, joka haluaa pysyä radikaalin muodin (radical chic) taikapiirissä, näyttää pitävän maailman napana itseään ja omaa kuviteltua hyvettään. Kirkko on oman käsitteistönsä puitteissa rynnännyt hyvesignaloijien kärkijoukkoon.

Se on huono paikka ja todistaa kykenemättömyydestä katsoa eteenpäin enempää kansakunnan kuin uskonnonkaan olemassaolon perusteiden kannalta.
Käynnissä olevan kansainvaelluksen kannalta on herttaisen yhdentekevää, millaisin motiivein yksilöt äänestävät tai jakavat rahojaan. Oleellista on se, miten valtio hoitaa oman kansallisen yksikkömme politiikkaa kansakuntien joukossa. Oleellista on, ettei meille päästetä syntymään sellaisia rinnakkaisyhteiskuntia, jotka omassa maassamme perustuvat täysin erilaiseen arvomaailmaan.

Tässä asiassa ei auta tuijottaa enempää menneisyyteen kuin nykyisyyteen. Kysymyksessä eivät ole yksilöiden hyveet tai paheet, synnit tai synnittömyys, vaan kulttuuriset ryhmät ja niiden taipumus käyttäytyä.
Huolenpito oman kansakuntamme elinehdoista on meidän ja vain meidän tehtävämme. Muut huolehtivat ja heidän täytyy huolehtia omasta ryhmästään.

Keskinäinen huomaavaisuus ja tietty solidaarisuus kuuluvat asiaan, mutta ne eivät saa pimittää itse pääasiaa.
Tahallinen tai tuottamuksellinen oman asian vahingoittaminen pysyy sellaisena kuin se on riippumatta siitä, millaisin motiivein sitä harjoitetaan.

Kirkolla on peiliin katsomisen paikka.
 
Timo Vihavaisen Vierasblogi on otettu täältä
 
 

tiistai 21. toukokuuta 2019

Ensimmäinen kirje valmentajalleni Tero Pullille

21.5.-19 Ensimmäinen kirje valmentajalleni Tero Pullille: Näissä kirjoituksissani olen päässyt aikaan, jolloin astuin armeijan harmaisiin lokakuussa 1976. Armeijan alkuviikoista kerroin jo edellisessä blogissani. Mutta nyt minulla on mahdollisuus kertoa ensimmäisestä kirjeestä, jonka olen kirjoittanut tulevalle valmentajalleni Tero Pullille ollessani matkalla kohti Helsinkiä ja Santahaminaa.

En muistanut enkä tiennyt tämän kirjeen olemassaolosta mitään, vaikka olen sen itse kirjoittanut. Tästä kirjeestä alkoi myös Teron ja minun välinen muutamia vuosia kestänyt valmennussuhde, joka on jatkunut ystävyyssuhteena näihin päivin saakka. Tästä esillä olevasta kirjeestä ja myös muista myöhemmistä kirjeistä en muista mitään, mutta saadessani kuulla niistä halusin, että voisin käyttää niitä näissä kirjoituksissani.  

Alla oleva kirjoitus on pilkuntarkka kopio yli 41 vuotta sitten kynäni jättämästä jäljestä. Kirjeen alku kummastuttaa minua eniten: Miksi puhuttelin Teroa taitoniekkalaisena?!

”Terve taitoniekkalainen!

Olen nyt tätä kirjoittaessa Joensuussa menossa kohti Helsinkiä. Sain juuri Urheiluliitolta kirjeen, jossa pyydetään tulemaan Vierumäelle 22-24.10.* Minua pyydettiin lähettämään osoitteesi, jotta he tietäisivät kutsua sinut myös sinne. En tiedä, kerkiääkö kutsukirje sinulle sinne ajoissa. Joka tapauksessa Vierumäelle pitäisi kokoontua perjantaina klo 18 mennessä, jolloin päättyy ruokailu. Mutta nyt asiaan!
Kysyit minulta ennätyksiä eri matkoilta. En ole koskaan juossut 100 ja 400 metriä virallisesti, mutta luulisin, että pystyn 100 metrillä korkeintaan 13,5 ja 400 metriä noin 56-57 sekuntia.”

Ja sitten olen tehnyt taulukon, jossa näkyy ennätykseni alkaen 13 vuoden iästä. Silloin juoksin kilometrin aikaan 3.20 ja kaksi kilometriä 6.57. Vuotta myöhemmin kilometri meni aikaan 3.00,3 ja kaksi kilometriä 6.28. Ja 15 vuoden ikäisenä 800 metriä 2.11,2. Jostain syystä kahden kilometrin aika 5.56,5 on jäänyt merkitsemättä. Muistin kirjettä kirjoittaessani ajan varmasti, mutta taulukosta se puuttuu. 16 vuoden ikäisenä 800 metriä 2.09,6 ja taas jostain syystä kahden kilometrin aika 5.48,8 on jäänyt pois. 17 vuoden ikäisenä ennätykset olivat 800 metriä 2.06,2, puolitoista kilometriä metriä 4.08,8 ja kolme kilometriä 8.44,0. Tähän voisin vielä lisätä, että syksyllä juoksin ensimmäisen kymppini Valtimolla aikaan 32.22. Taulukosta sekin puuttuu. 18 vuoden ikäisenä 800 metriä 2.01,9 ja kolme kilometriä 8.26,2 ja ensimmäinen vitonen 14.48,6. Ja lopuksi 19 vuoden ikäisenä puolitoista kilometriä 4.01,6 ja vitonen 14.31,4.

Tällainen oli taulukko, jonka tein ensimmäisessä kirjeessäni Terolle ollessani matkalla kohti Santahaminan varuskuntaa. Tero on myöhemmin vuoden päästä lisännyt punakynällä taulukkoon armeijavuoteni aikana juoksemani ennätykset vitosella 14.12,4 ja kympillä 29.45,4. Lisäksi näkyy kolmen kilometrin aika 8.17, mikä ei ollut virallinen, koska juoksin ajan vitosen väliaikana juoksussa, jossa väsähdin perusteellisesti viimeisen kilometrin aikana. Tämä tapahtui Helsingissä kesäkuussa 1977. Lisäksi Tero on jättänyt pois 800 metrin ajan 1.59,8 ja puolentoista kilometrin ajan 3.55,4. Näihin palaan tarkemmin myöhemmissä blogeissani, kun pääsen kertomaan tarkemmin kesän 1977 urheilusta ja myös muista sen ajan tapahtumista.
Joensuussa (luultavasti rautatieasemalla tai ratapihalla seisoneessa junassa) kirjoittamani kirje jatkuu raapustamani taulukon jälkeen: ”Yllä olevasta taulukosta voit nähdä jo aika paljon. Olen harjoitellut 14:sta vuotiaasta asti säännöllisesti. Kulunutta kautta varten juoksin noin 5300 km. Sitä edellisinä vuosina kilometrimäärät ovat olleet 5000, 4500, 3500 ja” (lukua ei näy).

Kirje jatkuu toisella paperilla: ”Minulla ei ole mukana kuluneen harjoitusvuoden eri kuukausien tarkkoja määriä. Talvella jotain 450-550 km/kk, kuitenkin maaliskuussa, jolloin aloin harjoitella kaksi kertaa päivässä, juoksin lähes 700 kilometriä. Kysyit, mitä mieltä olen harjoittelun kovuudesta. Mielestäni kovuutta voidaan aivan huoletta lisätä. Uskon, että tulokseni nousevat huimasti, jos saan lisää voimaa. Parina keväänä olen tehnyt mäkihyppelyä enkä osaa sanoa sen vaikutuksesta voimien lisääntymiseen yhtään mitään. Uskoisin, että pelkkä mäkijuoksu on yhtä tehokasta. Mitäs olet mieltä? Eipä tässä ihmeempää. Jouni”
*edellisessä blogissani mainitsin tästä


maanantai 13. toukokuuta 2019

Asepalvelus alkaa Santahaminassa


13.5.-19 Asepalvelus alkaa Santahaminassa: Joulukuun 2018 viimeinen kirjoitukseni "Muikunmätiä sormien välissä" liittyi osittain urheiluun ja syksyyn 1976, jolloin oli aika astua armeijan harmaisiin. Jatkan tästä kirjoitustani.
Siihen aikaan lokakuun puoliväli oli se aika, jolloin uusi saapumiserä aloitti asepalveluksen suorittamisen. Harjoituspäiväkirjani paljastaa, että sinä vuonna viljaa puitiin Itä-Suomen pelloilla vielä lokakuussa. Lokakuun 4. päivän kohdalla on merkintä, jonka mukaan pidin juoksusta vapaan päivän ja olin "puimassa Aimolla".

Isäni, enoni Aimo ja kolmas tilallinen Pielisen rannassa asunut Takalan Väinö omistivat yhteisen leikkuupuimurin ja sinä päivänä kaiketi puitiin syksyn viimeiset viljat enoni pellolla. Itse en ajanut puimuria, vaan ajoin viljakuormat traktorilla joko kuivaamoon tai suoraan hapotettavaksi. Enollani oli jo tänä syksynä käytössä viljan hapotuslaitteisto. Niinpä kuivaamista ei tarvittu, vaan happokäsittelyn yhteydessä vilja siirrettiin kuljetuskierukan avulla suoraan viljalaareihin. Vanhan asuintalon, äitini syntymäpaikan, huoneet oli muutettu viljan säilytystiloiksi. Äitini lapsuudessa ennen sotavuosia ja sodan aikana talon yhteydessä oli ollut myös kylän koulu.
Syyskuu oli ollut lähes lepokuukausi, jolloin juoksin vain vajaat 200 km. Lokakuussa alkoi aina uusi harjoituskausi.  Niinpä tein aina syyskuun päätteeksi päiväkirjaani yhteenvedon kuluneesta vuodesta. Edellisen 12 kuukauden aikana kilometrejä oli kertynyt yli 5200, jotka koostuivat noin 430 harjoituskerrasta. Kuutena eri kuukautena harjoitusmäärät nousivat viiteen sataan tai vähän sen yli.

Lokakuun alkupuolella kahden viikon ajan ennen Santahaminaan menoa ehdin tehdä jo hyviä harjoituksia mm. kaksi kovavauhtista 12 km:n harjoitusta ja välipäivinä kuusi kertaa vähintään 20 kilometrin pituisia harjoituksia.
Lokakuun 15. päivä oli aika nousta Juuasta linja-autoon ja siirtyä Joensuusta junaan, jonka päätepysäkki oli Helsingin rautatie-asemalla. Aseman edustalta lähti myös linja-autoja, niinpä nousin siniseen bussiin numero 86, jonka päätepysäkki sijaitsi Santahaminan saarella. Helsingin bussit, kaupunkimaisemat saarelle ja kaikki muukin oli minulle tietenkin aivan uutta.

Toisen jääkärikomppanian vanha punatiilinen kasarmirakennus oli paikka, jonne piti ilmoittautua puoleen yöhön mennessä, mutta minä pitkämatkalaisena tulin jo valoisaan aikaan. En enää muista, missä oli armeijan varustevarasto, jossa piti luovuttaa päällä olleet siviilivaatteet. Mukanani olleet urheiluvaatteet ja juoksuharjoittelun tärkeimmät välineet eli lenkkikengät sai tietenkin pitää itsellään. 
Varustevarastolta annettu täyteen sullottu armeijakamppeita sisältänyt suuri harmaa säkki sen sijaan on jäänyt mieleeni. Eikä ihme, sillä sen paino tuntui lähes liian painavalta, kun raahasin sitä ylös 2.JK:n toiseen kerrokseen. Eikä painoa keventänyt toiseen kerrokseen johtaneiden portaiden päässä minua odottanut alikersantti, joka heitti herjaa nähdessään, miten painavalta säkki näytti kavutessani ylös. Parempi oli kuitenkin olla hiljaa kuten myöhemminkin vastaavissa tilanteissa, mutta eipä huutelija tiennyt, että raskaat ponnistelut eivät olleet minulle mitään uutta. Ja vaikka olin tulossa urheilukomppaniaan, niin tämä alikersantti ei ollut urheilija, vaan meidän uusien alokkaiden ryhmänjohtajat oli siirretty muista yksiköistä toiseen jääkärikomppaniaan.

Urheilujoukkojen lokakuun saapumiserä koostui yleisurheilijoista ja jalkapalloilijoista. Kaksikerroksiset sängyt mahdollistivat sen, että jokaisessa tuvassa oli melkoinen joukko varusmiehiä. Yleisurheilijat olivat omissa tuvissaan ja jokaisella tuvalla oli nimi, joka oli perua jostain menneen ajan tunnetusta urheilijasta. Tupani nimi oli Sten Suvio. Tämä nimi oli minulle tuntematon, vaikka hän oli historian ensimmäinen suomalainen nyrkkeilyn olympiavoittaja Berliinissä 1936. Vuonna 1970 Sten Suvio oli toiminut näissä samoissa Santahaminan urheilujoukkojen tiloissa myös nyrkkeilyn lajivalmentajana.
Sotilaskoulutuksen lisäksi olimme tulleet myös urheilemaan eikä asian suhteen vitkasteltu, sillä jo kuudentena alokaspäivänä suuntasimme kadettikoulun vieressä olevalle urheilukentälle. Kaikkien yleisurheilijoiden piti juosta märällä, punaisella tiilimurskapintaisella juoksuradalla Cooperin testi, joka tarkoitti 12 minuutin juoksusuoritusta. Armeijan touhuihin tämä soveltui mainiosti, aivan yhtä hyvin kuin voisilmä puuroon, sillä Cooperin testi oli kehitetty Yhdysvaltain armeijan tarpeita varten vain kahdeksan vuotta aiemmin vuonna 1968.

Reilu kaksi kuukautta aiemmin nuorten SM-kisojen vitosella Helsingin olympiastadionilla olin juossut suurimman osan matkaa Tampereen Urheilijoiden Seppo Liutun perässä. Vuotta vanhempi Seppo oli edelläni myös Santahaminan kentällä juosten 3980 metriä. Kahdentoista minuutin jälkeen juoksemani matka jäi 30 metriä vähäisemmäksi. Muista kestävyysjuoksijoista harjoituspäiväkirjassani ei ole mainintaa, mutta luulen, että Teuvo Karvonen oli heti minun perässäni.
Muutamaa kuukautta myöhemmin talven aikana Seppo Liuttu voitti yleisen sarjan halli-SM:n 5000 metrin matkalla, mikä oli varmaan monen mielestä yllättävä teko uudelle miesten sarjaan siirtyneelle kestävyysjuoksijalle. Seposta haluan vielä kertoa tässä yhteydessä vähän lisää, sillä vuonna 1984 hän juoksi radalla kympin aikaan 28.06 ja voitti lisäksi tämän matkan Kalevan Kisoissa Kajaanissa. Kuitenkaan häntä ei valittu Los Angelesin olympiakisoihin, mikä tuntuu näin kaukaa tarkasteltuna erikoiselta ja oudolta. Toisaalta se ei ollut yllättävää, kun tietää sen ajan toimintatavat.  Hän ei varmaan kuulunut niihin "oikeisiin piireihin". Sepon ennätysajalla 28.06 voitettiin Losin kisoissa hopeaa!

Cooperia seuraavana viikonloppuna oli Vierumäen urheiluopistolla Urheiluliiton leiri. Harjoituspäiväkirjastani ilmenee, että juoksun 24 km:n testijuoksun aikaan 1.21.40. Se oli kova harjoitus, tosin asiasta en muista mitään.
Lokakuun 1976 juoksuharjoitukset
Kuun lopussa me uudet urheilujoukkojen alokkaat saimme isorokkorokotuksen. Lääkäri suoritti rokotuksen pikavauhtia sarjatyönä. Olimme jonossa iho paljaana, otimme vuorollamme askeleen eteenpäin ja samassa lääkäri tuikkasi piikin. Tästä tapahtumasta jäi meitä koskettanut yhteinen hilpeä muisto, kun joukkoomme kuulunut 3-loikassa Suomen mestaruuden voittanut Ari ei ehtinyt ottaa askelta ja poistua riittävän nopeasti saatuaan piikin. Niinpä lääkäri tuikkasi häneen vielä toisen annoksen. Saiko Ari tuplasuojauksen isorokkoa vastaan – sitä en käy arvaamaan!


perjantai 3. toukokuuta 2019

Presidentti Putinin vanhempien järkyttävät sotavuodet


3.5.-19 Presidentti  Putinin vanhempien järkyttävät sotavuodet

Presidentti Vladimir Putin paljastaa tuntemattomat dramaattiset yksityiskohdat isänsä ja äitinsä koettelemuksista toisen maailmansodan aikana.
Kirjoituksesta esille tulevat presidentin sukuun liittyvät asiat lienevät lähes kaikille suomalaisille tuntemattomia. Juuri siksi tuon tämän asian esille niiden luettavaksi, jotka ovat kiinnostuneet aiheesta.

Kirjoitus on käännetty youtube-videon englanninkielisestä tekstistä. Jos käännöksessä on virheellisiä sanoja, niin otan huomautukset mielelläni vastaan!
Julkaisija Russian Insight 26.3.2018

Videon otsikko Putin Reveals Unknown Dramatic Details of Father's Ordeal During WW2
https://www.youtube.com/watch?v=DZlJ7nNdBxo

Suomennetun kappaleen perässä näkyy aika, josta videon suomennos alkaa. Kuvat ovat videosta. Niitä voi klikata suuremmaksi.


Videon alussa toimittaja esittelee vanhoja valokuvia:
Näissä vanhoissa valokuvissa ovat esillä presidentti Vladimir Putinin vanhemmat Vladimir Spiridonovitš ja Maria Ivanovna. Kuten heidän esi-isänsä, he molemmat olivat Tverin alueen talonpoikia.


Ennen vallankumousta Turginovon kylässä oli marmorijalustalle pystytetty Aleksanterin II:n pronssinen rintakuva. Hän oli tsaari, joka vapautti paikalliset talonpojat mukaan lukien Putinin esi-isät.  Myöhemmin sen tilalle asennettiin Leninin betoninen muistomerkki. 0.13

Kaikki tämä kertoo, mistä tulevat presidentin luonteenpiirre, venäläinen sitkeys ja perinteet... Kaikki tulee täältä. (Toimittaja näyttää kirkkoa). Juuri tässä suojelevan Jumalan-äidin kirkossa 12 Putinin sukupolvea kastettiin, heidät vihittiin ja he saivat viimeiset seremoniat. 0.26


Kaikki alkaa varhaiselta 1600-luvulta. Tässä talossa syntyi Vladimir Spiridonovitš (presidentin isä) ja asui täällä häihin saakka. Myös hänen paras ystävänsä Aleksei Tesjolkin lähti täällä: Yhdessä he apasivat morsiamensa - naapurikylän tytöt. He olivat olleet ystäviä poikavuosista lähtien. 0.43


Natalia Solovjeva, Aleksei Tesjolkinin tytär kertoo: Äitini asui Zerechjen kylässä ja niin asui myös Marusja, Vladimir Vladimirovitšin (tulevan presidentin) äiti. Tytöt olivat ystäviä. 1.00


Toimittaja kertoo näyttäessään rakennuksia: Itse asiassa näemme isällisen Venäjän, jossa on korkea rakennustaide, isot kuistit ja syreenit...  Maria Shelomova, kaunis ja vaatimaton tyttö, asui tässä talossa. Ja Vladimir Spiridonovitš Putin oli tulossa vierailemaan hänen luonaan. Sanottiin, että hän oli hauska henkilö kertoen vitsejä. 1.12

Natalia Solovjeva jatkaa kertomista: Tytöt kokoontuivat äitini taloon tai täti Marusjan taloon. Ja niin pojat vierailivat nyt tässä talossa ja sitten toisessa. Tätä äitini kertoi minulle. Heillä oli hauskaa. 1.30
Toimittaja kertoo: Shelemovien talo on tuskin muuttunut. Sama 100 vuotta vanha lato... Ja tämä "Antonovkan" omenapuu varmasti muistaa nämä rakastavaiset. He olivat molemmat vain 17-vuotiaita. 1.42


Vladimir Spiridonovitš oli uskollinen kommunisti, mutta hän rakasti Mariaa niin paljon, että hän suostui menemään naimisiin kirkossa. Hänet oli kastettu, mutta ei Tverin alueella. Se tapahtui Pietarissa vuonna 1911. Tästä on merkintä kirkon kirjassa. Putinin isä kastettiin Pyhän Simeonin ja Annan kirkossa, vain kävelymatkan päässä talosta, jossa Vladimir Putin syntyisi. Myöhemmin presidenttinä hän tulee tähän kirkkoon jouluna. 2.01


Toimittaja kysyy presidentiltä: Vladimir Vladimirovitš, olette toistaneet viime vuosina, että elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin rakkaus. Mitä on rakkaus? 2.30

Presidentti vastaa: Rakkaus on hyvä asenne ihmisiin. Se on sitä kun tunnet, että jokainen meistä on osa muita ihmisiä. Se on hyvin tärkeä osa elämäämme, kaikkien kansojen elämää maassamme. Rakkaus ystäviämme ja sukulaisemme kohtaan on meidän verta. Se on lämmin asenne läheisille ystävillesi ja maallesi. Se on itse uhrautuvaa tunnetta olemalla epäitsekäs. Se on niin yleinen ilmiö maassamme. Rakkaus merkitsee myös uskollisuutta isänmaalle. Tarkoitan todella tätä ilmiötä ja odotan sitä maassamme. 2.43

Toimittaja jatkaa: Kun suuri isänmaallinen sota (1941-1945) alkoi, Putinit asuivat Leningradissa. Kaupunki oli pian saarrettu. Maria Putina asui pienen poikansa Viktorin kanssa piiritetyssä Leningradissa. Vladimir Spiridonovitš ilmoittautui vapaaehtoisesti rintamalle ja hänet laitettiin erikoisosastoon. 3.31

 

NKVD:n (sisäasiainministeriön) rynnäkköosasto valmisteli jotain operaatiota vieraillen parissa kylässä. Joku petturi asui täällä, koska palatessaan kylään osasto käveli väijytykseen. Fasistit lymysivät odottamassa ja kaikki 28 puna-armeijan miestä, mukaan lukien Putinin isä, vetäytyivät metsään. 3.47

Presidentti kertoo: Isäni peitti itsensä suohon ja pysyi siinä pimeyteen asti pitäen suussaan ruokoa, jonka kautta hän hengitti. Hän kuuli saksalaisten sotilaiden juoksevan ja heidän koiriensa haukkumisen. Isä kertoi minulle, että heidän komentajansa oli saksalaista alkuperää. Hän oli Neuvostoliiton upseeri Otto RichardoviSchmidt. Todella mainittava tosiasia. Ryhmässä oli 28 miestä ja vain 4 miestä 28 miehestä ylitti etulinjan paluumatkalla. Isäni oli heidän joukossaan. Sitten Nevskassa Dubrovkassa oli taistelu… 4.06
Toimittaja: Nevsky Patch?

Presidentti: Kyllä
Toimittaja jatkaa sodan kuvausta: Nevsky Patch on erityinen paikka Suuren isänmaallisen sodan taistelujen kartalla. Tällä kentällä oli Moskovskaya Dubrovkan kylä.  Se oli erittäin alttiilla paikalla, pommit hävittivät sen maan tasalle. Menetykseksi laskettiin kymmenen kuollutta jokaista neliömetriä kohden.  4.47


Se ei ole aivan totta, mutta 2 kilometrin pituisella maa-alueella menetimme 150 tuhatta Leningradin puolustajaa. Ja luvuissa tuskin voidaan kuvailla sankaruuden keskittymistä jokaista neliömetriä kohti. 5.03
17. marraskuuta 1941 Vladimir Spiridonovi ja hänen toverinsa vetäytyivät saksalaisten takaosaan. He ryömivät pitkin pientä metsää ja yhtäkkiä kohtasivat fasistien tukeista tehdyn bunkkerin. Kuten myöhemmin isä kertoi pojalleen, he eivät voineet edes nostaa päätään, sillä konekivääri oli heitä kohti. 5.23

Suuri Kraut (halventava nimitys saksalaisesta sotilaasta ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, kraut= hapankaali)) ilmestyi suihkuttamaan partiolaisia ​​kranaattien kanssa. Kranaatteja ja niiden kuoria ja palasia voi vielä nähdä kaikkialla paikan ympärillä. On ihme, kuinka vertavuotava Vladimir Spiridonovitš onnistui palaamaan asemapaikkaansa. 5.40
Jos se olisi ollut kevyt haava, sotamies Putin olisi sidottu täällä. Katso? Vanhat korsut romahtivat kauan sitten. Täällä oli viestintä, taisteluhaudan suoja, keittiö ja rykmentin sairaala. Mutta Vladimir Spiridonovitš oli haavoittunut pahasti. 6.00

Presidentti: Hänet täytyi vetää sairaalaan Nevan oikealle puolelle.
Toimittaja: Ja joka paikka oli avonaista tulitukselle?

Presidentti: Kyllä, se oli erittäin avonaista. Ja käytännössä ei ollut ketään vapaaehtoista, joka olisi vienyt hänet vastakkaiselle rannalle. 6.15
Toimittaja jatkaa kertomusta: Mutta kohtalo oli siinä, että siellä oli pelastaja. 6.30

Sitten näytetään `Leningradin piirityksen läpimurron museo`


Tämä mies oli Putinin naapuri Turginovosta ja hän tunnisti Vladimir Spiridonovitšin.
Tämä hyvä mies veti Putinin pitkin Nevan jäätä raskaan tulituksen alla ja toi hänet sairaalaan. 6.34

Presidentti: Hän toi hänet sairaalaan ja sanoi: "Hyvä on, nyt sinä elät ja minä menen takaisin kuolemaan." Ja vasta 1960-luvulla... olin kymmenen vuotta vanha, mutta silti muistan, kuinka isäni tuli kotiin ja sanoi äidilleni, kuinka hän oli törmännyt kyseiseen mieheen ruokakaupassa. 6.47
Toimittaja: Niin, hän ei kuollut?

Presidentti: Myöhemmin mies vieraili meillä.
Toimittaja: Mikä ihmeellinen tarina!

Presidentti: Todellakin. Se on kohtaloa. 6.56
Toimittaja jatkaa: Halusimme löytää tämän miehen ja vietimme useita kuukausia tutkimalla arkistoja. Joten tässä on se sankari, joka pelasti Vladimir Putinin isän. Puolustusministeriön asiakirjat eivät jätä mitään epäilyksiä tästä asiasta. Hän on Pjotr Ivanovi Tesjolkin. Hän veti Vladimir Spiridonovitšia Nevan jäätä pitkin. 7.17


Presidentti: Kyllä, isäni mainitsi tämän nimen.

Toimittaja: Tarkoittaa sitä, että me löysimme hänet. Hän haavoittui viisi kertaa. Ja kuten isäsi, hänet palkittiin erinomaisesta taistelusta.

Presidentti: Kyllä, mainitsit hänen nimensä ja muistan sen. 7.35
Toimittaja jatkaa: Pjotr Tesjolkin ei ollut vain Putinien naapuri Leningradissa ja Tosnossa (suom. Tusina), jossa heidän datšansa (kesämökki) oli. Hän syntyi myös Tverin alueella sijaitsevassa samassa Pominovon kylässä ja hän oli Vladimir Spiridonovitšin parhaan ystävän Aleksei Tesjolkinin nuorempi veli. Pjotr Tesjolkin ei koskaan maininnut kotonaan Nevski Patchin uroteosta. Putinien kirje on pidetty heidän perhe-albumissaan sen jälkeen, kun kohtalo hajautti heidät eri kaupunkeihin. 7.47

Natalia Solovjeva, Aleksei Tesjolkinin tytär lukee kirjettä: "Asumme yksin. Vova on poissa perheensä kanssa pitkällä työmatkalla. Olisimme iloisia, jos tulet katsomaan meitä. Parhain terveisin, Vladimir ja Maria Putin..." 8.17

Toimittaja: Tämä albumi sisältää myös valokuvia, joita ei tietenkään ole koskaan julkaistu.
Natalia Solovjeva: Näitä kuvia he lähettivät kirjeissään äidilleni. Tässä on setä Volodja ja täti Marusja heidän datšallaan. Tämä on Vladimir Vladimirovitš (tuleva presidentti) äitini kanssa. Tämä on kuva Pjotr Ivanovitšista. Ja tässä on Pjotr Ivanovitš vuonna 1942. 8.27


Toimittaja jatkaa: Näyttää siltä, ​​että itse kohtalo toi Nevski Patchiin yhteen kaksi kaveria, jotka olivat tunteneet toisensa lapsuudesta lähtien. Tuolloin Vladimir Spiridonovitš ei tiennyt, että heidän kotikylässään neljä päivää aiemmin tapettiin Vladimir Putinin isoäiti Elizaveta Shelomova. Tätä asiaa ei hänen suotu tietää. 8.50
Myöhään syksyllä 1941 fasistit ylittivät Shosha-joen* sen vasemmalle rannalle ja miehittivät Turginovon, kun taas sen laidalla sotilaamme tekivät edelleen vastarintaa. 9.12


*(Shosha-joki on Volgan sivujoki. Sen varrella on myös edellä mainittu Putinin esivanhempien kotikylä Turginovo. Maantieteellisesti se sijaitsee noin 50 km Tverin kaupungista etelään ja noin 100 km Moskovasta luoteeseen)

Presidentti: Kyllä, meidän sukulaisemme kertoivat, että oli taistelu, ja isovanhempani piiloutuivat itse tehtyihin kaivantoihin. 9.24
Turginovon vanhat kyläläiset kertovat, miten kaikki tapahtui. Antonina Karnaukhova oli 9-vuotias 1941, mutta hän muistaa, kuinka hän ja muut lapset suojautuivat kaivantoihin. 9.35


Antonina Karnaukhova: Olimme kaikki piiloutuneet kaivantoihin. Siellä oli aseiden ristitulitusta: meikäläiset perääntyivät ja saksalaiset hyökkäsivät. Ja he ajautuivat taistelun. Isoäiti oli keittänyt muutamia perunoita pienessä padassa viedäkseen ne Putinin lapsille. Niinpä hänet tapettiin matkalla sinne. Luoti tappoi hänet. 9.49
Toimittaja jatkaa: Putinin äidinäiti Elizaveta Shelomova haudattiin täällä kaatuneiden puna-armeijan miesten viereen. Hänen hautaansa on kaiverrettu sanat: "Saksan hyökkääjät tappoivat". 10.14


Maria Putina sai tietää äitinsä kuolemasta paljon myöhemmin. Kirjeet eivät päässeet piiritettyyn Leningradiin. Vladimir Spiridonovitš oli haavoittumisen jälkeen sairaalassa. 10.27
Presidentti: Äidillä oli 3-vuotias poika käsissään. Hän vieraili isäni luona sairaalassa ja isäni antoi hänelle salaa ruoka-annoksestaan. Äiti piilotti sen ja meni kotiin. Se oli pelastus hänelle ja hänen lapselleen. Sitten sairaanhoitajat näkivät, että potilas piti nälkälakkoja ja kielsivät äidin tulemisen. 10.38

Toimittaja: Tämä tosiasiallisesti antoi Marialle ja hänen lapselleen elämän.
Toimittaja jatkaa: Vera Gurevich, joka oli tuntenut Putinien perheen, kun Vladimir Vladimirovitš oli yksinkertaisesti Volodja ja hänen oppilaansa, palasi Maria Ivanovnan kertomuksen siitä, kuinka Marian vanhempi veli pelasti hänet.

Ivan Shelomov (Marian veli) kuten Vladimir Spiridonovi Putin, taisteli myös Leningradin etupuolella ja pystyi ajoittain vierailemaan sisarensa luona. Ja kun se oli mahdollista, hän toi ruoka-annoksensa hänelle 11.04
Vera Gurevich, Vladimir Putinin luokanopettaja: Maria Ivanovna kertoi minulle: "Minusta tuntui, että kuolen. Silmissä pimeni ja minä pyörryin". Onneksi, ja se oli jälleen kohtaloa, kun sillä hetkellä hänen veljensä Ivan Shelomov tuli. "Hän antoi minulle vettä ja laittoi suuhuni sokeripalan ja veteen kastetun leivän. Ja hän sanoi: 'Manja, on vaarallista syödä liikaa'." 11.34


Toimittaja jatkaa: Maria oli hyvin heikko, ja he ottivat hänen poikansa pois. Kuvittele sellaisen naisen tilaa, joka oli jo menettänyt yhden pojan. 12.02

Presidentti: Pikkulapset otettiin pois perheistään lastenkoteihin. He yrittävät pelastaa heitä ja viedä heidät turvaan. Valitettavasti tämä lapsi kuoli kurkkumätään. 12.12

Toimittaja näyttää valtavaa hautausmaata:


Kaikki tämä tuntuu yhtä epätodelliselta kuin piiritetyn Leningradin kauheudet. Tämä on maailman suurin isänmaallisen sodan uhrien muistohautausmaa. Näihin jokaiseen yhteiseen hautausmaahan on haudattu noin kolme tuhatta ihmistä. Haudattu tänne, tänne ja tänne - kolme tuhatta ihmistä jokaisessa suorakulmaisessa haudassa. Pitkät, loputtomat hautalinjat. Niin monien vuosien jälkeen maa vajoaa yhdessä jos toisessa paikassa. 12.27
Piskarevon muistohautausmaalle Pietarissa on haudattu noin puoli miljoonaa ihmistä. Tähdet tarkoittavat sen sotilaita ja vasara ja sirppi tarkoittavat rauhaa rakastavia ​​Leningradin asukkaita.



Tässä haudassa numero 27 makaa Vladimir Putinin vanhempi veli Viktor. Se tapahtui talvella 1942, joka oli kaikkein hirvittävintä aikaa Leningradissa, kun kuolema vei päivittäin tuhansia ihmisiä. 12.50


Presidentti: Äiti oli jätetty yksin. Heti kun isäni pystyi kävelemään, hän tuli tapaamaan häntä. Hän näki, että hän makasi lähellä taloa ruumiiden joukossa. Näiden järkyttävien hetkien aikana he ottivat kuolleet pois, koska elossa olevat olivat liian heikkoja hautaamaan heidät. Isä laittoi korvansa äidin rintaan ja sanoi ensihoitajille: "Mutta hän on vielä elossa!" Joku sanoi: "Hän on mennyttä kalua ja kuolee matkalla hautausmaalle." Niinpä isä, joka käytti kainalosauvojaan ja venäläisiä kolmikirjaimisia sanojaan, sai heidät ottamaan hänet yläkertaan asunnolleen. Hän hoiti häntä, ja hän selviytyi. 13.19

Toimittaja: Itse asiassa he pelastivat toisensa.
Presidentti: Kyllä