perjantai 14. kesäkuuta 2019

Apostoli Andreaan lähetysmatka suomalaisten luokse


14.6.-19 Apostoli Andreaan lähetysmatka suomalaisten luokse: George Alexandrou on kansainvälinen toimittaja, kirjailija ja poliittinen kommentoija. Kreikankielisessä tuhannen sivun kirjassaan ”Hän nosti ristin jään päälle” hän on tutkinut apostoli Andreakseen liittyviä lähteitä, perinteitä, matkareittejä ja kulttuureja.
Englanninkielinen kirjoitus Astonishing missionary journeys of the apostle Andrew, suomeksi Apostoli Andreaan hämmästyttävät lähetysmatkat, on kooste apostoli Andreaan neljästä lähetysmatkasta. Matkat alkoivat Jeesuksen antaman lähetyskäskyn mukaan pian sen jälkeen, kun hän oli noussut taivaisiin.

Apostoli Andreaan neljäs matka ulottui tänne Pohjolaan saakka Laatokan alueelle, jopa Vienanmerelle Solovetskin saaristoon asti.  Miksi Andreas lähti Jerusalemista näin niin kauas tänne pohjoiseen? Syynä olivat Jeesuksen sanat ennen hänen poistumistaan täältä maan päältä. Aramean kielestä*, siitä Jeesuksen omasta äidinkielestä käännetty Uusi Testamentti avaa ymmärrystä, kun luemme Apostolin tekojen ensimmäisen luvun jaetta 8:
”Vaan kun se pyhyyden henki on tuleva teidän yllenne, te saatte sen voiman, ja tulette olemaan minulle todistuksena Jerusalemissa, ja koko Jehud’ssa (Juudassa), ja myös Shamaria’n huoneessa, ja maan ääriin saakka.” Tämä oli Jeesuksen vastaus oppilaiden esittämään kysymykseen, kun he halusivat tietää, "milloin hän kääntää kasvonsa Israelin kuningaskunnan puoleen.” (jae 6)

Samarian huoneella Jeesus tarkoitti niitä Israelin kymmentä heimoa, jotka asuivat vielä vajaa 800 vuotta aiemmin Juudan vieressä Samarian alueella ja jotka sitten vietiin pakkosiirtolaisuuteen sen aikaisen suurvallan Assurian hyökkäyksen seurauksena. Ja sillä matkalla heidän jälkeläisensä ovat yhä häviten tuntemattomille alueille. Mutta sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta oli vietävä ensisijaisesti kaikille Israelin heimoon kuuluville kansoille. Tämä oli se syy, miksi Andreas lähti kauas pohjoiseen. On helppoa olettaa, että Andreaalla oli silloin tieto, mistä Israelin kadonneita heimoja voidaan löytää.
Apostolin matkasta on jäänyt pysyvä merkintä Laatokan Karjalan alueelle. Luovutetun Karjalan alueella aivan Imatran läheisyydessä sijaitsee Antrean kunta, jolla oli myös ruotsinkielinen nimi Sankt Andree.


Imatran ja Antrean (Kaminnogorsk) välimatka on alle 40 km
Antrean kunnan vaakunassa on vinoristi, jota kutsutaan Antrean ristiksi.

Antrean vaakuna

Venäläiset kutsuvat paikkaa nykyisin nimellä Kaminnogorsk, tosin kaupungin pääkadun varrelta löytyy erään rakennuksen seinässä myös Antrean nimi.

Kaminnogorskin pääkadun varrella näkyy Antrean historiallinen nimi

Samanlainen Andreaan risti on myös Skotlannin lipussa. Virallisen tiedon mukaan kerrotaan, että ”Skotlannin lipussa on sinisellä kentällä valkoinen Andreaan risti; Pyhää Andreasta pidetään Skotlannin suojeluspyhimyksenä. Lippu on yksi maailman vanhimpia yhä käytössä olevia lippuja, sen käyttöönottovuodeksi on mainittu 832, 815 ja jopa 761."

Skotlannin lippu

Kun luet alla olevan George Alexandroun kirjoituksen loppuun, niin huomaat, että siinä mainitaan myös Skotlannin nimi apostoli Andreaan mahdollisena käyntipaikkana Pohjolan matkan aikana.

Ja on myös erikoista, että Venäjän laivaston lipussa on tämä Andreaan vinoristi sinivalkoisin värein.  

Venäjän laivaston lipussa on Andreaan risti

Ja jos vierailet Laatokalla Valamon luostarissa, niin siellä olevat oppaat kertovat, että apostoli Andreas kävi lähetysmatkallaan Laatokan alueella. Kuitenkin slaavien levittäytyminen alueelle oli vielä siihen aikaan kaukana tulevaisuudessa. Alueella asui ainoastaan suomensukuisia heimoja. Valamon luostarin pääsisäänkäynnin yläpuolella on suuri kuva apostoli Andreaasta. Venäjän ortodokseille apostoli Andreas on erittäin tärkeä pyhä ihminen.

 
Ja sitten tämä edellä mainittu kirjoitus, josta mainitsin kirjoituksen alussa. Kirjoituksen jatkeena on kartat apostoli Andreaan neljästä lähetysmatkasta

Apostoli Andreaan hämmästyttävät lähetysmatkat
Jumalan äidin poisnukkumisen jälkeen Pyhä Andreas aloitti matkan Jerusalemista pohjoiseen. Perimätiedon mukaan hän meni takaisin Pontukseen, sitten Georgiaan, Kaukasukselle ja Etelä-Venäjällä olevalle Azovanmerelle. Sieltä hän meni Donetsille*, Krimille, Dnepr-joelle Kiovaan ja Ukrainan skyyttien luo.

Me tiedämme, että jäi hän Krimille asuen Sevastopolin ja Khersonin kreikkalaisten kanssa. Tiedämme, että siellä oli Pyhän Andreaan järjestämiä ensimmäisen vuosisadan kristillisiä yhteisöjä. Krimiltä ja Kiovan Ukrainasta hän on mennyt pohjoiseen jokea pitkin nykyiseen Moskovaan, Novgorodiin ja sitten Laatokalle (Valamoon).
Aikaisemmin kirjoitettuja kertomuksia ei enää ole olemassa, mutta tämä on hyvin todennäköinen reitti, koska jokikauppa Krimiltä Pohjois-Venäjälle ja Karjalaan (Laatokalle) oli yleistä ja suhteellisen helppoa. Suuret määrät roomalaisia ja bysanttilaisia kolikoita, joita on löydetty Valamosta ja Karjalasta, osoittavat oikeaksi laajan eteläisen kaupankäynnin.

On olemassa myös paikallinen perimätieto, jonka mukaan hän meni Solovetskiin. Vienanmeren Solovetskin saarilta on löydetty joitakin hyvin vanhoja kolikoita, jotka kuvaavat Pyhää Andreaa, mutta emme voi väittää ainoastaan kuvakolikoiden löytämisen perusteella, että hän oli siellä.
Emme voi täysin sulkea pois tätä selitystä, koska se voi olla totta, mutta meillä ei ole historiallista näyttöä sen tueksi. Ymmärrettävästi hän olisi voinut matkustaa Valamosta Solovetskiin lappalaisten poronhoitajien kanssa, jotka liikkuivat Solovitskin alueelle kesällä ja siirtyivät talvella Laatokan suojaisille rannoille.

Vaikka meillä ei ole kovin varhaisia ​​tekstejä, arviot Laatokasta ja Valamosta eivät ole taruja vaan ne ovat perimätietoa. Meillä on 1000-luvun venäläinen teksti ja meillä on myös itse Valamon perimätieto.
Näyttää siltä, ​​että Valamosta hän meni Itämerelle (sitten mahdollisesti Skotlantiin ja takaisin Itämerelle; mutta kuten aiemmin sanoin, tämä ei ole varmaa). Sitten Puolan ja Slovakian kautta Romaniaan, jonne he asettuivat 20 vuoden ajaksi.

Apostoli Andreaan 4. lähetysmatka Pohjolaan

Lopulta hän meni takaisin Sevastopoliin Krimille, Sinopeen* ja sitten Kreikkaan ja hänen määränpäähänsä Patrasiin*. Voimme jäljittää hänen neljännen matkansa paluumatkan, koska meillä on perimätietoa hänestä tästä ajasta Puolassa, Valko-Venäjällä ja jopa Saksassa, vaikka tämä on epäilyttävää.

Meillä on myös vankat perimätiedot hänestä goottien mailla, vaikka ennen goottien siirtymistä Ukrainaan he asuivat Puolassa saksalaisten heimojen rinnalla. Mahdollisesti hän palasi nykyisen Puolan kautta ja heimot, jotka myöhemmin siirtyivät Saksaan, veivät Pyhän Andreaan perimätiedon mukanaan, mutta emme voi sanoa, että hän oli Saksassa.
Palatessaan etelään hän asettui Romaniaan 20 vuoden ajaksi. Siihen aikaan hän liikkui Moldovassa ja Bulgariassa, Tonavalla ja pitkin Mustanmeren rantaa, mutta useimmiten hän oli luolassaan ja sen ympäristössä Derventissä, Dobrogeassa eteläisessä Romaniassa.

Pyhän Andreaan Romanian luola on edelleen pyhä paikka ja Romanian ortodoksit ovat menneet sinne pyhiinvaellusmatkoille lähes kahden tuhannen vuoden ajan.
Tiedämme myös muiden luolien sijainnit, joissa hän asui: Pontusissa Mustanmeren lähellä (nykyisessä Turkissa), Georgiassa, Venäjällä, Romaniassa ja Loutrakissa lähellä Korinttia. Tämä sama mies oli kaikissa näissä paikoissa.

Miksi hän jäi Romaniaan niin pitkäksi aikaa? En aluksi ymmärtänyt tätä itse, mutta näyttää siltä, ​​että hän tunsi olevansa hyvin lähellä romanialaisia, koska he olivat monoteisteja.
Flavius ​​Josephuksen mukaan heidän pappeutensa oli kuten esseniläisillä (Essenes oli juutalainen haara). He olivat naimattomia, tiukkoja kasvissyöjiä, jotka eivät syöneet edes meheviä vihanneksia, vaan vain siemeniä ja pähkinöitä kuten askeettisesti autiomaassa elävät ihmiset.

Dacian yhteiskunta oli hyvin vapaa, naisilla oli hyvä ja tasapuolinen asema, ei sellainen kuin kreikkalais-roomalaista yhteiskunta. Ja dacialaiset eivät pitäneet orjia. Itse asiassa ne olivat siihen aikaan ainutlaatuisia maailmassa, koska heillä ei ollut orjia.
Romanian perintötiedon ja arkeologisten löydösten mukaan dacialaiset tulivat kristityiksi itse Pyhän Andreaan kautta ensimmäisellä vuosisadalla. On luonnollista, että hän olisi tuntenut olonsa kotoisaksi Dacian papiston kanssa ja että he olisivat helposti hyväksyneet hänet ja kääntyneet.

Etiopiasta (Andreas teki myös sinne lähetysmatkan) saadun perinnetiedon mukaan Pyhä Andreas oli myös erittäin tiukka kasvissyöjä. Tämä on mahdollista, koska useimmat muut apostolit olivat naimisissa, mutta sekä hän että apostoli Johannes olivat naimattomia.
He olivat olleet Johannes Kastajan oppilaita ja seurasivat hänen hesychast-perinnettään. (Tarkoittaa kristillistä asketismia?). He olivat kristillisen maailman ensimmäisiä munkkeja ja askeetteja. Jopa meidän ortodoksisessa hymnografiassa (musiikkiin liittyvä kirkkorunous) me muistamme, että Pyhä Andreas oli läheisessä yhteydessä Johannes Kastajaan.

Ortodoksiassa meillä on valintoja: On kasvissyöjä, joskus hyvin tiukkoja, jotka elävät vain leivällä ja vedellä koko elämänsä ajan, ja meillä on myös pyhiä kuninkaita, jotka söivät sian- ja naudanlihaa.
Hän oli Romaniassa kaksikymmentä vuotta ja mielestäni hän rakasti tätä maata enemmän kuin mitään sen jälkeen, kun hän oli ollut Kristuksen kanssa. Uskon, että Jumala antoi sen lohdutukseksi, koska hän oli ollut sellaisilla vaikeilla lähetysmatkoilla.

Meillä on kuvauksia paikoista, joihin hän ei ollut tervetullut joutuen samalla lähtemään ja kokemaan epätoivoa. Asiat olivat usein hyvin vaikeita, varsinkin kun hän oli slaavilaisilla mailla, joissa ihmisiä yhä uhrattiin.
Voit kuvitella, että hän oli kyllästynyt tähän ja kun hän tuli dacialaisten luo, joilla ei ollut orjia, joissa miehet ja naiset olivat tasa-arvoisia, missä juutalaiset ja kreikkalaiset hyväksyttiin samalla tavalla, ja missä oli askeettisia erakko-pappeja, niin pystyt ymmärtämään, kuinka helposti hän mahtui heidän joukkoonsa.

Hän pystyi opettamaan ja hän oli onnellinen siellä. Itse asiassa he ajattelivat, että hänen tuomansa uskonto ei ollut pelkästään parempi kuin heidän omansa, vaan jatkoa heidän vanhalle uskonnolleen. He näkivät, että heidän alkuperäisen uskontonsa antoi aavistuksen kristinuskosta.
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, ja voit ymmärtää, miksi romanialaiset muistavat hänestä enemmän kuin mistään muusta perimätiedosta.

Romanialaisen perimätiedon mukaan hän meni Chersoniin Krimille ja sieltä Sinopeen Makedoniaan, ja saarnasi vähän Epiruksessa* (nykyisen Pohjois-Kreikan ja Etelä-Albanian alueella). Vaikka meillä on viittauksia vanhoihin kirjoituksiin, joita hän saarnasi Epiruksessa, niin meillä ei ole sieltä paikallisia perimätietoja. Muita mainitsemiani sivustoja tukevat sekä kirjoitettu sana että suulliset perinteet.

Kirjoituksessa mainittuja paikkoja tähdellä merkittyjä paikkoja:

* Donets on Donjoen oikeanpuoleinen eli läntinen sivujoki Etelä-Venäjällä ja Ukrainassa.
* Sinop on kaupunki Mustanmeren rannalla Turkissa https://fi.wikipedia.org/wiki/Sinop

* Patras on kaupunki Kreikassa  https://fi.wikipedia.org/wiki/Patras
* Epirus https://en.wikipedia.org/wiki/Epirus


* Aramean kielestä käännetty Uusi Testamentti kokonaan täältä

Alla kartat apostoli Andreaan kolmesta ensimmäisestä lähetysmatkasta


Apostoli Andreaan 1. lähetysmatka
Apostoli Andreaan 2. lähetysmatka
Apostoli Andreaan 3. lähetysmatka


Kun lukee ja ymmärtää tämän kirjoituksen, niin eikö tunnukin erikoiselta historiallisena faktana kerrottu virallinen tieto, jonka mukaan kristinusko tuli Suomeen vasta Ruotsin vallan aikaan alkaen 1200-luvulta!
 

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Armeijassa marraskuussa 1976


7.6.-19 Armeijassa marraskuussa 1976: Armeija-ajan tapahtumat saavat jatkoa, kun tarkastelen marraskuun 1976 päiväkirjaani. Lokakuun toiseksi viimeisenä päivänä saimme isorokkorokotuksen. Liekö sillä ollut vaikutusta siihen, että heti marraskuun alussa olin kaksi päivää flunssassa.
Perjantaina marraskuun viides päivä pääsimme ensimmäisen kerran käymään kotona. Minun ja muutaman Etelä- Pohjanmaalta tulleen varusmiehen kohdalla matkustaminen tarkoitti aivan eri asiaa kuin kaikilla muilla, jotka asuivat eteläisessä Suomessa. Käytännössä koko päivä meni matkustaessa, ensin junassa Helsingistä Joensuuhun ja sieltä linja-autolla Juukaan. Ja lisäksi Joensuussa jouduin odottamaan oikean linja-autovuoron lähtöä. Niinpä päivän harjoitukset jäivät tekemättä.
Matkustaminen oli muiden kohdalla ilmaista, mutta minä olin tässäkin asiassa poikkeus. Litteraksi sanottiin juna- tai bussilippua, jonka jokainen varusmies sai ilmaiseksi edestakaiseen matkaan. Junalla matkustaminen oli ensisijainen vaihtoehto, bussilippu oli täydentävä vaihtoehto kulkemiselle. Junalippu myönnettiin lähimmälle rautatieasemalle. Niinpä minun litterassa ilmainen matka oli merkitty aina Nurmekseen saakka, vaikka se oli Juukaa 50 km pohjoisempana. Ja sitten minulle oli kirjoitettu ilmainen bussilippu Nurmeksesta Juuan Vihtasuolle
Tämä tarkoitti sitä, että minun olisi pitänyt kiertää junassa Pielisen itäpuolelta ja sitten nousta bussiin takaisin kohti etelää. Tällä tavalla matka-ajasta olisi tullut monta tuntia pitempi. Niinpä jouduin ostamaan vähillä rahoillani bussilipun Joensuusta ehtiäkseni ajoissa kotiin Juukaan, joka on vajaa 100 km Joensuuta pohjoisempana. Armeija oli tässä littera-asiassa täysin joustamaton, mutta näinhän se byrokratia toimii, sillä muutoin se ei olisikaan oikeaa byrokratiaa.
Viikonloppuna kotona ehdin juoksemaan 12 km:n kovavauhtisen harjoituksen ja sunnuntai-aamuna rauhallisen 20 km:n lenkin. Niinpä viikon aikana juostut kilometrit nousivat yli 60 kilometrin. Toisin sanoen se ei ollut paljon mitään. Iltapäivällä piti sitten jo lähteä takaisin kohti Santahaminaa. Ilmoittautuminen komppanian päivystäjälle oli tehtävä klo 24 mennessä. Kaukojuna Joensuusta saapui Helsingin rautatieasemalle kuitenkin vasta klo 23 jälkeen ja sitten oli vielä noustava Santahaminaan vievään siniseen bussiin, jonka numero oli 86. Niinpä kello oli jo vartin yli puolenyön saapuessani perille. Tämä tarkoitti sitä, että loma-anomukseeni minun piti tehdä aina lisäys, jossa pyysin saapumiselleni lisäaikaa puoli tuntia perustelujen kanssa. Anomukset hyväksyttiin aina, joten siinä asiassa ei ollut ongelmia.
Vaikka me kaikki alokkaat olimme päässeet käymään viikonloppuna kotona, niin poistuminen Santahaminan alueelta iltavapaalle ei kuitenkaan ollut mahdollista ennen asekokeen suorittamista. Mikä oli tämä asekoe? Se tarkoitti sitä, rynnäkkökivääristä piti poistaa kaikki irralliset osat aselippaasta lähtien. Osat laitettiin vieretysten maahan, sitten piti suoristautua, tehdä asento ja sen jälkeen maassa olevat osat piti koota takaisin paikoilleen rynnäkkökivääriin.
Meille urheilujoukoissa olleille alokkaille oli asetettu paljon kovemmat vaatimukset verrattuna muihin yksikköihin. Iltaloman saamisen ehtona oli, että meidän piti purkaa ja koota rynnäkkökivääri 30 sekuntin eli puolen minuutin aikana. Ja siinä välissä piti vielä ehtiä tekemään asento. Huhupuheina saimme kuulla, että muissa yksiköissä aikaraja oli minuutti eli puolta pitempi aika. Vaatimukset meitä urheilijoita kohtaan olivat täten paljon kovempia verrattuna muihin varusmiehiin.
Aseen purkamista oli jokaisen pakko harjoitella, koska muuten testin läpäiseminen ei olisi onnistunut. Harjoittelu tapahtui iltasella vapaa-aikana omaan tahtiin tuvan lattialla. Koska olen käsistäni vähän hitaan kömpelö tällaisissa teknillisissä tehtävissä, niin minulla oli vaikeuksia saada kivääriä purettua ja koottua puoleen minuuttiin. Itse asiassa en onnistunut pääsemään siihen aikaan kertaakaan harjoituksissani. Jotkut olivat hurjan nopeita käsistään, kuten keihäänheittäjä Lasse Papinaho (myöhemmin hän oli mm. naisten keihäänheiton tulevan olympiavoittajan Heli Rantasen valmentaja). Lasse purki ja kokosi kiväärin noin 16-17 sekunnissa.
Harjoittelun jälkeen koitti totuuden hetki. Mielessä lienee monella ollut iltaloman retki. Olimme ryhmittäytyneet asekokeeseen toisen jääkärikomppanian punatiilisen vanhan kasarmirakennuksen edustalle. Jalkojen vieressä oli rullalta pyöritetty vihreä matto, jonka päälle irrotettavat osat piti laittaa. Meitä oli vierekkäin 3-5 kokeen suorittajaa omalla vuorollaan. Päätin tehdä kokeen rauhallisesti ja onnistuin siinä, koska aikani oli 29 sekuntia eli läpäisin testin heti ensimmäisellä yrityksellä. Tyytyväisyyteen oli aihetta.
Joillekin etukäteen nopeammille kävi huonommin, koska he sähläsivät osia kasatessaan ja joutuivat uusimaan suorituksensa. Mutta kaipa oli niin, että jokainen sai luvan iltalomaan muutaman yrityksen jälkeen, vaikka ei olisi suorittanut testiä puoleen minuuttiin. Minulle iltalomalla ei ollut mitään merkitystä, koska 11 kuukauden aikana kävin ainoastaan kaksi kertaa iltalomalla. Kerran Juuan Vihtasuolta kotoisin olleen poliisi Heimo Halosen luona Pitkänsillan lähellä ollessa kerrostalohuoneistossa ja toisen kerran kävin ainoastaan kääntymässä rautatieasemalla palaten heti takaisin Santahaminaan. Santahaminan saarella ja sen viereisellä alueella oli ihan hyvä harjoitella, joten ei ollut mitään syytä lähteä muualle, koska en koskaan käynyt ravintoloissa tai vastaavissa paikoissa kuten monet muut.
Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta lisää edellä  mainitsemastani Heimo Halosesta. Yli kolme vuotta myöhemmin 17.2.1980 olin Heimon luona Helsingissä tultuani edellisenä iltana jalan hiusmurtuman takia Portugalin harjoitusleiriltä. Lake Placidin talviolympialaisten miesten 15 km:n hiihto oli sinä sunnuntaipäivänä. Olimme television äärellä ja sanoin Heimolle ennen hiihdon alkua, jotta Juha Mieto voittaa kilpailun. Siihen Heimo totesi, että "ei voita, vaan häviää sadasosalla". Kun Mieto tuli maaliin ja selostaja totesi asian, niin Heimo kirosi raskaasti ja lisäsi, että "mitäs minä sanoin!" Tällaiset erikoiset tapahtumat jäävät yleensä mieleen.
Marraskuun 9. päivä on harjoituskirjassani maininta, jonka mukaan juoksin 13 km Espoon Laajalahden ympäri. Tämä tarkoitti sitä, että meidät yleisurheilijat vietiin ensimmäisen kerran armeijan bussilla Otaniemeen Otahalliin. En koskaan harjoitellut tässä vanhassa Suomen ensimmäisessä urheiluhallissa, vaan juoksin aina yksin Laajalahden ympäri. Tällä ensimmäisellä kerralla kiersin vain yhden kierroksen, mutta muulloin yleensä kaksi kierrosta.


Myöhemmin keväällä erään Otaniemen matkan aikana bussi pysähtyi liikennevaloihin ja vieressä seisoi nuoren vaalean neitokaisen ohjaama valkea auto. Olin aivan hänen kohdallaan yläpuolella istuessani bussin penkillä. Auton kyljessä oli teksti "Miss Suomi Armi Aavikko". Harvassa olivat ne ihmiset, jotka eivät tienneet siihen aikaan, kuka oli Armi Aavikko. Vain muutama metri erotti meidät siinä yllättävässä hetkessä, välissä tosin oli kaksi autonlasia.
Armeijakavereita olen muistanut päiväkirjassani muutamalla rivillä. Teuvon (Karvonen) kanssa juoksi kovavauhtisen harjoituksen ja seuraavana päivänä Matti Koivisto-Rajalan kanssa Pirkkolan urheilupuistossa. Matti kertoi, että heillä Jalasjärvellä kasvatettiin broilereita. Meille itäsuomalaisille broilerien kasvattaminen oli täysin vierasta. Siipikarjasta ainoastaan munintansa lopettaneet teurastetut kanat olivat tuttuja, mutta muista siivekkäistä ei  tiedetty paljoakaan.


Valapäivä oli Santahaminassa perjantaina marraskuun 19. päivä. Mitään mielikuvaa ei jäänyt koko tapahtumasta; kaipa en kokenut koko asiaa kovin tärkeäksi. Valan vannoneena emme olleet enää alokkaita vaan jääkäreitä. Imatralainen pituutta lähes 750 hypännyt Jukka Vastamäki oli tullut saarelle omalla autollaan. Koska meillä oli sama suunta, niin pääsin hänen kyydissään Imatralle saakka mennessämme pidennetylle valalomalle. Jäin liftaamaan tienvarteen. Kävi hyvä säkä, sillä pääsin pulskan jo ikääntyneen kaupparatsun kyytiin. Mersun kyydissä olisin päässyt vaikka Kajaaniin saakka, mutta Juuan Vihtasuon kohdalla hän sai jatkaa ilman juttelukaveria.
 

 

Vierasblogi: Koti, uskonto ja isänmaa


Koti, uskonto ja isänmaa

Heikoin lenkki

Talvisodassa suomalaisten tunnukseksi tuli ”Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sen esitti ylipäällikkö Mannerheim ensimmäisessä sodan ajan päiväkäskyssään.
Se oli erinomainen tunnus, jossa tiivistyi olennainen. Siinä ei puhuttu yhteiskuntajärjestyksestä, valtiosta tai länsimaisesta kulttuurista, saati kirkosta, kapitalismista tai itsenäisyydestä, valtioiden nimistä tai aatteista.

Kaikki nämä kyllä olivat tavalla tai toisella asiassa mukana, mutta koti, uskonto ja jopa isänmaa olivat sellaisenaan konkreettisempia ja läheisempiä.
Uskonto oli tietenkin tuossa tilanteessa hyvin konkreettisesti vaarassa ja samoin myös isänmaa, jonka luovuttaminen O.V. Kuusisen ja kumppanien hallintaan olisi johtanut piankin arvattaviin seurauksiin.

Myös koti oli monessakin mielessä uhanalainen. Suurin osa kansaa eli yhä maataloudesta, jonka kollektivisointi kaikkine seuraamuksineen oli odottamassa. Kommunismin vanha perheen hävittämisen ohjelma oli sillä hetkellä tosin jäissä, mitä meillä eivät ainakaan kaikki ymmärtäneet, mutta olihan pelkoihin silti hyviä syitä myös tässä suhteessa.
Mannerheim otti tuon tunnuksen mitä luultavimmin entiseltä työnantajaltaan, Venäjän armeijalta, jossa julistettiin taisteltavan ”Uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta” (Za veru, tsarja i otetšestvo).

Wikipedia ehdottaa, että tunnus olisi peräisin Saksan naisille aikoinaan esitetystä kehotuksesta keskittyä kolminaisuuteen ”Kirche, Küche und Kinder” (Kirkko, kyökki ja kakarat).
Tätä tulkintaa voi pitää täysin mielettömänä.

Mikään ei tosin ole niin mieletöntä, ettei sitä voisi kuvitella kohtaavansa nykyisessä julkisessa sanassa.
Tämän päivän hesarissa on otsikko: ”Luoma: Kansallisaate ei saa pohjata menneeseen”. Siinä viitataan arkkipiispan kirkolliskokouksessa pitämään puheeseen, jota myös lyhyesti referoidaan.

Itse asiassa arkkipiispa näyttää sanoneen, että ”pulmallinen kansallismielisyys katsoo tulevaisuuden sijasta menneeseen -ja usein vielä sellaisen menneeseen, jota ei koskaan ollut”.
Tämä on toki toista kuin sen vaatiminen, ettei kansallismielisyys saisi pohjata menneeseen. Mihin kummaan se sitten voisi perustua? Ja mitä oikeastaan on pulmallinen kansallismielisyys ja missä sen pulmat ilmenevät?

Ensinnäkin täytyy huomauttaa, ettei tunnusta ”koti, uskonto ja isänmaa” enää käytetä, ainakaan kansallismieliset eivät sitä käytä. Pari kertaa olen sen tainnut nähdä ja silloinkin hieman kainostellen esitettynä.
Syykin on selvä. Uskonto samaistetaan meillä hyvin pitkälti kirkkoon, jonka asettaminen isänmaan ja jopa kodin rinnalle särähtää pahasti.

Tosiasiahan on, että kirkko on viime vuosikymmeninä keskittynyt mielistelemään kulloinkin pinnalla olevia radikaaleja muotiaatteita, joihin kansallismielisyys ei todellakaan kuulu.
Toki uskonto on eri asia kuin kirkko, mutta tuskin keneltäkään on voinut jäädä huomaamatta se, että kirkko itse asiassa näyttää paradoksaalisesti suosivan muita uskontoja kuin sitä, mitä on ollut tapana nimittää kristillisyydeksi.

Kirkko on siinä määrin poliittisesti leimautunut, ettei se enää kykene toimimaan kansallisesti yhdistävänä tekijänä tai toimii siinä huonosti. Toki kirkon perinteet ovat asia, joita jokainen kansallisuusaatteen kannattaja ainakin jossain määrin kunnioittaa, vaikka sen syntilistakin toki on pitkä ja vaikuttava.
Mutta ”identiteettiä rakentava taju omasta kansallisuudesta” on tärkeä osa ihmisen minuutta, tunnustaa sentään myös arkkipiispa. Hänenkin mukaansa on ”arvokasta, että voimme tuntea olevamme nimenomaan suomalaisia”. Tässä suhteessa hän näyttää olevan kansan enemmistön kanssa saamaa mieltä.

Mutta ongelmalliseksi nationalismi arkkipiispan mukaan tulee silloin, kun se kääntää kansakunnan huomion ylikorostuneesti sisäänpäin ja katsoo menneisyyteen, vieläpä sellaiseen, jota ei ole koskaan ollut.
Tästä on tietenkin oltava samaa mieltä. Ei maailmassa pärjää tuijottamalla menneisyyteen, saati ylikorostuneesti tuijottamalla.

On aina ja etenkin tällaisena muutosten aikana, kiinnitettävä mitä suurinta huomiota tulevaisuuteen ja niihin tekijöihin nykyisyydessä, jotka ennen pitkää uhkaavat kansakunnan eheyttä ja menestystä, mikäli saavat vapaasti rehottaa.
Arkkipiispa puhuu vertauksin ja tunnuskuvin, mutta hänen kohteenaan näyttää olevan sellainen kansallismielisyys, joka pyrkii huolehtimaan myös kansakunnan tulevaisuudesta.

Hän väittää, että merkittävänä uhkana olisi eristäytyminen, jota tuollainen sisäänpäin kääntynyt ja menneisyyteen katsova nationalismi juuri edustaa. Sen vastakohtana on sitten maailma, joka on ”yhä enemmän yhtä”. Tuo yhä suurempi yhtyminen ilmeisesti tapahtuu myös Euroopan yhteisön piirissä ja sen vastustaminen näyttäisi olevan jonkinlaista syntiä.
Muistuupa mieleen arkkipiispa Wikströmin uhoaminen siitä, että rajoittava siirtolaisuuspolitiikka (en nyt muista tarkkaa sanamuotoa) olisi syntiä. Presidentti Koivisto kyseli sarkastisesti, miten sellaista syntiä oikein tehdään.

Mutta Koivistohan ei ollut teologi. Synti on sydämen luopumista Jumalasta, muistelen rippikoulussa oppineeni. Luoma taas selittää, että ”kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointi ei voi perustua eristäytymiseen, kaunaan, viholliskuviin tai oman erinomaisuuden korostamiseen muiden ihmisten, muiden kansanryhmien tai muiden kansakuntien kustannuksella”.
No eipä tietenkään. Hyvinvointi ei perustu synteihin enempää kuin synnittömyyteen. Se perustuu tuotantoon ja sen tulosten järkevään jakamiseen.

Ei kyse tosiaankaan ole siitä, että me voisimme antaa toisille kansakunnille hyvinvointia omastamme jakamalla, vaikka sitä haluaisimmekin.
Koko se joukko, joka haluaa pysyä radikaalin muodin (radical chic) taikapiirissä, näyttää pitävän maailman napana itseään ja omaa kuviteltua hyvettään. Kirkko on oman käsitteistönsä puitteissa rynnännyt hyvesignaloijien kärkijoukkoon.

Se on huono paikka ja todistaa kykenemättömyydestä katsoa eteenpäin enempää kansakunnan kuin uskonnonkaan olemassaolon perusteiden kannalta.
Käynnissä olevan kansainvaelluksen kannalta on herttaisen yhdentekevää, millaisin motiivein yksilöt äänestävät tai jakavat rahojaan. Oleellista on se, miten valtio hoitaa oman kansallisen yksikkömme politiikkaa kansakuntien joukossa. Oleellista on, ettei meille päästetä syntymään sellaisia rinnakkaisyhteiskuntia, jotka omassa maassamme perustuvat täysin erilaiseen arvomaailmaan.

Tässä asiassa ei auta tuijottaa enempää menneisyyteen kuin nykyisyyteen. Kysymyksessä eivät ole yksilöiden hyveet tai paheet, synnit tai synnittömyys, vaan kulttuuriset ryhmät ja niiden taipumus käyttäytyä.
Huolenpito oman kansakuntamme elinehdoista on meidän ja vain meidän tehtävämme. Muut huolehtivat ja heidän täytyy huolehtia omasta ryhmästään.

Keskinäinen huomaavaisuus ja tietty solidaarisuus kuuluvat asiaan, mutta ne eivät saa pimittää itse pääasiaa.
Tahallinen tai tuottamuksellinen oman asian vahingoittaminen pysyy sellaisena kuin se on riippumatta siitä, millaisin motiivein sitä harjoitetaan.

Kirkolla on peiliin katsomisen paikka.
 
Timo Vihavaisen Vierasblogi on otettu täältä