Vartijana Santahaminan sillalla joulukuussa 1976

6.9.-19 Vartijana Santahaminan sillalla joulukuussa 1976: Olemme siirtyneet syyskuun puolelle ja siitä on jo kolme kuukautta, kun edellisen kerran kerroin armeija-ajastani. Kesällä on muutakin tekemistä kuin istua ja lisätä uusia juttuja blogiin. Se edellinen armeija-ajan juttu löytyy täältä, jatkan siitä https://jouninkootut.blogspot.com/2019/06/armeijassa-marraskuussa-1976.html

Sotilasvala oli vannottu, kotona käyty ja palattu takaisin Santahaminaan. Marraskuu vaihtui joulukuuksi ja samalla tuli ensimmäinen vartiovuoro. Santahaminassa oli muutamia vartiopisteitä, oliko niitä kolme, neljä vai viisi, niiden määrä en pysty enää muistamaan. Ja jos en muista väärin, niin vartiointivuoron kesto oli kaksi tuntia kerrallaan, sitten oli neljä tuntia vapaata, jolloin tarjolla oli yllin kyllin syötävää ja oli mahdollista vaikka torkahtaa. Tauon jälkeen itse kukin vietiin takaisin omalle vartiointipaikalleen.

Kaikki vartiointivuoroni osuivat Santahaminan mantereesta erottavalle sillalle, jossa piti tarkistaa saareen tulevat kulkijat. Moni on varmaan vuosikymmenten aikana katsonut elokuvan Uuno Turhapuro armeijan leivissä https://fi.wikipedia.org/wiki/Uuno_Turhapuro_armeijan_leiviss%C3%A4 Tässä elokuvassa tulee hyvin esille Santahaminan silta, jota pitkin Vesa-Matti Loiri yrittää livahtaa pois saarelta vartijan (Riki Sorsa) katseen edessä. Toisella yrityksellä hän onnistuukin siinä.

Sillan keskellä oli vartiokoppi, jonka edessä piti seistä rynnäkkökivääri olalla. Lippaassa oli ihan oikeat kovat panokset, joten vartiointitehtävään piti suhtautua kaikella vakavuudella ja vastuullisesti. Santahaminaan liikennöi sininen bussi numero 86, joka lähti Rautatieaseman edestä. Siihen aikaan saarelle tulevia busseja ei kuitenkaan koskaan tarkastettu, mikä oli sinänsä erikoista. Niinpä bussit eivät edes vähentäneet vauhtia vartiopisteen kohdalla mennessään saarelle.

Mutta henkilöautoilla ja pyörillä ajavat kuten myös jalan saapuvat saarelle suuntaavat kulkijat piti tarkistaa. Heillä piti olla kulkulupa tai sitten sen puuttuessa saarella asuvan piti tulla heitä vastaanottamaan. Tästä oli vartijoille annetut selvät ohjeet. Mutta mikä olikaan todellisuus?

Nähtävästi käytäntö oli löystynyt ohjeiden noudattamisen suhteen, sillä omalla vuorollani kulkijoiden joukossa oli useita niitä, joilla ei ollut mukana vaadittavaa kulkulupaa tai ketään vastaanottajaa ei ollut vastassa. Koska kieltäydyin päästämästä heitä eteenpäin, niin kielto aiheutti ärtymystä ja jopa kiroilua. Monet kertoivat, että normaalisti kuulemma päästetään, mutta selitykset eivät auttaneet. Sanoin heille jokaiselle, että tulosuunnassa sillan päässä on puhelinkioski, sieltä voi käydä soittamassa vastaanottaja, jos on asiaa. Jotkut tekivätkin niin. Tarkasta ohjeiden noudattamisesta sain tiukan vartijan leiman, mutta koska ohjeet olivat selkeitä, niin eihän niitä voinut lähteä muuttamaan pelkkien selitysten avulla.

Vartiovuoroja oli joulukuun alussa kaikkiaan viiden vuorokauden aikana. Lisäksi niiden välissä yhtenä päivänä ehdimme käymään suunnistamassa Tuusulassa Hyrylän silloisen varuskunnan alueella. Minulle suunnistaminen on ollut aina liian vaikeaa aina silloin, kun suunnistaminen tapahtuu juosten. Kävellen ei sitä vaikeutta ole, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin yritin suunnistaa juosten, esim. kouluaikaan, niin kertaakaan en päässyt maaliin. Aivojeni alueella on varmaan sellainen heikkous, joka estää hahmottamiskyvyn karttaan juoksun aikana. Juuri siksi kilpasuunnistus ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään.

Hyrylässäkään en varmaan olisi löytänyt rasteja, mutta heti alkumatkasta paljaalla kalliolla tapahtuneen kaatumisen seurauksena loukkasin molemmat polvena niin pahasti, että niistä vuoti verta. Niinpä tarjoutui hyvä syy keskeyttää suunnistus siihen paikkaan. Vaikka se teki kipeää, niin toisaalta se oli helpottavaa, koska olisi ollut noloa keskeyttää suunnistus pääsemättä maaliin saakka. Mutta siinä tilanteessa keskeyttämiseen oli hyvä syy, sen saivat todeta muutkin mukana olleet.

Mutta jos kyseinen tapahtuma olisi tapahtunut juoksukilpailussa, niin varmasti olisin jatkanut matkaa. Vastaava paljon pahempi kaatuminen sattui sitten paljon myöhemmin vuodenvaihteessa -81/-82 Madeiran kv. uudenvuodenjuoksun viimeisellä kilometrillä, kun kaaduin erittäin pahasti kadussa olleeseen monttuun, mutta matka jatkui kivusta huolimatta. Tästä tapauksesta sitten joskus toiste…

Joulukuun alku vuonna 1976 Helsingissä oli kylmä ja myös lunta oli jo ohut kerros. Yksi voimakas muisto on jäänyt erityisesti mieleeni niistä hetkistä, kun seisoin sillalla myöhäisenä iltahetkenä. Kahden tunnin vartiovuoron aikana paleli kylmän viiman puhaltaessa ja samalla sain seurata lähellä kulkenutta uutta matkustaja-alusta. Olin kuin aitiopaikalla, kun juuri valmistunut uudentyyppinen matkustaja-alus Finjett lipui silmieni edessä illan pimeydessä täydessä valaistuksessaan.

Koin yllätyksen, kun etsin tätä juttua tehdessäni tietoja tästä aluksesta. Wikipedian  https://fi.wikipedia.org/wiki/GTS_Finnjet mukaan aluksen käyttöhistoriassa on seuraavat sanat: ”Ensimmäinen neljän päivän koematka alkoi 9. joulukuuta 1976”. Seisoessani sillalla ja nähdessäni Finnjetin kyse oli todennäköisesti joulukuun neljännen tai viidennen päivän illasta. Harjoituspäiväkirjani mukaan olin niinä päivinä vartiossa. Jos wikipedian tieto on oikea, niin silloin näkemäni Finnjet oli ehkä ainoastaan pienellä ajelulla Helsingin edustalla ennen varsinaista pitempää koematkaa. Kovin moni ei liene päässyt näkemään aiemmin tätä Suomen kaikkien aikojen tunnetuinta ja kuuluisinta alusta vesillä.

Vartiointijakson viimeinen vuoro päättyi joulukuun kuudennen päivän aamuvuoroon. Oli Suomen itsenäisyyden 59. vuosipäivä. Minulla oli aivan ähky olo, koska en ollut päässyt juoksemaan yli kahteen vuorokauteen ja koska ruokaa oli ollut tarjolla vartiointivuorojen välissä aivan liikaa. Tosin pelkkä ruuan runsaus ei aiheuttanut ähkyä, mutta liiallinen syöminen tuntui vatsassa. Tiesin, että juokseminen häivyttää ähkyn, mutta siihen ei vielä ollut tilaisuutta, koska oli itsenäisyyspäivä.

Vartiointivuoron päätyttyä olin siinä pienessä varusmiesten joukossa, joka kuljetettiin Hietaniemen hautausmaalle Mannerheimin hautakiven äärelle. Kaipa sinne joku upseeri muistoseppeleen laski ja sitten oltiin hetki hiljaa. Kovin on hämärät muistoni tästä käynnistä, mutta hämäräähän se oli muutenkin joulukuussa myös Helsingissä.

Mutta sitten iltasella olin vapaa kaikista pakollisista tehtävistä, joista edellä mainitsin. Finjettin näkeminen on jäänyt elävästi muistin sopukoihin, mutta vastaavan elämyksen sain kokea myöhään itsenäisyyspäivän iltana, kun lähdin pitkälle juoksulenkille. Harjoituspäiväkirjaani olen merkinnyt, että juoksin 26 km löysää noin 4.10-4.15 minuutin kilometrivauhtia. Koko edellisen vartiointiviikon aikana olin juossut yhteensä vain alle 40 km, mutta nyt oli aikaa myös pitkälle lenkille.

Hölkkäsin sillan kautta Laajasalon alueelle ja siitä edelleen Roihuvuoren alueelle. Jossain matkan varrella oli pururata, jonka kävin kiertämässä, koska se toi vaihtelua pelkällä asfaltilla juoksemiseen. Tämä olikin ainoa kerta koko armeija-aikana, kun kävin juosten Laajasalon ulkopuolella. Koska oli itsenäisyyspäivän ilta, niin kaikkialla oli hiljaista. Tuntui, että olin ainoa, joka oli ulkona liikkeellä.

Mikä olikaan se elämys, jonka koin pitkän juoksulenkin aikana? Alueella oli paljon kerrostaloja ja näiden kerrostalojen ikkunoihin liittyi voimakkaana kokemani elämys. Jokaisen ikkunan kohdalla näytti palavan kynttilä! Tällä tavalla kodeissa kunnioitettiin itsenäisyyspäivää. Tämä oli se juoksun aikana kokemani kohokohta. Mitään vastaavaa en ollut aiemmin nähnyt, koska olin asunut aina maalla, jossa lähimpään naapuriin oli matkaa kilometrin verran. Eikä maalla siihen aikaan laitettu ainakaan kovin yleisesti kynttilöitä palamaan ikkunoiden viereen edes itsenäisyyspäivänä. Mutta nyt minua sivistettiin kesken juoksun. Sellaista sanomaa äänettömästi valoa antavat kynttilät tuntuivat viestittävän jatkaessani matkaa Helsingin kaduilla itsenäisyyspäivän iltana vuonna 1976.