6.2.-19 Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 1
Jo aiemmin julkaisin kahden juukalaisen sotavangin
kertomukset siitä, miten he joutuivat vangiksi talvisodan alkupäivinä, heidän vankeusajastaan
ja vapautumisestaan. Haastattelukertomukset sanasta sanaan löytyvät täältä osa
1 https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-1.html
ja osa 2 https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-2.htmlTällä kasetilla on haastateltu kahta juukalaista miestä, jotka joutuivat erilaisten vaiheiden jälkeen sotavangiksi jatkosodassa, toinen Karjalan kannaksella ja toinen Vienan Karjalassa. Toisen miehen sota vei kauas Vologdan työleirille ja toisen tie vei sairaalaan Pietariin.
Tähän ensimmäiseen osaan on kirjoitettu c-kasetin
a-puoli, jatko löytyy seuraavasta kirjoituksesta, jonka linkki on tämän
kirjoituksen päätteenä. Suluissa olevat tiedot ovat omia lisäyksiäni.
Kirjoituksessa on paikallista juukalaista murretta, toivottavasti se ei
häiritse lukemista liian paljon.
Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 1
P.A: Tässä meillä on taas koolla kolmen miehen
porukka, nuorin haastattelemassa ja kaksi, joita sitoo yhteinen kohtalo, sodan
aikainen matka tuonne kauaksi naapurimaahan, ei turistina eikä vapaaehtoisena
vaan tällä kertaa väkisin vietynä. Tässä ikäjärjestyksessä Toivo Kainulainen Kalavaaran
talosta Kajoosta, tunnettu Kalavaaran Toivona. Viljo Louhelainen, jonka juuret ovat Nunnanlahden kylässä ja jonka taipale
sieltä lähti. Taipale on kuljettu monivaiheisena ja jälleen ollaan kotipitäjän
kamaralla. Täällä nyt tällä kertaa omassa osakehuoneistossa ja kesämökissä
aikaansa viettäen. Milloinkas sinä Toivo olet syntynyt?
Toivo: Kaksikymmentäyksi (1921).
P.A: Ja sinä olet nyt ikävuosiltasi?Toivo: Viiskymmentäkaheksan vuotta.
P.A: Joo, 58 vuoden ikäinen. No, sinä Viljo olet
nuorempi
Viljo: Joo, minä olen syntynyt kakskymmentäneljä
(1924), kokonaisii vuosii on nyt viiskymmentäviisi.
P.A: No eihän tuossa nyt huikeata eroa ole, kolme
vuotta pojilla iässä eroa. No, mitenkäs se viime sota teidän kohdaltanne meni?
Montako vuotta tuli sinulla Toivo oltua niissä kirjoissa, kun lasketaan nämä
vaiheet yhteen?
Toivo: No siinä vähän yli, niin no, se on
neljäkymmentäneljä, viisi. Neljä vuotta.
P.A: Kaikkiaan. No entäs?
Viljo: Minulla tuli kaks vuotta, vähän yli. Tuli se
lokuusta joulukuuhun.
P.A: Kaksi vuotta, jotka olivat aika lailla noin
sellaisia, jos ei tapahtumista, niin ainakin kokemuksista hyvin rikkaita
vuosia.
Viljo: No sitähän ne olivat
P.A: Minkäslainen se Toivo oli elämä Kajoossa ennen sotia siellä Kalavaarassa, joka on yläkaupoilta
sentään yhdeksän kilometrin päässä? Arvasinko oikein?
Toivo: Ihan oikein. No, toisenlaista kuin nyt. Ei
ollut autoja, polokupyörä kyllä oli. Meillä nimittäin oltiin, meilä kuoli isä, siskotytön
kanssa vuonna kolomekymmentäneljä (1934). Myö oltiin kyllä perillisiä siitä
lähtiin. Sielä kotona joskus oltiin, sielä asu vieraat meilä. Sitten oltiin,
äitin mukana oli Aino, se sisko ja
minä olin suuriman osan Rinteelä
setän luona. Näin tämmöstä se oli. Meillä ei ollu karjoo, ei mitään, myö
jiätiin. Minä oli vaille neljätoista vuotta vanaha ja sisko oli tuomonen
yheksän vuon vanaha , kun isä kuoli ja äiti mäni toisiin naimisiin ja hiän mäni
mänöjään. Minä en oekeen sopeutunut siihen uuven isännän souviin, sisko oli
siinä, minä kyllä olin enimmäkseen setän luona. Ja sieltä setän luota lähettiin
siitä sotaväkkeen neljäkymmentäyks (1941).
P.A: Sinä sanoit Rinteelässä vai?
Toivo: Rinteelässä
Petrovaarassa
P.A: Petrovaaran
Rinteelässä?
Toivo: Joo, se oli setä mulle. Kyllä. Sinähän olit
siellä opettajana.
P.A: Tunnen minä sen Rinteelän ukon.
Toivo: Sehän on nyt kuollut.
P.A: Niin on ja Elman
tunsin hyvin, sehän oli, ei ollut ihan oppilaana kuitenkaan mutta. Ja olin Simon ja Elman häissä ja kaikkee tuommoista.
Toivo: Se on semmonen juttu, kun se oli se Rinteelän Olli, tämä Elman veli,
se oli niin kun parihi kertoo suonu lykkäästä jostaan syystä, niin hän män yhtä
mukkoo sinne Kuopijoon. Kuopiossa kävi niin fiksusti, jotta
sitten, kun se yö oltiin, kun mäntiin, siellä kasarmilla. Ja huomenna tuli
sitten, oltiin rivissä, aserivissä. Se meijän välistä se katkesi se osa, joka
lähti Kajaaniin (naurua) ja se näin
ollen joutu Ollikin Kajaaniin ja minä jäin siitä
serkkumiehestä tänne Kuopioon. Kuopiossa kerittiin hätäsesti olla noin
kaksi ja puoli kuukautta, siks jotta valat tehtiin. Sittenhän sitä jo kesäkuun
puolella lähettiin tänne Tohmajärvelle.
P.A: Ja Tohmajärveltä
sitten Kann..
Toivo: Joo, Tohmajärvellä
kasattiin se meijän porukka, siellä oli tuota, se nimittäin, minä olin vielä
sairaalassa Kuopiossa, kun sieltä
oli se meijän pataljoona lähtenyt, minä olin siinä alokkaana ja tuota siitä ei
jiäny kuin muutama mies siinä sitten, suurin osa oli Kiuruveen miehiä, näitä reserviläisiä, se sakki, mihin meijät
liitettiin. Tohmajärvelle mäntiin ja
siellä sitten oltiin parisen viikkoo. Käytiin myö Nilsiässä kaks viikkoo ja oltiin Nilsiässä. Nilsiästä junaan,
taikka Siilinjärvelle ja siitä Tohmajärvelle. Ja siellä ne sen meijän
pataljoonan teki. Se oli niin kuin semmonen, sanotaan… Sen kyllä näkis, mikä
kumma oli se, minä jo sillä otin tämän passin ihan huvikseni. Ee tällä muuta
merkitystä oo kun mutta, mutta se oli niin… Kato sinä siitä sitten, en minä
silimälasitta
P.A: Eipä sitä kun oikeastaan minullakaan ole näköä…
Se yksikkö, johon sinä Tohmäjärvelle menit,
oli sissipataljoona kaksi.
Toivo: Sissipataljoona kaksi, joo kyllä.
P.A: Olikos se niin kun sissipataljoona sitten myös
käytännössä?
Toivo: Kyllä se oli käytännössä. Se nimittäin oli
pyöräporukka. Mutta se oli siinä suhteessa, että meillä ei ollut kovin paljon
näitä armeijan pyöriä, ne oli siviilipyöriä. Miesten ja naisten pyöriä, ne oli
vähän tämmösiä, vaan niillä sitä vaan ajeli. Siellä se kasattiin, siinä suuri
osa oli Kiuruveen miehiä siinä
pataljoonassa, olihan siinä muitakin. Vanahoo miestä enempi kuin toinen puoli,
semmosia, jotka jo olleet talavisoassa. Meijännii komppaniassa muistelen, että
kuutisenkymmentä oli semmosia.
P.A: No, mihin paikkaan te sieltä Tohmajärveltä lähditte?
Toivo: No siitäpä ei tehty kummia matkoja. Siitä
ehkä oli kymmenen, viisitoista kilometriä oli, kun oli, mäntiin linjaan.
Tuossahan tuo on Alalampi tuo meijän
taistelupaikka, tuossa justiisa lähtiissä kahtelin.
P.A: Se on Karjalan
kannaksella se Alalampi?
Toivo: Ejjoo, se on ihan tuossa Tohmajärvellä, heti vaan kun männään rajasta, tämän nykysen rajan
yli, niin siitä ei ollut monta kilometriä, kun siitä oli joku jalakaväkijoukko
siitä muutamia kilometriä männy meijän eessä ja siitä myö otettiin niiltä se.
Siinä ol ensimmäinen kosketus ja se ollii oekee kosketus. Yöllä mäntiin siihen,
pikkinen kylän pahanen, siinä muutamia taloja oli ja siihen jiätiin. Uamula
sieltä, myö oltiin ihan tottumattomia, nämä nuoremmat meistä, vanahemmat oli
liijannii tottuneita, ne otti vastaan sen seisaltaan siinä. Meitä ei
oikeestaan, lieköhän joku kuatunut. Vanahat ne sano, jotta tästähän
selevittään, kun hyökkäs naapuri sieltä
pellolta ja yheksän meistä kuatu siihen. Ihan tahallaan jos suoriks sanotaan.
Semmonen se oli. Ja sitten ne lähti (epäselvä sana) perrääntyvät, vaan eihän ne antanut periks. Kyllä vaan tuota, miehiä meni
viisi ja haavottu.
P.A: Sinä olit sitten ihan, ihan kesäsodan alusta
lähtien?
Toivo: Ihan, ihan sillon, se ol niitä ensimmäisiä
päiviä ja siltä paikalta. Olihan ne muuvalla, mutta ensimmäisiä ainakin Tohmajärvellä.
P.A: No nii, mitähän jos välillä annettas sinun
ajatuksesi levätä ja tuota…
Toivo: Näin se pittää tehä.
P.A: …ja ruvettas pommittamaan Viljoa. Mitenkäs, kun
sinä muistelet sitä aikaa, joka oli sinun lapsuudessasi ja nuoruudessasi siellä
Nunnanlahdessa, niin mitenkä sinä
sitä kuvaisit noin omalta kohdaltasi?
Viljo: Mitenhän tuota nyt, mistä nyt alottas. Meillä
oli, kun äiti oli elossa, mökki siinä keskellä kyllää joen töyräässä, mutta
siitä käsin kävin kansakoulun loppuun. Äiti kuoli kolomekymmentäkaheksan (1938)
ja sen jäläkeen isä möi sen mökin ja sittenhän minä etin sitä leipääni, mistä
satun löytämään. Talossa olin töissä ja vähät, muutama vuosi tuli tuota Pielisen takana uitoissa ja sillä
lailla.
P.A: Minkä ikäinen sinä olit silloin, kun sinä
jouduit omaa leipääsi hakemaan noin itsenäisesti?
Viljo: Neljätoista.
P.A: No mitä sinä siitä ajasta muistat ja kertoisit?
Viljo: No ne muistikuvat on aika hämärii, sitä vain
eli päivästä toiseen iliman mittään pitemän tähtäyksen suunnitelmia, ei
ainakaan osanna tehä. Ja sitten neljäkymmentäkaks (1942) kevväällä läksin
uittoon taas tuonne. Jongunjoella
olin ja siellä. Ja sieltä kun tultiin pois, niin ne Lieksassa ottivat meijät työvoimatoimistosta ja komensivat jo
valtion töihin (naurua). Jouvuttiin nääs Mätäsvaaraan
sitä vesiputkee vartioimaan, kun se oli sotateollisuuvelle tärkee kaivos, Mätäsvaara molybdeenikaivos. Sitä oli
monta kilometrii, semmosta vissiisä puolmetristä se puuputki, meillä oli
semmonen liikkuva vartiointi, siviilikäyttö. Pitkät, ranskalaisiiko ne sano olevan
bertaane (?) yhentoista millin reiällä varustetut (naurua). Siinä oli
lokakuuhun asti, kun tuli kutsunnat ja ei se kauvan kestäny, kun lähettiinki
lokakuussa. Lokakuussa oli se kutsunta ja muutaman viikon piästä piti olla Kuopiossa koulutuskeskuksessa.
P.A: Sinä olit samassa paikassa siellä Kuopion
kasarmeilla keskellä kaupunkia kuin tuo Toivokin?
Viljo: Niiralan
kasarmilla.
Toivo: Myö oltiin kyllä siinä, muistatko sen
asevarikko kolomosen
Viljo: Kyllä minä
Toivo: Se oli sitä piäesikuntaa vasten.
Viljo: Samoo aluetta
Toivo: Siinä minä olin, niissä, siinä
tiilikasarmissa.
Viljo: Niiralankadun
varrella, mitkä oli niitä…
Toivo: Sepä oli niitä, joo.
Viljo: Sieltähän sitten se matka jatku, ne kuletti
niin monen mutkan kautta. Helemikuussahan ne otti meijät liikkeelle, ja tuota,
ja veivät Toivalan, Rissalan lentokentälle. Saksalaisten
pommikasoja vahittiin sielä muutammii viikkoja. Sitten ne toi jo Nurmijärvele, Jukolan motiksi sanottiin, semmonen henkilötäydennyskeskus. Hyvin
vähän aikoo kerittiin olla yhessä paikassa, siitä sitten, kesäkuutakohan lie
ollu, kun Repolaan veivät. Siellä
oltiin muutamia viikkoja, sitten Muujärvelle
siitä, kolome varmistusvartiossa kulettiin polokupyörillä. Muujärveltä tänne Suomeen päin. Muujoki oli se ja itään päin Suksivaara,
jolle oli aina partio liikkeelä. Kahentoista tunnin välein vaihettiin. Sitten elokuussa
vietiin siitä sotatoimi, sotatoimialuettahan sekin nyt oli, rintamalle Rukajärvelle. Sielä oli mies yks,
tuota, vastaanottamassa niinku esikuntakomppania tavallaan, rykmentin
jääkärijoukkueesta oli. Se kehu meille, jotta miten hyvä porukka heillä, jotta
sinne. No, myö sanottiin, jotta kohampahan jonnekin tästä männään. Se tehtävä
tulikin, vaan tuota, partiointi.
P.A: No, mitenkäs kauan sinä kerkisit siellä, niin
kuin äsken sanoit, sotatoimialueella olla, olla noin vapaan miehen kirjoissa?
Viljo: Enhän minä kerinä olla kuin marraskuuhun asti
sitten kun sitten
P.A: Elokuusta marraskuuhun?
Viljo: Niin, kun lähettiin tai käytiihän myö partiossa
silläkin välillä, mutta sitten kun myö lähettiin, tuota, marraskuun
kakskymmenespäivä lähettiin aika etäs. Meijän piti sulukee, kun venäläisen
partion tiesivät, myö siihen kannakselle, lampien välille kannakselle,
mäntiinkin vastaanotolle.
P.A: Ahaa, se oli ihan semmonen tietty tilanne,
johon te menitte.
Viljo: Kyllä
P.A: No minkälainen kahaus se sitten oli, jossa sinä
jouduit sitten kiinni?
Viljo: No, siinäpä tuota, kun ne ei piässy, niillä ei
ollu poistumistietä muuta kuin se, niin myö kaks päevee ja yks yö siinä toisiisa
ampuiltiin (naurua). Siinä kannaksella. Uamusella mäntiin, niin seuraavan
päivän iltaan. Kun ei sitten, niin kyllä meillekin tuli apujoukkoja, mutta niin
tuli naapurillekin. Ja ne tuli toiselta puolelta. Myö oltiin siinä liskussa
sitten siinä kannaksella, kun ne tuli. Aikamoinen rätinähän tuossa tuntu käyvän
(naurua)
P.A: Te jäitte niin kuin väliin siinä?
Viljo: Niin, myö jiätiin väliin. No meillähän tuli
lähtö siitä ja minä tuota oletin, että minä mään omaan porukkaan, jotta meijän
ketju on vielä siinä eessä, mutta eipä siinä ollukaan ketään. Minä sitten lähin
aivan, ihan kerta kaikkiaan keskelle (naurua). Muu porukka läksi, niin tuota,
karkuun suon yli oikealle ja minä mänin suoraan (naurua), koska minä luulin,
että tuota meitä on siinä alueella. Se nyt oli sitten sekavaa vähän, että ei
nyt siitä ite paremmin muista vaan pirunmoista kyytiä ne kyllä vei, kun ne koppas
kiinni. Vaan siinä tuli kyllä semmonen siis häiriö asseeseen, tietysti ei
kukaan voi uskoo sitä, mutta ilimeisesti se hengen pelasti. Mulla kivääri oli,
minä olin tietysti huolimattomasti painanut ne patruunat sinne, niin ne mäni
sillä tavalla, että ylimmäisen patruunan kanta oli alimmaisen takapuolella ja
lukot ei menny kiinni. Ja ne huomas sen, ne oli niin lähellä, tuota, kun minä
hakkasin sitä kiväärin lukkoja epätoivon vimmalla niin. Ei ne ampuna, ei ne
ollu hättäisii nekään. Nehän hyökkäs justiin, kun ne näki, ettei tuo maha
mittään. Jos se ois toiminu, niin tietystihän oli neuvottu, että sitä pittää
vihulaista ampuu. Tietystihän ne ois antana takasin, mutta sittenhän sitä.
Hiivenmoista kyytiä veivät sinne. Niillä oli haavottuneita siellä, partion johtaja
oli majuri, se oli kans haavottunu, mutta tuohon reiteen. Se kyllä tarjos
tupakat enstöikseen. Eikä ollu yhtään pahala piälä, venäläisten partiojohtaja.
Sitten tuota sanonut, että kaks pataljoonaa tuli niitä apuvoimii, mitä heille
tuli.
P.A: Siellä oli suomen kieltä puhuvia?
Viljo: Oli monta oli siinä ihan, oli suomalainen,
ainakin kaksi oli suomalaista miestä siinä partiossa. Ristijärveltä sano toinen olevansa kotosin täältä Hyrynsalmen pohjososasta.(Oikeasti toisin
puolin, Ristijärvi on Hyrynsalmen eteläpuolella. Kertoja tarkoittaa ehkä
Ristijärven pohjoisosaa) Viisitoista
vuotiaana hän vanahempiensa mukana muutti
Neuvostoliittoon. Se heti alako lohduttelemaan minnuu, jotta kyllä sinä
piäset tiältä pois, kun sota loppuu (naurua).
P.A: No siinä pikkusen semmonen pelonsekanen
tunnelma kuitenkin oli
Viljo: No tietysti. Mittees se muuta nyt sitten on
(naurua) semmosessa tilanteessa. Hirveen kauvan sitä käveltiin sitten ennen
kuin sitä oltiin, ihan uamuun asti, kun iltahämärä oli jo. Ei ihan pimmee ollu,
kun ne sai minut kiinni ja ihan uamuun asti myö käveltiin. Oltiin niihen
tukikohassa sitten. Ku se oli, eihän siellä mitään linjoja ollu kun, siellähän
käveltiin ihan sekasin vaan. Päätien kahtapuolta kai siinä oli vaan kiinteitä
linjoja.
P.A: Sinä yksinäsi olit siellä silloin vankina?
Viljo: Yksinäni
P.A: Muita ei ollut siinä, ei ollut edes
haastikaveria.
Viljo: Sanovat että hyö olivat nimenomaan vanginkaappaus
matkalla. Minä sanon, jotta huonompa saitte (naurua). Meikäläiset sai
venäläisen vääpelin samalla reissulla. Jälestäpäin tiesin, että olivat suaneet.
Ne hävisivät vähäsen.
P.A: Vai niin tekivät (naurua). Se oli shakinpeluuta
sinun mielestäsi. No, se oli se sinun kokemuksesi nyt tällainen. Se on vaan
ihmeellistä, että jokaisella se on omanlainen, jokaisella erilainen, että se ei
ole sen saman kaavan mukaan tapahdu kenellekään.
Viljo: Ei missään nimessä. Vaikka on sama, miehet
ollaan saman armeijan puolin ja toisin, mutta tilanne on ihan varmasti
toisenlainen.
P.A: Tuota, mitähän jos taas välillä tuota Toivoa
sitten. Se sinun sotareissusi kesti koko sen asemasotavaiheen varmasti?
Toivo: Kyllä
P.A: Ja se niin, kun se huipentui sitten siihen
perääntymisvaiheen aikaan sitten sinun…
Toivo: Tuossa on kyllä kaikki, on nuo alunpittäin,
mutta niitä ei ilimeisesti kannata lukea.
P.A: Eipä oikeastaan. Ne on kirjoitettua tietoa. Kerro,
minkälaisena sinä sitten ne sodan loppuvaiheet, ennen kaikkea sen
kiinnijoutumisen nyt muistat ja mitä sinä tunsit siellä
Toivo: No, minä kerron nyt tuon, kun tulin lomalta
kaks viikkoo ennen, sillon kun se alako se viimene. Myö oltiin ninittäin Lempaalassa, kun oltiin siellä rajalla
kannaksella, siellä niin sanotut muna-
ja makkarakukkulat. Siellä meijän varsinainen se olinpaikka oli. Ja tuota,
mutta minä siinä lomalta menin parisen viikkoo ennen. Ja jo vähän ennen lomalle lähtöö se ampuu
naksaatteli sieltä, Topleepenin tiijätte, se on likellä Pietaria. Myö oltiin tässä Terijoella,
meijän oli se varsinainen majapaikka, meijän pataljoona. Ja olihan siinä
muitakkii. Myö oltiin entisessä meijän Suomen armeijan, semmonen sairaala.
Siinä oltiin majotettuna. Ja se ampuili sieltä niillä, mitä tykkijähän ne oli,
semmosilla jatkopanoksilla tuli Topleepenistä sieltä Suomenlahelta. Ne oli isoja ne panokset,
kun se aina, ne koitti sitä asemoo, Terijoen
asemoo ampuu. Mutta ei siihen sattunut onneksi yhtään. Kyllä niitä kahtapuolta
mäni, vaan ei osuna. Se on ihmeellistä. Sieltä kun tuli aina, se tuli semmonen
likemmäs kymmenen metrii levee kraateri, kun se pasahti. Sen näki, kun se siellä
pasahti, niin siellä ylläälä räjähti siellä Suomenlahen piälä, niin sitten vasta kuulu se lähtölaukaus Topleepenistä. Ne oli melekosia
lätsäriä. No tuota, sitten siinä, näkkyy tuossa olevan viijeestoista päivä, kun
minä oon jiäny sinne mottiin, niin siinä kyllä viikko myö ainakin oltiin, Suomen ja Venäjän se rajajoki, siihen myö otettiin sitä vastaan. Siinä on se
uamu, vaan päevee en ossoo sanoo, mikäpähän lie, vaan noissa kirjossa se on
paremmin, jottain se on viikkoo ennen, tuossa on viijestoista, se on seitsemäs,
kaheksas päivä kesäkuuta. Siitä se alako se meijän juoksu. Sitten mäntiin Kivennavalle. Siihen tuli Laakus
ja se lähti pois ja meijän mukana. Ja sitten sitä käytiin usseemassa
kohti, mäntiin tähän, tähän, tähän Inun
patterille. Joka tapauksessa mäntiin sillon viijestoista päivä uamusella. Siinä
oli tarkotus ruveta meijän niin kun syömään, ruokailemaan. Ja se keitto oli
valamis. Siinä tuli sitten niille kuitennii, jotta otetaan sinne nelisen
kilometriä, vaan kyllee minä en muista, mikä oli se kylä. Piti ottaa yhteyttä,
kyseltiin sinne vapaaehtoisia. En minä muista sitä jotta millä tavalla, vaan joka
tapauksessa myö jouvuttiin lähtemään siitä Laaksonen
ja minä ja tuo Sipilahti. Sitten
pyörät kun oli meillä jiipee ykkösessä, niin mäntiin sinne kyllään ja sielä oli
meijän tykistöö. Nämä viimesijjään ampuvat siellä, sano jotta ei näitäkään
keritä enää viijä minnekään, kun suahaan tyhjäksi nuo kranaatit, niin
räjäytetään nämä tykit ja lähetään perräytymään. Ja se oli hyvin hyvä männä
sinne. Ja sitten siihen tuli keskitys naapurilla siihen välille. Ja siihen puita
kuatu kovasti. Ja se ei ollukaan se tulo
ennee yhtä hyvvee. Niihen puihen yli koukkas siellä pyöriin kansa ja siinä Jäppilan pysäkille oli pitkä myöttävä
ja siellä tuli sitten jo naapurin tankit vastaan, kaks tankkii. Siinähän se
loppu se meijän mänö. Nekkään ei ampunu. Minä en tiijä, mistä se johtu. Näkikö
ne meitä tahi oliko ne humalassa vai. Ukkoo oli tankin piälykset täynnä ja Laaksonen, vielä tuo se ampu vielä
sieltä kylästä, kävikö se, pisti tuohon, tähän, tähän kypäree ja se kiikku
siinä ohjaustangossa ja se sitä siinä varjeli rinteessä. Minä ärjäsin, että tankkia tulloo. Se ei ies seurannukkaan sitä
meininkiä. Siitä myö hypättiin sitten vasemmalle puolelle, vikapuolelle vielä
hypättiin. Meijän ois pitäny toiselle puolelle männä, vaan ei sitä kiireessä
tajunnut. Siihenhän se sitten, parisattoo metrii siitä ehkä mäntiin, niin tuli
ketju vastaan ja siihenhän ne ampu minulta tuon käen (käden) poikki. Sittenhän
sitä oltiin jo motissa (naurua). Joo, semmosta.
P.A: No se tarina jatku vielä kuitenkin jonkun aikaa?
Toivo: No joo, kolomisen vuorokautta. Sieltä joka tapauksessa
oltiin ainakin kaks yötä tahi kolme.
Näläkä ei ollu, ruokaahan sai, kun siviilit olivat lähteneet pois, niin
niissähän oli siellä kaikkee ruokoo, jotta sitä ois suanu, mutta minä kun olin
huavuttunut ja tuo käsi oli, vyössä kiikku tässä noin, niin se mäni vähän
semmoseksi synkeeksi se homma jotta. Ensimmältä ei tieny mittään siitä, ei se
pakota sillon. Se on, se on ihan turta vaan. Se sitten kyllä, pari vuorokautta
oli, niin kyllä se oli tuskallista. Kauheeta se matkanteko. Mäntiin Kuolemajärvelle asti, ja tuota, siihen
loppu kartta ihan likelle ja siihenhän se loppu meijän mänö. Siellä oli vaikka
minkä näköstä vaihetta siellä motissa (naurua). Kerran kulettiin, semmonen
telttakylä, siellä oli ilmeisesti, oli heillä lepovuorossa jottain heijän
porukkaa. Vaikka heillä ei yleensä ollu telttoja, niillä oli semmosia
neliskanttisia ne teltat. Lienetkö nähnyt? Vähän matalampia kuin mitä meillä ja
nelikanttisii, ja tuota, se pitkin niityn laitoo, siitä tien pikmentihi (?) kuluki
sinne niitylle ja se oli se telttakylä
ja siellä oli humalassa. Se oli yöllä kyllä.
Humalassa kaikki, siellä soi sirmakat ja ne laulo ja mekasti. Ja yks
vartiomies oli siellä telttakylän piässä. Myö kötsähettiin hämärissä ihan sen
vartiomiehen kanssa nokakkain. No Laaksonen
sano, jotta mitäs nyt. Minä sanon, ka sitä en tiijä. Sitten sanottiin,
jotta ei ammuta. Ja myö ei ammuta eikä naapurikaan. Tupakkoo poltti eikä
nostanut kivääriään. Se kivääri oli siinä jalakansa vieressä. Myö käveltiin,
nuapuri kiänti vielä selekänsä vielä meille, jotta mänkee vain. Se ilimeisesti
henki oli hällekin kallis. Eikä se ois tarvinu, kun jos se alako kohottoo siitä,
niin sillonhan se…
P.A: Minkäslainen se oli sulla se vangiksi
joutumisen tapaus sitten?
Toivo: No joo.
(Kasetin A-puoli loppuu tähän. Haastattelu jatkuu
kasetin toisella puolella, sen voi lukea myös tämän linkin kautta https://jouninkootut.blogspot.com/2019/02/jatkosodan-juukalaiset-sotavangit_6.html
)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti