Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 2

6.2.-19 Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 2

Jo aiemmin julkaisin kahden juukalaisen sotavangin kertomukset siitä, miten he joutuivat vangiksi talvisodan alkupäivinä, heidän vankeusajastaan ja vapautumisestaan. Haastattelukertomukset sanasta sanaan löytyvät täältä osa 1  https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-1.html

ja osa 2 https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-2.html

Tämän jatkosotaan liittyvän kirjoituksen olen tehnyt sanasta sanaan juukalaisen Pentti Alangon haastattelusta, joka on tehty lähes 40 vuotta sitten syksyllä 1979. Lienee jo aika tuoda myös tämän c-kasetin tiedot kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavaksi.

Tällä kasetilla on haastateltu kahta juukalaista miestä, jotka joutuivat erilaisten vaiheiden jälkeen sotavangiksi jatkosodassa, toinen Karjalan kannaksella ja toinen Vienan Karjalassa. Toisen miehen sota vei kauas Vologdan työleirille ja toisen tie vei sairaalaan Pietariin.

Tähän toiseen osaan on kirjoitettu c-kasetin b-puoli. Suluissa olevat tiedot ovat omia lisäyksiäni. Kirjoituksessa on paikallista juukalaista murretta, toivottavasti se ei häiritse lukemista liian paljon.

Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 2

 

 

Toivo: No niin, se oli semmonen, meiltä kun loppu se kartta siihen Kuolemanjärven laitaan. Niin väsyneitä oltiin, sitä ei tajuttukaan oikeestaan, se on vähän semmonen. Se tuntu vaan jotta sitä ollako tahi ei.  Kun siinä jo meillä Sipilahti, tuo meijän ryhmän mies sillon yöllä jäi. Se nukku yksinkertasesti, se nukku sinne salolle, sinne mehtään.  Se kannolle, myö oltiin tupakkatauvolla, ja muuten istuttiin ja sottailtiin sitä elämisiä. Se rupes vain istummaan näin ja sitä miestä kun ei sua ylös nostettuu.  Ei kerta kaikkiaan, ei ies istuallekaan.

P.A: Se nukku vaan

Toivo: Se nukku siihen. Se oli niinku ihminen voipi männä niin, että se ei tajua mittään. Juttelihi siinä, mutta ne oli omijaan. Sitten nostettiin petäjän juureen ja siihenhän se jäi köllöttämään. Myö siitä joku puoli tuntia ehkä käveltiin. Tuli tuota riäkkyläläinen mies sitten, se oli, se ei tuokaan nimi juohu mieleen, minä jo pistin ylös, Matilainen. Meijän saman rykmentin mies mutta ratsuväestä. Se Matilainen tuli että meitä lipas (naurua)

P.A: Se vaan yhtyi joukkoon siinä?

Toivo: Se yhty joukkoon, hiännii harhaili yksin. Sipilahti jäi sinne nukkumaan. Ja sillon myös suoriks käveltiin ruispeltoon siinä, kun se kartta loppu ja myö aikasa kävellään ja sitten, että sitten se alako, jotta ee tämä nyt oo oekeeta, ja mitenkä tämä näin. Kun sitä on ihan väsynyt eikä sitä oekeen ymmärrä mittään, sitten ruvettiin kahtelemaan ja kylänpahasetkin oli ja rautatie tuli ja myö siitä lähettiin sitä, mäntiin siihen rautatien, siitä oli räjjäytetty, siinä oli semmonen iso kuoppa, niin myö siihen kuoppaan lähettiin kömpimmään, niin siihenpä sitä jo rupes tulemaan kuulia joka puolelta. Naapuri oli jo siellä toisella puolella vastassa, siinähän se tuli sitten se rassaus. Ja Laaksonenhan siinä kyyhisty sitä vähän pienemmäksi sillä sitä meijän vastaanottajaporukkoo. Siitä juostiin, oliko satasen metriä siihen Kuolemanjärveen, siihen järven rantaan. Ja sielä oli kaks venettä. Myö jotta lähetään venneellä ja kun tappelu kuului. Ei se ollu siinä järven takana, etempänä siellä, mutta ei kovin kaukanakaan ollu. Myö ei keritty sinne venneele, kun siinä oli semmonen hiekkamonttu, niin siihen hiekkamontun, laijassa semmonen, sitten  tuli tuas nuapurin ketju (? epäselvä sana, ketjun tilalla saattaa jokin muu sana). Ne alako itisutata (venäjää: tulkaa tänne) huutaa ja rukiveehr (venäjää: kädet ylös) meille. Siihen monttuuhan sitä hätäpäissään painauvuttiin, siinä sottailtiin mittteepä nyt, minullahan ei ollu mittää ennee muuta kuin leipälaukku, vaan pojilla oli asseet. Mitäs näille tehhään. Juohtu  ihtensä lopettaminen, sitten kuitenkin piätettiin, antaa nuapurin lopettoo. Pojat pyöritti hihnasta ja kommoon konepistoolit. Sielä nuo lie vielä nytkin. Enkä tiijä, liekkö ottanneet (naurua). Semmonen oli se meijän tilanne siihen. Siinähän sitä sitten. Piti nostoo käsi ylös. Alako meijän tyhjennys. Minullahi oli vasta niinku ennismä kesänä ostettu Zenith, tuolta Kuopiosta ostin kellon Happoselta. Sen ne ottivat ja ensimmäiseksi, tässä kiikku tuossa napissa tuo, tuo, tuo, mikä se nyt on se. Kompassi. Niin sen kompassin ensin ja sitten taskut. Ja ne otti kaikki, siellä ihan, se oli, mitä vain. Ne oli tarpeellista näköjään heille, kammatkin  mitä oli. Minulla oli kummin juttu sitten, kun mulla oli joskus semmonen niinku sanotaan tyttöystävä Helsingissä. Jollaan tavalla kirjeenvaihtokaveri. Minä kävinnii pari kertoo siellä. Sitten minä sieltä semmosen tuon, tuota kynsviilan, oli ennen, en tiijä onko nyt, vaan sillon oli. Minä tytöltä sain sen kynsviilan lomalla käyvessäni. Senhän ne kun löysivät taskusta sen kynsviilan, sitä ne ihmetteli, sitä ne kahteli vaikka kyllä mistä, että mikä vehe tämä on. Siinä on vielä toinen pää, toinen päähän oli terävä. Niin ne sitä osotteli, onko tämä jottain tappamista varten tahi mikä tämä on. Ja se oli heille ihmeellisintä (naurua). Ja siinä tuota siihen ajo, kun siitä oli, siinä oli rautatien ja sen järven välissä kuluki maantie. Ja siihen tuli, tuli tuota venäläisten upseerien semmonen auto niinku jeeppijä, lienet nähnyt siellä niitä jeeppijä, matalia, eiköhän ne ollu amerikkalaisia varmaan

Viljo: Olihan ne amerikkalaisia.

Toivo: Joo, ja tuota siinä oli heijän herrojjaan, minä, ainakin majuri oli siinä yks ja kapteeni ja niitä oli neljä viis miestä. Meijäthän vietiin heti siihen, kun sai tyhjennettyy taskut, niin siihen vietiin siihen herroin bussille. Sehän se ilimeisesti oli sitten meille vielä apuna, ne oli ihan niin kun ihmiset ainaan ja ne ei osanneet kyllä suomee siinä kukaan, mutta kahvia toi vähän, toi meitä, ei muuta kuin tavallista, männä kyllään ja. Siitähän sitä mäntiin sitten kyllään sitten ja siinä vielä, missä oli siinä tappelupaikka meijän siinä sen ratan ylityspaikalla, siinähän ne piästi turpiin niin vielä ja Laaksosta.

P.A: Niitten ruumiitten yli

Toivo: Joo. Ja tämä tuota, tämä Matilainen, niin tämä siinä kyllä siästy. Sitä ne ei hujjaattaneet.  Siihenniin tuli tuas sitten niinku, no venäläiset upseerit ne on toista mieltä. Siinä joku upseeri joutu siinä, se kyllä heti komenti, jotta ei niille tehä mittään. Siihen se loppu se. Siitä ei ollu kun joku kilometri oli siihen Kuolemajärven kyllään, niin sielä oli semmonen niinku joku, oiskohan se ollu sikala tai mikä. Siellä oli jo kaheksantoista meijän entisiä. Sinne ja siellä oli se ensimmäinen kuulustelu. Se oli hyvin huonosti suomee puhuva joku karjalaismies ehken. Se näköjään oli vanahempia heijän upseeriaan vaan se aika huonosti puhu suomee. Siinähän oli se ensimmäinen kuulustelu. Se oli hyvin hillitty se ensimmäinen kuulustelu. Siinä ei, se oli kaikista parraita kuulusteluja, mitä siellä olikiin. Meijän luutnantti oli, suomalainen luutnantti oli yks vankina, se ei ollu siinä meijän, se kyllä oli eri rakennuksessa siinä, nähtiin sitä siinä. Ja siinäpä sitä oltiin sitten yö, pötkötettiin ja suatiin ensmäiset kort (? kortit?), venäläiset kort. Sinä varmasti oot nähny

Viljo: Kyllä  

Toivo: Ja muutapa ei siinä suatukaan. Sitten iltasella myö huomenna iltapäivällä lähtivät viemään siitä Koivistolle. Ratoo myöten käveltiin. Meillä oli ehkä neljä vartiomiestä. Siinä ne kävelytti meitä, sillä ratalla käveltiin tuota sen kylästä vaan pois siitä mehtäpaikkaan. Ja siellä ne minut ensimmäiseksi otti syrjään siihen. Se oli joku pylyväs, sähköpylyväs vai mikä lie. Sillon se kyllä karmas. Tämä se nyt oli viimenen, kun minä nyt olin huavuttunut, ainoa mies, ilimeisesti minä olin heille liikoo. Se kävi pahasti ja sinne ne kuhtu erilleen ja tutkivat vielä sitten, muuta ei tehty, mutta ne, sitten oli oikee putsaus, mittee on vielä. Vaan eihän niissä enne ollu mitään. Vaan se vielähi läpäsi täytekynä sennii. Mulla oli nimittäin, sinä muistat armeijassa, vähän samantapaset niin, ja minä en tiijä, että millä tavalla lie, mulla oli hirveen hyvä täytekynä, minä olin sen tänne survassun näin tuosta ja jotenkin painassut tuosta sitten tuon napin. Ei ne sitä vieläkään löytänä. Ja se mäni siitä. Sitten se minnuuhi helepotti, kun näin, että kaikkihan meijät samala viissiin otetaan sinne syrjään. Sitä minä jouvuin ensimmäiseksi. Minä ainakin oletin, jotta tähän nyt loppu kyllä Toivon elämä (naurua). Siinä meijät putsattiin ja sitten käveltiin Koivistolle asti. Se oli aika pitkä matka ja se oli semmonen työläs matka, vaan myö toisekseen suatiin sielä sikalassa yö nukkuu. Kyllä ne kuulusteli yöllä, vaan se oli hyvin hillitty mies, jotta  siitä nähe, kun vässyy, niin ihminen voi nukkuu, nuori  missä vaan. Siinä kyllä nukuttiin. Koivistolle käveltiin, ja tuota, siellä oli sitten jo enempi meitä, ehkä nelisenkymmentä ja siinä Koivistolla muistelen, jotta oltiin joku vuorokausi. Siinä oli sitten jo oekee kuulustelu, siellä kuulusteltiin yöllä. Kun myö jo iltasella lähettiin, se iltayö oli, tuota kun myö yöllä mäntiin sinne, niin yöllä sitten se oli, yhen ja kolomen välillä se oli. Siellä oli ilimeisesti suomalainen mies, lihavahko majuri oli, Venäjän majuri, mutta puhu suomee hyvästi. Se oli siinä pöyvän ääressä siinä kun mäntiin. Se otti ensinnää muut henkilötiijot siinä ja tuli sitten nakan (? kirjoituskone?), sen otti sen kätteensä ja nuin nakutteli ja sano muistakkee pojat jotta puhutte totta. Niin en minä, ilimeisesti kukkaan sitten ei valehellukkaan. Ja mitäpä meilä oli valehella. Kyselihän ne kaikkia niitä joukko-osastoja. Mitäs sitä sotamies, ei tiijä paljo mittään.

P.A: No eipä

Toivo: Näinhän se on. Siitä sitten, myö oltiin tuota, minä en tiijä, mikä aika kun, ei siinä kauvan, oiskohan ehkä huomenna, päivällä lähettiin sitten, käveltiin vaan siitä Koivistolta, vaan en ossoo sannoo, mikä paikka se oli Lammensuulle päin niin, ei Lammensuulle asti mänty vaan kun tuota semmonen pikkunen kylänpahanen ja sielä oli äkäsimmät nuapurit. Sitten siinä oli herroja, siinä oli parikymmentä herroo ja muitakin, ne oli sotamiehiä. Siellä ne kyllä säikytteli meijät pahasti. Meitähi oli nelisenkymmentä miestä, vaan ne kyllä sano pahasti meille, sano kyllä te perkeleen pojat itkettä vielä. (naurua) Vaan mittään ei tehty ja siitä sitten lähettiin kuorma-autolla, kuorma-autoon ja ne kun on semmosia lyhyviä. Se on surkeinta minun koko aikana, kun se tämä niin ei ollu missään muuta kun vyössä niin

P.A: Käsivarsi oli ihan varattomana?

Toivo: Se oli täysin niin

P.A: Vyöhön vain sidottuna? 

Toivo: Vyössä vain. Pojat pisti tähän niinku, myö sanotaan tikun tekivät tähän, tekivät vähän niinku lastan tapaseksi, vaan ne oli vaan niitä lastoja. Niin siitä ajettiin joku kymmenen kakskymmentä kilometrii, kun oli sitten venäläinen telttasairaala, oisko joku kenttäsairaalan tapanen heillä ollu, iso teltta. 

Viljo: Joukkosidontapaikka

Toivo: Joo, linjathan siitä oli jo hajjautettu (? epäselvä sana). Niillä oli ilimeisesti joku kenttäsairaalan tapanen. Ja se tuota siellä kyllä sitten pantiin jo niinku, lentokonneeksi sitä sanottiin.  Ne oli äkäsiä siellä ne huavuttunneet, ne kyllä huuti ja noitu. Mutta naiset oli hyvin, ne oli ihan niinku ihmiset, hoitajat ainaan. Ne teki tehtävänsä ja

P.A: Pitkäänkö olitte venäläisten haavottuneiden kanssa samassa?

Toivo: Niin, eipä ne mittään, ne sito minut siinä vain. Seisotti sen verran sitä autoo siinä, jotta sito tämän ja panivat sen lentokonneen siihen. Jälleen lähettiin matkoo jatkammaan Lammensuuhun ja Terijoelle. Terijoelta vielä Kuokkalaan asti. Ja ihme ja kumma, kun Kuokkalaan vietiin, eihän meitä jo puotettu siihen, meitä oli kaks haavottunutta. Sitten niin vietiin Kuokkalaan ja sitten siellä Kuokkalassa tuota siellä laskettiin kaikki siitä, siihen loppu se mänö. Siellä oli joku, minä en tiijä hiilivarasto tahi joku sen tapanen, nokinen paikka se oli siinä rautatieaseman likellä. Ja sinne komentivat meijät kaikki ja siellä tuota pojat istummaan ja kengät piti sitten heittee ja viijä siihen ovelle. Ne kanto kaikki ovele siihen kengät. Siihen asti ne oli omat. Sitten eivät kuulunna oo nähneetkään omia kenkijään sen jälkeen, kun heittivät. Meitä ei käsketty kenkiä heittämään meitä haavottuneita, meitä kun oli kaksi niin, myö siellä puolituntisen oltiin. Pojat heittivät kenkänsä ja sitten mäni istummaan sinne sen varkun (?) perille sinne. Meijät kävi sitten pari vartijjoo hakemassa pois ja pojat jäi siihen. Siihen jäi tämä Laaksosen Onni ja tuo Matilainen ja ketä kaikkia siinä oli, yli viiskytä miestä. Eikun takasi kävelemmään Terijoelle ja siitä toivat sivulle. Voi hyvä ihme. Se oli raskasta se, sitä oli niin väsynyt. Näläkähi oli vähän ja eikä ihan vähäkään, ja tuota. Siitä käveltiin takasin Terijoelle ja kun ne oli niin tuttavia, kaks kessee taaplottiin siellä. Niin sitten Terijoen asemalle, ja tuota, päivän istuttivat meitä sitten siinä ratapenkassa siinä asemalla ja mahoton kuumuus. Voi hyvä ihme. Siihen tuntu nyt niäntyy, kerta kaikkiaan, ei vettä, ei mittään. Sitten kun alako sitä iltapuoli, siä rupes viilenemmään, niin tuntu, suattaa tästä selevitä elämään. Sitä ihmeteltiin, mittee varten pittää sitä penkkoo vasten meitä seisottaa. Ei myö seisottu, mutta kuitenkiin oltiin sitä kuumoo penkkoo. Ei ois tarvinu kuin kymmenen metrii männä, kun siinä olis ollu niin hyvä olla siellä puihen varjossa. Vaan ee. Se oli kai sitä esimakua siitä, että työ ootte vankina. Ja sitten, sitten tuota, se oli yöllä jottain aikoo meijät otettiin tosiaan junnaan. Se oli ilimeisesti venäläisten sairasjuna, haavottuneita siinä oli. Mutta meillä oli härkävaunuja. Kahesa myö matkustettiin siihen junnaan ja tuota vaunuun ja siinä meijän reissu sitten mäni Pietariin. Se oli, siinä on vielä hauska tempaus sitten, se kynä, mistä minä äsken juttelin, kun se kynä säily siellä siinä tarkastuksessa. Niin se kun oli näläkä sitten, siellä pyyvettiin jo ruokookin vähän ja vettä ja mittään meille ei annettu siellä. Ja se oli joku kapteeni, lääkintäkapteeni venäläinen. Se hyvin joitain sanoja osasi suomee. Se tulloo sitten sinne istumaan meijän vaunuun ja se kaikkee jutteli ja myö sitten sitä kynnee näytettiin sille, jotta jos vaihettas. Vaihtas, jos jottain ruokoo sais. Käsitti se sen ja lähti ja haki venäläis, tuota niinku amerikkalaista, sitä, niitä säilykepurkkeja. Toi sen säilykepurkin meille. Se oli, se kannatti vaihtoo sillä kynällä se.

Viljo: Oliko se aukaistu?

Toivo: Minä en muista, jotta se kai ite sen aukasi. Niin, ei se vartiomieskää välittänyt mittään, kun se upseeri toi sen siihen sen purkin ja myö suatiin syyvä. Se sitten läks siellä ja se oli jottaan enne Pietarii, se jottaan tuli takasi siihen vaunuun, ja niin nokisena, tuota musteessa käet kuin olla osovaa. Ja se oli jo ruvenu kahtommaan, mittee se kynä on syönä. No mustehan männöö käsille, se ei osanu sitä kasata. Voi hyvänen aika. Myö naurettiin, tähänhän se nyt mäni, nähtiin jotta ei niillä oo liikoja niitä, niitä vehkeitä.

Viljo: On ollu sellainen pieni tekniikan ihme

Toivo: (naurua). En tiijä. Yhen täytekynän näin muuten Pietarissa minä siellä sairaalassa. Oli ruotsalainen roffessori kuulemma, oli se lääkäri pieni vanha mies, hyvin vanha. Sillä näin ainuan täytekynän koko aikana.

P.A: No tuota, sittenhän te sairaalaan ilmeisesti jouduttekin?

Toivo: Joo, kyllä

P.A: Mitähän jos tuota sinä huiloosit vähän aikaa, jos se Viljo välillä muistelesi. Haasta sinä sitten, minkälaista oli olla sotavankina pietarilaisessa sairaalassa.

Toivo: Kyllä kyllä, näin se on

P.A: No sinä olit kuitenkin suht kohillaan, niitä naarmuja ei sinussa ollut, kun sinä kiinni jouduit?

Viljo: No, mistä sitä nyt jatketaan, ampumispaikalta niiden tukikohtaan mäntiin

P.A: No niin, te sinne tukikohtaan kävelitte pitkin yötä ja aamulla olitte siellä

Viljo: Siellä se joku pomo kyseli, suomee se sekin puhu, mutta ei oekeen hyvin. Oli siinä oekeen hieno nainenkin tai minusta oli hyvän näkönen sillä pomolla, majuri se oli vai mikä siellä kämpässä vai korsussako lie ollut. Ei se paljon tuota mittään, jotakin se tietä, mitähän lie nimmee kysynä ja joukko-osastoista. Mutta muutamii päevii ne piti siinä sen tukikohan alueella semmosessa kämpässä. Siinä oli kans suomaisii miehii. Tai nimenomaan sano, talavisodan aikaan Juntusrannasta sano jääneensä äitinsä ja kahen siskonsa kanssa. Vuotta vanhempi minusta. Ei ne siinä vielä kuulustelleet, tuota paitsi yks, liekköhän olluna polotrukki. Se tuota ois houkutelu minnuu, että linjaan olis pitäny männä muka kovaääniseen kehumaan toisilleki, että tulukoo tänne vaan. Minä kuitenkin kieltäävyn siitä, niin ei ne pakollakaan vieneet. Niin sittehän ne läks viemään edelleen, niin saappaathan ne minulta keräs, kun tuli sinun puhistuksista mieleen ja kellon ja puukon, mitä nyt oli. Mahottoman isot huopatossut, varretkin melekeen tänne ylti (naurua). Oikein hankala kävellä. Vielä minulla niin tuota

Toivo: Kesällä?

Viljo: Syksyyhän se oli

P.A: Marraskuuta

Viljo: Niin tuota, siitä ne lähti viemään autolla, kuorma-auton lavalla veivät Kotskomaan (Muurmanskin tien varressa Sorokan eli nykyisen Belomorskin eteläpuolella). Ja siitä sitten junassa Sorokkaan. Siellä Sorokassa oli nyt se varsinaisen kuulusteluvaihe sitten. Olin kolome viikkoo siellä. Kyselivät sitten, hyvin utelijaita olivat (naurua) sen kolomen viikon aikana, mutta ne välillä yölläkin tuppas kyselemmään. Ja sitte, siellä oli aina, hyvin usseinnii muisti sen sannoo, millonkas liityitte siihen suojeluskuntaan (naurua). Tästä nyt tais olla puhettakin. Niin, niin, sitten ne vei sitten Kemiin. Tai ei myö ihan kaupungissa oltu, vaan siinä oli semmonen, mikähän lie ollu, siellä oli aivan niin kuin tuommoisia metsäkämppiä, pyöreestä hirsistä tehtyjä kämppii, minä olin muistaakseni yheksän tai kymmenen vuorokautta siellä. Yks saksalainen vanki oli siellä samassa kämpässä, mutta sen ne vei muutaman päivän perästä pois ja minä olin yksinnii sielä. Joku semmonen kirgiisin näkönen (naurua) ukko kävi tuota minnuu kahtomassa. Se oli oikein niinku eri ihmisrotuja esittelleevät, niin se oli ihan just sen näkönen. Se toi minulle leipäpalasen ja semmosella mahottoman isolla pannulla teetä. Sitä oli, minä pesin naamankin uamusella sillä teellä (naurua). Sitten ne vei Kemiin. Se oli joku esikunta, mikähän lie ollunna. Sielä oli herroja ja semmonen hyvin valaistu huone, siellä oli esimerkiksi kaikki Suomen armeijan arvomerkit. Niillä oli suuri taulu seinässä. Vaan ei ne kovin paljo, kai ne vain halus nähä tietysti. Ei ne sielä liion kysely mittään. Sitten ne pani minut uuvenvuon aattona panivat Kemistä junaan. Ja minä olin kaheksan vuorokautta siinä junassa, sitten tultiin leirille. Vaan se seiso Vologdassa kuus vuorokautta, se juna, en tiijä, mitä varten. Liekkö ollut niin tungosta, siinä risteysasema oli. Eihän siitä pitkä matka sinne leirille ollunna. Se oli pimmeetä aekoo ja muutenkin eihän sitä niitä asioita osanu ajatella samalla tavalla kuin nyt arvellee. Siinä oli, se karanteeniaika olo kolome viikkoo leirillä. Siellä oli erilinen karanteeniparakki, ei saanu sinä aikana poistuu eikä töihinkää joutuna.

P.A: Joo, tuossa Toivolla ja samoin Kortelaisen Eetulla oli kokemuksia sitten siitä venäläisten sotilaitten semmosta vihamielistä suhtautumista, hyökkäyksestä, suhtautumisesta, pelottelusta ja semmosista. Koitko sinä tuommoista?

Viljo: Ei ollu missään, ei ollu tuota muuta kun sillon justiin siinä kahinan aikana siinä vangiksi joutumisen vaiheilla, mutta tuota, siinä oli äkäsii miehii, mutta kun ne vei siihen, missä se partion johtaja, se majuri oli ja haavottuneitakin oli siinä. Siitä lähtiin se on hyvin, siitä kun lähettiin pois, siinä oli yksi meikäläinen, meijän joukkueen kaatunut, se olihi vielä Heikura tuolta Kylänlahesta, Lieksan puolta. Sittehän ne siinä näytti mulle ja potkivat männessään. Mutta muuten oli ihan, siinä oli suomalainen luutnantti oli siinä partiossa, joka puhu minun kanssa ja sitten se Ristijärven mies. Ne siinä tarinoi ja se anto vielä mulle leipää ison määrän taskut täyteen, se oli vanahempi mies, mikä oli Ristijärveltä, sano olevansa. Ei se missään ollu mittään vihamielisyyttä, siinä kun  taaksepäin joutu, nehän nyt oli oekeen mukavii, ne heti tarjos tupakit ja sillä lailla. No Kemissä oli myöskin suomalainen mies, luutnantti, Viipurista sano olevansa kotosin. Sano, jotta hän talvisodan aikaan oli Suomen armeijassa. Joka kuulusteli minnuu, ei se nyt, oli ihan semmosta paremminkin semmosta tarinointii vain. No oli sielä Sorokassa yks tuota, joka vähän niin kuin oli, niinku pelottelemisen tyyliin liikutti sohvoo, pani sen pyssyn siihen pöyvälle, kun istutaan toisella puolella pöytee. Ei se puhunut siitä mittään vaan, mielenosoituksellisesti laitto siihen pöyvälle etteensä sen.

P.A: Joo, tuota jos kuule sulla on väliin jotain sanomista

Viljo: Vieläkö työ sen jäläkeen olitte samassa porukassa?

Toivo: Ei, myö siitä lähettiin. Myö kun oltiin haavottuneita, niin nämä omathan miehet oli terveitä. Tämä Matilainen ja tämä Laaksonen. Mutta siinä oli tiältä Helsingin likeltä Lohjalta Martti Joenpelto, joka tuota oli sitten, siitä oli (epäselvät sanat) tutustun, niin sen kansa myö taaplattiin koko aika. Siitä tuli oekeen hyvä kaveri, vaan minä oon muuten siellä Lohjalla sen luona käyny.

(kasetin b-puoli päättyy )

Jatkoa edelliseen kasettiin…

 

Toivo: …päivä jäi sinne mottiin ja sitten se oli tuota, minä luulen, että se oli kaheksaastoista yheksäästoista se, kun minä tuota jäin vangiksi. Sitä on vaikee sannoo, se mäni vähän sekalutta siinä se homma meilä, sitä ei oekeen tajunnu loppusalta ennee, että mitenkä tämä on (naurua)

Viljo: Minä muistan, että myö lähettiin marraskuun kakskymmenes päevä aamupimmeelä partioon ja tuota satuttiin … (Kasetilla katko, jatkuu muusta asiasta)

Viljo: …kiihkeempii vähän.

Toivo: Ne oli, ne minullehi sano, että työ perkeleen pojat itkettä vielä ja ne ei meitä kuulu, ei olisi pitäny olla mittään aihetta, ne yksinkertasisesti tuli vain, kun myö siinä ootettiin sitä kuorma-autoo.

Viljo: Jos se oli joku suomalaisporukka, olihan sitä niitä?

Toivo: Niin, en tiijä, ei, venäläisiä oli, oli ainakin upseeri

Viljo: Tarkotin, että venäläisiä puna-armeijassa

Toivo: Niin puna-armeijassa ne olikiin. Mutta niillä, tuota, toisilla oli siviilivehkeet.

Viljo: Olihan sitä meiläkin, heimosoturi

Toivo: Joo, joo. Semmonen se joku oli, tuota, niissä oli siviilivehkeissä olovia siinä…

Viljo: Vaan ei ne luottana inkeriläisiinkään, koska tuota

Toivo: Niin venäläisetkö?

Viljo: Niin, sodan aikaan

Toivo: Ee, ee, ei oekeen.

Viljo: Siellä meilä niinku työssä oli pomona siellä, esimiesasemassa. Mutta sanovat, jotta ei ne vappaasti saa niinku liikkuu, pysytään määrätyllä alueella… Meilä muualla ei ollukaan niin paha, se oli ainoa se.

Toivo: Ei ne mittään tehneet, vaan ne, se kai oli sitä henkistä painostusta meille vähäsen (naurua).

P.A: Niin, sinä Viljo jouduit sellaiseen karanteeniparakkiin, kun sinä tulit sitten sille lopulliselle leirille

Viljo: Joo

P.A: Ja se kesti muutamia viikkoja ja sitten sinä pääsit. Minkäslaisia ne oli ne rakennukset, missä siellä asuttiin?

Viljo: No, minustahan ne oli, tuota, oisko ne ollu lautarakenteisii ja vuorattu semmosella, se oli yhtäläinen se pinta, semmosta punertavvaa niinku savvee kun se voisi olla. Semmonen käsitys minulla oli, että ei ne ollu kokonaan puisii tarvikkeita, kivisavi materiaalista tehtyjä. Mutta oli siellä sitten puurakenteisiikii parakkeja. Mutta puuta ne sisästä minusta ne seinät oli. Suurin osa oli, eikö ne ollut semmosella punertavalla savella rapattuja tai vuorattuja, osa niistä parakeista

Toivo: Minähän olin suuressa rakennuksessa, se viikko mikä myö käytiin siellä. Niin se oli semmonen, siinä oli kolomessa kerroksessa, kun sanovat sanovat neljäsattoo siihen soppii

Viljo: Niin siinä oli yksi hyvin suuri rakennus

Toivo: Kolomessa kerroksessa oli

Viljo: Usseinii siihen laittovat semmoset, kun tuotiin leirille isompi porukka

Toivo: Myö mäntiin, sillon kuutisenkymmentä miestä tiältä Pietarista sairaalassa

Viljo: Veikö ne täisaunaan sieltä sitten?

Toivo: Myö ei käyty missään myö. Myö ei käyty täisaunassa

Viljo: Työ tulitta sairaalaan pelekästään.

Toivo: Niin, eikä myö kun vain viikko oltiin siellä. Ei minkähän näköstä. Meilä ei ollut, se vain jotta kävi kyllä joka ilta kävivät siellä juttelemassa tätä, että mitenkä pitäs tehä tämän meijän homman (? epäselvä sana), jotta kun teilä on maataa, eikä oekeen sua metättee eikä kalastoo, jotta minkälaista muutosta, sitten sanovat, jotta onhan siellä jottain sosiaalista puolta Suomessahin, jotta osuuskaupathan ovat. Myö ihmeessään, no herranen aika, ei meijän tieteekseen pitäsi osuuskauppa mikkään niin olla. Vaan eihä siellä hirvinnä mittään. Ne entiset miehet kielti meitä, että elekee ruveta inttämään niihen kanssa, jotta se on aivan turhaa. (naurua)

Viljo: Luopumaan kanteestaan

Toivo: (naurua) Niin ne. Myö kuunneltiin, mitä ne keskusteli

P.A: Mitenkäs, kuulinkos minä oikein, että kolmessa kerroksessa?

Toivo: Kolmessa kerroksessa oli. Oot varmaan sinähii nähny

Viljo: Olin, olin. Puunajokomennukselta kun tultiin, meissähän oli täitä ja kirppuja ja vaikka mitä, kun tuota maakuopassa asuttiin siellä se, kuus viikkooko myö oltiin siellä. Ne vei siihen parakkiin ensin ja sitten täisaunaan ennen kun piästiin sinne varsinaiseen saunaan, oli asuttu sitä komennusta ennen

P.A: Joo. Kuinka monta miestä siinä aina tuvassa asui?

Viljo: Olihan niitä varmaan, ainakin siinä kun myö, eikö heitä lähemmä pari sattoo lie ollu, ne oli pitkii ne parakit. Kyllähän siinä aika sakkeessa oltiin kahessa kerroksessa, että ei siinä paljon tuota kiäntymmään sopina kaikistellen (naurua).

Toivo: Minä en ossoo sanoo sitä, että mitenkä se on, vaan neljä sattoo sanottiin siinä olleen, se oli iso se parakki, missä myö oltiin.

P.A: Oliko se yhtäläistä laveria sitten, jotta ne ei ollu…?

Viljo: Kahella seinällä kolomet laverit aina piästä piähän. Mutta se oli lämmin, se oli tosi lämmin se parakki sillon, kun myö jouvuttiin, joulun eellä oltiin se viikko

P.A: Kuule kun, jos mentäs ihan niihin oloihin siellä leirillä, niin tuossa yhteishaastattelussa oli puhetta siitä semmosesta puunajohommasta, johonka sinä ja Eino aina mielellään palasitte. Vaan kun se oli teille tuttavaa. Ei myö kyllä käsitetty, mitähän jos vielä selvittäisit oikein juurmultineen, mikä se puunajohomma siellä oikein oli

Viljo: No, se oli semmonen aukkohakkuu ja ne oli hajallaan ne puut pinossa ja meidän piti yhteen kassaan niin kuin täälläkin savotassa ajetaan puut lanssiin ennen hevosella, nyt tietysti koneella, myö vain miespelissä veettiin tuhat kakssattoo mottii

P.A: No, kai siinä joku reki oli, ei kai…

Viljo: Reki

P.A: Ja monta miestä aisoissa?

Viljo: Oliko se, meitä kuus muistaakseni. Ja se sitten, se pomo mittaili, jotta piti olla kuutio siinä kuormassa aina.

P.A: Oliko sinne ajettu runkotiet sitten vai millä?

Viljo: No oli siinä jonkin, ei siinä muuta tietä ollu, mikä myö tehtiin ite, mutta sitä luntakaan ei nyt ollu oekeen paljon. Se oli ihan aukeeta, kuinka paljon lie ollukaan sitä aukeeta.

P.A: Minkälaista tavaraa se oli, oliko se polttopuuta?

Viljo: Kaksmetristä tavaroo, sitä minä en tiijä, oliko se tarkotettu polttopuuksi vai miksikä. Sinne ne vain yhteen pinnoon ajettiin. Se oli mahtava pino (naurua), sitten kun myö pois sieltä lähettiin.

P.A: Se oli kaukana sieltä leiripaikalta?

Viljo: En minä sitä ossaa, mutta ei se kovin kauvan, autollahan ne meijät vei sinne. Ei se kovin pitkä matka, kai siinä kaupungin liepeillä melekeen oli.

P.A: Mutta kuitenkin siellä oli maakuopat, joissa asuitte ja siellä oli lämmityslaitteet?

Viljo: Jonkinlainen kamina, ei siellä kylymä ollu, mutta multaa sitä oli joka paikka täynnä. Ihan niin kuin perunakuoppa. Seinät oli vain porrastettu, kun sitä maata sen verran otettu, jotta siinä oli pikkusen korokkeella ne ritsit (= makuulavat) kahta puolta. Ei mikkään ritsit, vaan maasta vain porrastettu

P.A: No, entäs se siisteys siellä sitten?

Viljo: Siisteyvestähän sitä ei ollu mittään tietoo siellä sen komennuksen aikana.

P.A: Entäs siellä leirillä varsinaisesti?

Viljo: Siellä kyllä siisteyspuolesta, mitä nyt niissä puitteissa voi hoitaa, niin kyllä siellä sitä valavottiin. Piettiin täitarkastuksii, siellä tuli ukko ja paita poes, se kahteli (naurua). Se oli suurin piirtein puolentoista viikon välein, saatiin niinku puhtaat vaatteet, että siellä saunassa käytiin, ei siellä mittään kiuasta ollu, vaan semmosta lämmitä höyryy ja lämpimällä veellä suatiin pestä. Eikähän nyt vaatteetkaan kai, koska ne meijän omasta keskuuvestahan ne pyykkärit oli, mutta olihan nyt kuitenkin veen jäleltä ne vaatteet (naurua)

P.A: Entäs sitten se käymäläkulttuuri siellä?

Viljo: No se semmosta puucee kulttuurii. Sehän se nyt ei kovin puhasta, mutta kyllä ne puhistutti niitäkin välillä. Vaan kun se oli se, se vatsasairaus tuntu olleen, sitä vähän tuppas kai räiskymmään, tippumaan niinku tiskille, sanottaan. Ja sitten kun sitä paperii, sitä, siitä jopa sätkäpaperistakin ankara pula (naurua.)

P.A: Se saattoi olla vähän hankalaa

Viljo: Hankala hommahan se oli, varsinkin tuota kun ei terve ollut. Ja suurin osahan se ei ollu siitä vatsapuolestaan terve.

P.A: Tuossa Toivo muisteli kuulleensa, että se siitä vedestä olisi johtunut se vatsasairaus.

Viljo: Miksei, voihan se mahdollista olla, että se siitä johtu. Minä kun en muista, mitenkä se tuli, tuliko se, semmonen putki siinä oli ja siinä oli reikii, mistä sitä vettä tuli niinku kesän aikana. Siinä pestiin se ruokapakkinsa.

Toivo: Joo, niin kuulu olleen.

Viljo: Kylymällä veellä, ei se mitenkään niin ehdottoman hygieeninen ollu, mutta mitä nyt kylymällä veellä sai. Sitä minä nyt en muista, miten se talavella oli, minähän kun olin tammikuusta marraskuuhun asti.

(Tämä nauhoitus päättyy)