Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia

15.12.-18 Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia: Kesällä 1976 oli enää yksi kilpailu jäljellä Sotkamon kisojen jälkeen. Viikon kuluttua Joensuussa en enää pystynyt parantamaan vitosen aikaani. Niinpä syyskuun lähestyessä löysäsin juoksuharjoittelua huomattavasti. Elokuun aikana havahduin myös siihen, että pitäisihän minun käydä myös armeija!

Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta minulla ei ollut mitään muita tulevaisuuden suunnitelmia kuin neljän vuoden päässä odottavat olympiakisat. Olin päättänyt, että sitä ennen en pyri mihinkään kouluun vaan pysyn kotona, teen töitä ja juoksen paljon. Pieni häivähdys kävi mielessä eläinlääkärin ammatista, mutta se oli vain harhainen ajatelma, sillä olin nähnyt, miten kiireistä ja sitovaa oli kunnaneläinlääkärin työ. Eihän silloin pystyisi harjoittelemaan, jos pyrkimys oli huipulle asti. Ja toisaalta, tuskin olisin edes päässyt lukemaan sille alalle, koska lukuasioihin olisi pitänyt paneutua samalla tavalla kuin mitä tein urheilun suhteen.

Kun mainitsin eläinlääkäristä, niin esimerkin näin pikkupojasta lähtien eläinlääkäri Tapio Tiurasta, joka niihin aikoihin ei enää asunut Juuassa vaan oli muuttanut takaisin Urjalaan. Tämä lähes kaksimetrinen mies oli tullut Hämeestä ja kävi meillä silloin, kun lehmät tarvitsivat hoitoa. Ollessani pieni lapsi hän nosti minut kerran hartioilleen lähes navetan laipion korkeuteen. Ehkä juuri tämä leikkisän tapahtuman seurausta oli, että hänen käyntejään ei voinut olla huomaamatta vanhempanakaan. Kohtasin hänet viimeisen kerran sattumalta Riihimäen rautatie-asemalla ollessani armeijan harmaissa seuraavan vuoden puolella. 

Eläinlääkärit joutuivat ajamaan autolla paljon pitkin maaseutua, koska pieniä maatiloja oli paljon jokaisessa kylässä. He joutuivat ajamaan myös huonoja teitä pitkin etenkin lumisten talvien aikaan. Kun alueet olivat laajoja etenkin kuntien yhteisten päivystysvuorojen aikana, niin vauhtia oli pidettävä tien päällä. Erityisesti Juuan naapurikunnan Nurmeksen eläinlääkäri Jukka Arstila oli yleisesti tunnettu vauhdikkaasta ajotavastaan. Tämän sain minäkin kuulla, vaikka asuin Juuan puolella.

Kuplavolkkari oli usein eläinlääkäreiden ja seminologien (kansankielessä keinosiementäjien) yleisin ajoneuvo aina 1970-luvulle saakka, koska tällä autolla pääsi kuuleman mukaan hyvin myös paksussa lumessa. Yhden kerran oli sattunut, että joku mummo oli kävellyt lumisella sivutiellä, kun eläinlääkäri Arstila oli pysäyttänyt kuplavolkkarinsa ja ottanut mummon kyytiinsä. Vauhtia oli kaiketi ollut reippaasti, sillä mummoa oli meno alkanut pelottaa. Hän oli sentään saanut kuskille sanottua, että "kunhan ei vain se Nurmeksen hullu eläinlääkäri sattuisi tulemaan vastaan". Mummo ei näet tuntenut autoa ajavaa eläinlääkäriä eikä kaiketi saanut myöhemminkään tietää, kenen autossa hän oli istunut. 

Eläinlääkäri oli sitten kertonut tämän tapahtuneen asian jollakin maatilalla ja näin syntyi tämä yleisesti kuultu tarina, joka on jäänyt elämään legendana ihmisten mieliin. Vanhemmat ihmiset saattavat kertovat tätä juttua yhä edelleen, sillä sattumalta jokin aika sitten sain kuulla tämän saman tarinan eräällä maatilalla, vaikka tapahtuneesta asiasta on kulunut aikaa jo puoli vuosisataa

(On se muuten kummallista, miten vanhat asiat palaavat mieleen ja kirjoitus alkaa suunnittelematta rönsyillä, kun alan tehdä uutta juttua. Nämä edellä mainitut eläinlääkäreistä kertomani jutut ovat juuri tätä rönsyä!)

Mutta armeijastahan minun piti kertoa. Silloin reilu 40 vuotta sitten pojat menivät armeijaan pääsääntöisesti vuotta myöhemmin kuin nykyisin. Niinpä myös kutsunnat olivat saman verran myöhemmin verrattuna tähän nykyiseen aikaan. Tänä päivänä nuori mies on joko lukion viimeisellä luokalla tai ammattikoulussa, kun kutsuntoihin kutsutaan. 

Kutsuntatilaisuus oli vielä edessä, mutta oli myös mahdollista anomuksen kautta aikaistaa armeijaan menoa. Se oli mahdollista aloittaa jo 17 vuoden ikäisenä. Minulle oli ollut jo pitemmän aikaa itsestään selvää, että halusin mennä urheilujoukkoihin. Kun elokuussa havahduin tähän asiaan, niin sain tietää, että hakuaika Santahaminan urheilujoukkoihin oli päättynyt jo kaksi kuukautta aiemmin. Kysehän oli lokakuun saapumiserästä, johon sijoitettiin esim. kaikki yleisurheilijat ja jalkapalloilijat. Kesäkuun saapumiserässä aloittivat mm. jääkiekkoilijat, kori- ja lentopalloilijat, painonnostajat ja judokat.

Kukaan ei ollut kertonut hakupapereista eikä hakuajoista enkä ollut itse vaivautunut ottamaan asioista selvää. Koska minulla ei ollut mitään erityisiä tulevaisuuden suunnitelmia urheilun lisäksi, niin mikään asia ei erityisemmin huolettanut. Tulojakaan minulla ei ollut mistään, vaan minulle riitti se ruoka, minkä sain kotona. Rahaa en käyttänyt juuri lainkaan, koska esim. vaatteita ostin vain harvoin, koska niitä oli saatavana käytettynä ihan riittävästi. Muotitietoisuus on ollut minulle aina vierasta. Niin oli myös silloin, sillä minulle riitti, että vaatteet olivat ehjiä, sopivia ja puhtaita. Eikö siinä ole jo tarpeeksi? 

Koska en kantanut huolta mistään, niin en säikähtänyt sitäkään, vaikka urheilujoukkoihin tehtävä hakemuspaperi oli jäänyt täyttämättä. Päätin kirjoittaa suoraan puolustusvoimien esikuntaan. Ajattelin, että koska mielestäni olin niin hyvä urheilija, niin täytyyhän heidän ymmärtää valita minut jo lokakuussa alkavaan uuteen saapumiserään. Kaiketi urheilujoukot oli perustettu urheilijoita varten ja olinhan minä sellainen? Kerroin kirjeessä lyhyesti asiani, jossa tärkein peruste valintaani olisi edellisenä vuonna juoksema 3000 metrin aika 8.26 ja nyt elokuussa juostu vitosen aika 14.31. Jälkimmäinen tulos oli sentään 19 vuoden ikäisten kärkitulos Suomessa, tosin vuotta nuorempi Ari Paunonen olisi pystynyt juoksemaan matkan paljon nopeammin, jos hän olisi halunnut tulla vitosen lähtöviivalle.

Lähettämäni kirjeen jälkeen minun ei tarvinnut odottaa vastausta kovin pitkään, kun sain armeijan esikunnasta kirjeen. Se sisälsi palvelukseen astumismääräyksen. Siinä kerrottiin lyhyesti, että asepalvelukseni alkaa Santahaminan urheilujoukoissa toisessa jääkärikomppaniassa lokakuun 15. päivä. Armeijapaikkani löytyi nopeasti ilman kutsuntatilaisuutta!