10.12.-18 Oma ennätys Jouko Kuhan kanssa: Helsingin
SM-kisat olivat iso pettymys, koska tiesin olevani paljon paremmassa kuin mitä
sain aikaiseksi pääkaupungin tunnetulla punaisella juoksuradalla. Kilpailussa
kokemani viimeisen kilometrin täydellinen romahdus ei kaiketi enää tuntunut
missään, sillä seuraavana päivänä tein kevyen 14 kilometrin harjoituksen neljän
minuutin kilometrivauhdilla ja päivää myöhemmin tein erittäin kovan
vetoharjoituksen, jossa juoksin yhteensä 50 kertaa 50 metriä saman pituisella
palautuksella. Tämän harjoituksen tein kahdessa osassa niin, että välissä oli
kymmenen minuuttia hölkkää.
Seuraavana päivänä juoksin vain normaalin aamulenkin
ja iltasella pitkän työpäivän päätteeksi kävin hölkkäämässä poikkeuksellisesti
vain kahden kilometrin kierroksen mäntykangaspolulla. Harjoituspäiväkirjassani
lukee 11.8 "Heinänkasuussa Kyyrösessä koko päivä". Kunnansuon
peltoalueella oli meidän maiden lisäksi myös kolmella muulla maitotilallisella
peltoja. Aleksi ja Kerttu Kyyrösen maat olivat toisella
puolella peltoaukiota. Kyyröset olivat Karjalan siirtolaisia kuten monet muut
kotikylälläni Juuan Vihtasuolla
asuvat perheet.
Monet Suojärveltä
muuttaneet siirtolaiset olivat saaneet uuden asuinsijan kotikylältäni. Sieltä
muuttaneilla ihmisillä oli suuri vaikutus myös nykyiseen asuinkuntaani, sillä
juuri he päättivät rakentaa Nurmeksen
kaupunkiin karjalaisen Bomban talon,
joka avattiin 40 vuotta sitten vuonna 1978. On jokseenkin varmaa, että täällä ei
olisi hienoa Bomban kylpylää ja tuskin paljon muutakaan matkailua, jos Suojärvi-seura ei olisi aikoinaan
tehnyt Bomban karjalaistalon rakentamispäätöstä.
Kyyröset olivat jo ikääntyneitä ihmisiä, jotka
omistivat yhä edelleen lypsykarjan. Heidän lapsensa olivat muuttaneet jo monia
vuosia aiemmin maailmalle, joten ulkopuolinen työapu oli heille tarpeen. Vaikka
elokuuta oli jo eletty yli kymmenen päivää, niin Kyyrösten heinät olivat yhä
seipäillä. Olin ollut jo aiemmin kesällä nostamassa niitettyjä heiniä Aleksin
erikoisen pitkille heinäseipäille. Kuivuneet heinät piti siirtää pellolla
olevaan latoon, niinpä Aleksi halusi apua ja lähdin veljeni kanssa päiväksi heinänkorjuuseen.
Heinät ajettiin isoon ja korkeaan latoon, josta ne sitten talven kuluessa
ajettiin lehmien ruuaksi.
Pellolla heinäkuormaa tehdessä olin aina se peräkärryn
päällä seisonut kuorman tekijä, joka otti vastaan seipäiltä nostettavat
heinätukot. Olin tehnyt tätä työtä joka kesä kaksitoista vuotiaasta saakka. Kuorman
päällä olevan tehtävänä oli asetella hangolla heiniä siten, että kuormasta tuli
riittävän leveä ja sellainen, joka ei ajettaessa päässyt kaatumaan kummallekaan
puolelle, vaikka tiellä olisi ollut epätasaisia kohtia. Sen verran voin kehua
itseäni ja kertoa, ettei yksikään tekemäni heinäkuorma koskaan päässyt
kaatumaan kesken kuljetusmatkan, vaikka niitä kuormia kertyi vuosien saatossa
melkoinen määrä.
Peräkärryyn nostettujen heinien päällä käveleminen ja
saman työn toistuminen vielä heinäladon sisällä, kun kuorma purettiin
heinäpystyihin, teki hyvää juoksijan lihaksille ja lisäsi lantion seudun
liikkuvuutta. Tämän olin huomannut jo aiemmin edellisinä kesinä. Suolla
kävelyllä on samanlaisia vaikutuksia, vaikka sitä ei kaiketi tiedetä kovin yleisesti.
Niinpä en ollut huolissani seuraavan päivän kilpailusta, vaikka olin töissä
Kyyrösten tilalla koko pitkän päivän aina iltaan saakka.
Olin kuullut vähän aiemmin, että Sotkamossa järjestetään kv. yleisurheilukilpailut ja siellä oli
kilpailuohjelmassa myös miesten 5000 metrin juoksu. Niinpä halusin mennä sinne,
sillä muutama päivä aiemmin olleet SM-kisat olivat olleet suuri pettymys
kilpailun viimeisen kilometrin aikana tapahtuneen romahduksen takia. Halusin
osoittaa, että pystyn parantamaan omaa ennätystäni myös tänä vuonna, kuten oli
tapahtunut jokaisena edellisenä kesänä.
Juuan Vihtasuolta on 120 kilometrin matka Sotkamon
keskustaan. Kilpailut olivat poikkeuksellisen lähellä, sillä Juuasta tuntui
olevan aina pitkä matka, kun katselin paikkakuntia, joissa
yleisurheilukilpailuja järjestettiin. Minulla ei ollut auton ajokorttia, vaikka
olin jo 19 vuoden ikäinen. Isällä oli ollut jo muutaman vuoden ajan ajokortti
ja "pikkufiiat" eli Fiat 600 - merkkinen henkilöauto, joten siltä
osin asia oli kunnossa. Mutta sinä kesänä sen käyttöön liittyi melkoinen
ongelma. Isäni oli ajokiellossa eikä hän voinut lähteä kuskiksi, koska hän oli
jäänyt kiinni rattijuopumuksesta juhannuksen aikana.
Kun isä sai kuulla, että olin menossa Sotkamon
kisoihin, niin hän halusi ehdottomasti lähteä käyttämään minua siellä. En ollut
koskaan ollut hänen kyydissään kilpailumatkoilla enkä varsinkaan nyt halunnut,
että lähtisimme yhdessä kilpailumatkalle. Kuitenkin isä halusi lähteä
ehdottomasti matkaan, vaikka hänen ajokorttinsa oli kuivumassa. Ja kun minulla
ei ollut muutakaan tietoa siitä, miten pääsen Sotkamoon, niin suostuin
hiljaisesti siihen, että hän lähtee käyttämään minua kilpailureissulla.
Kieltämättä etenkin menomatka jännitti minua enemmän
kuin koskaan aiemmin istuessani autossa. Ajattelin, että varmaan poliisiauto
pysäyttää meidät jostain syystä matkan varrella ja samalla Sotkamoon meno
tyssää siihen. Näinhän sitä ajatellaan, kun ei olla rehellisellä tavalla matkaa
taittamassa. Saattoipa tämä sama asia olla myös isäni mielessä, sillä muistiini
jäi, että matkan puolivälissä isäni pysäytti auton tienvarressa olevalle
levikealueelle. Pysähtymisen jälkeen hän pisti tupakaksi; ehkäpä ne olivat
niitä hermosauhuja. Jos oli näin, niin jännityksen syytä ei tarvinnut etsiä
kaukaa. Kuitenkaan poliisit eivätkä muutkaan häirinneet meitä, vaan pääsimme
vaikeuksitta kilpailupaikalle.
Sotkamon keskusurheilukenttä, juuri se paikka, jossa
1990-luvulta lähtien on sijainnut Sotkamon
Jymyn pesäpallostadion, oli silloin elokuussa 1976 saamassa uudet pinnoitteet
sekä juoksuradoille että muille suorituspaikoille. Työt oli jo melkein saatu
valmiiksi, mutta juoksuradoilta puuttui vielä päällimmäinen valukerros. Niinpä
juoksuradat olivat väriltään ruskeita, vaikka valmiiksi tultuaan ne olisivat
punaisia. Kaiketi se oli tartanpinta, mikä vielä puuttui pinnasta. Viimeisen
valukerroksen puuttumisesta huolimatta radalla oli hyvä juosta; niinpä nämä
kansainväliset kisat järjestettiin ihan normaalisti.
Miesten sarjassa juoksemani 5000 metrin kilpailu meni
juuri sitä vauhtia, jota olin juossut neljä päivää aiemmin Helsingin
SM-kisoissa neljän kilometrin verran. Nyt pääsin vaikeuksitta samaa vauhtia
maaliin saakka. Aikani oli 14.31,4. Vuotta aiemmin juostu oma ennätykseni 14.48
parani kerralla 17 sekuntia. Matkassa mitattuna ajan nopeutuminen tarkoitti
sataa metriä.
Sijoituin kilpailussa viidenneksi.
Harjoituspäiväkirjasta ilmenee, että kilpailun voitti Kenian John Ngeno ajalla 13.46. Muita merkintöjä muista
juoksijoista en tehnyt, mutta muistan, että tulin maaliin peräkkäin Jouko Kuhan kanssa. En muista tarkkaan,
mutta luultavasti hän oli minun edelläni. Heti kilpailun päätyttyä juttelin
hänen kanssaan muutaman sanan. Hän kertoi minulle joitain kannustavia sanoja,
kun minua vielä keljutti se muutaman päivän takainen epäonnistuminen
SM-kisoissa. Entisen maailmanennätysmiehen kannustavat sanat tuntuivat hyviltä.
Tämä jäi toistaiseksi ainoaksi kerraksi, kun juttelin
tämän kuuluisan suomalaisen juoksijan kanssa. Jouko Kuha oli silloin jo 37
vuoden ikäinen. Meillä oli ikäeroa 18 vuotta ja silti tulimme maaliin yhdessä.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä tuntuu erikoiselta sattumalta. Jouko Kuha ei
ollut mikä tahansa kestävyysjuoksija, sillä kahdeksan vuotta aiemmin vuonna
1968 hän oli juossut Tukholmassa
3000 metrin estejuoksun uuden maailmanennätyksen ajalla 8.24,2. Lisäksi hänellä
oli ollut Suomen ennätyksiä radalla kolmen, viiden ja kymmenen kilometrin
matkoilla. Kysyä voi, mikä oli Jouko Kuhan juokseman maailmanennätyksen
vaikutus kestävyysjuoksun tulevaan suosioon nuorison keskuudessa.
Elokuun 1976 merkinnät |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti