Tverinkarjalaisia tapaamassa Volgan maisemissa

12.1.-18 Tverinkarjalaisia tapaamassa Volgan maisemissa: Seison Kouvolan rautatieasemalla vieressäni kevyesti pakattu matkalaukku ja olkapäällä pieni reppu, joka on helppo vetäistä selkään. Kellon viisarit lähestyvät elokuun lämpimässä illassa puolta yhdeksää. Odotan Helsingistä saapuvaa junaa. Lähelläni olevat kolme venäjää puhuvaa matkalaista matkalaukkuineen odottavat myös samaa junaa raide seitsemän vieressä.

Junalippuuni on merkitty vaunun numeroksi kahdeksan, johon minun tulee nousta. Raiteen vieressä oleva opastaulu kertoo suurin piirtein sen, mihin kohtaan tämän vaunun pitäisi pysähtyä. Juna saapuu aikataulun mukaisesti klo 20.35 asemalle. Seison lähes oikeassa paikassa junan pysähtyessä, otan muutaman askeleen eteenpäin, vaunuemäntä avaa oven ja pyytää passini itselleen astuessani sisääntulo-oven kohdalle. Hän lukee laitteellaan passini tiedot ja pyytää menemään siihen hyttiin, joka on merkitty myös sormieni välissä olevaan paperiseen matkalippuuni. Sitä hän ei ole kiinnostunut edes katsomaan, mutta passini jää hänelle lähtiessäni kävelemään kohti oikeaa hyttiä.

Junamatka kohti Tverin kaupunkia on alkanut. Avaan hytin oven ja näen ensimmäistä kertaa Martin ja Markun, jotka ovat nousseet Leo Tolstoi - junaan jo Helsingissä. Myös he ovat menossa samaa paikkaan. Saksalaisvalmisteisen junan hytit ovat makuuhyttejä, joihin mahtuu neljä henkilöä. Kahdelle on tilaa alavuoteella, mutta toiset kaksi saavat nousta yläpetille kuin armeijassa konsanaan silloin joskus kauan sitten. Vuoteiden välissä on kapea käytävä, jossa on myös pieni pöytä heti ikkunan kupeessa. Oma paikkani on yläpetillä, joten nostan selkäreppuni heti ylös matkalaukun jäädessä lattialle.

Juttelemme matkaan liittyvistä asioista jonkin aikaa ennen kuin saavumme Vainikkalaan. Juna pysyy paikoillaan Suomen puolella siihen asti kunnes rajavartijat ovat tarkastaneet kaikkien junassa olevien matkustajien asiapaperit. Ylitämme rajan ja pian Venäjän puolella junaan nousseet viranomaiset ovat tarkistaneet passimme ja repäisseet sen pienen valkoisen paperin puolikkaan itselleen. Toinen puoli paperista, jossa on samat tiedot matkustajasta, jää passin väliin odottamaan tulomatkaa. Kömmin yläpetille, joka saa olla yöpuuni aamuun saakka.

Kuuden maissa junan vaunuemäntä koputtelee ovelle herätyksen merkiksi. Heräsin yön aikana muutaman kerran kiskojen kautta välittyvään matkakolinaan, mutta jo samassa nukahdin uudelleen. Hytin pöydällä on ollut jo illasta saakka osa aamupalan tarpeista pakkauksiin suljettuina. Vaunuemäntä tuo kahvia ja erillisen leipäannoksen lisukkeineen. Otan vielä toisen kahvikupillisen ennen kuin juna saapuu Tveriin. Vaunun ikkunoiden takaa välittyy puolipilvinen, hiukan utuinen aamu. Vesilätäköt radan varressa kulkevan maantien pinnalla kertovat alueen ohi kulkeneesta yöllisestä sateesta.

Juna pysähtyy viittä vailla seitsemän Tverin rautatieasemalla. Laskeudumme matkalaukkuinemme pois vaunusta. Martin, Markun ja minun lisäksi meitä on pian kasassa neljä muuta samalle matkalle lähtenyttä matkaajaa. Tähyilemme opasta, joka pitäisi olla jossakin täällä meitä vastassa. Pian huomaamme matkustajia tarkkailevan nuoren naisen, joka lähestyy meitä, tervehtii suomen kielellä ja kertoo olevansa Anastasia. Hän on yksi oppaistamme seuraavan viiden päivän aikana.  Kävelemme aseman viereisellä kadulla odottavaan Tverin yliopiston vaaleaan pienoisbussiin. 

Bussi vie meidät muutaman kilometrin päässä olevan Studentseski pereulok - kadun varrella olevalle Tverin yliopistolle. Nousemme rappusia pitkin nelikerroksisen oppilasasuntolan kolmanteen kerrokseen, jossa meille on varattu omat huoneet viiden vuorokauden ajaksi. Myös minulle osoitetaan huone ja annetaan avain, joka ei kuitenkaan sovi huoneen avainpesään. Olkoon sopimatta, se ei minua haittaa, sillä nyt ovi ei voi mennä edes vahingossa lukkoon. Tässä samassa kerroksessa on myös yhteiset keittiötilat ja wc-tilat suihkuineen. 

Huoneisiin majoittumisen jälkeen laskeudumme kerrosta alempana olevaan opetustilaan. Tapaamme matkan järjestäjän Ljudmilan, joka on seuraavien päivien aikana opettajamme tässä luokkahuoneessa ja lisäksi hän on myös oppaamme, kun menemme seuraavien päivien aikana vierailemaan Lihoslavin kaupunkiin ja kahteen Tverin Karjalan kylään. Kurssin avaus on vasta kymmeneltä, joten meillä on kaksi tuntia aikaa katsella tätä Volgan varrella olevaa noin puolen miljoonan asukkaan kaupunkia ja etsiä jotain suuhun pantavaa.

Lähdemme yhdessä ulos Ljudmilan johdolla ja suuntaamme sadan metrin päässä olevalle kävelykadulle, jonka pituuden arvioin myöhemmin noin 700 metriksi. Monet meistä kurssilaisista ovat käyneet täällä jo aiemmin; eräs heistä (Martti) jopa yli 20 kertaa tutustuessaan ja alkaessaan kuvata Tverin karjalaisten elämää Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen 1990-luvulla. Hän on jopa koonnut mainion lähes 100 sivua sisältävän kuvakirjan näiltä matkoiltaan. Ljudmila haluaa osoittaa meille kävelykadun varrella olevan Sver-pankin rahanvaihtoautomaatit siltä varalta, jos rahanvaihtoon ilmenee tarvetta seuraavien päivien aikana.

Suuntaamme seuraavaksi kahdeksi tunniksi kukin tahollemme. Liityn Tverin konkareiden Martin ja Markun seuraan ja kävelemme leveää ja vielä tähän aikaan hyvin hiljaista kävelykatua pitkin kohti Volgaa. Kauppaliikkeitä ja pieniä kahviloita on molemmin puolin katua melkoinen määrä ennen kuin olemme kadun päässä olevalla isolla aukiolla nimeltään Ploshcad' Lenina, jossa Leninin korkea patsas näkyy kauas katujen eri suuntiin.

 

 

Lippalakki kädessä seisovan kivisen Leninin jäädessä taaksemme edessämme avautuu pitkä ja leveä Volga, jonka nyt ensimmäistä kertaa pääsen omin silmin näkemään. Ensimmäinen kerta on aina ensimmäinen kerta eikä se enää koskaan myöhemmin ole ensimmäinen kerta. Näin myös nyt, kun katselen sinistä Volgaa ja sitä ylittäviä pitkiä siltoja, joista lähin on vasemmalla ylävirran puoleisella suunnalla. Ovatko minun kuten myös monien muiden suomalaisten kaukaiset esi-isät ja -äidit tulleet joskus kauan sitten pitkin tätä samaa virtaa lähestyessään Pohjolan asuinseutuja? Vai ovatko he etelämpänä valinneet jonkun itään päin haarautuvan Volgan sivujoen siirtyessään kohti pohjoisia, asumattomia erämaita? Tällaisia ajatuksia herää kävellessäni virran yläpuolella olevaa katua pitkin Martin ja Markun perässä.

Ajatukseni eivät pääty tähän, vaan yritän samaistua niihin ihmisiin, joiden esivanhemmat olivat sitten aikanaan päätyneet omille asuinalueilleen Pohjolaan. Myös niihin, jotka 1600-luvulla pian Stolbovan rauhan sopimisen jälkeen joutuivat jättämään kotinsa silloisen Käkisalmen läänin alueelta lähtiessään pakoon Ruotsin valtaa. Ortodoksisuudella ei ollut sijaa ruotsalaisten valloittajien hallinta-alueilla. Rauha tarkoitti karjalaisille vainoa ja pelkoa, joka pakotti heidät hylkäämään kotiseutunsa ja muuttamaan suurin joukoin erityisesti tänne Tverin alueelle Volgan maisemiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tverin_Karjala

Käkisalmen läänin asukkaista alueelta, joka tarkoitti nykyistä Pohjois-Karjalan aluetta alkaen pohjoisesta nykyisen Nurmeksen seudulta aina Laatokkaan saakka, muutti lähes puolet tai vähintään joka kolmas asukas kohti etelää. Tämä tarkoitti samalla sitä, että tämä noin 30 000 asukkaan määrä oli kymmenesosa koko silloisen Suomen asukasluvusta. Näin moni muutti pysyvästi Venäjälle ja siellä heidän jälkeläiset yhä asuvat. Tämä vajaan 400 vuoden takainen tapahtuma on se syy, miksi tulin tänne Tveriin: Halusin tulla tapaamaan näitä vanhan Suomen alueelta muuttaneiden ihmisten jälkeläisiä. Käkisalmen läänin pohjoisosista muutettiin vähäisessä määrin myös Vienan Karjalaan. Mummoni esivanhemmat kuuluvat todennäköisesti tähän joukkoon.

Käännymme sillan kohdalla vasemmalle Tverskoy Prospekt - kadulle, joka on yksi Tverin pääkaduista. Vierellä ei ole enää hitaasti virtaavaa vettä vaan suurkaupungeille ominainen vilkas autoliikenne täyttää kadun, kun paikalliset ihmiset suuntaavat arkisiin päivän askareisiinsa. Kävelemme katua pitkin kunnes eteemme tulee pieni T'maka - joki, joka laskee lännen puolelta Volgaan. Tällä kohtaa joen rannalla on Volga-hotelli, johon kaksi meidän joukkoon myöhemmin liittynyttä kurssilaista majoittui kahden yön ajaksi. 

Olemme jo lähellä yliopistoa, mutta ennen kuin menemme sinne, niin käymme läheisessä ruokakaupassa. Ostan jugurttia, kirsikkamehua ja tuoreita aprikooseja. Viimeksi mainittuja en ole kovin usein edes maistanut, mutta ne osoittautuivat maukkaiksi. Martti ja Markku tekevät omat ostoksensa ja pian olemme saapuneet takaisin yliopiston asuntolaan.

"Karielan kielen ja kulttuurin kurssi Tverinkarielan cirone" on alkanut kello kymmeneltä sen jälkeen, kun Ljudmilan mukana ollut Tverin yliopiston kansainvälisen osaston johtaja on englanninkielellä toivottanut meidät tervetulleeksi. Esittelyn yhteydessä hän mainitsi esimerkiksi sen, että kaikki Suomen venäjänkieltä opettavat yliopistot suorittavat venäjänkielen harjoittelun juuri täällä Tverin yliopistossa. Samalla maksamme hänelle ruplina tai euroina seuraavan viiden päivän kustannukset könttäsummana, johon sisältyy opetus ja oppikirja sekä kuljetukset ja majoitukset karjalaiskylissä. Summaan kuului myös yliopiston majoitus, joka meille kurssilaisille oli alhainen, sillä se maksoi vain alle kymmenen euroa yöltä. 

Saamme paperille kirjoitetun kurssiohjelman eteemme ja esittelemme kukin vuorollaan itsemme niin Ljudmilalle kuin toisillemme. Useimmat meistä ovat tuntemattomia toisilleen; ainakin minulle kaikki muut olivat vieraita ennen näitä yhteisiä päiviä. Joukossamme olivat jo edellä mainitut Martti ja Markku sekä heidän lisäkseen Eila, Jaakko, Pirjo, Ari ja kaksi Sirpaa. Lisäksi Tarja, Mervi ja Kimmo liittyivät joukkoomme myöhemmin. He olivat tulleet eri puolelta Suomea kuten Joensuusta, Turusta, Toholammelta, Haapajärveltä, Nivalasta, Kotkasta (Rantasalmelta) ja Helsingin alueelta.

Ennen matkaa ajattelin, että Tverin Karjalan kielen opiskelu oli sivuseikka, koska suurin syy matkaan oli päästä tapaamaan niitä karjalaisia, joiden esivanhemmat muuttivat vajaa 400 vuotta sitten näille alueille silloisen Käkisalmen läänin alueelta. Mutta kun Ljudmila jakoi meille karjalankieliset A4 - monisteet ja tänä vuonna julkaisemansa uuden oppikirjan nimeltään "Pagauta milma kareliaksi" (suom. "Puhu minulle karjalaksi") niin huomasin heti, että eihän tämä Tverin Karjalan kieli olekaan niin mahdottoman vaikeaa. Tuli näet esille, että kieli on kutakuinkin samanlaista kuin Suojärven karjalaisten puhe, johon olin tottunut jo pikkupoikana. Kotikunnassani Juuan Vihtasuolla asui monia Suojärveltä muuttaneita siirtolaisia, joista iäkkäimmät puhuivat oppimaansa äidinkieltään myös uudessa asuinpaikassaan Juuassa. Heidän pagisemistaan pääsin kuulemaan esimerkiksi heinänseivästyksen aikaan, sillä heinäsarkojemme välissä ei ollut muuta kuin leveä oja, jota pitkin kulki tilojemme raja.

Luemme kukin vuorollamme monisteesta muutaman lauseen. Jotkut meistä pöydän ympärillä istuvista kurssilaisista ovat kuin ammattilaisia, sillä niin hyvin he osaavat puhua karjalankieltä harrastettuaan sitä jo pitkän aikaa. Erityismaininnan ansaitsee Martti, sillä hän ei ainoastaan pagissut sujuvasta vaan myös esitti useita karjalankielisiä lauluja ulkomuistista hyvällä lauluäänellään. Ja jos luetussa tekstissä oli jotain meille vierasta, niin Ljudmila opettajan taidoillaan aukaisi nämä ongelmakohdat. 

Lopetimme yhdeltä oppitunnit ja kävelimme lounaalle. Kukin sai etsiä itselleen sopivan ruokailupaikan. Minun kohdallani tämä tarkoitti sitä, että menin Markun ja Martin kanssa kävelykadun varrella olevaan kahvilaan, jossa sai hampurilaisia, pitsoja ja paljon muuta. Tilasin nyt ja myös kaikkina muina päivinä joka kerta saman kanahampurilaisen, koska sen tilaaminen venäjän kielellä oli helppoa. Riitti kun osasi sanoa nugetsburger, niin tilaus oli ymmärretty. Niinpä myöhemmin, kun menin Markun kanssa ennen lähtöpäivää jo kolmannen kerran samaan paikkaan, Markku osasi jo edeltä arvata, että minä tilaan nugetsburgerin. Arvaus osui oikein!

Lounaan jälkeen lähdimme tutustumaan Tverin kaupunkiin kävelemällä Volgan toisella puolella olevaan Pyhän Katarinan luostariin. Naisluostarin johtajana toimii Igumenia Juliana, joka on kotoisin Heinolasta. Hänestä voit lukea lisää täältä 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/03/28/suomalaisnainen-venalaisen-nunnaluostarin-johtajana

Kävelymatkaa luostarille oli vähän yli kaksi kilometriä. Kävelimme lähimmän sillan kohdalta Volgan yli ja käännyimme oikealla kävellen pitkin torin reunaa, jossa oli myynnissä puutarhatuotteita, metsämarjoja ja kantarelleja. Pian tämän jälkeen edessämme oli jälleen silta, joka johdatti meidät Volgan itäpuolelta laskevan Tvertsa-joen toiselle puolelle. Itse luostari ja siihen kuuluvat rakennukset sijaitsevat jokien yhtymäkohdan vieressä. Ainakin kesäaikaan on helppo todeta, että luostari sijaitsee erittäin kauniilla paikalla. Neuvostoaikaan luostarin rakennukset olivat toimineet kaupungin autovarikkona. Tämän saimme kuulla vierailun yhteydessä.

 

Igumenia Juliana otti meidät vastaan, kertoi oman elämänsä eri vaiheista ja esitteli erityisesti ikoneja, joita kirkossa oli pikaisen silmäilyni mukaan satoja. Seurasin mukana, vaikka ikonit eivät herätä minussa koskaan mitään mielenkiintoa, koska eihän niistä ole mitään mainintaa Raamatussa. Mielestäni ikonit ovat pelkästään kauniita taideteoksia, mutta monelle muulle ne ovat tärkeitä pyhiä esineitä. Kirkosta siirryimme vähän matkan päässä sijaitsevaan luostarin ruokailutilaan, jossa nautimme maukkaan keiton. Vierailumme lopuksi kukin meistä sai mukaansa vaalean leivän ja pieniä matkamuistoja. Luostarissa leivotun leivän söin sitten seuraavien päivän aikana yliopiston majoitustilassa.

Vierailun päättymisen jälkeen osa halusi palata yliopistolle taksilla - olihan jo päivän aikaan kävelty melkoinen matka - mutta me, jotka päätimme kävellä, saimme pian ottaa mukaamme omenoita. Kävelyreitin varrella oli puutarhoja ja kun yhden talon kohdalla eräs nainen huomasi meidät suomalaiset, niin hän ojensi aidan ylitse omenoita suoraan omenapuustaan. Omenasato näytti olevan runsas. Kiitimme ja jatkoimme matkaa. Nyt muovipussissa oli leivän lisäksi myös omenoita.

 

Volgan ylittävän sillan päältä avautuivat komeat maisemat joen molempiin suuntiin. Muutamia veneitä liikkui pitkin virtaa, mutta sitten kun kävelimme joen varrella, niin huomasin myös muunlaista vesiliikennettä. Kyse oli kilpasoutajista, kun neljän miehen muodostama nelikko teki soutuharjoitustaan Volgan rannan läheisyydessä. Eipä muuta kuin kännykkä esiin ja kuvaamaan. Otoksen voi nähdä nyt YouTubesta täältä https://www.youtube.com/watch?v=72ogwSgPtmY

Tämän 40 sekunnin videopätkän alussa näkyy myös joen toisella oleva Pyhän Katariinan luostari ja videon lopussa silta, jota pitkin ylitimme Volgan.

Päivä oli ollut tapahtumia täynnä aina siitä lähtien, kun juna saapui aamulla seitsemältä Tverin asemalle. Niinpä iltasella uni maistui hyvin. Heräämisen jälkeen lähdin heti kävelemään tunnin ajaksi pitkin kaupungin hiljaisia katuja. Aamupalan jälkeen emme menneet luokkaan, vaan suuntasimme yliopiston bussilla 12 tuhannen asukkaan Lihoslavin kaupunkiin. Se on Tverin Karjalan hallinnollinen keskus ja sijaitsee Tveristä luoteeseen Moskova - Pietari rautatien varrella.

Noin 50 kilometrin matkan jälkeen saavuimme Lihoslaviin ja pysähdyimme ensin puiston reunalle, jossa on lähekkäin kaksi patsasta. Leninin pääpatsas ei kiinnostanut, mutta viereisen alueen patsas yllätti olemassa olollaan. Edessämme oli Suomen kansalliseepoksen Kalevalan päähenkilö Väinämöinen, joka istui ja soitti kannelta. Väinämöisen takana seisoa jökötti paksu, monihaarainen karsittu puu, jonka yhdellä oksalla orava kuunteli Väinämöisen soittoa. Kalevalaan liittyvä patsas Moskovan lähialueella! Tämä oli ainakin minulle yllättävää, sillä luulin, että ainoastaan Vienan Karjalan Kalevalassa on kansalliseepokseen liittyvä muistomerkki. En tiedä, onko niitä missään muualla. Ehkä joku muu tietää tämän asian?

 

Jätimme Väinämöisen soittelemaan ja siirryimme Karielan rahvaan paikallismuseoon, jossa meillä oli ensin kieli- ja kulttuuritunti. Tähän Karjalan kansalliseen museoon on koottu runsaasti monenlaisia esineitä ja muuta aineistoa tverinkarjalaisten elämästä. Jonkun verran karjalan kieltä osaava museon esittelijä, joka oli ammatiltaan opettaja, kertoi kansan arkisesta elämästä ja myös raskaista vainon ajoista, jotka alkoivat Stalinin toimesta 1930-luvulla.

Aina 1930-luvulle saakka karjalaiset saivat elää rauhassa ja pitää oman kielensä. Kun 1600-luvulla alueelle muuttajia oli ollut noin 30 tuhatta, niin vuoden 1932 väestökirjanpidon mukaan karjalaisten asukasluku oli noussut 152 tuhanteen. Tämä määrä oli samalla paljon enemmän kuin Karjalan tasavallassa elävien karjalaisten lukumäärä. Ja mikä erikoista, väestökirjanpidon mukaan vain kuusi prosenttia osasi venäjää. Mutta kaikki muuttui, kun kylien johtajat vangittiin. Vauraita talonpoikia tapettiin tai tuomittiin pitkäksi aikaa vankilaan. Monesti taloon jäivät vain naiset ja lapset. Kukoistava yksityismaatalous vaihtui kolhooseihin. Vanhemmat eivät enää uskaltaneet kertoa lapsilleen alkuperästään. Karjalan kieli menetti asemansa heidän omana äidinkielenään. Vasta Neuvostoliton romahdus toi osittaisen muutoksen tähän ja moneen muuhun asiaan.

Opas luki otteita yli kymmenen sivua pitkästä syytekirjelmästä, jossa erästä vuonna 1887 syntynyttä tilallista syytettiin rikoksesta valtiota vastaan. Tuomiossa mies todetaan syylliseksi ja karkotetaan vankilaan kauas pohjoiseen. Kuuden vuoden päästä hän pääsi takaisin, mutta joutui uudelleen syytetyksi puheistaan neuvostovaltaa vastaan. Hänet määrättiin ammuttavaksi.  Kerrottiin myös tapauksesta, jossa varakas maanviljelijä oli tuomittu kuolemaan. Tilalle oli jäänyt aikuinen poika nuoren vaimonsa kanssa. Kun kevät oli tullut, niin kolhoosin edustajat olivat määränneet, että on aika aloittaa viljan kylvö maahan. Poika oli kertonut, että hän kyllä tietää, että vielä ei ole kylvämisen aika liian märän maan takia. Kieltäytymisen seurauksena hän oli saanut pitkän vankilatuomion. Pojan nuori vaimo oli päässyt muuttamaan Pietarin alueelle töihin. Myöhemmin oli käynyt niin onnellisesti, että he olivat miehen pitkän vankeuden jälkeen löytäneet toisensa.

Museossa on paljon erilaisia työhön liittyviä esineitä. Niillä olisi varmaan ollut paljon kerrottavaa käyttäjistä ja erilaisista aikakausista, mutta eiväthän esineet puhu. Oppaan mukaan miehet olivat taitavia rakentamaan kaikkea, mitä voitiin tehdä puusta. Erityisesti minua ihmetytti se, miten maidon jalostuksessa käytettävä separaattori on voitu rakentaa puusta. Sellainen siellä kuitenkin oli esillä. Toisena erikoisuutena mainitsen ison korin, joka oli punottu männyn juurista. Kerrassaan erikoista! Lisäksi mainio oli myös puinen lypsyastia, jossa oli pitkä kaatonokka. Nokan ansiosta maito ei pääse läikkymään, kun sitä kaadetaan astiasta toiseen. Pellavan valmistukseen liittyviä esineitä ja kuvia laajoista pellavapelloista oli esillä runsaasti, koska sata vuotta sitten pellava oli ollut tärkeä viljelykasvi. Talven ajan niistä oli sitten tehty erilaisia vaatteita aina siihen asti, kun vaatteita alettiin valmistaa teollisesti suurissa tehtaissa.

 

Museossa vietetty tunti vierähti kuin siivillä, mutta sitten oli aika siirtyä viereiseen huoneeseen, jossa pöytä oli katettu koreaksi. Teen lisäksi tarjolla oli mm. karjalanpiirakoita. Niiden täytteenä oli joko ohraa tai perunaa. Ei siis mitään riisipiirakoita, koska eihän riisi kasva edes näissä maisemissa puhumattakaan muusta Karjalasta, jossa on piirasten synnyinsijat. Alkuperäinen karjalanpiirakka on tehty ohrasta, koska peruna tuli pohjoisten asuinalueiden viljelykasviksi vasta paljon myöhemmin. Karjalanpiirakoita on kaiketi tehty jo 1600 - luvulla, koska kuinkas muuten niitä osattaisiin tehdä Moskovan lähialueilla. Sinne muuttaneiden ihmisten mukana siirtyivät myös ruokailutavat. Näin kaiketi voidaan päätellä?

Pöydän päädyssä istunut iäkäs karjalaisnainen lauloi kauniilla äänellään karjalaksi muutaman laulun ja meistä vieraista Martti lauloi hänelle hyvällä kirkkokuorolaisen äänellään karjalaisen rakkauslaulun. Ei muuta kuin taputukset päälle heille molemmille! Tämän jälkeen oli nuorten paikallisten tyttöjen vuoro esiintyä. Lihoslavin kaupungin lasten musiikkikoulun kanteleyhtye "Vihmane" soitti kanteleilla useamman kappaleen ja lopuksi he myös lauloivat. "Vihmane" on karjalaa ja tarkoittaa sadetta. Tutulta kuulostava sana, sillä mekin saatamme sanoa sateella, että vihmoo vettä. Tyttöjen viimeisen lyhyen esityksen voit halutessasi katsoa täältä https://www.youtube.com/watch?v=lGvnqA2OPYc

Jätimme Lihoslavin kaupungin taaksemme ja saavuimme vajaan tunnin kuluttua pieneen Zaluazinan taajamaan. Meidät ohjattiin kolmeen ryhmään ja kolmeen eri taloon lounaalle karjalaisperheisiin. Paikat oli valittu siten, että jokaisessa perheessä oli karjalan kielen taitajia. Pariskunnan kanssa, jotka olivat lähes 70 vuoden ikäisiä, pystyimme keskustelemaan ihan ymmärrettävästi puhumalla sekaisin suomea ja karjalaa. Läsnä oli myös perheen Moskovassa asuva tytär, joka oli vierailulla vanhempiensa luona teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Pöydässä oli monipuolinen maittava ateria, jossa oli paljon oman puutarhan kasveja. Samalla ymmärsin, miten juuresten, kuten esimerkiksi porkkanan ja punajuuren, naatteja voidaan käyttää keittojen raaka - aineena. Naattisopaksi sitä sanotaan. Ja sanomattakin on selvää, että venäläiseen vieraanvaraiseen ruokapöytään kuuluu snapsit vodkaa. Selvyyden vuoksi lisään tähän sen, että tämä tapa ei liity mitenkään humalahakuisuuteen.

Juttelun ja ruokailun jälkeen menimme kylän kirjastoon, jossa pääsimme jälleen kuulemaan Tverin Karjalan kulttuurista. Vaatimattoman pienen kirjaston johtaja Olga kertoi kirjaston toiminnasta Ljudmilan toimiessa meille tulkkina. Törmäsimme jo toisen kerran saman päivän aikana Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan, sillä kirjastosta löytyi Kalevalaan liittyvää materiaalia. Oli yllättävää kuulla, että karjalaiset viettävät Kalevalan päivää samana päivänä kuin me Suomessa eli helmikuun 28. päivä. Kirjastosta löytyi koululaisten vihkoon tekemiä kirjoituksia ja piirustuksia, joita tehdään koulussa Kalevalan päivän lähestyessä.

Kun suurin osa porukastamme meni pistäytymään paikallisessa pienessä kaupassa ennen paluumatkaa, niin minä jäin Kimmon kanssa ottamaan muutaman kuvan kylätien varrella olevista värikkäistä ja koristeellisista hirsitaloista. Samalla tapasimme iäkkään eläkeläisen Tolan. Viittä vuohta hän paimensi tienvarsiheinikossa. Hän ei sanojensa mukaan enää jaksanut hoitaa lehmää, mutta vuohien ruokkimiseen ja lypsämiseen voimat vielä riittivät. Hänen akkansa (=vaimo) oli kuulemma kovin sairas. Vanhat pagisevat vielä taloissa keskenään karjalaa, mutta kun lapset tulevat linnasta (=kaupungista) niin silloin puhutaan hormujen (=venäläisten) tavalla. Näin täytyy tehdä, koska yleensä lapset eivät enää osaa karjalaa.

 

Tässä kohden on hyvä kertoa, että Tverin karjalaiset käyttävät venäläisestä nimitystä "hormu". Kirjatiedon lisäksi sain kuulla tämän useamman kerran matkan aikana. Sana on saanut alkunsa jo vuosisatoja sitten venäläisistä virkamiehistä, joilla oli työpukuna aina univormu. Niinpä venäläisiä alettiin kutsua ja kutsutaan yhä hormuiksi. 

Seuraavan päivän eli perjantain aloitin jo varhain aamulla kävellen pitkin Tverin katuja. Tavallisuudesta poikkeavan näköisiä patsaita osui kävelyreitin varrelle. Opiskelimme tiiviisti koko päivän yliopiston tiloissa. Tässä samassa rakennuksessa oli samaan aikaan majoittuneena myös 30 nuorta italialaista venäjän kielen opiskelijaa. Heidän kanssaan meillä ei kuitenkaan ollut mitään kanssakäymistä. Ljudmila jakoi meille monistamiaan karjalankielisiä sivuja, joita sitten päivän aikaa tutkimme.

Paperilta saimme lukea esim. nedelin (viikon) päivät: enzimän' argi, toin' argi, kolmaspäivä, nelläspäivä, piätincä, suovattana ja pyhäpäivä. Laitan tähän esille myös muutamat pruazniekat eli juhlapäivät: rostuo (joulu) on 7. pakkaskuuda (tammikuuta) ja vieristä (loppiainen) on 19. pakkaskuuda. Pääsiäinen on suuri päivä, niinpä sen nimenä on äijäpäivä. Iivananpäivä (juhannus) on 7. heinäkuuda eli sekin on myöhemmin kuin meillä Suomessa.

Luimme paperilta myös Tverin karjalaisten epävirallisen oman kansallislaulun ja lauloimme sen moneen kertaan päivien aikana. Laitan tähän "Oma randa" - laulun sanat esille:

 

Noužen korgien goran piällä,

Ieššä omat paikkazet –

Meččäzet i kirikközet,

Niitokšet i küläzet.

Oi, kuin oma randa šoma,

Kaikki tiälä mieldüöčöü.

Jogo talo, jogo peldo

Miula aivin nägiečü.

Konža olen vieraš mualla

Oma randa muissuttau

Missä šünnüin, missä kažvoin

Oi, kuin kodih himottav.

Randa tarkoittaa maata, gora mäkeä ja himottav tarkoittaa haluamista. Kun osallistuimme sitten sunnuntaina Tverin karjalaisten "Kalitka" - karjalaisjuhlaan Tolmatsun kylässä, niin siellä kansallispukuiset laulajat lauloivat tämän laulun. Sen voi nähdä täältä https://www.youtube.com/watch?v=k2MjiY4zpdw

Lounastauon aikana söin kävelykadun varrella nugetsburgerin ja tulimme pian takaisin opetustiloihin, jonne vieraaksemme saapui kaksi nuorta karjalaisnaista Julia ja Irina. He kertoivat sanoin ja kuvin siitä, miten karjalan kielen opetus on alkanut elpyä Tverin karjalaiskylissä. Useita uusia oppikirjoja on julkaistu. Monet nuoret ovat innostuneet esivanhempiensa äidinkielestä ja karjalan kielen opetusta on saatavilla jo monessa eri kylässä. Innokkaat nuoret haluavat opettaa sitä myös kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita kielestä. Kielen säilymisen kannalta tällaisia uutisia on mukava kuulla.

Iltapäivällä neljän aikaan oli aika jälleen nousta yliopiston bussiin. Edellisenä päivänä olimme vierailleet Lihoslavin kaupungissa ja Zaluazinan kylässä. Menimme näiden paikkojen kautta paljon kauemmaksi Tolmatsun kylään, jossa saunominen, juhlaruokailu ja seuraavan päivän karjalaisjuhla eivät tulisi unohtumaan aivan pian. Tosin emmehän tienneet niistä mitään etukäteen. Joukkoomme olivat päivän aikaan liittyneet myös Tarja, Kimmo ja Mervi. 

Kahden tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Tolmatsuun ja menimme suoraan kulttuuritalon tapaiseen paikkaan, jossa vajaan tunnin ajan istuimme ja  katselimme venäjänkielisen naiskuoron esityksiä. Lisäksi joku nuori mies kävi laulamassa ja soittamassa kitarallaan. Tämä tapahtuma oli kaiketi osa Kalitka - karjalaisjuhlaa, jonka päätapahtuma oli seuraavana päivänä laajalla peltoaukiolla.

Kulttuuritarjonnan jälkeen ryhmämme jaettiin kolmeen osaan samaan tyyliin kuin edellisenä päivänä Zaluazinan karjalaiskylän vierailun yhteydessä. Bussin pysähtyessä oli aika jalkautua ja nousta pienen mäen päällä olevalla värikkäälle talolle. Tässä talossa tulisin yöpymään Kimmon, Mervin ja Tarjan kanssa. Kolme keski-ikäistä sisarusta Lena, Ira ja Nina, Sergei - niminen mies ja nuori Ula - tyttö olivat meitä vastassa ja ohjaamassa ison talon sisälle. Ilmeni, että tämä rakennus oli heidän vapaa-ajan asuntonsa, jota he käyttävät saapuessaan nykyisiltä asuinsijoiltaan Moskovan seudulta. Sisaruksille karjalan kieli ei ollut vierasta.

 

Meille osoitettiin omat yöpymistilat ja heti tämän jälkeen meitä hoputettiin saunaan, koska ilta oli jo pitkällä ja meille oli suunniteltu saunan lisäksi runsaasti iltaohjelmaa, vaikka emme sitä siinä vaiheessa tienneetkään. Miesten ja naisten saunat olivat eri suunnissa. Niinpä kävelin Sergein ja Kimmon kanssa alamäkeä noin 300 metrin päässä olevalla hirsisaunalle, joka sijaitsi pienen pellon ja puron vieressä. Vuohet käyttivät tätä peltoa ruokailupaikkanaan; tämän sain havaita seuraava aamuna käydessäni purossa aamu-uinnilla.

Kanssamme tuli saunomaan myös karjalaa puhuva läheisen talon isäntä Anatoli, jota puhuteltiin Toljaksi. (Onko niin, että Anatoli-nimisiä miehiä kutsutaan Tolja tai Tola nimellä?) Pian ilmeni, että Sergei ja Tolja olivat samalla Kimmon ja minun saunottajia. Ja millaisia saunottajia he olivatkaan, se selviää seuraavista kappaleista!

Tolmatsun saunareissusta tuli ikimuistettava kokemus. Saunomiset Udmurtian maaseudulla kaksi vuotta aiemmin ovat vielä mielessäni, mutta tverinkarjalaisten saunatavat jättävät ne varjoonsa. Hirsisaunassa oli iso kivikiuas ja kahdet vastakkaisilla puolilla olevat lauteet. Saunassa oli sopivan lämmintä. Vesi oli lämmennyt kuumaksi kiukaan vieressä olevassa rauta-astiassa.

Vaatteiden heiton jälkeen minut ja Kimmo komennettiin ensin mahalleen lauteille. Tämän jälkeen molemmat saunottajat ottivat käsiinsä kaksi kuivattua koivuvastaa. Sitten ne upotettiin lauteiden päässä olevaan kuumaan pieneen vesiastiaan. Sen jälkeen miehet pirskottivat vastoista enimmät vedet pois ja samalla Vladimir alkoi lyödä läpsytellä vastoillaan selkääni ja jalkoja. Kuumaa oli, mutta ei liian polttavaa! Tolja teki saman Kimmolle. Sitten sama käsittely toistettiin. Tämän jälkeen piti kääntyä selälleen. Vastat kuumaan veteen, pirskotukset ja voimakkaat läpsytykset keholle alkaen rinnan alueelta aina varpaisiin saakka. Ja sitten sama toistettiin.

Tämän jälkeen ylös, ulos ja nurmikon läpi juosten aina purolle saakka Toljan perässä. Tolja hyppäsi edelläni vajaan puolentoista metrin syvyiseen pehmeäpohjaiseen lammikkoon; minä ja Kimmo teimme samalla tavalla hänen perässään. Vesi ei ollut kylmää, mutta kuitenkin virkistävää saunan kuumuuden jälkeen. Muutama metri uintia, ylös lammikosta ja kävellen saunan edustalle. Sitten pienelle rahille istumaan. Edessä nurmikolla oli olutpullo, josta piti ottaa pienet hörpyt. Sitten seurasi pieni lepohetki jutellen niitä näitä. Toljan kanssa pystyi vaihtamaan sanoja ymmärrettävästi, koska hän puhui karjalaa.

Mitäs sitten? Niin, saunottajien "määräyksen" mukaan kaikki edellä kuvattu aloitettiin alusta. Eikä se siihen päättynyt. Kaikki sama tehtiin vielä kolmannen kerran! Sanoin jossain vaiheessa Kimmolle, että tämä saunomisreissu ei koskaan unohdu paitsi jos joskus dementoituu. Kimmo ei esittänyt eriävää mielipidettä. Elokuun ilta alkoi jo hämärtää, kun raukeina tallustelimme takaisin ylös vierastaloon. Yli tunti vierähti aikaa saunareissulla. Saimme myös kuulla, että talon sisarukset olivat olleet mukana Tarjan ja Mervin saunottajina naisten saunavuorolla.

 

Sitten meidät ohjattiin ruokapöytään. On parempi, että en ala luettelemaan mitä kaikkea oli tarjolla, koska ruokaa monessa muodossa oli niin paljon. No, kantarellikeiton voin mainita, koska tykkään sieniruoista. Ruokailun aikana sisarukset innostuivat laulamaan, niinpä ruokailuhetki oli yhtä laulua sekä karjalaksi että venäjäksi. Ja meidänkin joukosta löytyi laulutaitoisia; en kuitenkaan minä. Pöydän äärellä ei jäänyt epäselväksi, että musiikki yhdistää vaikka oltaisiin ennestään vieraita toisilleen.

Helteisen päivän ilta oli jo pimentynyt ja ilma viilentynyt, kun iltaohjelma sai jatkoa ulkona. Ruokailun jälkeen meille annettiin talvijalkineet jalkaan ja lämpimät takit päälle. Mitä tämä tarkoitti? Siirryimme ulos pitkän pöydän ääreen. Eihän ulkona ollut kovin viileää, mutta vieraanvarainen isäntäväki ei halunnut, että vilustuisimme heidän vieraanaan. Kirkas tähtitaivas oli yläpuolellamme kattona ja oli pilkkopimeää, mutta talon ulkovalot valaisivat pöytää, jonka ääressä jatkoimme ruokailua. Sergei grillasi broilerinkoipia ja jotain muutakin ja kantoi niitä sitten pöytään. Ja laulua ei totisesti puuttunut sinä iltana pöydän äärestä. Tätä juhlimista jatkui lähes puoleen yöhön saakka. Sen jälkeen uni tuli etsimättä päästyämme sisätiloihin.

Aamulla Tarja oli käynyt heti herättyään uimassa purolla, niinpä hänen esimerkkinsä innoittamana lähdin Kimmon kanssa kastautumaan samassa purovedessä. Oli tulossa helteinen päivä. Pieni lammaskatras söi kaikessa rauhassa viereisellä pellolla ruohoa. Kävelimme lopuksi vielä kerran saunan sisälle, jossa oli edellisen illan jäljiltä runsaasti haaleaa vettä.

Pian aamiaisen jälkeen sisarukset, Sergei ja Ula hyvästelivät ja antoivat meille jokaiselle köynnöksessä kasvavasta kurpitsalajikkeesta värikkään noin puolen kilon painoisen kurpitsan. Toivottavasti siemenet itävät tulevan kevään aikana. Sitten lähdimme kävelemään vajaan kilometrin päässä olevaan Tolmatsun keskustaan. Tolmatsu on paikkakunta, jonne ensimmäiset asukkaat tulivat vuonna 1636 Liperistä.   

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tolmat%C5%A1i

Joka vuosi vuodesta 1998 lähtien kylässä on järjestetty suuret "Kalitka" karjalaiset juhlat. Karjalaiset saapuvat elokuussa järjestettävään juhlaan laajalta alueelta kuten Petroskoista ja jopa Valko-Venäjän puolelta. Osallistujien määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Ljudmila kertoi, että edellisenä vuotena osanottajia oli ollut seitsemän tuhatta. Myöhemmin juhlapäivän päätteeksi saimme kuulla, että sekin määrä luultavasti ylittyi.  

Paikallisen kirjaston eteen on tuotu suuri määrä puupenkkejä, jotka pian täyttyvät juhlavieraista. Kyse oli pienestä juhlahetkestä, jossa Tolmatsun kirjasto nimettiin vähän aikaa sitten edesmenneen tunnetun paikallisen karjalaisen kirjailijan ja runoilijan Stanislav Tarasovin mukaan. Tilaisuus pidettiin pelkästään venäjän kielellä, joten siitä syystä tapahtuma jäi ainakin minulle vähän haileaksi.

Tilaisuuden päättymisen jälkeen huomasin, että jalustalle asetetun videokameran edessä istui iäkäs harmaahiuksinen nainen, joka kertoi karjalan kielellä elämänsä vaiheista ja erityisesti siitä, millaista elämä oli Tolmatsussa Stalinin hallinta-aikana. Videota käyttänyt nuori nainen oli varmaan kuvaamassa jotain dokumenttia. Minäkin kuuntelin vanhuksen kerrontaa ainakin kymmenen minuuttia, mutta hän jatkoi kertomustaan vielä pitkään sen jälkeen. Jokaisella ihmisellä on kerrottavanaan oman elämänsä tarina; niin myös oli tällä vanhuksella kuunnellessani hänen jouhevaa kerrontaa niistä ajoista, jolloin hän oli ollut nuori.

 

Mutta sitten oli alkamassa päivän kohokohta heti sen jälkeen, kun olimme siirtyneet läheisen pääkadun varrelle. Kansallispukuihin sonnustautunut juhlaväki oli järjestäytymässä juhlakulkueeseen, joka tulisi pian marssimaan noin kilometrin päässä olevalle juhlakentälle. Helteisessä säässä kaikki näyttivät olevan iloisella tuulella. Juhlatilaisuuteen osallistuvia "delegaatioita" - tätä nimeä käytettiin kaiuttimessa - oli kymmeniä ja kunkin ryhmän edessä oli kylttiä kantava nuori neito. Värikkäiden lippujen kantajia oli myös paljon, väreistä keltainen ja punainen erottuivat parhaiten.

 

Meidän suomalaisten edessä oli kyltti, jossa luki "Arvoisat vieraat" tai jotain vastaavaa. Kymmenen nuorta naista rumpuineen löivät tahtia näyttävissä asuissaan marssien kulkueen keulilla kohti juhlakenttää. Tien varrella oli paljon ihmisiä, jotka olivat tulleet seuraamaan juhlakulkuetta. Mahtipontinen marssimusiikki, kansallispuvut ja osanottajien suuri joukko muodostivat itsessään näkemisen arvoisen kokonaisuuden. 

Musiikin pauhatessa astelimme koristellun juhlaportin alitse ja sata metriä myöhemmin pysähdyimme juhlakentän päädyssä olevan esiintymislavan vierelle.

 

Kentälle oli kertynyt suuri määrä ihmisiä seuraamaan "delegaatioiden" saapumista juhlapaikalle. Esiintymislavan vieressä ollut suuri mainostaulu ja äänentoistolaitteet välittivät kuvaa ja ääntä juhlaan saapuvista ryhmistä. Mainittiin siellä myös "Suomen delegaatio", kun astelimme alueelle. Seuraavasta videosta näkee, mitä edellä kirjoitin 

https://www.youtube.com/watch?v=5kguxEb8L5U

Järjestäytymisen jälkeen alkoi juhlan virallinen osuus, kun valtion ja alueiden edustajat tulivat kukin vuorollaan tervehtimään juhlakansaa. Tarjolla oli monenlaista musiikkia alkaen Tverin Karjalan epävirallisella kansallislaululla "Oma randa". Musiikin jatkuessa hajaannuimme kukin tahollemme tutkimaan kentällä olevaa myyntitarjontaa. Myyjiä oli paljon, ei kuitenkaan mitään rihkamaa vaan paljon erilaisia käsityötuotteita, karjalankielistä kirjallisuutta ja tietenkin monenlaista suuhun pantavaa. Hunajaa oli tarjolla erityisen paljon. Lapsille oli tarjolla erilaisia pelejä ja kisailuja.

 

Juhla-alueen toisella reunalla oli toinen esiintymislava, jossa laulukuorot lähialueita ja myös Karjalan tasavallasta (ainakin Petroskoista) esittivät omia laulujaan. Satuin paikalle, kun juuri tämä Petroskoista tullut ryhmä oli aloittanut oman esiintymisvuoronsa. Tällaisen videon ehdin kuin lennosta kuvaamaan tullessani esiintymislavan luokse https://www.youtube.com/watch?v=02-Hv5E_4UY

Kalitka-juhla jatkui, mutta me lähdimme puolentoista tunnin jälkeen lähellä mäen päällä olevaan karjalaiseen An´an kahvilaan. Siellä meille oli varattu lounas, joka sisälsi peruna- ja lihapataa, piirakoita, salaattia ja marjajuomaa. Lähes joka paikassa näytti ruokailun yhteydessä olevan tarjolla puolukka- tai herukkajuomia. Maitotaloustuotteita ei juuri näkynyt, vaikka Tolmatsun keskustassa oli rakennuksen seinässä iso mainos, jossa mainostettiin paikallista maitoa. Suomessa ei tällaisia mainoksia näe koskaan.

 

Juhlat olivat takana ja kahden tunnin automatkan jälkeen olimme palanneet takaisin yliopistolle. Matkan varrella oli paljon peltoa, josta osa oli viljeltynä ja osa oli kuin unohdettu oman onnensa varaan kasvaen pajua tai koivuvesakkoa. Seuraavana päivä oli sunnuntai ja se oli samalla matkamme viimeinen päivä ennen yöllä alkavaa paluumatkaa. Tein aamulla kahden tunnin pituisen kävelylenkin kulkien ensin pitkin Volgan rantoja. Innokkaat kalastajat olivat jo aamuvarhaisella virittämässä heittopyydyksiään joen penkereeltä. Pyysin kalastajalta luvan kuvata, miten hän virittää ja heittää pyydyksensä alapuolella olevaan Volgaan. Sen voi nähdä täältä 

https://www.youtube.com/watch?v=WTvkLAFbGHM

Paluumatkalla kävelin tyhjiä katuja pitkin katsellen Tverin nähtävyyksiä. Matkan varrelle osui iso aukio, jossa oli Tverin historiaan liittyviä kohokuvaveistoksia liittyen vuosiin 1317, 1609, 1812 ja 1941.

 

Luokkahuoneessa olimme päivällä jonkin aikaa, mutta sitten iltapäivällä teimme retken lähellä olevaan Katariina II:n palatsiin. Tämä palatsi on avattu vasta äskettäin yleiseksi vierailukohteeksi pitkään kestäneiden korjaustöiden jälkeen. Katariinan palatsin esineistö ja taulut ovat pitkälti samanlaisia kuin Pietarin eremitaasissa. Toisen maailmansodan aikaan rakennus oli ollut saksalaisten komentokeskuksena matkalla kohti Moskovan valloitusta. Kerrottiin myös, että Tverin kaupunki oli kokenut suurta tuhoa sodan aikana saksalaisten toimesta. Pääsimme myös näkemään, miten viereiseen ortodoksikirkkoon käveli juhla-asuinen hääpari. Elokuun 19. päivä oli heidän päivänsä.

 

Palatsista kävelimme läheiselle Volgalle, jossa kävimme noin tunnin pituisella risteilyllä. Neljällä eurolla pääsi laivaan, tosin ruplina ne piti maksaa. Elokuun ilta oli lämmin ja tyyni auringon heijastuessa joen pinnasta.

 

Laivamatkan jälkeen palasimme vielä kerran yliopiston tiloihin, jossa pidettiin kurssin päättäjäiset hedelmiä ja pientä purtavaa maistellen. Puheensorina täytti luokkahuoneen. Ljudmilan lisäksi mukana oli myös kansainvälisen osaston johtaja, se sama mies, joka oli ollut mukana kurssin avauspäivänä. Ei ollut minnekään kiire, sillä Moskovasta tuleva juna saapuisi vasta yhden aikaan yöllä Tverin asemalle.

Reilusti ennen puolta yötä heitimme yliopistolle hyvästit ja luovutimme huoneiden avaimet. Kävelykadun penkit oli sopiva paikka kuluttaa aikaa ennen asemalle lähtöä. Yllättäen saimme seurata aivan vierestä häiden jälkeistä nuorison juhlintaa. Otin vielä kerran kännykkäni esille ja tallensin venäläisten nuorten iloa. Missä muualla tällaista voi nähdä 

https://www.youtube.com/watch?v=qlfK_f9ASWo

Puolen yön aikaan tilasimme taksit, joilla siirryimme muutaman kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle. Istuin aseman sisällä ja seurasin ajan kuluksi isolta valotaululta junien kulkemisia ja niiden aikatauluja moneen eri suuntaan. Junaliikenne oli erittäin vilkasta, vaikka oli jo puoliyö. Siirryimme radan varteen hyvissä ajoin ennen junan saapumista. Juna pysähtyi aikataulun mukaisesti klo 01.05 Tverin asemalle. Vaunuemäntä avasi ovet ja astuimme junaan. Oli aika mennä nukkumaan. Ei kuitenkaan ollut mitään kiirettä, sillä juna olisi Kouvolan asemalla vasta vajaan kymmenen tunnin kuluttua. Heitän purukumin pakarenkiin ja nousen ylävuoteelle. Pakarenkiin? Niin, olen ollut viiden päivän ajan kuulemassa ja oppimassa suomea muistuttavaa kieltä. Olin oppinut jotain. Tverin Karjalassa pakanarenki tarkoittaa roskakoria!

PS. Kiitoksia matkasta matkan järjestäjälle Ljudmilalle ja hänen apulaisilleen unohtamatta maalla asuvia majoituksen järjestäneitä perheitä. Kiitokset yhteisistä hetkistä myös matkalaisille Martille, Markulle, Eilalle, Jaakolle, Pirjolle, Arille, Tarjalle, Merville, Kimmolle ja molemmille Sirpoille!

XXX

 

Muikunmätiä sormissa ennen armeijaa

30.12.-18 Muikunmätiä sormissa ennen armeijaa: Syksyä oli vielä jäljellä ennen kuin minun oli määrä lähteä Santahaminaan. Syyskuu oli harjoittelun suhteen kuin lepokuukausi, sillä kävin lenkillä keskimäärin vain joka toinen päivä. Silloin tein 10 tai 15 kilometrin lenkin löysällä vauhdilla, tosin juoksureitit valitsin sellaisiin suuntiin, joissa tiet olivat mäkisiä. Esimerkiksi Lonkaantiellä oli kilometrin matkalla lähes 70 metrin nousu kilometrin matkalla, kun tie johti molemmista suunnista Lonkaanvaaran laelle. Tämä oli myös se paikka, jossa sitten myöhempinä vuosina tein paljon kovavauhtisia ylämäkivetoja. Syyskuun kilometrit jäivät alle kahden sadan, koska harjoituskertoja oli vain viisitoista.

Syksyllä en juossut paljon, mutta liikuin muulla tavalla paljon. Kun ei tarvinnut enää mennä kouluun, niin kävelin lähialueen metsissä ja keräsin marjoja ja sieniä. Uusi navetta oli jo valmistumaisillaan, joten aikaa jäi muuhunkin kuin työntekoon. Mustikan kypsymisen ja keräämisen jälkeen nousivat sienet. Ja puolukoiden kerääminen tulevaa talvea varten oli itsestään selvä asia joka syksy.

Kaikki keräämäni sienet olivat haaparouskuja, sillä esim. herkkutatteja ei vielä kovin hyvin ymmärretty käyttää ruuan valmistuksessa. Heti keräämisen jälkeen rouskut piti keittää vedessä, huuhdella ja lopuksi suolata merisuolalla. Ulkosaunassa, joka oli meidän ainoa saunamme, oli Kota-kattila, johon mahtui noin 80 litraa vettä. Niinpä siinä pystyi keittämään rouskuja melkoisen määrän kerralla. Huuhtomisen ja valuttamisen jälkeen laitoin sienet kymmenen tai kahdenkymmenen litran sankoihin siten, että merisuolaa piti sekoittaa sienien väliin 15-20 prosenttia sienien kokonaispainosta. 

Valmista sientä kertyi sankoihin kaikkiaan 80 kiloa. Muistan tämän ja siitä saamani rahan, kun veimme sienet Joensuuhun Tuote ja Vihannes - nimiseen erikoisliikkeeseen. Sinä syksynä liike maksoi suolatusta haaparouskusta tasan neljä markkaa kilolta. Ja sehän tarkoitti sitä, että sain sienistä 320 markkaa. Ei ainakaan matti ollut enää kukkarossa!

Tänä syksynä ennen armeijaan lähtöä tein myös sellaista työtä, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt eikä kukaan muukaan omalla kylälläni. Ja taisinpa olla niitä ensimmäisiä koko Juuassa, jotka ryhtyivät sellaisen uuden tuotteen valmistamiseen. Kyse oli muikunmädin valmistuksesta.

Kahden kilometrin päässä asunut vanhempi enoni oli sivuammatiltaan ammattikalastaja lypsykarjatalouden ohessa. Kävi niin, että sinä syksynä vuonna 1976 Pohjois-Karjalan kalatalouspiiri (tai mikä sen virallinen nimi olikaan?) halusi nostaa kaloista saatavan tulon arvoa. Niinpä ennen muikunkutua myös Vihtasuolla järjestettiin päivän kestänyt kurssi, jossa opetettiin, miten valmistetaan korkealaatuista muikunmätiä ravintoloiden herkkusuille. Joensuusta asti oli tullut kalatalouspiirin edustajana joku Pikkarainen (etunimi ei ole enää muistissa) neuvomaan ja näyttämään vaihe vaiheelta, miten muikunmäti irrotetaan muikusta ja miten se sitten valmistetaan lopputuotteeksi saakka.

1970-luvulla Pielisen muikku oli erittäin kookasta. Muikkujen ollessa suurimmillaan enollani oli käytössä silmäkooltaan 20-21 mm:n muikkuverkkoja. Vuonna 1976 ne olivat vähän pienempiä, ehkä noin 18 mm:n kokoisia. Jos joku on kalastanut verkoilla, niin silloin suurin piirtein tietää, miten isoja edellä mainitulla silmäkoolla pyydettävät muikut ovat. Voin tässä ohimennen mainita, että nykyisin Pielisen muikut ovat pieniä, sillä 11-12 mm on sopiva silmäkoko, jos aikoo jotain saada. Eipä silti, ei pyytäjiäkään enää juuri ole, sillä muikut otetaan vedestä isoilla troolialuksilla.

Enoni oli mennyt apumiehensä kanssa jo puolipimeässä ennen auringon kajastusta Pielisen selkävesille nostamaan verkkoja, jotka hän oli käynyt laskemassa järveen edellisen iltapäivän aikana. Myös sinä aamuna, jolloin syyskuun aamuja ei ollut enää jäljellä kuin sormin laskettava määrä, enoni ruskeanmusta puuvene täyttyi verkoista, jotka olivat täynnä isoja hopeanhohtoisia muikkuja. Painavan lastin takia Kitulan Hanneksen valmistama vene kynti syvältä Pielisen pintaa useamman kilometrin ennen kuin se saapui Kopsarantaan.

Rannassa verkot nostettiin sinertävän harmaaseen farmari-Mosseen ja pian auto hurautti enon talonpäädyssä olevan autotallin eteen. Autotalli oli muuttunut syksyn ajaksi muikkujen käsittelytilaksi, jonne muutamat kylän naiset olivat jo pyöräilleet irrottamaan muikkuja verkoista. Ensimmäinen kalalaatikko nostettiin sisälle, verkon yläpaula sidottiin narulla kiinni ja pyöräytettiin laipion pinnassa olevan poikkipuun ympäri verkon alapuolen maatessa koskemattomana lattian päällä olevassa kalalaatikossa.

Muikkujen irrottaminen piti aloittaa verkon yläosasta ja sitä mukaa kun verkko tyhjeni kaloista, niin samaa tahtia verkkoa nostettiin ylöspäin kunnes koko verkko oli tyhjä. Sitten otettiin käsittelyyn toinen verkko. Viiden metrin korkuiset verkot olivat usein pingottuneet kireälle suuren kalamäärän tähden. Kylmien muikkujen irrottelu paljain käsin aiheutti myös sen, että sormet punottivat ja saattoipa joskus myös ilkeästi paleltaa, kun joutui seisomaan verkkojen ääressä monen tunnin ajan. Ennen kutuaikaa ylivoimaisesti suurin osa muikuista oli mätimuikkuja. Kooltaan pienempiä maitimuikkuja oli aina huomattavasti vähemmän.

Muikun perkaamisen olin oppinut jo kymmenen vuoden iässä. Äiti näytti, miten se tapahtuu ja minä tein perässä. Siitä lähtien olen perannut muikkuja aina silloin, kun niitä on laitettu ruuaksi (viimeksi tänään!). Muikun perkaaminen on helppoa, sillä siinä ei tarvita apuvälineitä. Otetaan muikku käteen ja pyöräytetään peukalolla pään kiinnityskohta poikki. Samalla vetäistään sormien avulla kidukset ja rintaevät irti. Silloin irtoaa helposti myös kalan sisällä oleva ohut vaalea suolenpätkä. Peukalon ja etusormen välissä oleva muikun pää painetaan peukalolla irti. Sormissa olevat perkeet viskataan vieressä olevaan astiaan. Muikun perkaaminen on näin yksinkertaista! Se on myös nopeaa, jos muikut ovat kookkaita kuten silloin 1970-luvulla.

Näin se varmaan Pikkarainenkin teki, kun tuli Vihtasuolle mätikurssia pitämään. Kurssipäivä oli herättänyt niin paljon huomiota, että Vihtasuon kylän asukkaista koostunut yli 15 hengen joukko ei mahtunut yhtä aikaa autotallin sisään. 

Perattu mätimuikku oli Pikkaraisen kädessä, kun alkoi varsinainen mätiopetus. Pikkarainen painoi peukalollaan muikkua vatsaevien kohdalta ja työnsi kiinteän mädin ulos muikusta vieressä olevaan astiaan. Sitten hän otti toisen muikun ja teki saman uudelleen. Tätä samaa toistui niin pitkään kunnes mätiä oli kertynyt astiaan riittävän paksu kerros, jotta voitiin aloittaa seuraava vaihe. Koko ajan oli pidettävä huolta siitä, että muikun suomuja ei joutunut mädin joukkoon, koska muussa tapauksessa suomut jouduttiin noukkimaan pois seuraavien käsittelyvaiheiden aikana. Niinpä käsiä piti huuhtaista vedessä vähän väliä suomujen poistamiseksi ihon pinnalta.

Seuraavaksi alkoi mädin puhdistaminen. Mädit olivat vielä kalvojen sisällä ja joukossa oli myös verihyytymiä. Tässä vaiheessa otettiin esille tavallinen sähkövatkain. Vispilöitä pyöritettiin mätisangossa ensin hitailla kierroksilla ja sitten kierrosten voimakkuutta lisättiin. Kalvot menivät rikki ja ne tarttuivat yhtenä klimppinä vispilöihin. Niihin tarttuivat myös verikokkareet. Sitten vispilät puhdistettiin ja vatkattiin uudelleen niin kauan kunnes ylimääräistä ainesta ei enää ollut mädin joukossa.

Sitten aloitettiin mätimassan puhdistaminen. Sangossa olevan mädin joukkoon laitettiin runsaasti vettä, jota sekoitettiin kauhalla tai vastaavalla. Sitten otettiin toinen sanko, jonka päälle laitettiin puuvillaharso. Veteen sekoitettu mäti kaadettiin harson päälle ja odotettiin, kun vesi valui harson läpi. Pintaan jäänyt mäti oli nyt huomattavasti kirkkaamman näköistä, sillä veden mukana oli poistunut mädin mukana ollutta verta. Mädin peseminen suoritettiin uudelleen kuten harson läpi valuttaminen. Samalla noukittiin pois suomuja, jotka olivat joutuneet mädin joukkoon. Tässä vaiheessa muikun mäti oli jo kullankeltaista. Viimeisen pesun jälkeen mäti tuli jättää valumaan yön yli, jotta kaikki vesi olisi varmasti poistunut mädin joukosta.

Jäljellä oli enää mädin suolaus. Hienon suolan piti olla ns. voisuolaa, toisin sanoen siinä ei saanut olla jodia. Kaiketi se oli jauhettua merisuolaa, mutta silloin meillä päin puhuttiin vain voisuolasta. Sitä sai irrallisena Vihtasuon kaupasta, jota sanottiin Matin kaupaksi omistajan nimen mukaisesti, sillä kauppaa pitivät Matti ja Helena Pyykkö. Suolattavan mädin paino mitattiin ja siihen lisättiin suolaa neljä prosenttia. Nykyisin suolasuositus mädin valmistuksessa on alhaisempi eli se on 1,5- 3 prosentin välillä. Korkealaatuinen suolattu muikunmäti oli nyt valmista ja se siirrettiin sangossa kylmään säilytystilaan.

Tämän kaiken edellä kuvatun Pikkarainen opetti enon autotallissa kaikille Vihtasuon kurssilaisille. Minä olin yksi kuulijoista. Kuinka moni sitten sinä syksynä alkoi valmistaa muikunmätiä? Kävi niin, että ainoastaan minä innostuin asiasta. Kyläläiset saivat oppia, mutta siihen se jäikin. Enokaan ei halunnut vielä sinä syksynä alkaa tähän työhön, mutta hän suostui myymään pyytämiään muikkuja minulle. Niinpä ainakin viikon ajan perkasin ja ”lypsin” muikkuja niissä samoissa ulkosaunan tiloissa, jossa vähän aiemmin olin keittänyt haaparouskuja. Peratut, puhtaat muikut sain vielä myytyä halvalla kylällä asuvalle kesäasukkaalle, joka kävi autollaan muikunmyyntimatkoillaan läheisissä kylissä. Hänen ansiostaan mitään ei jäänyt hukkaan.

Valmiin muikunmädin vein sienien tapaan jälleen Joensuuhun Tuote ja Vihannekseen, joka maksoi sinä syksynä mädistä 35 markkaa kilolta. Olin sinä syksynä Juuan Vihtasuolla ainoa, joka alkoi valmistaa mätiä - kuuleman mukaan joku muu oli tehnyt sitä muualla Juuassa - mutta sitten seuraavasta vuodesta alkaen muikunpyytäjät innostuivat suuresti tästä asiasta, sillä mädin valmistuksesta sai paljon enemmän rahaa kuin pelkästä kalanpyynnistä. Vielä seuraavana syksynä hinta oli sama, mutta sitä seuraavana syksynä hinta pomppasi 80 markkaan. Mainitsen vielä senkin, että isoista muikuista sai suhteellisesti paljon enemmän mätiä kuin pienistä. Niinpä parhaimmillaan neljästä kilosta muikkuja sai kilon mätiä. Kalastaja sai siihen aikaan muikusta kuusi markkaa kilolta, joten mätibisnes oli tuottoisaa työtä.

Muikkujen päiden katkaiseminen peukalon avulla aiheutti sen, että peukalon sivuun tuli avohaava, joka aiheutti tietenkin lievää kipua. Peukalon aukeaminen ei ollut mikään ihme, sillä isoilla muikuilla on myös vahva selkäruoto. Mutta ei auttanut valittaa, vaan jatkaa, sillä mätibisnestä ei kestänyt kovin pitkään muikun mennessä kudulle. Niinpä kun sitten muutamaa päivää myöhemmin lähdin kohti Santahaminaa, niin minun oikeassa peukalossani oli kipua aiheuttava avohaava. Ajattelin, että eiköhän sillä ole vielä aikaa parantua, kun ensin pääsen Helsinkiin…

 

PS. Seuraavassa kirjoituksessa vuoden alussa menen Volgalle Tverin karjalaisten pariin.

Ennen sitä toivotan Teille kaikille lukijoille oikein hyvää ja siunattua Uutta Vuotta!

XXX

Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia

15.12.-18 Eläinlääkäreitä ja armeija-ajatuksia: Kesällä 1976 oli enää yksi kilpailu jäljellä Sotkamon kisojen jälkeen. Viikon kuluttua Joensuussa en enää pystynyt parantamaan vitosen aikaani. Niinpä syyskuun lähestyessä löysäsin juoksuharjoittelua huomattavasti. Elokuun aikana havahduin myös siihen, että pitäisihän minun käydä myös armeija!

Olin kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta minulla ei ollut mitään muita tulevaisuuden suunnitelmia kuin neljän vuoden päässä odottavat olympiakisat. Olin päättänyt, että sitä ennen en pyri mihinkään kouluun vaan pysyn kotona, teen töitä ja juoksen paljon. Pieni häivähdys kävi mielessä eläinlääkärin ammatista, mutta se oli vain harhainen ajatelma, sillä olin nähnyt, miten kiireistä ja sitovaa oli kunnaneläinlääkärin työ. Eihän silloin pystyisi harjoittelemaan, jos pyrkimys oli huipulle asti. Ja toisaalta, tuskin olisin edes päässyt lukemaan sille alalle, koska lukuasioihin olisi pitänyt paneutua samalla tavalla kuin mitä tein urheilun suhteen.

Kun mainitsin eläinlääkäristä, niin esimerkin näin pikkupojasta lähtien eläinlääkäri Tapio Tiurasta, joka niihin aikoihin ei enää asunut Juuassa vaan oli muuttanut takaisin Urjalaan. Tämä lähes kaksimetrinen mies oli tullut Hämeestä ja kävi meillä silloin, kun lehmät tarvitsivat hoitoa. Ollessani pieni lapsi hän nosti minut kerran hartioilleen lähes navetan laipion korkeuteen. Ehkä juuri tämä leikkisän tapahtuman seurausta oli, että hänen käyntejään ei voinut olla huomaamatta vanhempanakaan. Kohtasin hänet viimeisen kerran sattumalta Riihimäen rautatie-asemalla ollessani armeijan harmaissa seuraavan vuoden puolella. 

Eläinlääkärit joutuivat ajamaan autolla paljon pitkin maaseutua, koska pieniä maatiloja oli paljon jokaisessa kylässä. He joutuivat ajamaan myös huonoja teitä pitkin etenkin lumisten talvien aikaan. Kun alueet olivat laajoja etenkin kuntien yhteisten päivystysvuorojen aikana, niin vauhtia oli pidettävä tien päällä. Erityisesti Juuan naapurikunnan Nurmeksen eläinlääkäri Jukka Arstila oli yleisesti tunnettu vauhdikkaasta ajotavastaan. Tämän sain minäkin kuulla, vaikka asuin Juuan puolella.

Kuplavolkkari oli usein eläinlääkäreiden ja seminologien (kansankielessä keinosiementäjien) yleisin ajoneuvo aina 1970-luvulle saakka, koska tällä autolla pääsi kuuleman mukaan hyvin myös paksussa lumessa. Yhden kerran oli sattunut, että joku mummo oli kävellyt lumisella sivutiellä, kun eläinlääkäri Arstila oli pysäyttänyt kuplavolkkarinsa ja ottanut mummon kyytiinsä. Vauhtia oli kaiketi ollut reippaasti, sillä mummoa oli meno alkanut pelottaa. Hän oli sentään saanut kuskille sanottua, että "kunhan ei vain se Nurmeksen hullu eläinlääkäri sattuisi tulemaan vastaan". Mummo ei näet tuntenut autoa ajavaa eläinlääkäriä eikä kaiketi saanut myöhemminkään tietää, kenen autossa hän oli istunut. 

Eläinlääkäri oli sitten kertonut tämän tapahtuneen asian jollakin maatilalla ja näin syntyi tämä yleisesti kuultu tarina, joka on jäänyt elämään legendana ihmisten mieliin. Vanhemmat ihmiset saattavat kertovat tätä juttua yhä edelleen, sillä sattumalta jokin aika sitten sain kuulla tämän saman tarinan eräällä maatilalla, vaikka tapahtuneesta asiasta on kulunut aikaa jo puoli vuosisataa

(On se muuten kummallista, miten vanhat asiat palaavat mieleen ja kirjoitus alkaa suunnittelematta rönsyillä, kun alan tehdä uutta juttua. Nämä edellä mainitut eläinlääkäreistä kertomani jutut ovat juuri tätä rönsyä!)

Mutta armeijastahan minun piti kertoa. Silloin reilu 40 vuotta sitten pojat menivät armeijaan pääsääntöisesti vuotta myöhemmin kuin nykyisin. Niinpä myös kutsunnat olivat saman verran myöhemmin verrattuna tähän nykyiseen aikaan. Tänä päivänä nuori mies on joko lukion viimeisellä luokalla tai ammattikoulussa, kun kutsuntoihin kutsutaan. 

Kutsuntatilaisuus oli vielä edessä, mutta oli myös mahdollista anomuksen kautta aikaistaa armeijaan menoa. Se oli mahdollista aloittaa jo 17 vuoden ikäisenä. Minulle oli ollut jo pitemmän aikaa itsestään selvää, että halusin mennä urheilujoukkoihin. Kun elokuussa havahduin tähän asiaan, niin sain tietää, että hakuaika Santahaminan urheilujoukkoihin oli päättynyt jo kaksi kuukautta aiemmin. Kysehän oli lokakuun saapumiserästä, johon sijoitettiin esim. kaikki yleisurheilijat ja jalkapalloilijat. Kesäkuun saapumiserässä aloittivat mm. jääkiekkoilijat, kori- ja lentopalloilijat, painonnostajat ja judokat.

Kukaan ei ollut kertonut hakupapereista eikä hakuajoista enkä ollut itse vaivautunut ottamaan asioista selvää. Koska minulla ei ollut mitään erityisiä tulevaisuuden suunnitelmia urheilun lisäksi, niin mikään asia ei erityisemmin huolettanut. Tulojakaan minulla ei ollut mistään, vaan minulle riitti se ruoka, minkä sain kotona. Rahaa en käyttänyt juuri lainkaan, koska esim. vaatteita ostin vain harvoin, koska niitä oli saatavana käytettynä ihan riittävästi. Muotitietoisuus on ollut minulle aina vierasta. Niin oli myös silloin, sillä minulle riitti, että vaatteet olivat ehjiä, sopivia ja puhtaita. Eikö siinä ole jo tarpeeksi? 

Koska en kantanut huolta mistään, niin en säikähtänyt sitäkään, vaikka urheilujoukkoihin tehtävä hakemuspaperi oli jäänyt täyttämättä. Päätin kirjoittaa suoraan puolustusvoimien esikuntaan. Ajattelin, että koska mielestäni olin niin hyvä urheilija, niin täytyyhän heidän ymmärtää valita minut jo lokakuussa alkavaan uuteen saapumiserään. Kaiketi urheilujoukot oli perustettu urheilijoita varten ja olinhan minä sellainen? Kerroin kirjeessä lyhyesti asiani, jossa tärkein peruste valintaani olisi edellisenä vuonna juoksema 3000 metrin aika 8.26 ja nyt elokuussa juostu vitosen aika 14.31. Jälkimmäinen tulos oli sentään 19 vuoden ikäisten kärkitulos Suomessa, tosin vuotta nuorempi Ari Paunonen olisi pystynyt juoksemaan matkan paljon nopeammin, jos hän olisi halunnut tulla vitosen lähtöviivalle.

Lähettämäni kirjeen jälkeen minun ei tarvinnut odottaa vastausta kovin pitkään, kun sain armeijan esikunnasta kirjeen. Se sisälsi palvelukseen astumismääräyksen. Siinä kerrottiin lyhyesti, että asepalvelukseni alkaa Santahaminan urheilujoukoissa toisessa jääkärikomppaniassa lokakuun 15. päivä. Armeijapaikkani löytyi nopeasti ilman kutsuntatilaisuutta!

XXX

Oma ennätys Jouko Kuhan kanssa

10.12.-18 Oma ennätys Jouko Kuhan kanssa: Helsingin SM-kisat olivat iso pettymys, koska tiesin olevani paljon paremmassa kuin mitä sain aikaiseksi pääkaupungin tunnetulla punaisella juoksuradalla. Kilpailussa kokemani viimeisen kilometrin täydellinen romahdus ei kaiketi enää tuntunut missään, sillä seuraavana päivänä tein kevyen 14 kilometrin harjoituksen neljän minuutin kilometrivauhdilla ja päivää myöhemmin tein erittäin kovan vetoharjoituksen, jossa juoksin yhteensä 50 kertaa 50 metriä saman pituisella palautuksella. Tämän harjoituksen tein kahdessa osassa niin, että välissä oli kymmenen minuuttia hölkkää.

Seuraavana päivänä juoksin vain normaalin aamulenkin ja iltasella pitkän työpäivän päätteeksi  kävin hölkkäämässä poikkeuksellisesti vain kahden kilometrin kierroksen mäntykangaspolulla. Harjoituspäiväkirjassani lukee 11.8 "Heinänkasuussa Kyyrösessä koko päivä". Kunnansuon peltoalueella oli meidän maiden lisäksi myös kolmella muulla maitotilallisella peltoja. Aleksi ja Kerttu Kyyrösen maat olivat toisella puolella peltoaukiota. Kyyröset olivat Karjalan siirtolaisia kuten monet muut kotikylälläni Juuan Vihtasuolla asuvat perheet. 

Monet Suojärveltä muuttaneet siirtolaiset olivat saaneet uuden asuinsijan kotikylältäni. Sieltä muuttaneilla ihmisillä oli suuri vaikutus myös nykyiseen asuinkuntaani, sillä juuri he päättivät rakentaa Nurmeksen kaupunkiin karjalaisen Bomban talon, joka avattiin 40 vuotta sitten vuonna 1978. On jokseenkin varmaa, että täällä ei olisi hienoa Bomban kylpylää ja tuskin paljon muutakaan matkailua, jos Suojärvi-seura ei olisi aikoinaan tehnyt Bomban karjalaistalon rakentamispäätöstä.

Kyyröset olivat jo ikääntyneitä ihmisiä, jotka omistivat yhä edelleen lypsykarjan. Heidän lapsensa olivat muuttaneet jo monia vuosia aiemmin maailmalle, joten ulkopuolinen työapu oli heille tarpeen. Vaikka elokuuta oli jo eletty yli kymmenen päivää, niin Kyyrösten heinät olivat yhä seipäillä. Olin ollut jo aiemmin kesällä nostamassa niitettyjä heiniä Aleksin erikoisen pitkille heinäseipäille. Kuivuneet heinät piti siirtää pellolla olevaan latoon, niinpä Aleksi halusi apua ja lähdin veljeni kanssa päiväksi heinänkorjuuseen. Heinät ajettiin isoon ja korkeaan latoon, josta ne sitten talven kuluessa ajettiin lehmien ruuaksi. 

Pellolla heinäkuormaa tehdessä olin aina se peräkärryn päällä seisonut kuorman tekijä, joka otti vastaan seipäiltä nostettavat heinätukot. Olin tehnyt tätä työtä joka kesä kaksitoista vuotiaasta saakka. Kuorman päällä olevan tehtävänä oli asetella hangolla heiniä siten, että kuormasta tuli riittävän leveä ja sellainen, joka ei ajettaessa päässyt kaatumaan kummallekaan puolelle, vaikka tiellä olisi ollut epätasaisia kohtia. Sen verran voin kehua itseäni ja kertoa, ettei yksikään tekemäni heinäkuorma koskaan päässyt kaatumaan kesken kuljetusmatkan, vaikka niitä kuormia kertyi vuosien saatossa melkoinen määrä.

Peräkärryyn nostettujen heinien päällä käveleminen ja saman työn toistuminen vielä heinäladon sisällä, kun kuorma purettiin heinäpystyihin, teki hyvää juoksijan lihaksille ja lisäsi lantion seudun liikkuvuutta. Tämän olin huomannut jo aiemmin edellisinä kesinä. Suolla kävelyllä on samanlaisia vaikutuksia, vaikka sitä ei kaiketi tiedetä kovin yleisesti. Niinpä en ollut huolissani seuraavan päivän kilpailusta, vaikka olin töissä Kyyrösten tilalla koko pitkän päivän aina iltaan saakka. 

Olin kuullut vähän aiemmin, että Sotkamossa järjestetään kv. yleisurheilukilpailut ja siellä oli kilpailuohjelmassa myös miesten 5000 metrin juoksu. Niinpä halusin mennä sinne, sillä muutama päivä aiemmin olleet SM-kisat olivat olleet suuri pettymys kilpailun viimeisen kilometrin aikana tapahtuneen romahduksen takia. Halusin osoittaa, että pystyn parantamaan omaa ennätystäni myös tänä vuonna, kuten oli tapahtunut jokaisena edellisenä kesänä.

Juuan Vihtasuolta on 120 kilometrin matka Sotkamon keskustaan. Kilpailut olivat poikkeuksellisen lähellä, sillä Juuasta tuntui olevan aina pitkä matka, kun katselin paikkakuntia, joissa yleisurheilukilpailuja järjestettiin. Minulla ei ollut auton ajokorttia, vaikka olin jo 19 vuoden ikäinen. Isällä oli ollut jo muutaman vuoden ajan ajokortti ja "pikkufiiat" eli Fiat 600 - merkkinen henkilöauto, joten siltä osin asia oli kunnossa. Mutta sinä kesänä sen käyttöön liittyi melkoinen ongelma. Isäni oli ajokiellossa eikä hän voinut lähteä kuskiksi, koska hän oli jäänyt kiinni rattijuopumuksesta juhannuksen aikana. 

Kun isä sai kuulla, että olin menossa Sotkamon kisoihin, niin hän halusi ehdottomasti lähteä käyttämään minua siellä. En ollut koskaan ollut hänen kyydissään kilpailumatkoilla enkä varsinkaan nyt halunnut, että lähtisimme yhdessä kilpailumatkalle. Kuitenkin isä halusi lähteä ehdottomasti matkaan, vaikka hänen ajokorttinsa oli kuivumassa. Ja kun minulla ei ollut muutakaan tietoa siitä, miten pääsen Sotkamoon, niin suostuin hiljaisesti siihen, että hän lähtee käyttämään minua kilpailureissulla. 

Kieltämättä etenkin menomatka jännitti minua enemmän kuin koskaan aiemmin istuessani autossa. Ajattelin, että varmaan poliisiauto pysäyttää meidät jostain syystä matkan varrella ja samalla Sotkamoon meno tyssää siihen. Näinhän sitä ajatellaan, kun ei olla rehellisellä tavalla matkaa taittamassa. Saattoipa tämä sama asia olla myös isäni mielessä, sillä muistiini jäi, että matkan puolivälissä isäni pysäytti auton tienvarressa olevalle levikealueelle. Pysähtymisen jälkeen hän pisti tupakaksi; ehkäpä ne olivat niitä hermosauhuja. Jos oli näin, niin jännityksen syytä ei tarvinnut etsiä kaukaa. Kuitenkaan poliisit eivätkä muutkaan häirinneet meitä, vaan pääsimme vaikeuksitta kilpailupaikalle.

Sotkamon keskusurheilukenttä, juuri se paikka, jossa 1990-luvulta lähtien on sijainnut Sotkamon Jymyn pesäpallostadion, oli silloin elokuussa 1976 saamassa uudet pinnoitteet sekä juoksuradoille että muille suorituspaikoille. Työt oli jo melkein saatu valmiiksi, mutta juoksuradoilta puuttui vielä päällimmäinen valukerros. Niinpä juoksuradat olivat väriltään ruskeita, vaikka valmiiksi tultuaan ne olisivat punaisia. Kaiketi se oli tartanpinta, mikä vielä puuttui pinnasta. Viimeisen valukerroksen puuttumisesta huolimatta radalla oli hyvä juosta; niinpä nämä kansainväliset kisat järjestettiin ihan normaalisti.

Miesten sarjassa juoksemani 5000 metrin kilpailu meni juuri sitä vauhtia, jota olin juossut neljä päivää aiemmin Helsingin SM-kisoissa neljän kilometrin verran. Nyt pääsin vaikeuksitta samaa vauhtia maaliin saakka. Aikani oli 14.31,4. Vuotta aiemmin juostu oma ennätykseni 14.48 parani kerralla 17 sekuntia. Matkassa mitattuna ajan nopeutuminen tarkoitti sataa metriä.

Sijoituin kilpailussa viidenneksi. Harjoituspäiväkirjasta ilmenee, että kilpailun voitti Kenian John Ngeno ajalla 13.46. Muita merkintöjä muista juoksijoista en tehnyt, mutta muistan, että tulin maaliin peräkkäin Jouko Kuhan kanssa. En muista tarkkaan, mutta luultavasti hän oli minun edelläni. Heti kilpailun päätyttyä juttelin hänen kanssaan muutaman sanan. Hän kertoi minulle joitain kannustavia sanoja, kun minua vielä keljutti se muutaman päivän takainen epäonnistuminen SM-kisoissa. Entisen maailmanennätysmiehen kannustavat sanat tuntuivat hyviltä.

Tämä jäi toistaiseksi ainoaksi kerraksi, kun juttelin tämän kuuluisan suomalaisen juoksijan kanssa. Jouko Kuha oli silloin jo 37 vuoden ikäinen. Meillä oli ikäeroa 18 vuotta ja silti tulimme maaliin yhdessä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä tuntuu erikoiselta sattumalta. Jouko Kuha ei ollut mikä tahansa kestävyysjuoksija, sillä kahdeksan vuotta aiemmin vuonna 1968 hän oli juossut Tukholmassa 3000 metrin estejuoksun uuden maailmanennätyksen ajalla 8.24,2. Lisäksi hänellä oli ollut Suomen ennätyksiä radalla kolmen, viiden ja kymmenen kilometrin matkoilla. Kysyä voi, mikä oli Jouko Kuhan juokseman maailmanennätyksen vaikutus kestävyysjuoksun tulevaan suosioon nuorison keskuudessa.

 

Elokuun 1976 merkinnät

 

Oli hyvä, että isäni lähti käyttämään minua Sotkamon kisoissa, sillä tuskin muuten olisin päässyt sinne. Sain tehtyä oman ennätyksen ja näin ei tullut katkosta omien ennätysten paranemiseen tänäkään vuonna. Kun edistystä tapahtuu, niin silloin on henkisesti helpompaa jatkaa harjoittelua seuraavaa vuotta varten. Ja näin oli tapahtunut joka vuosi aina siitä lähtien, kun aloin harjoittaa kestävyysjuoksua neljäntoista vuoden iästä lähtien.

XXX

Nuorten SM-kisat Helsingissä 1976

8.12.-18 Nuorten SM-kisat Helsingissä 1976: Nämä urheiluun liittyvät juttuni jatkuvat siitä, mihin edellinen päätyi. Edellä kerroin heinäkuun 1976 tapahtumista. Kuukauden vaihtuessa oli vain viikko aikaa kesän pääkilpailuun. Minulle se tarkoitti nuorten 19-20 vuotiaiden SM-kisoja, jotka pidettiin sinä vuonna Helsingin olympiastadionilla. Samalla pääsisin ensimmäistä kertaa omin silmin näkemään, miltä tämä Suomen kuuluisin urheilupyhättö näytti sen sisäpuolelta ja radalta katsottuna.

Koko kesä oli mennyt urheilun suhteen odotuksiin nähden pahasti alakanttiin - siihen oli omat syynsä - mutta siitä huolimatta olin luottavainen siihen, että tulokset tulevat paranemaan. Kisaviikolla tein erittäin kovan harjoituksen viisi päivää ennen 5000 metrin kilpailua samassa paikassa kuin vuotta aiemmin ennen Nivalan SM-kisoja, jossa juoksin 3000 metriä aikaan 8.26. Harjoituksessa kiersin alle puolen kilometrin kierrosta, jossa pohjana oli kangaspolku ja siinä oli yksi lyhyt, jyrkkä rinne, jossa oli pehmyttä, upottavaa hiekkaa.

Juoksin ensin yli neljä kilometriä mahdollisimman kovaa, sen jälkeen hölkkäsin kymmenen minuuttia ja tein sitten kolme kovavauhtista vetoa, joiden pituus oli yli kilometrin. Palautuksena oli kolme minuuttia hölkkää. Näiden jälkeen juoksin 250 metrin vetoja seitsemän kertaa ja vielä lopuksi viisi kertaa 200 metriä. Tällaista harjoituksesta käytettiin siihen aikaan nimitystä tyhjennysharjoitus ja sitä se varmaan nimen mukaisesti olikin.

Eräs juukalainen urheilumiehenä itseään pitävä mieshenkilö halusi lähteä viemään minut Helsinkiin omalla henkilöautollaan. Hänellä oli kuulemma Helsingissä joku yksin asuva tuttu, jonka luona voisimme yöpyä. 5000 metrin kilpailu oli sunnuntaina, joten ajelimme lauantai Helsinkiin johonkin tuntemattomaan kerrostalolähiöön, sillä Helsinki oli minulle täysin vieras paikka. Siellä majoittuminen oli oma ainutlaatuinen kokemus. Sain ihan hyvin nukuttua minulle varatussa huoneessa, mutta seinän takana olevassa huoneessa tämä juukalainen kuljettajani ja hänen tuttunsa nauraa hohottivat ja katselivat yhdessä jotain pornofilmiä. Pyysivät minuakin tulemaan huoneeseen. Tämä oli kiusallista ja outoa käytöstä enkä tietenkään voinut myöntyä heidän kutsuunsa. En mennyt katsomaan pornoa ja tähän päivään mennessä ne yhä ovat saaneet jäädä katsomatta. 

Kilpailupäivänä elokuun 8. päivänä oli helteinen sää. Ennen kilpailua tein erittäin suuren ja tyhmän virheen, johon en koskaan myöhemmin enää sortunut. Hölkkäsin ennen starttia peräti tunnin ajan. Oli kuumaa ja vallan hyvin olisi riittänyt 10 - 15 minuutin verryttely. Itse kilpailu meni erittäin hyvin yli neljään kilometriin saakka, mutta sitten tuli aivan täydellinen katkeaminen lämpimässä säässä. 

Juoksin neljä kilometriin asti Seppo Liutun perässä noin 14.30 loppuaikaan vievää vauhtia ja olin samalla lähellä ensimmäistä SM-mitaliani ja omaa ennätystäni. Mutta sitten viimeisellä kilometrillä tapahtui täydellinen romahdus. Oliko kyse lämpöhalvauksesta, auringonpistoksesta tai nestehukasta - sitä en tiennyt - mutta juoksu pysähtyi kuin seinään. Kun ensimmäiset neljä kilometriä olin juossut jopa alle 2.55 kilometrivauhtia, niin viimeiseen kilometriin meni aikaa jotain 3.20. Pääsin kuitenkin maaliin, vaikka muut juoksivat ohi enkä maaliin päästyäni tiennyt aikaani enkä sijoitustani. Tulokset taisin lukea vasta seuraavan päivän lehdestä. Tunnin hölkkääminen ja juomattomuus kostautuivat pahasti, mutta minä yksin olin syyllinen tähän virheeseen. Ja kuten jo edellä mainitsin, tämä virhe ei enää koskaan myöhemmin toistunut.

Jäin kilpailussa yhdeksännelle sijalle. Helsingin SM-kisojen tulokset nuorten sarjan (19-20 v.) 5000 metrillä olivat seuraavat: 

1) Juhani Holopainen Vehmersalmen Urheilijat 14.23 2) Niilo Kemppe Oulun NMKY:n Urheilijat 14.28 3) Seppo Liuttu Tampereen Urheilijat-38 14.33 4) Veikko Haapala Peräseinäjoen Toive 14.37 5) Markku Kantola Tyrnävän Tempaus 14.42 6) Yrjö Hytönen Helsingin Kisa-Veikot 14.46 7) Simo Hyvönen Sotkamon Jymy 14.51 8) Kari Rahkola Kalajoen Junkkarit 14.57,8  9) JK Juuka ja Joensuun Kataja 14.57,9 10) Juha Heinonen Liedon Luja 15.07 11) Paavo Paulin Raahen Vesa 15.13 12) Kai Ritvala Pakilan Veto 15.14 13) Viljo Kirjavainen Hauhon Sisu 15.22 14) Veikko Ahola Kalajoen Junkkarit 15.22 15) Jarmo Kymäläinen Orimattilan Jymy 15.23 16) Tom Berghäll Karis IK 15.23 17) Jouko Järvinen Orimattilan Toive 15.24 18) Matti Koivisto-Rajala Jalasjärven Jalas 15.26 19) Kimmo Raininko Liedon Parma 15.36

Useimmat näistä nuorista olivat minua vuotta vanhempia kuten esim. tuloslistan neljä ensimmäistä urheilijaa.

Laitoin tämän pitkän tulosluettelon näytille esimerkiksi siitä, kuinka paljon innokkaita nuoria kestävyysjuoksijoita oli maassamme 1970-luvulla. Jos tätä luettelo vertaa esim. nykyisiin Kalevan Kisoihin, niin eipä niissä ole paljon eroa. Tämä yllä oleva luettelo, joka koostuu lähes samanikäisistä nuorista, on kuitenkin pitempi kuin tämän päivän Kalevan Kisojen miesten tulosluettelo.

Edellä olevista urheilijoista Seppo Liuttu, Yrjö Hytönen, Kai Ritvala ja Matti Koivisto-Rajala tulivat tutuiksi reilun kahden kuukauden kuluttua, kun aloitimme yhdessä varusmiespalveluksen Santahaminan urheilujoukoissa.

XXX
 

Korun putoamista seurasi hyvä kirjoitus

7.12.-18 Korun putoamista seurasi hyvä kirjoitus: Nyt kun joulukuun 6. päivä on ohi ja Linnan juhlat on juhlittu, niin laitan tänne poikkeuksellisesti suoran lainauksen Ilta-Sanomien uutisesta. Koko kirjoituksen kuvineen voi lukea täältä  https://www.is.fi/linnanjuhlat/art-2000005924480.html

 

”Kansanedustaja Ilkka Kanervan ja hänen puolisonsa Elina Kiikon Linnan juhlat eivät sujuneet aivan ongelmitta. Heti parin käteltyä presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion, irtosi Kiikon arvokas käsikoru ja putosi Valtiosalin punaiselle matolle.

Yllä olevalla videolla nähdään, kun Kiikko saapuu kättelypaikalle. Tällöin koru oli vielä kädessä.

– Rannekoruni putosi heti kättelyn jälkeen ja jäi sinne lattialle, Kiikko kertasi kättelyssä sattunutta kommellusta.

Pari ilmoitti heti Valtiosalista poistuttuaan turvamiehille, että koru oli pudonnut lattialle.

– Sain sen takaisin myöhemmin ja tässä se nyt on, Kiikko sanoi samalla, kun Kanerva esitteli hopeista, piikeistä koostuvaa rannekorua.

– Siinä on tosi hankala lukko, enkä uskalla enää pitää sitä, ettei se katoa uudelleen.

Koru oli Kiikon mukaan Mert Otsamon kultasepänliike Tillanderille suunnittelema ja hyvin arvokas.

– Olisi ollut ehdottomasti suuri menetys, jos sitä ei olisi löytynyt enää. On hienoa, miten elegantisti ja fiksusti adjutantit ja turvamiehet hoitivat homman, Kanerva kiitteli.

Kiikko oli valinnut Linnaan kirkkaan vihreän iltapuvun, jonka hän oli hankkinut Lontoosta. Siihen kuului näyttävä viitta ja se paljasti Kiikon käsivarsissa komeilevat tatuoinnit.

Kiikko paljasti, että hänen tekstitatuointinsa ovat hepreaa ja englantia ja sisältävät lauseita Raamatusta. Lisäksi hänen ranteessaan komeilee hänen tyttärensä nimi ja syntymäaika.

– Nämä ovat minulle todella tärkeitä ja henkilökohtaisia. Toisessa tekstissä lukee, että minä olen rakkaani ja rakkaani on minun.

– Toisen olen ottanut puoli vuotta sitten ja siinä lukee englanniksi: ”Heittäkää kaikki murheet hänen päällensä, sillä hän pitää heistä huolen”.

Tatuoinnilla on Kiikolle erityinen merkitys, sillä hän sai sen lauseesta lohtua sairastuttuaan syöpään vuonna 2016.

– Se oli minulle todellinen voimalause. Halusin ikuistaa sen käteeni, vaikka Ilkka ei pidä tatuoinneista lainkaan.”

 

Ja sitten loppuun oma lisäykseni: Jos koru ei olisi pudonnut lattialla, niin voi olla, että tätä kirjoitusta ei olisi olemassa. Korun putoaminen ei ollut sattumaa, koska tapahtuman seurauksena saimme lukea Jumalan sanaa siitä, mikä pitäisi olla tärkeää meille kaikille. Toimittajalle kiitokset avoimesta ja rohkeasta kirjoituksesta kuten myös haastattelun kohteille!

XXX

Heinäkuun 1976 tapahtumia

6.12.-18 Heinäkuun 1976 tapahtumia: Jatkan taas siitä, mihin edellinen urheilublogini "Kesällä 1976 väsytti" päättyi eli tarkastelen heinäkuun harjoittelua ja kilpailuja. Uuden navetan rakentaminen jatkui ja sen ohessa yritin harjoitella mahdollisimman hyvin, sillä kesän päätavoitteena oli elokuussa pidettävät nuorten SM-kisat, jotka sinä vuonna pidettiin Helsingin olympiastadionilla. Kuten jo aiemmin edellisessä kirjoituksessani mainitsin, niin koko kesän ajan kärsin voimakkaasta väsymyksestä. Näin oli myös heinäkuussa, vaikka harjoituspäiväkirjaani en ole siitä tehnyt mitään mainintaa. 

Kuukauden alkupuoliskolla tein monia erilaisia vetoharjoituksia. Niistä eniten oli 50 metrin kovia, täysvauhtisia spurtteja lyhyellä 50 metrin palautuksella. Kotiin menevälle kangastielle olin mitannut tarkat 50 metrin pätkät ja vetänyt kepillä paksut viivat tien pintaan. Kangastiellä oli tasainen 250 metrin pätkä, jota sitten juoksin edestakaisin. Ja jos tein 200 metrin vetoja, niin tiesin kellon avulla tarkkaan sen, mitä vauhtia pystyin juoksemaan. 

Kun katselen harjoituspäiväkirjaani, niin sieltä pystyn heti poimimaan yhden harjoituksen, jota selitän muutamalla sanalla. Heinäkuun 12. päivä olen merkinnyt "2 kertaa 3000 metriä (50 metriä 1/1 - 50 m palautusta) paitsi toisella kerralla viimeiset 300 metriä täyttä". Tämä tarkoitti sitä, että juoksin kolme kilometriä, johon sisältyi 30 kertaa kovavauhtisia 50 metrin vetoja samanpituisella palautuksella. Tällainen harjoitus tuntuu erittäin pahalta, paljon pahemmalta kuin pelkkä radalla tapahtuva kilpailu! Sitten hölkkäsin kymmenen minuuttia ja tein saman uudelleen. Ja jotta harjoitus olisi tuntunut vielä rankemmalta, niin viimeiset 300 metriä juoksin kuin pitkänä loppukirinä. Tällaisia harjoituksia en tehnyt enää aikuisena, vaikka niitä olisi ehkä pitänyt tehdä ainakin silloin tällöin.

Seuraavana päivänä 12.7 olen merkinnyt päiväkirjaani lyhyesti "7,3 + 10 VL". Kirjaimet tarkoittavat vauhtileikittelyä, jossa juostaan osa matkaa kovaa ja välillä mennään hitaammin. Vain minä tiedän, että tämä päivä oli fyysisesti yksi raskaimmista päivistä, jonka olen kokenut. Edellisenä päivänä tein tuon edellä kuvatun kovan vetoharjoituksen ja sitten aamulla normaalin 7,3 kilometrin aamulenkin. Tässä ei ole mitään erikoista, mutta koko päivän jatkunut raskas työ teki päivästä poikkeuksellisen vaikean. 

Lapioin päivän ajan soraa rakenteilla olevan lietelantasäiliön harkkojen ympärille. Meillä ei siihen aikaan ollut traktorissa etukuormaajaa, joten raskaan soran levittäminen piti tehdä lapiolla. Soran heittäminen on raskasta. Muutama lapiollinen ei vielä terveelle ihmiselle tunnu missään, mutta kun soraa levittää useamman tunnin, niin se alkaa tuntua etenkin selän alueella ja käsissä. Tein työtä poikkeuksellisesti iltayhdeksään saakka, jotta seuraavana päivänä rakennusurakkaa voitiin jatkaa muilla töillä.

Illan harjoituksen tekeminen oli ollut koko ajan mielessä, mutta lenkille lähtö viivästyi. Varmasti jo koko keho oli väsynyt, mutta ei tullut edes mieleen, että jättäisin päivän harjoituksen tekemättä. Niinpä saatuani soraurakkani tehtyä lähdin kympin lenkille. Kun juoksin kovaa, niin tuntui kuin koko selkä olisi ollut tulessa. Kipua kesti lähes harjoituksen loppuun saakka, sitten lihaksissa ollut piina hävisi. Soran lapioiminen ja päivän päätteeksi tehty juoksuharjoitus jäivät poikkeuksellisen voimakkaasti mieleeni; muuten olisin jo unohtanut kaiken tämän kaiken, jonka nyt ensimmäistä kertaa kirjoitan muistiin ja esille.

Kesäkuussa olin käynyt vain yhdessä kilpailussa, mutta heinäkuussa kävin kaksi kertaa Joensuussa kahdessa eri piirinmestaruuskilpailussa. Ensin olivat nuorten (19-20 vuotiaat) kisat. Ensimmäisenä päivänä oli 1500 metriä, jossa tulin toiseksi Tohmajärven Urheilijoiden Esa Pulkkisen ollessa jälleen kerran minun edelläni. Aikani oli 4.01,6 ja samalla se oli oma ennätykseni. Edellisenä vuonna en juossut matkaa yhtään kertaa, mutta kaksi vuotta aiemmin olin juossut matkan aikaan 4.08. Seuraavana päivänä oli 5000 metrin vuoro. Oli hellesää, niinpä juokseminen tuntui tosi raskaalta keskipäivän auringonpaahteessa. Aika yksin juostuna oli huono 15.33. Edellisen kesän ennätyksestäni 14.48 jäin kauaksi.

Viikkoa myöhemmin oli vuorossa miesten piirinmestaruuskilpailut samalla radalla. Edellisenä kesänä oli tullut toiseksi ensimmäisessä vitosen kilpailussani edellä mainitulla ajalla Lieksan Urheilijoiden Antero Vornasen jälkeen, mutta nyt jouduin keskeyttämään vajaan neljän kilometrin kohdalla voimakkaan pistoksen takia. Yllättäen vatsan alueelle tullut pistos iski jälleen! Mitään muistikuvaa tästä kilpailusta minulla ei ole, ainoastaan tämä maininta päiväkirjassa. Eikä myöskään seuraavan 1500 metrin kilpailusta jäänyt mitään muistikuvaa, ainoastaan paperille kirjoitetut sanat "pm 1500 m 4.10,0 päin persettä".

Näiden kilpailujen jälkeen jalkapohjaan iski aivan uusi vaiva, jota en ollut aiemmin kokenut eikä se vajaan kahden viikon jälkeen enää koskaan myöhemmin uusiutunut. Kyse oli kaiketi luupiikistä. Jätin joka toisen päivän juoksematta ja lopulta kipua aiheuttanut vaiva hävisi. 

Heinäkuun 1976 merkinnät

 

Heinäkuun jälkipuoliskolla alkoivat myös Montrealin olympiakisat. Seurasin tietenkin innolla näitä kisoja. Pidin itsestään selvänä, että neljän vuoden kuluttua olisin niissä kisoissa itsekin mukana, vasikka 19 vuoden ikäisenä nuorukaisena neljä vuotta tuntui vielä kaukaiselta asialta. Vaikka väsymys oli vaivannut koko kesän ja haitannut myös harjoittelua, niin minulla ei olut mitään epäilyä siitä, ettenkö olisi neljän vuoden päästä juoksemassa maratonia tulevissa Moskovan kisoissa. Olinhan saanut siitä niin varman viestin sisimpääni jo kuusi vuotta aiemmin. Tästä kerroin aiemmin blogissani http://jouninkootut.blogspot.com/2017/03/sanat-kymmenen-vuoden-paahan.html

Siihen hetkeen, kun Lasse Viren saavutti neljännen kultamitalinsa voitettuaan 5000 metrin kilpailun huippujännittävien vaiheiden jälkeen, liittyy myös sukuuni liittyvä ikimuistettava tapahtuma. Kun Lasse voitti heinäkuun 31.päivä vitosen kisan, niin juuri silloin samaan aikaan syntyi serkkuni Teemu. Niinpä muistan Teemun syntymäajan aina tarkasti!

XXX