torstai 7. kesäkuuta 2018

Kilometrejä, halonhakkuuta ja yo-kirjoitukset


7.6.-18 Kilometrejä, halonhakkuuta ja yo-kirjoitukset: Maaliskuu 1976 oli monella suhteessa kiireinen ja paljon erilaisia tapahtumia sisältänyt kuukausi. Säännölliset koulupäivät Juuan lukion viimeisenä vuotena päättyivät maaliskuun alussa. Alkoi kolmen viikon lukuloma ennen varsinaisia kirjoituksia. Ainekirjoitus (Äidinkieli), josta kerroin edellisessä jutussani, oli suoritettu helmikuussa. 

Edessä olivat pakollisina aineina pitkän englannin ja ruotsin kirjoitukset. Pakollisena oli myös pitkä matematiikka. Lisäksi olin ilmoittautunut vapaaehtoiseen reaaliaineeseen ja lyhyeen saksaan. Kolmen viikon lukuloman aikana kävimme lukiolla tekemässä harjoituskokeet niissä kolmessa ensimmäisessä aineessa, jotka edellä mainitsin. En ottanut niistä mitään paineita, sillä lukuloman aikana minulla oli aivan muuta tekemistä kuin lukemista. Niinpä kaikista kokeista sain selvät hylätyt numerot. Asteikolla 1-10 ne olivat jokaisessa aineessa kakkosen ja kolmosen välissä. 

Mitähän opettajat ajattelivat minusta ennen varsinaisia yo-kirjoituksia? Sitä en tietenkään heiltä kysellyt. Viimeisessä todistuksessa ennen lopullista päästötodistusta ruotsi ja englanti olivat vitosia ja pitkä matematiikka kuusi. Ne eivät olleet kovin korkeita johtuen siitä, koska en lukenut kovin paljoa, koska olin keskittynyt pääasiassa juoksuharjoituksiin. Koko lukion ajan koulupäivän jälkeen tein juoksuharjoitukset, sitten piti ruokailla ja juoda runsaasti (pääasiassa teetä); niinpä ei ollut enää puhtia tarttua koulukirjoihin ennen nukkumaan menoa. Nukkumaan menin aina yhdeksän jälkeen, jotta yöunien pituus olisi ollut 8-9 tuntia. Tähän ei tullut koskaan poikkeusta, ei edes viikonloppuisin.

Luokanvalvoja Jorma Enkenberg ja Juuan lukion pitkän matematiikan oppilaat lukuvuonna 1975-76. Jaakko, Senja, Silja, Eeva-Liisa (?),  Jarmo ja Suoma. Timo, Rauno, Hannu, Veijo, Helena ja Ritva. Merja, Pirkko, Iiris, Markku ja kyltin näyttäjä. Kaikki eivät ole enää joukossamme.

Suhtauduin rauhallisin mielin tuleviin yo-kirjoituksiin ja jostain syystä oli sisäinen varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Tein itselleni suunnitelman, jonka mukaan varsinaisen lukemisen aioin suorittaa muutaman päivän aikana ennen tulevia koepäiviä. Lisäksi päätin, että vapaaehtoiseen reaaliaineeseen en lue mitään vaan käyn ainoastaan palauttamassa tyhjän paperin.

Kolmen viikon lukuloma oli siitä merkittävä, että silloin juoksin enemmän kuin koskaan aiemmin. Jokaisena kolmena viikkona kilometrejä kertyi 175. Noin kuuden kilometrin aamulenkin tein lähes joka aamu tai siirsin sen iltaan tekemällä pääharjoituksen jo aamusta.

Maaliskuun 1976 juoksuharjoittelu. Kuvan voi klikata suuremmaksi

Harjoituspäiväkirjani ei kuitenkaan kerro sitä, mitä tein juoksuharjoitusten ohella. Isä oli päättänyt, että kaadetaan peltoaukean vieressä olevasta sekametsästä kaikki koivut pois. Niinpä tämän kolmen viikon aikana hakkasin kirveellä isän kanssa tasan sata pinomottia halkoja. Jokainen arkipäivä aamulenkin ja iltapäivän pääharjoituksen välissä olin kaadettujen ja pihapiirin viereen vedettyjen koivurunkojen parissa. Tietenkin ruokailu ja päiväkahvit olivat lepohetkinä välissä.

Halonhakkuulla oli kuitenkin vaikutuksensa selkään, sillä etenkin kovavauhtisissa harjoituksissa selkäkipu saattoi kestää jopa yli puoli tuntia ennen kuin oloon tuli helpotusta. Kuitenkaan koskaan en jättänyt harjoitusta inhottavalta tuntuvan kivun takia kesken, koska kyse ei ollut mistään vammasta vaan rasituksesta, mikä välittyi hermoston kautta kehon tiettyihin kohtiin. Kovavauhtinen ja pitkäkestoinen juoksuharjoitus ei tunnu juuri koskaan miellyttävältä, mutta kun siihen lisätään ylimääräinen kipu, niin silloin jokainen minuutti voi tuntua pitkältä ajalta. Tämän pystyn kirjoittamaan oman kokemuksen perusteella! Hidasvauhtisilla lenkeillä tätä kipua ei tuntunut koskaan. 

Yo-kirjoitukset alkoivat reaaliaineilla. Koska olin ilmoittautunut siihen, niin olin myös velvollinen tulemaan kokeeseen. Klo 12 jälkeen sai poistua pois, niinpä lähtiessäni palautin tyhjän paperin kokeen valvojalle, joka sattui olemaan luokanvalvojamme ja erinomainen matematiikan opettajamme Jorma Enkenberg. Tekoni ei varmaan tuntunut miellyttävältä, mutta olin päättänyt keskittyä vain pakollisiin aineisiin. En halunnut vastata edes historian kysymyksiin, vaikka historiassa todistuksessani oli yhdeksän, joka oli paras numeroni heti liikunnan jälkeen.

Seuraavana vuorossa oli englanti. Vuonna 1976 kielissä kuullun ymmärtäminen teki vasta tuloaan osaksi kielikoetta. Suurin osa meistä abeista suoritti kokeen perinteisellä tavalla, joka tarkoitti sitä, että vieraan kielen kirjallinen teksti piti kääntää suomeksi ja päinvastoin. Sekä ruotsissa että englannissa oli erilliset "keskeinen sanasto - kirjat", joissa molemmissa oli muistini mukaan 1500 sanaa. Lukiovuosien aikana kirjat olivat jääneet lukematta, joten päätin opetella kaikki sanat ulkoa kolmen vuorokauden aikana juuri ennen koetta. 

Niinpä ensimmäisellä lukukerralla kaikkien niiden sanojen viereen, joita en osannut, merkitsin ruksin. Sivut tulivat rukseja täyteen. Seuraavalla lukukerralla opettelin pelkästään ruksatut sanat. Jos en muistanut, niin laitoin viereen toisen ruksin. Näin tein kerta toisen jälkeen, kunnes muistin kaikki sanat. Aikaa tähän meni noin kolme vuorokautta. Tänä aikana nukuin normaalia lyhyemmät yöunet, koska panostin täysillä sanojen opetteluun. Näin tapahtui molempien vieraiden kielten kohdalla.

Näiden edellä mainittujen päivien aikana en juossut lainkaan, koska juuri silloin ensimmäistä kertaa juoksu-urani aikana akillesjänteeni kipeytyi niin paljon, että oli pakko pitää taukoa juoksemisesta. Tällaista akillesjänteiden kipeytymistä ei tapahtunut koskaan myöhemmin lukuun ottamatta seuraavan kuukauden alkupuolella olleita päiviä.  Vasta paljon myöhemmin tajusin, että pakkolepo tuli juuri oikealla hetkellä. Muussa tapauksessa en ehkä olisi jaksanut opetella kaikkia kielten keskeisiä sanoja niin lyhyessä ajassa muutaman tunnin yöunilla. Tämän tyyppisiä ”sattumia” on osunut kohdalleni elämäni aikaan useita kertoja; joistain niistä tulen vielä kertomaan myöhemmissä jutuissani.

Kun olin opetellut kaikki englannin 1500 sanaa, niin menin yo-kokeeseen. Muutama viikko aiemmin esikokeesta olin saanut hylätyn numeron. Mutta nyt varsinaisessa kokeessa kaikki tuntui helpolta, sillä kokeessa oli vain yksi sana, mitä en tiennyt käännöstekstissä. Kokeen jälkeen arvelin saavani ällän. Se varmaan löisi ällikällä englannin opettajan, sillä olihan minulla vain vitonen todistuksessa.

Kolme päivää myöhemmin oli ruotsin kirjoitus. Heti englannin kirjoituksen jälkeen opettelin ruotsin keskeisen sanaston sanat ulkoa. Myös ruotsissa minulla oli todistuksessa vitonen ja harjoituskokeesta olin saanut hylätyn numeron. Mutta itse kokeessa kaikki tuntui helpolta. Kävi niin, että tiesin käännöstekstin jokaisen sanan oikein molempiin suuntiin. Kokeen jälkeen arvelin saavani tästäkin aineesta ällän. Sekin varmaan löisi ällikällä ruotsin kielen opettaja Heikki Toropaisen!

Olin tullut ruotsin kokeisiin mustat Kontio-kumisaappaat jalassa, koska nopeasti lämmenneen kevätsään takia kilometrin pituinen kotitie oli veden vallassa. Hyvin menneen yo-kirjoituksen kunniaksi päätin juosta suoraan kotiin kymmenen kilometrin matkan kuivaa asfalttia pitkin Nokian mustat jalassa. Tasan neljän minuutin kilometrivauhtia juoksin kotiin eikä akillesjänteessä tuntunut enää mitään kipua. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun suoritin juoksuharjoituksen kumisaappaat jalassa.

Myös seuraavana päivänä kangastie oli veden vallassa. Olin suunnitellut juosta 20 km:n lenkin Nurmekseen päin menevällä valtatiellä. Olisin voinut kävellä kumisaappaissa kilometrin valtatien varteen ja vaihtaa lenkkarit jalkaan. Jostain syystä mieleeni tuli, että käyn juoksemassa lenkin kumisaappaat jalassa kuten edellisenä päivänä, jotta lenkkareita ei tarvitse kantaa käsissä. Samalla saisin vähän raskaamman harjoituksen, sillä painavathan kumpparit enemmän kuin lenkkarit. Juoksin kympin löysää n. 4.15-4.30 km-vauhtia ja käännyin takaisin. Paluumatkalla tunsin, että kumpparit hiertävät jalkaa. Niinpä jalkapohjissa sain nähdä useita vesirakkoja riisuttuani kengät päästyäni kotiin. Samalla päätin, että ei enää ikinä kumisaappaita asfalttiteiden juoksulenkeille. Lumihankijuoksut olisivat asia erikseen, kuten tapahtuikin vuosia myöhemmin.    

Päivää myöhemmin maaliskuun viimeisenä päivänä ollut pitkä matematiikka päätti yo-kokeiden pakolliset aineet. Ainoastaan vapaaehtoinen lyhyt saksa jäi huhtikuun toiselle päivälle. Lukion aikana käytössä oli ollut kolme matematiikan oppikirjaa. Kertasin niitä viimeisten viikkojen aikana. Joskus talvella olin satunnaisesti muutaman kerran ratkonut vanhojen yo-kirjoitusten tehtäviä. Muistan myös, että joskus mietin jotain yksittäistä vaikeaa tehtävää jopa kuusi tuntia ennen kuin sain ratkaisun aikaan. Kirjoitusta edeltänyt harjoituskokeesta saatu hylätty suoritus ei täten kertonut kaikkea siitä, mikä olisi oikea tasoni matematiikassa. Viimeisenä lukiovuotena Juuan lukioon tulleella matematiikan opettaja Jorma Enkenbergillä oli erinomainen opettamisen taito, josta oli verraton apu meille kaikille oppilaille.

Matematiikan yo-koe sujui helposti. 60 pistettä kymmenestä eri tehtävästä oli tarjolla. Ällän sai yleensä vähän yli 40 pisteen suorituksella. Ratkaisin kahdeksan ensimmäistä tehtävää mielestäni oikein. Ne antaisivat 48 pistettä. Harjoituskokeessa olin jäänyt noin kymmeneen pisteeseen. Kaksi viimeistä tehtävää olivat niin vaikeita, ettei niistä ollut mitään mainintaa käytössä olleissa oppikirjoissa. Niiden ratkaiseminen olisi kaiketi vaatinut ylimääräistä matematiikan harrastuneisuutta. Yritin vastata myös niihin, vaikka en ymmärtänyt edes kysymyksiä ja kaikkia niissä olleita merkkejä! Poistuin salista hyvissä ajoin ja olin aivan varma, että saan parhaimman arvosanan eli ällän. Kolmas eri opettaja lyötäisiin ällikällä!  

Kun opettajat olivat tarkistaneet kielten kokeet, niin ilmeni, että olin tehnyt sen verran kielioppivirheitä, että ällät (L) vaihtuivat ämmiksi (M). Kuitenkin matematiikan ällä piti olla selvä asia. Muistan, kun lukion lähellä olevalla kujalla Jorma Enkenberg käveli vastaan ja ojensi jo kaukaa kätensä kohti minua onnitellakseen hyvästä suorituksesta. Tekemänsä tarkistuksen mukaan saisin ämmän. Olin ihmeissäni. Ilmeni, että helpon toisen tehtävän olin kopioinut väärin tehtävälomakkeesta. Yhtälöstä oli jäänyt puuttumaan yhtäsuuruusmerkki. Kaikki oli muuten oikein, mutta tehtävä oli mennyt puuttuneen merkin takia nollille. Niinpä sain kokoon 42 pistettä 48 sijaan. Ällän sai sinä vuonna 44 pisteellä. Jorman mielestä se oli erinomainen suoritus, vaikka itse olin sinä hetkenä yllättynyt ja kaiketi myös erittäin pettynyt.

Yo-kirjoituksen tuloksena oli täten neljä ämmää ja lisäksi lyhyestä saksasta pistettä vaille C. Se piste meni siinä, kun tuli ajatuskatkos enkä muistanut, mitä tuttu saksan sana ”brauchen” tarkoittaa. Sitä olisi tarvittu, koska se tarkoittaa suomeksi ”tarvita”. Niistä päivistä lähtien olen aina muistanut tämän saksan sanan.

Juoksukilometrejä maaliskuussa 1976, jolloin olin vielä 18 vuoden ikäinen, kertyi harjoituspäiväkirjan mukaan 567. Ne tulivat 45 harjoituskerralla. Halonhakkuuta en laskenut miksikään harjoitteluksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti