Suola oli Vienan Karjalan rikkauden alkulähde

2.11.-18 Suola oli Vienan Karjalan rikkauden alkulähde: Tämä kirjoitus on professori Heikki Kirkisen kirjasta Karjalan kansan historia. Tämä kirja sai aikanaan valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Haluan laittaa tämän kirjoituksen kaikkien lukijoiden nähtäville, koska vain harvoilla on tietoa tästä tärkeästä historiallisesta kehitysvaiheesta, joka vaikutti suuresti karjalaisten elämään.

 

Venäjän Karjalan suurin vaurastumisen lähde Vienan rannikolla liittyi suolan tuotantoon. Suolan "keittäminen" merivedestä tunnettiin jo keskiajalla Norjan Jäämeren rannikolta Vienanmerelle, mutta suurteollisuudeksi se kasvoi Vienan Karjalassa vasta 1500-luvulla, jolloin vuorisuolaa saatiin Venäjällä vain niukasti. Suolateollisuuteen tarvittiin runsaasti rautaa ja puuta. Olaus Magnus kertoo keiton teknisestä puolesta vuoden 1540 tienoilla teoksessaan Pohjoisten kansojen historia:

"Kun Pohjan miehet, jotka asuvat valtameren rannikolla, aikovat keittää suolaa, he halkaisevat ja kovertavat ontoksi pitkiä honka- tai kuusitukkeja ja liittävät sitten puoliskot yhteen riittävän monilla vahvoilla köysillä, jotka ovat kuin tynnyrin vanteita. Sitten he kiinnittävät niihin painavia kiviä ja laskevat ne pystyyn syvyyteen päästen siten käsiksi suolaisempaan veteen, jota sitten virtaa avoimeksi jätetystä alapäästä putkeen. Näihin tukkeihin liitetään jatkoksi putki, joka johdetaan niin lähelle kuin mahdollista rantaan, minne on rakennettu useita keittämöitä. Siten voidaan syvältä tuleva vesi nostaa, johtaa suureen kattilaan, keittää hiljaisella tulella ja saada tulokseksi suolaa."

Suolankeittämön karjalankielinen nimitys varnitsa tulee suoraan venäjän kielestä. Tyypillinen vienalainen varnitsa käsitti kaksi hirsimökkiä, joihin kumpaankin voitiin johtaa meren suolaista pohjavettä puuputkista kaivonvintillä ammentamalla. Kummassakin oli lieden päällä leveä rautapannu. Kun toinen kiehui vettä haihduttaen, toisesta ammennettiin merisuola säkkeihin, minkä jälkeen pannu täytettiin uudelleen vedellä ja alettiin keittää. Tuli paloi varnitsassa jatkuvasti ja se vaati suuria määriä polttopuuta.

Vienanjoen varrelta on tietoja suolapannuista, joiden leveys oli neljä syltä (yli 7 metriä) ja korkeus noin 35 senttiä. Vaikka kyseessä olisi liioiteltu tai poikkeuksellisen suuri pannu, mitat ilmentävät suolapannujen rakennetta ja suurta kokoa, joka oli edullinen veden haihduttamisessa. Pannu kului puhki muutamassa vuodessa, joten toiminta edellytti jatkuvaa raudan tuotantoa ja ammattiseppien laajaa toimintaa. Lisäksi täytyy ottaa huomioon suolan käsittely, varastointi, kuljetus ja myynti.

Hajatiedot eri varnitsoista antavat kuvan tuotannosta. Yksi pannullinen eli vari valmistui 2-3 tunnissa, varnitsa sauhusi keskimäärin 240 vuorokautta vuodessa ja esim. Uikujoen* suulla varnitsa tuotti noin 480 kiloa suolaa vuorokaudessa. Tiedot merkitsevät noin 122 000 kilon vuosituotantoa varnitsaa kohti. Kujajoen varnitsasta on 1610-luvulta tieto, jonka mukaan se kulutti noin 4 000 syltä halkoja vuodessa. Ei ole ihme, että metsät alkoivat vähentyä suolarannoilta.

Varnitsojen määrä oli kasvussa 1500-luvun loppupuoliskolla, joskin se vaihteli suuresti työvoiman, menekin ja sitten pitkän sotakauden tuhojen vuoksi. Tiheimmissä varnitsoja oli Äänislahden rannikolla Unesmasta Vienan Kemiin*, mutta melkoisesti myös pohjoisempana Kieretistä* Koutaan*, Kantalahteen* ja Turjan karjalaisrannalle Kuolan* etelärannikolla. Parhaana aikana karjalaisten hallitsemalla rannikolla oli toiminnassa noin 180 varnitsaa, joiden vuosituotanto oli varovasti arvioiden noin 18 000 tonnia (18 miljoonaa kiloa!). Se kaikki tehtiin käsityönä. Suolaa rahdattiin jokialuksilla Vienanjoen reittiä pitkin Sisä-Venäjälle. Äänislahden kautta piti suola rahdata etelään talvella hevosilla, sillä vesireitit sopivat parhaiten painavan tuotteen kuljettamiseen vain Äänisen yli. (Huom!. Äänislahti on Vienanmeren lounaisin  ja samalla eteläisin lahti.)

Saksalainen Venäjän-matkailija Sigmund Herberstein kertoo, että joka talvi 2 000 rahtihevosta kuljetti suolaa Vienanmereltä Novgorodiin*. Poventsan* suuret suolavarastot olivat välietappeja myös järvialuksilla kuljetusta varten. (Huom! Poventsa sijaitsee Aänisen eli Äänisjärven  pohjoisosassa nykyisestä Karhumäestä 30 km itään.)

Suolan tuotanto ja rahtaus sivuammatteineen oli venäjänkarjalaisille niin suuri työn ja vaurauden tuoja, että kun runojen Sampo tuotti syötäviä, myötäviä ja kotipitoja tai kun sen yhdessä laidassa oli suolamylly ja toisessa rahamylly, voi pitää melko varmana, että suolankeiton vaikutusalueella runokuvitelmien taustalla on kokemuksia ja muistoja todellisista suolamyllyistä.

Suolankeitto lisäsi suuresti myös raudan ja puuhiilen tuotantoa Venäjän Karjalassa. On laskettu, että suureen suolapannuun lisätarvikkeineen tarvittiin jopa 6-7 tonnia rautaa. Lisäksi pannu piti uusia lähes joka vuosi. Jos arvioimme, että Vienan rannikon pannut olivat hieman pienempiä, tarvittiin pannujen tekoon parhaana aikana joka tapauksessa 500 tonnia eli puoli miljoonaa kiloa rautaa vuodessa. Ammattisepät takoivat pannuja myös varastoon. Siihen viittaa tieto suomalaisten hyökkäyksestä Vienan Kemiin ja Sumaan* vuonna 1591, jolloin he oman kertomuksensa mukaan tuhosivat myös suolavarastoja ja joukon suuria rautapannuja. (Suma sijaitsee Vienanmeren rannalla 50 km Belomorskista kaakkoon)

Mistä suuret rautamäärät saatiin tuohon aikaan? Raudan valmistukseen ja sepäntyöhön viittaa suuri määrä paikan- ja henkilönnimiä eri puolilla Karjalaa. Siellä on rautakyliä, malmikyliä, rautajärviä, hiilikyliä jne. sekä Raudantekijöitä (Syrnik) ja Seppäsiä (Kuznetsov) muiden ammattinimien joukossa. Lähteissä on myös satunnaisia mainintoja rauta- ja hiilivarastoista eri puolella Karjalaa. Vuoden 1563 verokirja mainitsee muutaman rautatehtaankin, jonka itäsuomalainen nimitys savotta tulee suoraan venäjän kielestä. Erityisen runsaasti rautamalmia löytyi Äänisniemen maaperästä ja seudulle syntyi 1600-luvulla suuria venäläisten ja jopa saksalaisten ja hollantilaisten omistamia sulattoja.

1500-luvulla siellä toimi todennäköisesti vain karjalaisten sulattoja kuten muuallakin Karjalassa. Tutkijat ovat osoittaneet, että karjalainen sulatto, jonka karjalainen nimitys domnitsa tulee sekin venäjän kielestä, oli monin verroin tehokkaampi kuin venäläinen. Karjalainen domnitsa oli käytössä vielä 1800-luvun alussa, jolloin sitä kuvattiin tutkimukselle. Domnitsa rakennettiin liuskekivestä ja siinä oli tavallisesti neljä uunia. Jokaisen pohjalle pantiin puuhiiliä ja niiden päälle malmia ja sen päälle savinen palkeen putki, jonka päässä ulkona oli nahkapalje. Uuni sytytettiin palavilla hiilillä ja täytettiin kokonaan hiilillä ja jokaiseen uuniin n puhallettiin jatkuvasti ilmaa. Tulokseksi saatiin jokaisesta uunista 65-80 kiloa meltorautaa, josta saatiin jalostamalla 30-40 kiloa takorautaa. Novgorodilainen uuni tuotti sitä vain 5-6 kiloa kerralla. Neljän uunin karjalainen domnitsa antoi siis yli sata kiloa hyvää rautaa kerralla. Pelkästään suolankeitto vaati useiden kymmenien domnitsojen tuotannon.

Paljon pienempää teollisuutta edusti kiilleliuskeen louhinta Sungun* pogostassa (Äänisen pohjoisosan länsipuolella) ja Kieretissä. Ohutta läpikuultavaa liusketta myytiin pieniksi ikkunanruuduiksi, ja joka kymmenes hyvä levy maksettiin verona hallitsijalle. Sungusta saatiin myös heikkolaatuista antrasiittihiiltä eli sungiittia, jota myytiin pajoihin ja talouksiin. Todettakoon vielä, että Sortavalan pogostan Kitelässä löydettiin ilmeisesti 1500-luvun puolivälin jälkeen Ruotsin miehitysvallan aikana jalokiviesiintymä, todennäköisesti punaista granaattia tai ruusukvartsia. Ruotsin joukot löysivät louhoksen Käkisalmen* valloituksen jälkeen vuonna 1583 ja lähettivät siitä näytteitä Tukholmaan. Muutamia vuosia myöhemmin mainittiin Tukholmaan lähetetyn kaksi tynnyriä "Käkisalmen rubiineja" eli Kitelän puolijalokiveä, jota Juhana kolmas lienee käyttänyt kruunun tarpeisiin.

Venäjän Karjalan voimakas taloudellinen kehitys heikentyi ensin Pitkän vihan sotakautena 1500-luvun lopulla sekä sitten paljon rajummin Venäjän sekasorron aikana 1600-luvun alussa ja varsinkin Stolbovan rauhan jälkeisissä koettelemuksissa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 400 vuotta Stolbovan rauhasta.

 

PS. Näin 2000-luvulla ei voi kuin ihmetellä, mistä Karjalan kansa sai sen kaiken viisauden ja sinnikkyyden, joita tarvittiin näin vaativassa ja suuressa suolantuotannossa.

 

Kirjoituksessa mainittuja paikkoja

*Kieretti https://fi.wikipedia.org/wiki/Kieretti

*Vienan Kemi https://fi.wikipedia.org/wiki/Kemi_(Viena)

*Uikujoki https://fi.wikipedia.org/wiki/Uikujoki

*Poventsa https://fi.wikipedia.org/wiki/Poventsa

*Kouta https://fi.wikipedia.org/wiki/Kouta

*Suma https://fi.wikipedia.org/wiki/Suma

*Sunku https://fi.wikipedia.org/wiki/Sunku

*Käkisalmi https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4kisalmi

*Kantalahti https://fi.wikipedia.org/wiki/Kantalahti_(kaupunki)

*Kuola https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolan_niemimaa

*Novgorod https://fi.wikipedia.org/wiki/Novgorod

Kuolleiden huone

2.11.-18 Tämä kirjoitus on kooste kahdesta erillisestä kirjoituksesta, jotka tein vuoden 2017 aikana


5.8.-17 Kuolleiden huone: Kulkiessaan huomaa aina silloin tällöin jotain uutta. Uuden asian havaitseminen voi myös herättää kysymyksiä, joihin voi löytää vastauksen. Voi käydä myös niin, että vastaus jää saamatta.

Noin vuosi sitten kävin ensimmäistä kertaa Kostamuksen pohjoispuolella sijaitsevissa karjalaiskylissä Vuokkiniemellä ja Venehjärvellä. Hautausmaalla, karjalaisittain kalmismualla, huomasin muutaman hyvin vanhan haudan, joiden päälle oli rakennettu ikään kuin pieni rakennus. En tiedä, miten paljon niillä oli ikää. Joka tapauksessa ne olivat hyvin vanhoja ja osin lahonneita. Näistä rakennuksia voisi kutsua vaikka huoneiksi.

Haudan päälle tehty rakennus. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Nämä hautarakennukset palasivat mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut niitä Uuden Testamentin tekstejä, jotka on käännetty alkuperäisestä aramean kielestä. Kun perinteisissä käytössä olevissa suomalaisissa käännöksissä kerrotaan pelkästään kuolleista, niin aramea kertoo samassa paikassa usein kuolleiden huoneesta. Toisin sanoen aramean kautta ilmenee se, että kuoleman jälkeinen paikka on kuolleiden huone. Käännöksissä näin on esim. Paavalin kirjeessä galatalaisille luvussa 1:1 ja Apostolien tekojen luvussa 4:2. Ja monta muuta vastaavaa kohtaa löytyy lisää.

Vanhoja "kuolleiden huoneita". Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Kalmismuan päälle tehdään vainajan sijoituspaikan päälle pieni rakennus. Mihin pohjautuu tämä vanha, jo käytöstä poistunut karjalainen tapa? Jostain se on saanut alkunsa ja siihen täytyy olla jokin tärkeä syy. Onko tämä tapa siirtynyt sukupolvelta toiselle sieltä kaukaa Lähi-idän alueelta lähes näihin päiviin saakka? Onko tämä Vienan Karjalan alue tässäkin asiassa se alue, mikä on säilyttänyt ja siirtänyt parhaiten oman perinnetietonsa sukupolvelta toiselle? Näinhän tapahtui Kalevalan synnyn yhteydessä 1800-luvulla.

Löytyykö mistään muualta hautoja, joiden päälle on tehty tällaisia rakennuksia? Kuka pystyy antamaan tähän vastauksen? 


12.9.-17 Kuolleiden huone (jatko-osa): Kirjoitin aiemmin elokuussa 5.8 Kuolleiden huoneista tähän blogiini. Sain jokin aika sitten tähän aiheeseen liittyvää sähköpostia, jonka osittain laitan kaikkien nähtäville. Tämä alla oleva kirjoitus liittyy oleellisesti aiempaan kirjoitukseeni, joten sen lukeminen on suotavaa, jotta pääsee ”kärryille siitä, mistä on kyse”.

"Luin juuri kirjotuksesi jounikootut sivulta niistä karjalaisista vanhoista haudoista. Että siinä on vainajan koti.

Lähetän sinulle Warsovan vanhalta juutalaiselta hautausmaalta kuvan ja Israelista nykyisiltä hautausmailta.

Vainajalle tehdään aina sellainen majantapainen kivistä. Se on aika kallis ja siksi on alettu hautamaan nykyään paikan puutteen takia "kerrostaloihin". 

Mutta aina niihin pannaan multaa mukaan, sillä juutalaisen perinteen mukaan vainajat pitää haudata maahan.

Warsovan vanhalta hautausmaalta. Rikkaammille rakennettiin näyttävä hautamonumentti ja on ihan talon näköinen.

Kidronin ojalla on Absalomin hauta. Laitan tähän siitä kuvan. Se on kuninkaan pojan hauta ja se on vähän niinkun linnan tornin näköinen hienompi Mishkan, eli lepomaja/ asuinsija.

 

Absalomin hauta

Ja sitten lopuksi laitan tähän kuvia nykyaikaisista juutalaisten hautamaista. Joka haudan ympärille tehdään sellainen kiviasunto. Sitä kutsutaan beit kever nimellä eli hautatalo. Ja hautausmaata kutsutaan beit kvarot nimellä monikossa eli hautojen talo!

Vasemmalla lukee Elisheva ja oikealla haudassa lepää Rachel.

Ja videon pätkä uutisista, mikä käsittelee sitä, että hautapaikkojen tilanpuutteen takia Tel Avivin seudulla aletaan hautaamaan kerroksittain. (Kaupunkien kerrostaloasukkaat muuttavat kerrostalohautoihin!!)

http://www.mako.co.il/news-israel/local/Article-2c3232c75e48a31004.htm

Niin, ja sitten se samanlainen tapa pestä kädet kalmismaalta lähtiessä!

(Oma huomautukseni: Kun vuosi sitten kävin Vienan Karjalassa kalmismaalla eli hautausmaalla, niin alueelta poistuttaessa oli ohjeena pestä kädet. Se ei ollut mikään ongelma, koska kalmismaa oli järven rannalla!)

Tässä käsienpesupaikka juutalaiselta hautausmaalta, koska pitää pestä pois saastaisuus.

Vielä ovat laittaneet ortodoksijuutalaisittain naisille ja miehille erikseen pesualtaat.

Myös suomenugrilaisilla on se, että naiset eivät saaneet osallistua pyhiin uhritoimituksiin, etteivät saastuttaisi sitä. Niin kuin oli ennen temppelissä naisten ja miesten puoli erikseen ja vielä tänään synagoogissa....

PS.bloginkirjoittaja kiittää näistä mielenkiintoisista tiedoista!