lauantai 29. helmikuuta 2020

Nukahdin everstiluutnantin tuoliin, pyörin yliluutnantin kanssa


Karkauspäivänä 29.2.-20 Nukahdin everstiluutnantin tuoliin, pyörin yliluutnantin kanssa: Edellisen juttuni päätin siihen, kun vesirokko puhkesi käydessäni viikonloppulomalla kotona Juuassa. Sairaus alkoi, kun oli palaamassa junalla takaisin Helsinkiin. Siihen maailmanaikaan ei lapsille ollut vesirokkorokotuksia, joten lähes kaikki sairastivat vesirokon jo lapsena. Jostain syystä se ei ollut tarttunut minuun, mutta nyt se oli totta. Parikymppisenä se ei ole mikään naurun asia varsinkaan miehille. Muistan, että näin sanottiin minulle.

Päästyäni Santahaminan aliupseerikoululle jouduin heti nukutun yön jälkeen kävelemään sairausvastaanotolle ja sieltä siirrettiin Santahaminan varuskuntasairaalaan. Oli kuumetta. Kuinka paljon, sitä en tietenkään enää muista. Mutta epämiellyttävistä ihon pinnalle nousseista vesirakkuloista on jonkinlainen muisto: niitä oli paljon. Ilkeintä oli niiden aiheuttama kutina. Ihoa ei saanut rapsuttaa, vaikka kutina oli kiusallista. Jos rapsutti, niin ihoon saattoi jäädä arpia. Mutta nukkuessa sitä ei tietenkään tajunnut, kun rapsutin niitä. Niinpä ihooni jäi jonkin verran arpia, tosin ne ovat jo kauan sitten kadonneet.

Olin varuskuntasairaalassa seitsemän päivää. Kun aloin toipua, niin aika kului vuoteessa maatessa hitaasti. Mutta olihan sairaalassa pieni kirjasto. En ollut vuosikausiin lukenut koulukirjoja lukuun ottamatta minkäänlaisia kirjoja. Sanomalehdistä luin aina urheilu-uutiset ja kaiken, joka liittyi yhteiskunnallisiin asioihin. Mutta sairaalassa löysin käsiini paksun kirjan, johon oli kirjoitettu Mannerheimin elämäntarina. Vaikka en enää muista lukemastani juuri mitään, niin kirja oli mielenkiintoinen. Ensimmäistä kertaa sain tietää, että sotasankarin maineessa ollut Mannerheim muutti pois Suomesta Sveitsiin, jossa hän myös kuoli. Eikö Suomi ollutkaan hänelle se elämisen arvoinen maa? No, hän olikin oikeastaan ruotsalainen, vaikka oli syntynyt Suomessa.

Sairastumisessa oli jotain hyvääkin, josta olin kiitollinen. Sen viikon aikana muut armeijakaverit olivat ampumassa singoilla jossain Santahaminan kallioilla kohti ulkomeren luotoja. Minun ei tarvinnut liikutella näitä tuhoaseita. Tiedän, että olisin pelännyt. Myöhemmin sain kuulla, että monia oli pelottanut ampumatilanteessa. Jalat oli pitänyt pistää sivulle. Tällaista ja jotain vastaavaa sain kuulla. Vaikea kuvitella, kun ei tarvinnut olla mukana. Sisimmässäni olin kiitollinen, kun sairastuin oikeaan aikaan.

Seitsemän päivää kului sairaalassa. Sieltä minut sitten passitettiin viikoksi kotiin toipumislomalle. Maanantaipäivä meni junassa, mutta heti seuraavana päivänä kävin juoksemassa pienen lenkin. Kuivuneet näppylät eivät haitanneet juoksemista eikä ollut enää kuumetta. Sunnuntai-aamuna tein vajaan 20 kilometrin kierroksen ennen pitkään kestänyttä junamatkaa takaisin Helsinkiin. Myöhemmin sain kuulla, että myös veljeni oli sairastunut vesirokkoon kotikäyntini seurauksena.

Minun olisi pitänyt soittaa ennen lähtöä aliupseerikoulun johtajalle ja pyytää lisäaikaa myöhäiselle saapumiselle varuskuntaan. Loma oli merkitty päättyväksi klo 24. Juna saapui puoli tuntia aiemmin rautatieasemalle, mutta bussi 86 saapui Santahaminaan vasta vartin yli puoliyön. Aliupseerikoulun apupäivystäjä huomasi myöhästymiseni ja teki siitä merkinnän papereihin. Valehtelin, kun sanoin hänelle, että olin soittanut lisäajan pyytämisestä päällikölle. Seuraavana päivänä sain kuulla päivystäjältä, että päällikkö ei ollut muistanut soittamistani.  Totesin, että minkäs sille voi, jos ei muista. 15 minuutin myöhästymistä ei kuitenkaan tarvinnut selitellä sen enempää.

Seuraavalla viikolla pääsin pitkästä aikaa normaaliin harjoitusrytmiin, kuitenkaan ei ollut aikaa aamulenkeille. Ja kun katson harjoituspäiväkirjaani, niin huomaan käyneeni jälleen kerran Urheiluliiton viikonloppuleirillä Vierumäellä. Mitään pitkää testijuoksua ei kuitenkaan ollut ohjelmassa kuten usein aiemmin vaan olin juossut kolme kymmenen minuutin kovavauhtista vetoa kolmen minuutin palautuksella.

Hyvin uudelleen käynnistynyt juoksuharjoittelu sairastelun ja armeijakiireiden takia uhkasi kuitenkin tyrehtyä koko seuraavan viikon ajaksi, sillä meillä aliupseerioppilailla oli ohjelmassa taisteluharjoitusviikko jossain kauempana Santahaminan ulkopuolella. Kerrottiin, että siellä lumihangessa kuulemma piti juosta kovat piipussa vierekkäin kohti kuviteltua vihollista. Kieltämättä jo pelkkä ajatus sellaisesta toiminnasta pelotti, sillä en todellakaan tykännyt aseista, olinhan luonteeltani arka. Ja ketään ihmistä en koskaan ampuisi, jos sellainen tilanne tulisi eteen. Mieluummin kuolisin itse. Miksi sitten pitäisi sellaista toimintaa harjoitella? Tätä ei tosin armeijassa saa sanoa, mutta ajattelua on vaikea estää.
 
Helmikuun 1977 harjoittelut
 

Tulevana viikonloppuna oli hallin SM-kisat. Kaikki muut olivat menossa sinne, koska silloin ei tarvinnut lähteä viikoksi sotaharjoitukseen. Ainoastaan minulla ei ollut mitään hallisuunnitelmaa, enkä olisi sairastelun jälkeen voinutkaan lähteä sinne. Ajattelin, että eihän näistä kilpaurheilijan tavoitteista tule mitään, kun en pääse juoksemaan, vaikka olin mukamas urheilujoukoissa.

Mutta minulla oli nerokas oma suunnitelma, jonka avulla välttäisin taisteluharjoituksiin lähdön ja samalla pääsisin päivisin juoksemaan, koska kesä oli koko ajan lähempänä. Päätin valehdella, vaikka se tuntui pahalta. Menin heti maanantai-aamuna vastaanotolle. Selitin nuorelle lääkärille, että sääriluun alueella oli rasitusvamma, jonka takia liikkuminen aiheuttaa koko ajan kipua.  Olin varmasti uskottava, koska edellisellä viikolla ollessani toipumislomalla kipeän sääriluun takia jouduin lepäämään yhden päivän, jonka jälkeen kipua ei enää tuntunut. Sain vapautusta palveluksesta viikon ajaksi ja lisäksi tabletteja, joita en tietenkään käyttänyt.

Avaraan aliupseerikoulurakennukseen ei jäänyt kuin pieni määrä varusmiehiä eri syiden takia. Koko rakennus tuntui autiolta eikä siellä ollut henkilökuntaa lukuun ottamatta kiertävää päivystysupseeria, joka kävi varusmiespäivystäjän luona satunnaisesti. Viikon aikana päivystysvuoro osui kohdalleni monta kertaa ainakin päivällä ja ainakin yhden kerran yöllä apupäivystäjän vuorolla. Näistä päivystysvuoroista onkin kerrottavaa.

Santahaminassa oli kaikkien tuntema hyvin virkaintoinen nuori, melko lyhyt ja hintelä yliluutnantti. Hän ei toiminut urheilukomppanian eikä aliupseerikoulun kouluttajana. Hän oli kapiaisena jossain muussa yksikössä. Hän oli tullut kuuluisaksi siitä, että hän tuli usein bussipysäkille silloin, kun varusmiehet olivat lähdössä viikonloppulomalle. Ja mitä hän teki? Hän tarkisti, että jokainen nappi oli varmasti kiinni varusmiesten lomapuvussa. Hän teki tätä harrastuksena vapaa-ajallaan. Kyllähän sellaisella käytöksellä pääsee tunnetuksi varusmiesten silmien edessä!

Sitten kävi niin, että ollessani eräänä päivänä yksikön päivystäjänä tämä virkaintoinen yliluutnantti tuli jääkäripataljoonan päivystävän upseerin ominaisuudessa tarkistamaan melkein tyhjillään olevaa aliupseerikoulua. Tämä upseeri asteli päivystäjän (minun) eteen ja pysähtyi siihen. Silloin päivystäjän (minun) piti tehdä asento ja tehdä ilmoitus käsi ryhdikkäästi lipalla kohti yliluutnantin rintamasuuntaa "herra yliluutnantti, aliupseerikoulun päivystäjä oppilas (minun sukunimeni)."

Ilmoitus ei kuitenkaan mennyt hänen mielestään ihan putkeen, sillä minun piti tehdä ilmoitus uudelleen. Ketään muita ei ollut näkyvillä. Uusikaan ilmoitus ei mennyt oikein. Niinpä hän alkoi sitten pyöriä minun ympärillä, minun piti pitää oikea rintamasuunta häneen nähden ja pyöriä hänen mukana käsi lipalla. Hän sentään joutui tekemään laajempaa kierrosta kuin minä. Siinä sitten pyörittiin ja koko ajan tein uutta ilmoitusta. Mietin koko ajan sitä, mikä ilmoituksessani ei hänen mielestään mene oikein. Ja sivusilmällä alaviistoon yritin katsella, ettei vaan joku nappi ole jäänyt auki...

Jälkeenpäin arvelin, että siinä pyörittiin kymmenen kertaa ympäri ja tein koko ajan yliluutnantille uutta ilmoitusta kuin itseään toistava papukaija. Sitten lopulta tajusin, että olin puhutellut häntä joka kerta ylikersantiksi! Kun sain sanottua, että "herra yliluutnantti", niin silloin hän tokaisi, että "eikö oppilas tunne arvomerkkejä." Vastasin, että "kyllä tunnen, herra yliluutnantti."

Sitten yhtenä yönä olin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Se tarkoitti sitä, että varsinainen päivystäjä päätti tehtävänsä klo 24 ja herätti apupäivystäjän, jonka päivystysvuoro kesti aamukolmeen asti. Ja tämän ensimmäisen apupäivystäjän piti sitten herättää toinen apupäivystäjä, jonka vuoro päättyi aamulla kuudelta, jolloin kaikkien piti herätä ylös uuden päivän koittaessa.

Olin kuten mainitsin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Kaikkialla oli hiiren hiljaista ja yksinäistä. Päivystäjän pöydän vierestä oli vain muutama metrin matka aliupseerikoulun päällikön, everstiluutnantin työhuoneeseen. Huomasin, että huoneen ovi oli raollaan. Ajan kuluksi päätin kurkistaa, millaiselta huone näytti. Siellä jyhkeän puisen työpöydän vieressä oli muhkea työtuoli, jossa oli varmaan mukava istua. Päätin kokeilla, miten hyvä on siinä istua. Tunsin heti, että se oli oikein hyvä ja pehmeän istuttava tuoli.

Seuraavaksi säpsähdin siihen, kun heräsin siinä tuolilla. Kello oli jo viisi aamulla. Ja minun olisi jo kaksi tuntia aiemmin pitänyt herättää toinen apupäivystäjä. Koska olin nukkunut hyvin, niin jätin hänet herättämättä ja jatkoin päivystäjän roolissa kuuteen saakka. Oli käynyt hyvä tuuri, kun pataljoonan päivystävä upseeri ei ollut käynyt yön aikana koko rakennuksessa. Tosin en ollut siitä aivan varma, sillä olin nukkunut näkymättömissä useamman tunnin ajan. Mutta olihan minulla tiedossa, että sinä yönä päivystävä upseerina oli urheilukomppanian ylivääpeli (tai joku vastaava) Virtanen, joka ei varmaan olisi antanut vankeutta, vaikka päivystysvuoroni ei mennytkään ohjeiden mukaisesti.

Viikon aikana, jolloin minut oli vapautettu liikunnasta, juoksin pitkästä aikaa hyvän kilometrimäärän noin 150 km, vaikka en käynyt kuin kahdella aamulenkillä viikon aikana. Harjoitukset tein silloin, jolloin se ei herättänyt kenenkään huomiota.
 
 
 

torstai 27. helmikuuta 2020

Aliupseerikoulussa Santahaminassa 1977


27.2.-20 Aliupseerikoulussa Santahaminassa 1977: On taas aika palata vanhoihin urheilujuttuihin ja jatkaa armeija-ajan tapahtumien muistelua. Viimeksi kolme kuukautta sitten päätin edellisen kirjoituksen siihen, kun siirryimme aliupseerikouluun vuoden 1976 päätteeksi. Jatkan siitä. http://jouninkootut.blogspot.com/2019/11/kirjeita-armeijasta-1976.html
Vuosi 1977 alkoi armeijan "vapaa-päivänä" lauantaina ja tein vuoden ensimmäisen juoksuharjoituksen 16 km Teuvo Karvosen kanssa. Vaikka seuraava päivä oli sunnuntai, niin silloin meidän piti juosta raukin pihamaalla Cooperin testi. Yskä oli alkanut ja kuumettakin oli harjoituspäiväkirjan mukaan 37,5. Juoksin 3500 metriä, joten älysin sentään ottaa löysästi. En muista koskaan juosseeni kuumeessa, sen asian kohdalla olin tarkka, koska kuumeessa rehkimisestä voi olla seurauksena myöhemmin ilmenevä sydänlihaksen tulehdus.

Aliupseerikoulussa oli päiviä, jolloin juoksuharjoituksiin ei ollut varattua aikaa, vaikka olimme urheilukomppaniasta. Niinpä seuraavalle viikolla oli kaksi nollapäivää taisteluharjoitusten ja päivystysten takia. Viikonloppuna menin Urheiluliiton Vierumäen leirille, mutta jatkuneen yskän takia siellä ei tapahtunut juuri mitään. Merkintöjeni mukaan kävin kuitenkin minua nuoremman juoksijalupauksen Raine Lehdon kanssa hölkkäämässä lyhyen kympin lenkin.

Seuraavalla viikolla sain sentään tehtyä kolme vauhtiharjoitusta ja yhden lähes 30 km pitkän lenkin. Olen merkinnyt, että loppuviikosta juoksin niitä haluttuja mäkivetoja. Kun Santahaminasta sillan jälkeen lähdetään kohti Laajasaloa, niin siinä on noin puolen kilometrin nousu. Sitä sitten juoksin ylös mahdollisimman kovaa ja sitten hölkkäsin alas. Kun sitä toisti kymmenen kertaa, niin kilometrejä kertyi päälle kymmenen.

Sunnuntaina oli aikaa, sillä minun ei kannattanut lähteä viikonloppuna pitkälle junamatkalle kauas Pohjois-Karjalaan. Oli kaunis aurinkoinen sää, niinpä päätin raisiolaisen aitajuoksija Kari Lehtosen kanssa lähteä käymään hiihtämällä meren jäätä pitkin Suomenlinnassa. Se talvi oli myös Helsingissä poikkeuksellisen kylmä, joten jääkin oli paksua.  Santahaminan ja Suomenlinnan välinen matka on noin kaksi kilometriä. 

Kun olimme lähestymässä Suomenlinnaa, niin edessämme oli yllättäen avonainen laivareitti, jota pitkin Ruotsiin menevät laivat kulkivat. Siihen päättyi meidän Suomenlinnan vierailu. Ei auttanut muu kuin palata hiihtäen takaisin Santahaminaan. Ja tähän päivään mennessä en ole vielä käynyt Suomenlinnassa. Merellä hiihtelyn jälkeen kävin juoksemassa viisi kertaa kilometrin kovalla vauhdilla kahden minuutin hölkkäpalautuksella.

Huomaan, että seuraavalla viikolla olemme käyneet bussilla Otaniemen sisähallissa. Muiden harjoitellessa hallissa minä kävin tekemässä kovavauhtisen testijuoksun Laajalahden ympäri. Aikaa meni vähän päälle 41 minuuttia. Kun juoksee sen ajan mahdollisimman kovaa, niin eihän se ole helppoa. Asenne täytyy olla kohdallaan, kun tekee sellaisen suorituksen.

Seuraavasta päivästä en muista mitään muuta kuin mitä olen kirjoittanut. Taisteluharjoitus alkoi klo 8 ja päättyi klo 21. Olen lisännyt vielä, että "se oli menoa se." Samalle viikolle osui vielä 7 kilometrin hiihtokilpailu armeijan sukset jalassa. Olin huono hiihtäjä, joten tähän kilpailuun ei ole mitään lisämainintaa. Sitten olikin vielä kaksi vartiointivuoroa. Ja tietenkin ne osuivat Santahaminan sillalle kuten aiemmin itsenäisyyspäivän aikoihin. Nämä olivat samalla armeija-ajan viimeiset vartiointivuorot.
 
Kuva tammikuun 1977 harjoituksista
 
Tammikuun viimeisellä viikolla kaikki me lokakuun saapumiserässä urheilukomppaniaan saapuneet menimme viiden päivän ajaksi leirille Vierumäen Urheiluopistolle. Maanantaina juoksin elämäni ensimmäisen kerran sisähallissa, jonka rata noin 200 metriä pitkä. Niin lyhyellä radalla kaarteissa on kallistukset.
 
Kuivassa halli-ilmassa juokseminen on epämiellyttävää. Toisaalta, onko mitään typerämpää juoksuharjoitusta kuin juosta lyhyttä kiekkoa keinotekoisessa ympäristössä? Tein kuitenkin hyvän harjoituksen, kun juoksin kaksi kertaa 4900 metriä viiden minuutin palautuksella. Ajat olivat 15.42 ja 15.44. Ne olivat 3.12 kilometrivauhtia, parempaan en pystynyt. Keskiviikkona oli se toinen halliharjoitus, kun tein 300, 600 ja 900 metrin vetoja 12 km:n verran. Armeijan jälkeen en juossut koskaan sisähalleissa.

Seuraavana päivänä oli 20 kilometrin testijuoksu raikkaassa talvisäässä Jaalan kunnan puolelle ja takaisin. Tuttuun tapaan jokainen lähti omalla vuorollaan yksin. Aikaa meni talviolosuhteissa tunti ja kahdeksan minuuttia. Olin siihen kaiketi tyytyväinen.
 
Vierumäen leirin päätyttyä lähdin pitkästä aikaa käymään kotona Juuan Vihtasuolla. Kotona viikonlopun aikana tuli yllätys, kun sairastuin vesirokkoon. Jatkan siitä seuraavassa jutussani. Ja lisään vielä tähän lopuksi, että rikkonaisen tammikuun aikana harjoituskilometrejä kertyi 380 km.
 
 

lauantai 15. helmikuuta 2020

Suomalaiset asuttivat Moskovan ja Kremlin alueen


Tämä kirjoitukseni aihe eri otsikon alla on ollut esillä blogissani jo tammikuusta lähtien, mutta laitan sen uudelleen esille. Venäjän lehdissä kerrottiin jo elokuussa 2019 tuoreista arkeologisista löydöistä, joiden mukaan suomalaiset ovat Moskovan ensimmäisiä asuttajia. Ja kaiken huipuksi Venäjän ydin, Moskovan Kremlin hallintorakennukset ovat varhaisen suomalaisasutuksen päällä! Tutkimukset jatkuvat siellä.




Kuvassa on Moskovan Kreml, josta käsin hallitaan laajaa Venäjän maata. Vieressä lipuu hiljalleen Moskova-joki. Lähes 40 vuotta sitten elokuun 1.päivänä vuonna 1980 noin klo 17.15 paikallista aikaa juoksin joen suuntaisesti olevien rakennusten editse. Alueella ei ollut näkyvissä ketään ulkopuolisia ihmisiä.

Marraskuussa 2019 Kremlin arkeologisista löydöistä kirjoitettiin yksityiskohtaisesti Venäjän historiaa tutkivalla sivustolla, siinä mainitaan myös presidentti Putin. Artikkeli on käännetty suomeksi. Siitä ja laajemmin siitä aiheesta voit lukea tammikuun blogistani "Suomalaisten alkuperän salaisuus avautuu". Sen lopussa on tarkempi kuvaus myös edellä mainitusta vuoden 1980 tapahtumasta:


Suomessa tästä Moskovan alueen suomalaisuudesta en ole nähnyt yhtään uutista lehdissä enkä missään muussa mediassa. Miksi tästä aiheesta ei kerrota? Asia vaietaan ehkä sen takia, että lehdillä on paljon tärkeämpää ja kiinnostavampaa kerrottavaa. Täytyyhän lukijoiden tietää, kuka suomalainen julkisuuden henkilö tai amerikkalainen Hollywood-tähti on jonkun kanssa tai sitten erosi hänestä. On myös tärkeää tietää ihan television kuvan välityksellä, kuka suomalainen NHL-jääkiekkoilija sai edellisenä yönä syöttöpisteen tai jopa laukoi maalin vastustajan maaliverkkoon. Vähäpätöisistä historian tapahtumista ei tarvitse kertoa mitään, vaikka ne liittyisivät kansamme alkuperään. Silloin kaikki on hyvin?



tiistai 4. helmikuuta 2020

Vaatteet voidaan tehdä turpeesta


4.2.-20. Tämä kirjoitukseni voi tuntua erikoiselta, mutta sehän ei ole mitään uutta. No, joka tapauksessa tämä kirjoitus piti tehdä, koska tänä aamuna 4.2. -20 Ilta-Sanomiin oli ilmestynyt uusi artikkeli, joka on otsikoitu

”Farkut ja t-paidat puusta? Suomen metsissä voi kasvaa korvaaja ympäristöä raskaasti kuormittavalle puuvillalle”.

Ja kirjoitus jatkui: ”Puuvillasta valmistetut vaatteet kuormittavat paljon luontoa. Suomalaisesta puusta valmistetut kuidut voivat ratkaista monet vaatetuotannon ongelmat. Kuitu on pehmeää, tuntuu käsissä ihan pumpulilta.
– Se on tehty suomalaisesta puusta, professori Pirjo Kääriäinen Aalto-yliopistolta sanoo.”

Näin alkaa kirjoitus, sen voi lukea kokonaan täältä https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006394383.html

Kirjoitan nyt tästä otsikon aiheesta siksi, koska 27.9.-18 eli lähes puolitoista vuotta sitten näin unen. Lähetin sen poikkeuksellisesti hyvälle ystävälleni WhatsApp-viestinä, joten se on tallessa.

Laitan nyt tämän viestin esille: ”Viime yönä näin erikoisen unen. En ole näkemästäni asiasta kuullut koskaan mitään. Kaiken lisäksi uskon, että näkemäni asia voisi toteutua. Samalla asia liittyisi meihin suomalaisiin, sillä uskon, että tämä tieteellinen keksintö voitaisiin tehdä Suomessa. Uskaltaisinko kertoa juuri sinulle, koska olet tekemisissä tieteen kanssa?”

Ja sitten sain viestin: ”Mielenkiintoista. Voin toki yrittää, jos vaan jotain ymmärrän.”

Tässä vaiheessa löysin linkin, jonka luin ensin. Siinä kerrotaan liukusellusta, kankaasta. Kirjoitus alkaa: ”Tiesitkö, että vaatteidesi raaka-aine voi olla puuta? Olet varmaan nähnyt jonkin vaatteesi pesuohjelapussa maininnan viskoosista. Viskoosi on vaatekuitu, joka tehdään puusta. Myös raion ja modaali ovat puukuiduista valmistettua tekstiilejä.https://www.biotalous.fi/liukosellu-kangas/

Ja sitten lähetin viestin: ”Joo, minäpä kerron uneni. Yöllä toistui monta kertaa unessa lyhyesti sanat, että `vaatteet voidaan tehdä turpeesta`. Sellainen keksintö voidaan tehdä. Suomessa on suhteellisesti eniten turvetta koko maailmassa. Kenelle tästä pitäisi kertoa?? Kuka kiinnostuisi asiasta? (Uimaharjun koko sellutuotanto menee vaateteollisuuden tarpeisiin Kiinaan!) Puuvilla on kasvikuitua, samoin pellava. Myös turve.”

Tähän keskusteluun liittyen löytyi tietoja turpeesta, kuten Turpeesta kuituja
https://www.energiauutiset.fi/uutiset/turpeesta-kuituja.html

Ja ennen kaikkea löytyi hyvä linkki Oulun yliopiston INNOTURPEESEEN.
INNOTURVE - Turpeen ja suobiomassan käyttö korkean jalostusasteen tuotteissa


Ylen sivuilta https://yle.fi/uutiset/3-9320919  otsikon ”Metsästä saadaan vaatteita suomalaistekniikoilla – vanhat farkutkin kelpaavat kiertoon” alta löytyy näin mielenkiintoinen tieto:
”Turvekuiduista innovaatioita. Myös turpeen kuituja tutkitaan Oulun yliopistossa. Projektipäällikkö Ari Ämmälä sanoo turpeen lyhyiden kuitujen antavan esimerkiksi terassilaudoille kestävyyttä. Turve on myös kymmenen kertaa halvempaa kuin muovi.

Turvetutkimus on vasta aluillaan, mutta Ämmälä lupaa tuloksia tulevan myöhemmin. Nyt turvekuituja on yhdistetty muoviin yksi yhteen suhteessa ja saatu aikaan lujia komposiitteja. Turpeen osuutta voitaisiin ehkä lisätä.
– Turvekuitu pienempää kuin puukuitu, sitä on helppo prosessoida, sanoo Ämmälä.”

 
Kertomani asia jäi tähän, mutta vain vajaan vuorokauden ajaksi. Seuraavana aamuna olin ajamassa kotiin töistä ja pysähdyin poikkeuksellisesti Valtimon apsin kahvilassa. Join kahvit ja kun nousin pöydästä pois, niin huomasin, että siinähän tulee vastaan tuttu mies. Hän on minua vähän nuorempi, joka harrasti nuoruudessa urheilua Juuan Jänteessä kuten minäkin. Kerroin, että tavattiin viimeksi yli 10 vuotta aiemmin, kun hän oli ollut juhlapuhujana Juuan Jänteen 50-vuotisjuhlassa.

Niinpä menin uudelleen kahville hänen seuraksi. Pentti sanoi olevansa työmatkalla kohti Kajaania. Oli tullut aamulla lentämällä Helsingistä Joensuuhun, josta oli jatkanut matkaa vuokra-autolla.

Tietenkin tuli heti mieleeni, että tämä ei ole sattumaa, että tapaan aivan yllättäen minuutin tarkkuudella Metsähallituksen pääjohtajan Pentti Hyttisen. Enkä voinut olla kertomatta näkemääni unta siinä lyhyessä keskusteluhetkessä, ajattelipa pääjohtaja asiasta mitä tahansa. Kysyin, että voisiko ne turveyhtiö Vapossa olla tästä ajatuksesta kiinnostuneita. Vastaus oli yllättävä, kun Pentti kertoi, että Vapon pääkonttori sijaitsee siellä Vantaan Tikkurilassa Metsähallituksen yläpuolella olevassa tilassa! Hän sanoi kertovan asiasta.
En tiedä, miten tämä asia jatkui vai pysähtyikö se siihen. Kävellessämme Pentti totesi, että Vapo etsii uusia tuotteita ja ne hiilidioksiidipäästöt vielä…

Nyt tämä aihe on osaltani tuotu esille kiitos aamun Ilta-Sanomien artikkelin, joka antoi riittävän sysäyksen tämän kirjoituksen tekemiseen, sillä se on ollut jo pitkään mielessäni. Niinpä jään odottelemaan sitä päivää, kun kävelen päälläni paita tai farkut, jotka on valmistettu suomalaisesta turpeesta.
Niin, vielä yksi pieni lisäys. Sana Suomi, siinähän kolme ensimmäistä kirjainta ikään kuin muistuttaa meitä turpeesta. Sisältyykö siihen aarre, se riippuu osaltaan myös meidän tiedemiehistämme. Itse uskon tähän asiaan, muussa tapauksessa olisin laittanut otsikon perään kysymysmerkin!