Karkauspäivänä 29.2.-20 Nukahdin everstiluutnantin tuoliin, pyörin
yliluutnantin kanssa: Edellisen juttuni päätin siihen,
kun vesirokko puhkesi käydessäni viikonloppulomalla kotona Juuassa. Sairaus alkoi, kun oli palaamassa junalla takaisin Helsinkiin. Siihen maailmanaikaan ei
lapsille ollut vesirokkorokotuksia, joten lähes kaikki sairastivat vesirokon jo
lapsena. Jostain syystä se ei ollut tarttunut minuun, mutta nyt se oli totta.
Parikymppisenä se ei ole mikään naurun asia varsinkaan miehille. Muistan, että
näin sanottiin minulle.
Päästyäni Santahaminan aliupseerikoululle jouduin
heti nukutun yön jälkeen kävelemään sairausvastaanotolle ja sieltä siirrettiin Santahaminan varuskuntasairaalaan. Oli
kuumetta. Kuinka paljon, sitä en tietenkään enää muista. Mutta epämiellyttävistä
ihon pinnalle nousseista vesirakkuloista on jonkinlainen muisto: niitä oli
paljon. Ilkeintä oli niiden aiheuttama kutina. Ihoa ei saanut rapsuttaa, vaikka
kutina oli kiusallista. Jos rapsutti, niin ihoon saattoi jäädä arpia. Mutta
nukkuessa sitä ei tietenkään tajunnut, kun rapsutin niitä. Niinpä ihooni jäi
jonkin verran arpia, tosin ne ovat jo kauan sitten kadonneet.
Olin
varuskuntasairaalassa seitsemän päivää. Kun aloin toipua, niin aika kului vuoteessa
maatessa hitaasti. Mutta olihan sairaalassa pieni kirjasto. En ollut vuosikausiin
lukenut koulukirjoja lukuun ottamatta minkäänlaisia kirjoja. Sanomalehdistä
luin aina urheilu-uutiset ja kaiken, joka liittyi yhteiskunnallisiin asioihin.
Mutta sairaalassa löysin käsiini paksun kirjan, johon oli kirjoitettu Mannerheimin elämäntarina. Vaikka en
enää muista lukemastani juuri mitään, niin kirja oli mielenkiintoinen.
Ensimmäistä kertaa sain tietää, että sotasankarin maineessa ollut Mannerheim
muutti pois Suomesta Sveitsiin,
jossa hän myös kuoli. Eikö Suomi ollutkaan hänelle se elämisen arvoinen maa?
No, hän olikin oikeastaan ruotsalainen, vaikka oli syntynyt Suomessa.
Sairastumisessa oli
jotain hyvääkin, josta olin kiitollinen. Sen viikon aikana muut armeijakaverit
olivat ampumassa singoilla jossain Santahaminan kallioilla kohti ulkomeren
luotoja. Minun ei tarvinnut liikutella näitä tuhoaseita. Tiedän, että olisin
pelännyt. Myöhemmin sain kuulla, että monia oli pelottanut ampumatilanteessa.
Jalat oli pitänyt pistää sivulle. Tällaista ja jotain vastaavaa sain kuulla.
Vaikea kuvitella, kun ei tarvinnut olla mukana. Sisimmässäni olin kiitollinen,
kun sairastuin oikeaan aikaan.
Seitsemän päivää
kului sairaalassa. Sieltä minut sitten passitettiin viikoksi kotiin
toipumislomalle. Maanantaipäivä meni junassa, mutta heti seuraavana päivänä
kävin juoksemassa pienen lenkin. Kuivuneet näppylät eivät haitanneet
juoksemista eikä ollut enää kuumetta. Sunnuntai-aamuna tein vajaan 20
kilometrin kierroksen ennen pitkään kestänyttä junamatkaa takaisin Helsinkiin.
Myöhemmin sain kuulla, että myös veljeni oli sairastunut vesirokkoon kotikäyntini
seurauksena.
Minun olisi pitänyt
soittaa ennen lähtöä aliupseerikoulun johtajalle ja pyytää lisäaikaa
myöhäiselle saapumiselle varuskuntaan. Loma oli merkitty päättyväksi klo
24. Juna saapui puoli tuntia aiemmin rautatieasemalle, mutta bussi 86 saapui
Santahaminaan vasta vartin yli puoliyön. Aliupseerikoulun apupäivystäjä huomasi
myöhästymiseni ja teki siitä merkinnän papereihin. Valehtelin, kun sanoin
hänelle, että olin soittanut lisäajan pyytämisestä päällikölle. Seuraavana
päivänä sain kuulla päivystäjältä, että päällikkö ei ollut muistanut
soittamistani. Totesin, että minkäs sille voi, jos ei muista. 15 minuutin
myöhästymistä ei kuitenkaan tarvinnut selitellä sen enempää.
Seuraavalla
viikolla pääsin pitkästä aikaa normaaliin harjoitusrytmiin, kuitenkaan ei ollut
aikaa aamulenkeille. Ja kun katson harjoituspäiväkirjaani, niin huomaan
käyneeni jälleen kerran Urheiluliiton viikonloppuleirillä Vierumäellä. Mitään pitkää testijuoksua ei kuitenkaan ollut
ohjelmassa kuten usein aiemmin vaan olin juossut kolme kymmenen minuutin
kovavauhtista vetoa kolmen minuutin palautuksella.
Hyvin uudelleen
käynnistynyt juoksuharjoittelu sairastelun ja armeijakiireiden takia uhkasi
kuitenkin tyrehtyä koko seuraavan viikon ajaksi, sillä meillä aliupseerioppilailla
oli ohjelmassa taisteluharjoitusviikko jossain kauempana Santahaminan ulkopuolella.
Kerrottiin, että siellä lumihangessa kuulemma piti juosta kovat piipussa
vierekkäin kohti kuviteltua vihollista. Kieltämättä jo pelkkä ajatus
sellaisesta toiminnasta pelotti, sillä en todellakaan tykännyt aseista, olinhan
luonteeltani arka. Ja ketään ihmistä en koskaan ampuisi, jos sellainen tilanne
tulisi eteen. Mieluummin kuolisin itse. Miksi sitten pitäisi sellaista
toimintaa harjoitella? Tätä ei tosin armeijassa saa sanoa, mutta ajattelua on
vaikea estää.
Helmikuun 1977 harjoittelut |
Tulevana
viikonloppuna oli hallin SM-kisat. Kaikki muut olivat menossa sinne, koska
silloin ei tarvinnut lähteä viikoksi sotaharjoitukseen. Ainoastaan minulla ei
ollut mitään hallisuunnitelmaa, enkä olisi sairastelun jälkeen voinutkaan
lähteä sinne. Ajattelin, että eihän näistä kilpaurheilijan tavoitteista tule
mitään, kun en pääse juoksemaan, vaikka olin mukamas urheilujoukoissa.
Mutta minulla oli
nerokas oma suunnitelma, jonka avulla välttäisin taisteluharjoituksiin lähdön
ja samalla pääsisin päivisin juoksemaan, koska kesä oli koko ajan lähempänä.
Päätin valehdella, vaikka se tuntui pahalta. Menin heti maanantai-aamuna
vastaanotolle. Selitin nuorelle lääkärille, että sääriluun alueella oli
rasitusvamma, jonka takia liikkuminen aiheuttaa koko ajan kipua. Olin
varmasti uskottava, koska edellisellä viikolla ollessani toipumislomalla kipeän
sääriluun takia jouduin lepäämään yhden päivän, jonka jälkeen kipua ei enää
tuntunut. Sain vapautusta palveluksesta viikon ajaksi ja lisäksi tabletteja,
joita en tietenkään käyttänyt.
Avaraan aliupseerikoulurakennukseen ei jäänyt kuin pieni määrä varusmiehiä eri syiden
takia. Koko rakennus tuntui autiolta eikä siellä ollut henkilökuntaa lukuun ottamatta
kiertävää päivystysupseeria, joka kävi varusmiespäivystäjän luona
satunnaisesti. Viikon aikana päivystysvuoro osui kohdalleni monta kertaa
ainakin päivällä ja ainakin yhden kerran yöllä apupäivystäjän vuorolla. Näistä
päivystysvuoroista onkin kerrottavaa.
Santahaminassa oli
kaikkien tuntema hyvin virkaintoinen nuori, melko lyhyt ja hintelä
yliluutnantti. Hän ei toiminut urheilukomppanian eikä aliupseerikoulun
kouluttajana. Hän oli kapiaisena jossain muussa yksikössä. Hän oli tullut
kuuluisaksi siitä, että hän tuli usein bussipysäkille silloin, kun varusmiehet
olivat lähdössä viikonloppulomalle. Ja mitä hän teki? Hän tarkisti, että
jokainen nappi oli varmasti kiinni varusmiesten lomapuvussa. Hän teki tätä
harrastuksena vapaa-ajallaan. Kyllähän sellaisella käytöksellä pääsee
tunnetuksi varusmiesten silmien edessä!
Sitten kävi niin,
että ollessani eräänä päivänä yksikön päivystäjänä tämä virkaintoinen
yliluutnantti tuli jääkäripataljoonan päivystävän upseerin ominaisuudessa
tarkistamaan melkein tyhjillään olevaa aliupseerikoulua. Tämä upseeri asteli päivystäjän
(minun) eteen ja pysähtyi siihen. Silloin päivystäjän (minun) piti tehdä asento
ja tehdä ilmoitus käsi ryhdikkäästi lipalla kohti yliluutnantin rintamasuuntaa
"herra yliluutnantti, aliupseerikoulun päivystäjä oppilas (minun
sukunimeni)."
Ilmoitus ei
kuitenkaan mennyt hänen mielestään ihan putkeen, sillä minun piti tehdä
ilmoitus uudelleen. Ketään muita ei ollut näkyvillä. Uusikaan ilmoitus ei
mennyt oikein. Niinpä hän alkoi sitten pyöriä minun ympärillä, minun piti pitää
oikea rintamasuunta häneen nähden ja pyöriä hänen mukana käsi lipalla. Hän
sentään joutui tekemään laajempaa kierrosta kuin minä. Siinä sitten pyörittiin
ja koko ajan tein uutta ilmoitusta. Mietin koko ajan sitä, mikä ilmoituksessani
ei hänen mielestään mene oikein. Ja sivusilmällä alaviistoon yritin katsella, ettei vaan joku nappi ole jäänyt auki...
Jälkeenpäin arvelin, että siinä pyörittiin kymmenen kertaa ympäri ja tein koko ajan yliluutnantille uutta ilmoitusta kuin itseään toistava papukaija. Sitten lopulta tajusin, että olin puhutellut häntä joka kerta ylikersantiksi! Kun sain sanottua, että "herra yliluutnantti", niin silloin hän tokaisi, että "eikö oppilas tunne arvomerkkejä." Vastasin, että "kyllä tunnen, herra yliluutnantti."
Jälkeenpäin arvelin, että siinä pyörittiin kymmenen kertaa ympäri ja tein koko ajan yliluutnantille uutta ilmoitusta kuin itseään toistava papukaija. Sitten lopulta tajusin, että olin puhutellut häntä joka kerta ylikersantiksi! Kun sain sanottua, että "herra yliluutnantti", niin silloin hän tokaisi, että "eikö oppilas tunne arvomerkkejä." Vastasin, että "kyllä tunnen, herra yliluutnantti."
Sitten yhtenä yönä
olin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Se tarkoitti sitä, että varsinainen
päivystäjä päätti tehtävänsä klo 24 ja herätti apupäivystäjän, jonka päivystysvuoro
kesti aamukolmeen asti. Ja tämän ensimmäisen apupäivystäjän piti sitten herättää
toinen apupäivystäjä, jonka vuoro päättyi aamulla kuudelta, jolloin kaikkien
piti herätä ylös uuden päivän koittaessa.
Olin kuten
mainitsin ensimmäisenä apupäivystäjänä. Kaikkialla oli hiiren hiljaista ja yksinäistä.
Päivystäjän pöydän vierestä oli vain muutama metrin matka aliupseerikoulun
päällikön, everstiluutnantin työhuoneeseen. Huomasin, että huoneen ovi oli
raollaan. Ajan kuluksi päätin kurkistaa, millaiselta huone näytti. Siellä
jyhkeän puisen työpöydän vieressä oli muhkea työtuoli, jossa oli varmaan mukava
istua. Päätin kokeilla, miten hyvä on siinä istua. Tunsin heti, että se oli
oikein hyvä ja pehmeän istuttava tuoli.
Seuraavaksi
säpsähdin siihen, kun heräsin siinä tuolilla. Kello oli jo viisi aamulla. Ja
minun olisi jo kaksi tuntia aiemmin pitänyt herättää toinen apupäivystäjä.
Koska olin nukkunut hyvin, niin jätin hänet herättämättä ja jatkoin päivystäjän
roolissa kuuteen saakka. Oli käynyt hyvä tuuri, kun pataljoonan päivystävä
upseeri ei ollut käynyt yön aikana koko rakennuksessa. Tosin en ollut siitä
aivan varma, sillä olin nukkunut näkymättömissä useamman tunnin ajan. Mutta
olihan minulla tiedossa, että sinä yönä päivystävä upseerina oli urheilukomppanian
ylivääpeli (tai joku vastaava) Virtanen, joka ei varmaan olisi antanut
vankeutta, vaikka päivystysvuoroni ei mennytkään ohjeiden mukaisesti.
Viikon aikana,
jolloin minut oli vapautettu liikunnasta, juoksin pitkästä aikaa hyvän
kilometrimäärän noin 150 km, vaikka en käynyt kuin kahdella aamulenkillä viikon
aikana. Harjoitukset tein silloin, jolloin se ei herättänyt kenenkään huomiota.