6.2.-19 Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 2
Tämän jatkosotaan
liittyvän kirjoituksen olen tehnyt sanasta sanaan juukalaisen Pentti Alangon haastattelusta, joka on
tehty lähes 40 vuotta sitten syksyllä 1979. Lienee jo aika tuoda myös tämän
c-kasetin tiedot kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavaksi.
Tällä kasetilla on haastateltu kahta juukalaista miestä,
jotka joutuivat erilaisten vaiheiden jälkeen sotavangiksi jatkosodassa, toinen Karjalan kannaksella ja toinen Vienan Karjalassa. Toisen miehen sota
vei kauas Vologdan työleirille ja
toisen tie vei sairaalaan Pietariin.
Tähän toiseen osaan on kirjoitettu c-kasetin b-puoli.
Suluissa olevat tiedot ovat omia lisäyksiäni. Kirjoituksessa on paikallista
juukalaista murretta, toivottavasti se ei häiritse lukemista liian paljon.
Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 2
Toivo: No niin, se oli semmonen, meiltä kun loppu se
kartta siihen Kuolemanjärven
laitaan. Niin väsyneitä oltiin, sitä ei tajuttukaan oikeestaan, se on vähän
semmonen. Se tuntu vaan jotta sitä ollako tahi ei. Kun siinä jo meillä Sipilahti, tuo meijän ryhmän mies sillon yöllä jäi. Se nukku
yksinkertasesti, se nukku sinne salolle, sinne mehtään. Se kannolle, myö oltiin tupakkatauvolla, ja
muuten istuttiin ja sottailtiin sitä elämisiä. Se rupes vain istummaan näin ja
sitä miestä kun ei sua ylös nostettuu. Ei kerta kaikkiaan, ei ies istuallekaan.
P.A: Se nukku vaan
Toivo: Se nukku siihen. Se oli niinku ihminen voipi
männä niin, että se ei tajua mittään. Juttelihi siinä, mutta ne oli omijaan.
Sitten nostettiin petäjän juureen ja siihenhän se jäi köllöttämään. Myö siitä
joku puoli tuntia ehkä käveltiin. Tuli tuota riäkkyläläinen mies sitten, se
oli, se ei tuokaan nimi juohu mieleen, minä jo pistin ylös, Matilainen. Meijän saman rykmentin mies
mutta ratsuväestä. Se Matilainen
tuli että meitä lipas (naurua)
P.A: Se vaan yhtyi joukkoon siinä?
Toivo: Se yhty joukkoon, hiännii harhaili yksin. Sipilahti jäi sinne nukkumaan. Ja
sillon myös suoriks käveltiin ruispeltoon siinä, kun se kartta loppu ja myö
aikasa kävellään ja sitten, että sitten se alako, jotta ee tämä nyt oo oekeeta,
ja mitenkä tämä näin. Kun sitä on ihan väsynyt eikä sitä oekeen ymmärrä mittään,
sitten ruvettiin kahtelemaan ja kylänpahasetkin oli ja rautatie tuli ja myö siitä
lähettiin sitä, mäntiin siihen rautatien, siitä oli räjjäytetty, siinä oli
semmonen iso kuoppa, niin myö siihen kuoppaan lähettiin kömpimmään, niin
siihenpä sitä jo rupes tulemaan kuulia joka puolelta. Naapuri oli jo siellä
toisella puolella vastassa, siinähän se tuli sitten se rassaus. Ja Laaksonenhan siinä kyyhisty sitä vähän
pienemmäksi sillä sitä meijän vastaanottajaporukkoo. Siitä juostiin, oliko
satasen metriä siihen Kuolemanjärveen,
siihen järven rantaan. Ja sielä oli kaks venettä. Myö jotta lähetään venneellä
ja kun tappelu kuului. Ei se ollu siinä järven takana, etempänä siellä, mutta
ei kovin kaukanakaan ollu. Myö ei keritty sinne venneele, kun siinä oli
semmonen hiekkamonttu, niin siihen hiekkamontun, laijassa semmonen, sitten tuli tuas nuapurin ketju (? epäselvä sana,
ketjun tilalla saattaa jokin muu sana). Ne alako itisutata (venäjää: tulkaa tänne)
huutaa ja rukiveehr (venäjää: kädet ylös) meille. Siihen monttuuhan sitä
hätäpäissään painauvuttiin, siinä sottailtiin mittteepä nyt, minullahan ei ollu
mittää ennee muuta kuin leipälaukku, vaan pojilla oli asseet. Mitäs näille
tehhään. Juohtu ihtensä lopettaminen, sitten
kuitenkin piätettiin, antaa nuapurin lopettoo. Pojat pyöritti hihnasta ja
kommoon konepistoolit. Sielä nuo lie vielä nytkin. Enkä tiijä, liekkö ottanneet
(naurua). Semmonen oli se meijän tilanne siihen. Siinähän sitä sitten. Piti
nostoo käsi ylös. Alako meijän tyhjennys. Minullahi oli vasta niinku ennismä
kesänä ostettu Zenith, tuolta Kuopiosta
ostin kellon Happoselta. Sen ne
ottivat ja ensimmäiseksi, tässä kiikku tuossa napissa tuo, tuo, tuo, mikä se nyt
on se. Kompassi. Niin sen kompassin ensin ja sitten taskut. Ja ne otti kaikki,
siellä ihan, se oli, mitä vain. Ne oli tarpeellista näköjään heille, kammatkin mitä oli. Minulla oli kummin juttu sitten,
kun mulla oli joskus semmonen niinku sanotaan tyttöystävä Helsingissä. Jollaan tavalla kirjeenvaihtokaveri. Minä kävinnii
pari kertoo siellä. Sitten minä sieltä semmosen tuon, tuota kynsviilan, oli
ennen, en tiijä onko nyt, vaan sillon oli. Minä tytöltä sain sen kynsviilan lomalla
käyvessäni. Senhän ne kun löysivät taskusta sen kynsviilan, sitä ne ihmetteli,
sitä ne kahteli vaikka kyllä mistä, että mikä vehe tämä on. Siinä on vielä toinen
pää, toinen päähän oli terävä. Niin ne sitä osotteli, onko tämä jottain
tappamista varten tahi mikä tämä on. Ja se oli heille ihmeellisintä (naurua). Ja
siinä tuota siihen ajo, kun siitä oli, siinä oli rautatien ja sen järven
välissä kuluki maantie. Ja siihen tuli, tuli tuota venäläisten upseerien
semmonen auto niinku jeeppijä, lienet nähnyt siellä niitä jeeppijä, matalia,
eiköhän ne ollu amerikkalaisia varmaan
Viljo: Olihan ne amerikkalaisia.
Toivo: Joo, ja tuota siinä oli heijän herrojjaan,
minä, ainakin majuri oli siinä yks ja kapteeni ja niitä oli neljä viis miestä.
Meijäthän vietiin heti siihen, kun sai tyhjennettyy taskut, niin siihen vietiin
siihen herroin bussille. Sehän se ilimeisesti oli sitten meille vielä apuna, ne
oli ihan niin kun ihmiset ainaan ja ne ei osanneet kyllä suomee siinä kukaan,
mutta kahvia toi vähän, toi meitä, ei muuta kuin tavallista, männä kyllään ja.
Siitähän sitä mäntiin sitten kyllään sitten ja siinä vielä, missä oli siinä tappelupaikka
meijän siinä sen ratan ylityspaikalla, siinähän ne piästi turpiin niin vielä ja
Laaksosta.
P.A: Niitten ruumiitten yli
Toivo: Joo. Ja tämä tuota, tämä Matilainen, niin tämä siinä kyllä siästy. Sitä ne ei hujjaattaneet. Siihenniin tuli tuas sitten niinku, no
venäläiset upseerit ne on toista mieltä. Siinä joku upseeri joutu siinä, se
kyllä heti komenti, jotta ei niille tehä mittään. Siihen se loppu se. Siitä ei
ollu kun joku kilometri oli siihen Kuolemajärven
kyllään, niin sielä oli semmonen niinku joku, oiskohan se ollu sikala tai mikä.
Siellä oli jo kaheksantoista meijän entisiä. Sinne ja siellä oli se ensimmäinen
kuulustelu. Se oli hyvin huonosti suomee puhuva joku karjalaismies ehken. Se
näköjään oli vanahempia heijän upseeriaan vaan se aika huonosti puhu suomee.
Siinähän oli se ensimmäinen kuulustelu. Se oli hyvin hillitty se ensimmäinen
kuulustelu. Siinä ei, se oli kaikista parraita kuulusteluja, mitä siellä olikiin.
Meijän luutnantti oli, suomalainen luutnantti oli yks vankina, se ei ollu siinä
meijän, se kyllä oli eri rakennuksessa siinä, nähtiin sitä siinä. Ja siinäpä
sitä oltiin sitten yö, pötkötettiin ja suatiin ensmäiset kort (? kortit?), venäläiset
kort. Sinä varmasti oot nähny
Viljo: Kyllä
Toivo: Ja muutapa ei siinä suatukaan. Sitten
iltasella myö huomenna iltapäivällä lähtivät viemään siitä Koivistolle. Ratoo myöten käveltiin. Meillä oli ehkä neljä
vartiomiestä. Siinä ne kävelytti meitä, sillä ratalla käveltiin tuota sen
kylästä vaan pois siitä mehtäpaikkaan. Ja siellä ne minut ensimmäiseksi otti
syrjään siihen. Se oli joku pylyväs, sähköpylyväs vai mikä lie. Sillon se kyllä
karmas. Tämä se nyt oli viimenen, kun minä nyt olin huavuttunut, ainoa mies, ilimeisesti
minä olin heille liikoo. Se kävi pahasti ja sinne ne kuhtu erilleen ja tutkivat
vielä sitten, muuta ei tehty, mutta ne, sitten oli oikee putsaus, mittee on
vielä. Vaan eihän niissä enne ollu mitään. Vaan se vielähi läpäsi täytekynä
sennii. Mulla oli nimittäin, sinä muistat armeijassa, vähän samantapaset niin, ja
minä en tiijä, että millä tavalla lie, mulla oli hirveen hyvä täytekynä, minä
olin sen tänne survassun näin tuosta ja jotenkin painassut tuosta sitten tuon
napin. Ei ne sitä vieläkään löytänä. Ja se mäni siitä. Sitten se minnuuhi
helepotti, kun näin, että kaikkihan meijät samala viissiin otetaan sinne
syrjään. Sitä minä jouvuin ensimmäiseksi. Minä ainakin oletin, jotta tähän nyt
loppu kyllä Toivon elämä (naurua). Siinä meijät putsattiin ja sitten käveltiin Koivistolle asti. Se oli aika pitkä
matka ja se oli semmonen työläs matka, vaan myö toisekseen suatiin sielä
sikalassa yö nukkuu. Kyllä ne kuulusteli yöllä, vaan se oli hyvin hillitty mies,
jotta siitä nähe, kun vässyy, niin
ihminen voi nukkuu, nuori missä vaan.
Siinä kyllä nukuttiin. Koivistolle käveltiin, ja tuota, siellä oli sitten jo
enempi meitä, ehkä nelisenkymmentä ja siinä Koivistolla muistelen, jotta oltiin joku vuorokausi. Siinä oli
sitten jo oekee kuulustelu, siellä kuulusteltiin yöllä. Kun myö jo iltasella
lähettiin, se iltayö oli, tuota kun myö yöllä mäntiin sinne, niin yöllä sitten se
oli, yhen ja kolomen välillä se oli. Siellä oli ilimeisesti suomalainen mies,
lihavahko majuri oli, Venäjän majuri, mutta puhu suomee hyvästi. Se oli siinä
pöyvän ääressä siinä kun mäntiin. Se otti ensinnää muut henkilötiijot siinä ja
tuli sitten nakan (? kirjoituskone?), sen otti sen kätteensä ja nuin nakutteli
ja sano muistakkee pojat jotta puhutte totta. Niin en minä, ilimeisesti kukkaan
sitten ei valehellukkaan. Ja mitäpä meilä oli valehella. Kyselihän ne kaikkia
niitä joukko-osastoja. Mitäs sitä sotamies, ei tiijä paljo mittään.
P.A: No eipä
Toivo: Näinhän se on. Siitä sitten, myö oltiin tuota,
minä en tiijä, mikä aika kun, ei siinä kauvan, oiskohan ehkä huomenna, päivällä
lähettiin sitten, käveltiin vaan siitä Koivistolta,
vaan en ossoo sannoo, mikä paikka se oli Lammensuulle
päin niin, ei Lammensuulle asti
mänty vaan kun tuota semmonen pikkunen kylänpahanen ja sielä oli äkäsimmät
nuapurit. Sitten siinä oli herroja, siinä oli parikymmentä herroo ja muitakin,
ne oli sotamiehiä. Siellä ne kyllä säikytteli meijät pahasti. Meitähi oli nelisenkymmentä
miestä, vaan ne kyllä sano pahasti meille, sano kyllä te perkeleen pojat
itkettä vielä. (naurua) Vaan mittään ei tehty ja siitä sitten lähettiin kuorma-autolla,
kuorma-autoon ja ne kun on semmosia lyhyviä. Se on surkeinta minun koko aikana,
kun se tämä niin ei ollu missään muuta kun vyössä niin
P.A: Käsivarsi oli ihan varattomana?
Toivo: Se oli täysin niin
P.A: Vyöhön vain sidottuna?
Toivo: Vyössä vain. Pojat pisti tähän niinku, myö
sanotaan tikun tekivät tähän, tekivät vähän niinku lastan tapaseksi, vaan ne
oli vaan niitä lastoja. Niin siitä ajettiin joku kymmenen kakskymmentä kilometrii,
kun oli sitten venäläinen telttasairaala, oisko joku kenttäsairaalan tapanen
heillä ollu, iso teltta.
Viljo: Joukkosidontapaikka
Toivo: Joo, linjathan siitä oli jo hajjautettu (? epäselvä
sana). Niillä oli ilimeisesti joku kenttäsairaalan tapanen. Ja se tuota siellä
kyllä sitten pantiin jo niinku, lentokonneeksi sitä sanottiin. Ne oli äkäsiä siellä ne huavuttunneet, ne
kyllä huuti ja noitu. Mutta naiset oli hyvin, ne oli ihan niinku ihmiset,
hoitajat ainaan. Ne teki tehtävänsä ja
P.A: Pitkäänkö olitte venäläisten haavottuneiden
kanssa samassa?
Toivo: Niin, eipä ne mittään, ne sito minut siinä
vain. Seisotti sen verran sitä autoo siinä, jotta sito tämän ja panivat sen
lentokonneen siihen. Jälleen lähettiin matkoo jatkammaan Lammensuuhun ja Terijoelle.
Terijoelta vielä Kuokkalaan asti. Ja ihme ja kumma, kun Kuokkalaan vietiin, eihän meitä jo
puotettu siihen, meitä oli kaks haavottunutta. Sitten niin vietiin Kuokkalaan ja sitten siellä Kuokkalassa tuota siellä laskettiin
kaikki siitä, siihen loppu se mänö. Siellä oli joku, minä en tiijä hiilivarasto
tahi joku sen tapanen, nokinen paikka se oli siinä rautatieaseman likellä. Ja
sinne komentivat meijät kaikki ja siellä tuota pojat istummaan ja kengät piti
sitten heittee ja viijä siihen ovelle. Ne kanto kaikki ovele siihen kengät.
Siihen asti ne oli omat. Sitten eivät kuulunna oo nähneetkään omia kenkijään
sen jälkeen, kun heittivät. Meitä ei käsketty kenkiä heittämään meitä
haavottuneita, meitä kun oli kaksi niin, myö siellä puolituntisen oltiin. Pojat
heittivät kenkänsä ja sitten mäni istummaan sinne sen varkun (?) perille sinne.
Meijät kävi sitten pari vartijjoo hakemassa pois ja pojat jäi siihen. Siihen
jäi tämä Laaksosen Onni ja tuo Matilainen ja ketä kaikkia siinä oli, yli
viiskytä miestä. Eikun takasi kävelemmään Terijoelle
ja siitä toivat sivulle. Voi hyvä ihme. Se oli raskasta se, sitä oli niin
väsynyt. Näläkähi oli vähän ja eikä ihan vähäkään, ja tuota. Siitä käveltiin
takasin Terijoelle ja kun ne oli
niin tuttavia, kaks kessee taaplottiin siellä. Niin sitten Terijoen asemalle, ja tuota, päivän istuttivat meitä sitten siinä
ratapenkassa siinä asemalla ja mahoton kuumuus. Voi hyvä ihme. Siihen tuntu nyt
niäntyy, kerta kaikkiaan, ei vettä, ei mittään. Sitten kun alako sitä
iltapuoli, siä rupes viilenemmään, niin tuntu, suattaa tästä selevitä elämään.
Sitä ihmeteltiin, mittee varten pittää sitä penkkoo vasten meitä seisottaa. Ei
myö seisottu, mutta kuitenkiin oltiin sitä kuumoo penkkoo. Ei ois tarvinu kuin
kymmenen metrii männä, kun siinä olis ollu niin hyvä olla siellä puihen
varjossa. Vaan ee. Se oli kai sitä esimakua siitä, että työ ootte vankina. Ja
sitten, sitten tuota, se oli yöllä jottain aikoo meijät otettiin tosiaan
junnaan. Se oli ilimeisesti venäläisten sairasjuna, haavottuneita siinä oli. Mutta
meillä oli härkävaunuja. Kahesa myö matkustettiin siihen junnaan ja tuota
vaunuun ja siinä meijän reissu sitten mäni Pietariin.
Se oli, siinä on vielä hauska tempaus sitten, se kynä, mistä minä äsken
juttelin, kun se kynä säily siellä siinä tarkastuksessa. Niin se kun oli näläkä
sitten, siellä pyyvettiin jo ruokookin vähän ja vettä ja mittään meille ei
annettu siellä. Ja se oli joku kapteeni, lääkintäkapteeni venäläinen. Se hyvin
joitain sanoja osasi suomee. Se tulloo sitten sinne istumaan meijän vaunuun ja
se kaikkee jutteli ja myö sitten sitä kynnee näytettiin sille, jotta jos
vaihettas. Vaihtas, jos jottain ruokoo sais. Käsitti se sen ja lähti ja haki
venäläis, tuota niinku amerikkalaista, sitä, niitä säilykepurkkeja. Toi sen
säilykepurkin meille. Se oli, se kannatti vaihtoo sillä kynällä se.
Viljo: Oliko se aukaistu?
Toivo: Minä en muista, jotta se kai ite sen aukasi.
Niin, ei se vartiomieskää välittänyt mittään, kun se upseeri toi sen siihen sen
purkin ja myö suatiin syyvä. Se sitten läks siellä ja se oli jottaan enne Pietarii, se jottaan tuli takasi siihen
vaunuun, ja niin nokisena, tuota musteessa käet kuin olla osovaa. Ja se oli jo
ruvenu kahtommaan, mittee se kynä on syönä. No mustehan männöö käsille, se ei
osanu sitä kasata. Voi hyvänen aika. Myö naurettiin, tähänhän se nyt mäni,
nähtiin jotta ei niillä oo liikoja niitä, niitä vehkeitä.
Viljo: On ollu sellainen pieni tekniikan ihme
Toivo: (naurua). En tiijä. Yhen täytekynän näin
muuten Pietarissa minä siellä sairaalassa.
Oli ruotsalainen roffessori kuulemma, oli se lääkäri pieni vanha mies, hyvin
vanha. Sillä näin ainuan täytekynän koko aikana.
P.A: No tuota, sittenhän te sairaalaan ilmeisesti
jouduttekin?
Toivo: Joo, kyllä
P.A: Mitähän jos tuota sinä huiloosit vähän aikaa,
jos se Viljo välillä muistelesi. Haasta sinä sitten, minkälaista oli olla
sotavankina pietarilaisessa sairaalassa.
Toivo: Kyllä kyllä, näin se on
P.A: No sinä olit kuitenkin suht kohillaan, niitä
naarmuja ei sinussa ollut, kun sinä kiinni jouduit?
Viljo: No, mistä sitä nyt jatketaan, ampumispaikalta
niiden tukikohtaan mäntiin
P.A: No niin, te sinne tukikohtaan kävelitte pitkin
yötä ja aamulla olitte siellä
Viljo: Siellä se joku pomo kyseli, suomee se sekin
puhu, mutta ei oekeen hyvin. Oli siinä oekeen hieno nainenkin tai minusta oli
hyvän näkönen sillä pomolla, majuri se oli vai mikä siellä kämpässä vai
korsussako lie ollut. Ei se paljon tuota mittään, jotakin se tietä, mitähän lie
nimmee kysynä ja joukko-osastoista. Mutta muutamii päevii ne piti siinä sen
tukikohan alueella semmosessa kämpässä. Siinä oli kans suomaisii miehii. Tai nimenomaan
sano, talavisodan aikaan Juntusrannasta sano
jääneensä äitinsä ja kahen siskonsa kanssa. Vuotta vanhempi minusta. Ei ne
siinä vielä kuulustelleet, tuota paitsi yks, liekköhän olluna polotrukki. Se
tuota ois houkutelu minnuu, että linjaan olis pitäny männä muka kovaääniseen
kehumaan toisilleki, että tulukoo tänne vaan. Minä kuitenkin kieltäävyn siitä,
niin ei ne pakollakaan vieneet. Niin sittehän ne läks viemään edelleen, niin
saappaathan ne minulta keräs, kun tuli sinun puhistuksista mieleen ja kellon ja
puukon, mitä nyt oli. Mahottoman isot huopatossut, varretkin melekeen tänne ylti
(naurua). Oikein hankala kävellä. Vielä minulla niin tuota
Toivo: Kesällä?
Viljo: Syksyyhän se oli
P.A: Marraskuuta
Viljo: Niin tuota, siitä ne lähti viemään autolla,
kuorma-auton lavalla veivät Kotskomaan (Muurmanskin
tien varressa Sorokan eli nykyisen Belomorskin eteläpuolella). Ja siitä sitten junassa Sorokkaan. Siellä Sorokassa oli nyt se varsinaisen
kuulusteluvaihe sitten. Olin kolome viikkoo siellä. Kyselivät sitten, hyvin
utelijaita olivat (naurua) sen kolomen viikon aikana, mutta ne välillä yölläkin
tuppas kyselemmään. Ja sitte, siellä oli aina, hyvin usseinnii muisti sen
sannoo, millonkas liityitte siihen suojeluskuntaan (naurua). Tästä nyt tais
olla puhettakin. Niin, niin, sitten ne vei sitten Kemiin. Tai ei myö ihan kaupungissa oltu, vaan siinä oli semmonen,
mikähän lie ollu, siellä oli aivan niin kuin tuommoisia metsäkämppiä, pyöreestä
hirsistä tehtyjä kämppii, minä olin muistaakseni yheksän tai kymmenen
vuorokautta siellä. Yks saksalainen vanki oli siellä samassa kämpässä, mutta
sen ne vei muutaman päivän perästä pois ja minä olin yksinnii sielä. Joku
semmonen kirgiisin näkönen (naurua) ukko kävi tuota minnuu kahtomassa. Se oli
oikein niinku eri ihmisrotuja esittelleevät, niin se oli ihan just sen näkönen.
Se toi minulle leipäpalasen ja semmosella mahottoman isolla pannulla teetä.
Sitä oli, minä pesin naamankin uamusella sillä teellä (naurua). Sitten ne vei Kemiin. Se oli joku esikunta, mikähän lie
ollunna. Sielä oli herroja ja semmonen hyvin valaistu huone, siellä oli
esimerkiksi kaikki Suomen armeijan arvomerkit. Niillä oli suuri taulu seinässä.
Vaan ei ne kovin paljo, kai ne vain halus nähä tietysti. Ei ne sielä liion
kysely mittään. Sitten ne pani minut uuvenvuon aattona panivat Kemistä junaan. Ja minä olin kaheksan
vuorokautta siinä junassa, sitten tultiin leirille. Vaan se seiso Vologdassa kuus vuorokautta, se juna,
en tiijä, mitä varten. Liekkö ollut niin tungosta, siinä risteysasema oli.
Eihän siitä pitkä matka sinne leirille ollunna. Se oli pimmeetä aekoo ja
muutenkin eihän sitä niitä asioita osanu ajatella samalla tavalla kuin nyt
arvellee. Siinä oli, se karanteeniaika olo kolome viikkoo leirillä. Siellä oli
erilinen karanteeniparakki, ei saanu sinä aikana poistuu eikä töihinkää joutuna.
P.A: Joo, tuossa Toivolla ja samoin Kortelaisen Eetulla oli kokemuksia
sitten siitä venäläisten sotilaitten semmosta vihamielistä suhtautumista,
hyökkäyksestä, suhtautumisesta, pelottelusta ja semmosista. Koitko sinä tuommoista?
Viljo: Ei ollu missään, ei ollu tuota muuta kun sillon
justiin siinä kahinan aikana siinä vangiksi joutumisen vaiheilla, mutta tuota,
siinä oli äkäsii miehii, mutta kun ne vei siihen, missä se partion johtaja, se
majuri oli ja haavottuneitakin oli siinä. Siitä lähtiin se on hyvin, siitä kun
lähettiin pois, siinä oli yksi meikäläinen, meijän joukkueen kaatunut, se olihi
vielä Heikura tuolta Kylänlahesta, Lieksan puolta. Sittehän ne siinä näytti mulle ja potkivat
männessään. Mutta muuten oli ihan, siinä oli suomalainen luutnantti oli siinä partiossa,
joka puhu minun kanssa ja sitten se
Ristijärven mies. Ne siinä tarinoi ja se anto vielä mulle leipää ison
määrän taskut täyteen, se oli vanahempi mies, mikä oli Ristijärveltä, sano olevansa. Ei se missään ollu mittään
vihamielisyyttä, siinä kun taaksepäin
joutu, nehän nyt oli oekeen mukavii, ne heti tarjos tupakit ja sillä lailla. No
Kemissä oli myöskin suomalainen
mies, luutnantti, Viipurista sano
olevansa kotosin. Sano, jotta hän talvisodan aikaan oli Suomen armeijassa. Joka
kuulusteli minnuu, ei se nyt, oli ihan semmosta paremminkin semmosta
tarinointii vain. No oli sielä Sorokassa
yks tuota, joka vähän niin kuin oli, niinku pelottelemisen tyyliin liikutti
sohvoo, pani sen pyssyn siihen pöyvälle, kun istutaan toisella puolella pöytee.
Ei se puhunut siitä mittään vaan, mielenosoituksellisesti laitto siihen pöyvälle
etteensä sen.
P.A: Joo, tuota jos kuule sulla on väliin jotain
sanomista
Viljo: Vieläkö työ sen jäläkeen olitte samassa
porukassa?
Toivo: Ei, myö siitä lähettiin. Myö kun oltiin
haavottuneita, niin nämä omathan miehet oli terveitä. Tämä Matilainen ja tämä Laaksonen.
Mutta siinä oli tiältä Helsingin
likeltä Lohjalta Martti Joenpelto, joka tuota oli
sitten, siitä oli (epäselvät sanat) tutustun, niin sen kansa myö taaplattiin
koko aika. Siitä tuli oekeen hyvä kaveri, vaan minä oon muuten siellä Lohjalla sen luona käyny.
(kasetin b-puoli päättyy )
Jatkoa edelliseen kasettiin…
Toivo: …päivä jäi sinne mottiin ja sitten se oli
tuota, minä luulen, että se oli kaheksaastoista yheksäästoista se, kun minä
tuota jäin vangiksi. Sitä on vaikee sannoo, se mäni vähän sekalutta siinä se
homma meilä, sitä ei oekeen tajunnu loppusalta ennee, että mitenkä tämä on
(naurua)
Viljo: Minä muistan, että myö lähettiin marraskuun
kakskymmenes päevä aamupimmeelä partioon ja tuota satuttiin … (Kasetilla katko,
jatkuu muusta asiasta)
Viljo: …kiihkeempii vähän.
Toivo: Ne oli, ne minullehi sano, että työ perkeleen
pojat itkettä vielä ja ne ei meitä kuulu, ei olisi pitäny olla mittään aihetta,
ne yksinkertasisesti tuli vain, kun myö siinä ootettiin sitä kuorma-autoo.
Viljo: Jos se oli joku suomalaisporukka, olihan sitä
niitä?
Toivo: Niin, en tiijä, ei, venäläisiä oli, oli
ainakin upseeri
Viljo: Tarkotin, että venäläisiä puna-armeijassa
Toivo: Niin puna-armeijassa ne olikiin. Mutta niillä,
tuota, toisilla oli siviilivehkeet.
Viljo: Olihan sitä meiläkin, heimosoturi
Toivo: Joo, joo. Semmonen se joku oli, tuota, niissä
oli siviilivehkeissä olovia siinä…
Viljo: Vaan ei ne luottana inkeriläisiinkään, koska tuota
Toivo: Niin venäläisetkö?
Viljo: Niin, sodan aikaan
Toivo: Ee, ee, ei oekeen.
Viljo: Siellä meilä niinku työssä oli pomona siellä,
esimiesasemassa. Mutta sanovat, jotta ei ne vappaasti saa niinku liikkuu,
pysytään määrätyllä alueella… Meilä muualla ei ollukaan niin paha, se oli ainoa
se.
Toivo: Ei ne mittään tehneet, vaan ne, se kai oli
sitä henkistä painostusta meille vähäsen (naurua).
P.A: Niin, sinä Viljo jouduit sellaiseen
karanteeniparakkiin, kun sinä tulit sitten sille lopulliselle leirille
Viljo: Joo
P.A: Ja se kesti muutamia viikkoja ja sitten sinä
pääsit. Minkäslaisia ne oli ne rakennukset, missä siellä asuttiin?
Viljo: No, minustahan ne oli, tuota, oisko ne ollu
lautarakenteisii ja vuorattu semmosella, se oli yhtäläinen se pinta, semmosta
punertavvaa niinku savvee kun se voisi olla. Semmonen käsitys minulla oli, että
ei ne ollu kokonaan puisii tarvikkeita, kivisavi materiaalista tehtyjä. Mutta
oli siellä sitten puurakenteisiikii parakkeja. Mutta puuta ne sisästä minusta
ne seinät oli. Suurin osa oli, eikö ne ollut semmosella punertavalla savella rapattuja
tai vuorattuja, osa niistä parakeista
Toivo: Minähän olin suuressa rakennuksessa, se
viikko mikä myö käytiin siellä. Niin se oli semmonen, siinä oli kolomessa
kerroksessa, kun sanovat sanovat neljäsattoo siihen soppii
Viljo: Niin siinä oli yksi hyvin suuri rakennus
Toivo: Kolomessa kerroksessa oli
Viljo: Usseinii siihen laittovat semmoset, kun
tuotiin leirille isompi porukka
Toivo: Myö mäntiin, sillon kuutisenkymmentä miestä tiältä
Pietarista sairaalassa
Viljo: Veikö ne täisaunaan sieltä sitten?
Toivo: Myö ei käyty missään myö. Myö ei käyty
täisaunassa
Viljo: Työ tulitta sairaalaan pelekästään.
Toivo: Niin, eikä myö kun vain viikko oltiin siellä.
Ei minkähän näköstä. Meilä ei ollut, se vain jotta kävi kyllä joka ilta kävivät
siellä juttelemassa tätä, että mitenkä pitäs tehä tämän meijän homman (?
epäselvä sana), jotta kun teilä on maataa, eikä oekeen sua metättee eikä
kalastoo, jotta minkälaista muutosta, sitten sanovat, jotta onhan siellä jottain
sosiaalista puolta Suomessahin, jotta osuuskaupathan ovat. Myö ihmeessään, no
herranen aika, ei meijän tieteekseen pitäsi osuuskauppa mikkään niin olla. Vaan
eihä siellä hirvinnä mittään. Ne entiset miehet kielti meitä, että elekee
ruveta inttämään niihen kanssa, jotta se on aivan turhaa. (naurua)
Viljo: Luopumaan kanteestaan
Toivo: (naurua) Niin ne. Myö kuunneltiin, mitä ne
keskusteli
P.A: Mitenkäs, kuulinkos minä oikein, että kolmessa
kerroksessa?
Toivo: Kolmessa kerroksessa oli. Oot varmaan sinähii
nähny
Viljo: Olin, olin. Puunajokomennukselta kun tultiin,
meissähän oli täitä ja kirppuja ja vaikka mitä, kun tuota maakuopassa asuttiin
siellä se, kuus viikkooko myö oltiin siellä. Ne vei siihen parakkiin ensin ja
sitten täisaunaan ennen kun piästiin sinne varsinaiseen saunaan, oli asuttu
sitä komennusta ennen
P.A: Joo. Kuinka monta miestä siinä aina tuvassa
asui?
Viljo: Olihan niitä varmaan, ainakin siinä kun myö,
eikö heitä lähemmä pari sattoo lie ollu, ne oli pitkii ne parakit. Kyllähän
siinä aika sakkeessa oltiin kahessa kerroksessa, että ei siinä paljon tuota kiäntymmään
sopina kaikistellen (naurua).
Toivo: Minä en ossoo sanoo sitä, että mitenkä se on,
vaan neljä sattoo sanottiin siinä olleen, se oli iso se parakki, missä myö
oltiin.
P.A: Oliko se yhtäläistä laveria sitten, jotta ne ei
ollu…?
Viljo: Kahella seinällä kolomet laverit aina piästä
piähän. Mutta se oli lämmin, se oli tosi lämmin se parakki sillon, kun myö jouvuttiin,
joulun eellä oltiin se viikko
P.A: Kuule kun, jos mentäs ihan niihin oloihin
siellä leirillä, niin tuossa yhteishaastattelussa oli puhetta siitä semmosesta
puunajohommasta, johonka sinä ja Eino aina
mielellään palasitte. Vaan kun se oli teille tuttavaa. Ei myö kyllä käsitetty,
mitähän jos vielä selvittäisit oikein juurmultineen, mikä se puunajohomma
siellä oikein oli
Viljo: No, se oli semmonen aukkohakkuu ja ne oli
hajallaan ne puut pinossa ja meidän piti yhteen kassaan niin kuin täälläkin savotassa
ajetaan puut lanssiin ennen hevosella, nyt tietysti koneella, myö vain
miespelissä veettiin tuhat kakssattoo mottii
P.A: No, kai siinä joku reki oli, ei kai…
Viljo: Reki
P.A: Ja monta miestä aisoissa?
Viljo: Oliko se, meitä kuus muistaakseni. Ja se
sitten, se pomo mittaili, jotta piti olla kuutio siinä kuormassa aina.
P.A: Oliko sinne ajettu runkotiet sitten vai millä?
Viljo: No oli siinä jonkin, ei siinä muuta tietä
ollu, mikä myö tehtiin ite, mutta sitä luntakaan ei nyt ollu oekeen paljon. Se
oli ihan aukeeta, kuinka paljon lie ollukaan sitä aukeeta.
P.A: Minkälaista tavaraa se oli, oliko se polttopuuta?
Viljo: Kaksmetristä tavaroo, sitä minä en tiijä, oliko
se tarkotettu polttopuuksi vai miksikä. Sinne ne vain yhteen pinnoon ajettiin.
Se oli mahtava pino (naurua), sitten kun myö pois sieltä lähettiin.
P.A: Se oli kaukana sieltä leiripaikalta?
Viljo: En minä sitä ossaa, mutta ei se kovin kauvan,
autollahan ne meijät vei sinne. Ei se kovin pitkä matka, kai siinä kaupungin
liepeillä melekeen oli.
P.A: Mutta kuitenkin siellä oli maakuopat, joissa
asuitte ja siellä oli lämmityslaitteet?
Viljo: Jonkinlainen kamina, ei siellä kylymä ollu,
mutta multaa sitä oli joka paikka täynnä. Ihan niin kuin perunakuoppa. Seinät
oli vain porrastettu, kun sitä maata sen verran otettu, jotta siinä oli pikkusen
korokkeella ne ritsit (= makuulavat) kahta puolta. Ei mikkään ritsit, vaan
maasta vain porrastettu
P.A: No, entäs se siisteys siellä sitten?
Viljo: Siisteyvestähän sitä ei ollu mittään tietoo
siellä sen komennuksen aikana.
P.A: Entäs siellä leirillä varsinaisesti?
Viljo: Siellä kyllä siisteyspuolesta, mitä nyt
niissä puitteissa voi hoitaa, niin kyllä siellä sitä valavottiin. Piettiin
täitarkastuksii, siellä tuli ukko ja paita poes, se kahteli (naurua). Se oli
suurin piirtein puolentoista viikon välein, saatiin niinku puhtaat vaatteet,
että siellä saunassa käytiin, ei siellä mittään kiuasta ollu, vaan semmosta
lämmitä höyryy ja lämpimällä veellä suatiin pestä. Eikähän nyt vaatteetkaan kai,
koska ne meijän omasta keskuuvestahan ne pyykkärit oli, mutta olihan nyt
kuitenkin veen jäleltä ne vaatteet (naurua)
P.A: Entäs sitten se käymäläkulttuuri siellä?
Viljo: No se semmosta puucee kulttuurii. Sehän se
nyt ei kovin puhasta, mutta kyllä ne puhistutti niitäkin välillä. Vaan kun se
oli se, se vatsasairaus tuntu olleen, sitä vähän tuppas kai räiskymmään,
tippumaan niinku tiskille, sanottaan. Ja sitten kun sitä paperii, sitä, siitä jopa
sätkäpaperistakin ankara pula (naurua.)
P.A: Se saattoi olla vähän hankalaa
Viljo: Hankala hommahan se oli, varsinkin tuota kun
ei terve ollut. Ja suurin osahan se ei ollu siitä vatsapuolestaan terve.
P.A: Tuossa Toivo muisteli kuulleensa, että se siitä
vedestä olisi johtunut se vatsasairaus.
Viljo: Miksei, voihan se mahdollista olla, että se
siitä johtu. Minä kun en muista, mitenkä se tuli, tuliko se, semmonen putki
siinä oli ja siinä oli reikii, mistä sitä vettä tuli niinku kesän aikana. Siinä
pestiin se ruokapakkinsa.
Toivo: Joo, niin kuulu olleen.
Viljo: Kylymällä veellä, ei se mitenkään niin
ehdottoman hygieeninen ollu, mutta mitä nyt kylymällä veellä sai. Sitä minä nyt
en muista, miten se talavella oli, minähän kun olin tammikuusta marraskuuhun
asti.
(Tämä nauhoitus päättyy)
