Mummoni kaunis kuolema

18.5 Mummoni kaunis kuolema: Kesä 1972 oli viimeinen kesä, jolloin meillä kasvatettiin turnipsia. Jossain aikaisemmassa kirjoituksessani talven aikana kerroin, että turnipsia viljeltiin joka kesä 20 aarin verran. Se tarkoittaa aluetta, minkä pituus on 100 metriä ja leveys 20 metriä. Turnipsin harventaminen ja rikkaruohojen haraaminen olivat minun ja veljeni tehtäviä. Oli siinä melkoinen kyykkiminen varsinkin silloin kun aurinko helteisellä säällä porotti suoraan niskaan. Mutta näin sitä oppi tekemään oikeaa työtä. Siihen aikaan monilla tiloilla turnipsia annettiin lehmille talvikuukausina, mutta se ei ollut riittävän hyvä lisäravinnonlähde maidontuotantoa ajatellen. Niinpä turnipsin kasvattamisesta luovuttiin myös meidän pelloilla tämän vuoden jälkeen.

Syyskuun 14. päivän iltana joku lähialueen asukas oli meillä kylässä. Syksyn sää oli muuttunut viileäksi ja jostain syystä mieleeni jäi, miten keskustelun yhteydessä 79 vuoden ikäinen mummoni kantoi huolta turnipsien nostamisesta. Hän sanoi, että niiden nostaminen pitää aloittaa heti, etteivät ne jäädy kiinni peltoon ennen talven tuloa. Myös perunannosto oli vielä monissa taloissa tekemättä, niinpä isäni lähti varhain seuraavana aamuna traktorin kanssa perunannostoon. Vihtasuon alueella vain harvoissa taloissa oli oma perunannostokone. Meillä sellainen oli, niinpä syksyisin meidän traktori oli tuttu näky monen talon pellolla. Traktorilla ajettiin vakojen välissä ja perässä ollut kone nosti perunat maan pinnalle vako kerrallaan. Takana kyykkineet kerääjät napsivat pintaan nousseet potakat yksi kerrallaan sankoihin, sitten ne tyhjennettiin vieressä oleviin perunalaatikoihin ja lopuksi nämä täydet laatikot siirrettiin maakellareihin.

Isä oli jo lähtenyt töihin, kun syyskuun 15. päivän aamuna laskeuduin yläkerran huoneesta pieneen tupakeittiöön aamuruokailua varten. Olin aloittanut kaksi viikkoa aiemmin keskikoulun viidennen luokan ja samassa yläkerran huoneessa nukkunut veljeni oli kaksi luokkaa alempana. Koulu alkoi aina yhdeksältä, mutta meidän piti olla linja-autopysäkillä puoli yhdeksään mennessä. Ja ennen sitä piti tietenkin kävellä tai juosta kilometrin verran omaa kangastietä ennen kuin pääsimme odottamaan linja-autoa.

Olimme heränneet sinä aamuna ihan hyvissä ajoin ja söin veljeni kanssa aamupalaa. Kuitenkin veljeni oli aistinut jotain outoa siinä aamun hetkessä. Mummomme, jolla oli oma pieni huone tupakeittiön vieressä, koputti joka kouluaamu harjanvarrella yläpuolella olevaan laipioon. Se oli hänen herätystapansa meille yläkerrassa oleville: oli aika tulla alas ja valmistautua alkavaan koulupäivään. Veli oli kuitenkin tajunnut, että sinä aamuna koputusta ei kuulunut eikä mummoa näkynyt jalkeilla. Mummoni piti huoneen ovea aina kiinni ja sinne ei ollut menemistä ilman lupaa. Veljessä heräsi epäilys siitä mitä mummolle oli tapahtunut. Niinpä hän sanaa sanomatta meni ulos, käveli mummon huoneen ikkunan alle ja kurkisti sisään: mummo istui liikkumattomana kiikkutuolissaan.

Mummoni kuunteli kiikkutuolissa istuen joka aamu kuuden jälkeen lähetetyn aamuhartauden ja iltasella vastaavasti iltahartauden. Hänellä oli aina virsikirja esillä näiden radio-ohjelmien aikana; niinpä hän lauloi kaikki ne virret, jotka esitettiin hartaushetkien yhteydessä. Minulle tämä mummon säännöllinen elämäntapa oli tullut tutuksi pienestä pitäen. Usein myös kuuntelin näitä ohjelmia kuin ”sivukorvalla” ja samalla myös monet mummon veisaamat virret jäivät mieleeni. ”Mummo on kuollut”, sanoi veljeni tullessaan sisään ja heti näiden sanojen jälkeen avasin huoneeseen menevän oven. Mummo istui kiikkutuolissaan liikkumattomana ja samalla levollinen ilme kasvoillaan. Kädet olivat kiinni avoimessa virsikirjassa, jota hän ikään kuin kannatteli sylissään. Radio oli varmaan auki, mutta siihen emme veljeni kanssa kiinnittäneet mitään huomiota. Kello oli puoli kahdeksan; aamuhartaus oli päättynyt tunti ja vartti sitten… Ompelija Marin päivät maan päällä oli ommeltu lopullisesti kiinni. Mummo varmaan jatkoi siitä hetkestä, mihin oli jäänyt, mutta ei enää koskaan siinä omassa, pienessä huoneessaan…

 

Mummon kiikkutuoli jäi tyhjäksi 15.9.1972. Kuvan kiikkutuoli ei liity kirjoitukseen.

Menimme navetassa olleen äidin luokse ja kerroimme, mitä aamun aikana oli tapahtunut. Soitimme puhelimella siihen taloon, minne isä oli mennyt perunannostoon. Isä tuli pian ja meni sanaa sanomatta äitinsä huoneeseen. Hän laittoi oven kiinni, oli siellä hiljaa jonkin aikaa ja aukaisi oven poistuessaan huoneesta. Näin, että isän kasvoilla valuivat kyyneleet. Tämä jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin isäni itkevän…

Veljeni ehti vielä lähtemään kouluun. Minä en voinut sellaista edes ajatella, koska mummoni oli ollut minulle niin läheinen niin kaukaa kuin pystyin muistamaan. Jonkin ajan kuluttua Hautaustoimisto Pellikaisen ruumisauto saapui talomme eteen. Mummoni istui yhä siinä kiikkutuolissa rauhallinen ilme kasvoillaan virsikirja sylissään. Myös Veikko Pellikainen otti esille oman virsikirjansa ja lauloi siinä yhden virren Marin muistoa kunnioittaen. En jaksa muistaa, minkä verran lauloin mukana. Tämän jälkeen mummoni siirrettiin autoon ja samanaikaisesti taivaalta alkoi leijailla syksyn ensimmäisiä isoja, valkoisia lumihiutaleita. Pian tämä musta auto poistui pihapiiristämme kohti Juuan siunauskappelia.

Vajaan kilometrin päässä meidän talosta asui yli 80 vuoden ikäinen Olga Lemetti. Hän oli ollut leskenä jo vuosikymmeniä ja asui pienessä ajan patinoimassa harmaassa hirsimökissään. Tämä pienikokoinen, hento ja herttainen vanhus oli uskovainen ihminen kuten mummoni, niinpä heillä oli ollut vuosien ajan paljon yhteistä jaettavaa. Mummoni poismenon jälkeen oli selvää, että minun täytyy mennä Olgan luokse ja kertoa se, mitä aamulla oli tapahtunut hänen pitkäaikaiselle ystävälleen. Niinpä ennen puolta päivää kävelin kapeaa, vanhaa kangaspolkua pitkin Olgan mökin ovelle ja koputin ovea. Olga avasi oven ja tunnisti minut heti. En ehtinyt sanoa hänelle mitään, sillä Olga ehti ensin avata suunsa: ”Minä tiijän, miksi sinä tulit minun luokse. Minä näin viime yönä unen jotta Mari on kuollut!” Nyökkäsin. Minun ei näin ollen tarvinnut kertoa sitä asiaa, mitä olin tullut kertomaan. Kieltämättä tämä oli mieliinpainuva hetki 15 vuoden ikäiselle nuorukaiselle.

Juuan keskikoulun viides luokka 1972-73

17.5 Juuan keskikoulun viides luokka 1972-73: Syksyllä 1972 alkoi viimeinen eli viides luokka Juuan keskikoulussa. Kevään jälkeen luokassa oli monia uusia kasvoja, sillä jostain syystä oppilaiden siirtoja oli tehty luokasta toiseen. Osaltaan siihen varmaan vaikutti se, että monet oppilaat olivat muuttaneet perheittensä mukana Juuasta etelän kaupunkeihin tai jopa Ruotsiin. Heitä löytyi jokaisesta sivukylästä, esim. Vihtasuolla oli osuuskauppa, jonka myymälänhoitajalla oli neljä lasta. Myös tämä Pyykköjen perhe muutti Ruotsiin. En tiedä, missä he ovat tänään, samaan ikäluokkaan kuuluvat Raili, Mervi, Rauno ja Risto. Itä-Suomen maaseutu eli siihen aikaan voimakasta rakennemuutoksen aikaa. Eikö kuulostakin hienolta tuo sana rakennemuutos? Sen voi myös ilmaista selkokielellä ja samalla paljon selvemmin: maaseudun autioituminen alkoi.

Kun neljännellä luokalla kaikki luokkakaverit tulivat kouluun Juuan eri sivukyliltä, niin nyt joukossa oli myös muutama oppilas kirkonkylän alueelta. Luokassani oli myös ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvia; he olivat koottu samaan luokkaan uskonnon opetuksen takia. Juukaan oli tullut aikoinaan iso määrä siirtolaisia rajan taakse jääneestä Karjalasta. Heissä oli paljon ortodokseja ja juuri heidän jälkeläisiään olivat nämä edellä mainitsemani luokkakaverit.

Luokanvalvoja oli jälleen kerran vaihtunut uuteen opettajaan. Hän oli nyt vaihteeksi mies, sukunimeltään Tervo. Valitettavasti olen unohtanut hänen etunimensä. Ehkä joku muistaa hänen nimensä, kun lukee tämän blogin ja katsoo esillä olevaa luokkakuvaa? Näitä blogeja voi myös kommentoida ja laittaa sinne omat muistikuvansa ja muut mielipiteensä, jos siltä tuntuu. Tervo opetti meille uskontoa ja hänestä jäi minulle sellainen miellyttävä muisto. 

Luokanvalvoja Tervon kanssa teimme sitten keväällä ennen keskikoulun päättymistä luokkaretken kauas Kajaaniin. Kajaani tuntui silloin kaukaiselta paikalta, olihan se Oulun läänissä Kainuussa Pohjois-Karjalan ulkopuolella. Sinne oli Juuasta 150 kilometrin matka; eipä siis ollut kumma, että kaupunki tuntui etäiseltä. Perillä Kajaanissa kävimme tutustumassa kahteen eri paikkaan: Kajaanin linnan raunioihin, mitkä olivat ja ovat yhä Kajaanin keskustassa ja Kajaanin paperitehtaaseen, mitä ei ole enää olemassa.

Kajaani Oy:n paperitehdas tuntui valtavan suurelta laitokselta. Se oli varmaan suurin tehdas, mitä meistä kukaan oli aiemmin nähnyt. Vesivoimaa käyttävä paperitehdas oli ihan oikeasti suuri, sillä se kulutti sähköä enemmän kuin koko Helsingin kaupunki yhteensä. En voinut arvata silloin luokkaretken aikana, että vajaa 20 vuotta myöhemmin olisin käynnistämässä puunhankintaa tälle Kajaani Oy:n tehtaalle Nurmeksen ja Valtimon alueella. Tänään tämä iso laitos on pelkkä muisto vaan, sillä tämä UPM:n omistukseen siirtynyt Kainuun vihreän kullan tehdas lakkautettiin yhdeksän vuotta sitten. "Kaikki on katoavaista" - se osoittautui jälleen kerran todeksi myös tässä asiassa.

Olen kuvassa takarivissä toinen oikealta. Vieressäni kolmas oikealta on Sakari Timonen ja edessäni on Leo Ryynänen. Toiseksi ylimmällä rivillä vasemmalla puolella kolmas on Matti Naumanen, sitten Erkki Kainulainen ja Hannu Lehtoranta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Kerron vielä muutaman maininnan niistä luokkakavereistani, jotka olivat Juuan keskikoulun viidennellä luokalla vuosina 1972-73. Alussa jo mainitsin, että luokassani oli uusia kasvoja edelliseen vuoteen verrattuna. Yksi edellisvuosien luokkakavereista, Kajoon kylältä kotoisin ollut Jukka, kuitenkin puuttui joukosta, sillä hän oli kesän aikana hukkunut uintireissullaan samana päivänä, kun hän oli päässyt ripiltä. Yleisesti oli tiedossa, että hän oli luokkamme paras uimari ja sitten saimme kuulla tällaisen suru-uutisen. Samalta Kajoon suunnalta oli myös Erkki Kainulainen, joka toimi pitkään kunnansihteerinä Kuivaniemellä ja on nykyisin yksi Jämsän kaupungin johtavista virkamiehistä. Enkä voi olla mainitsematta, että Erkin tytär Anni Kainulainen kuului viime talvena Suomen naishiihtäjien parhaimmistoon.

Vuokon kylällä asunut Hannu Lehtoranta oli myös sijoitettu samaan luokkaan keskikoulun viimeiseksi vuodeksi. Hannu oli tullut vuosia aiemmin keskikouluun samasta Vihtasuon kansakoulusta kuin minä, sitten olimme erillään neljä vuotta ja nyt matka jatkui yhdessä aina lukion päättymiseen saakka. Hannu on aina ollut laajalti tunnettu ja arvostettu lintuharrastaja. Tällä hetkellä hän on mm. Pohjois-Karjalan lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Tuopanjoen poika Leo "Leksa" Ryynänen tuli myös ensimmäistä kertaa samaan luokkaan. Vain harva meistä yltää Leksan monipuoliseen työuraan: lukion jälkeen hän istui monta vuotta hevosen satulassa paimentaessaan karjaa Pohjois-Amerikan preerialla, istui sitten kuorma-auton ratin takana itsenäisenä yrittäjänä, toimi vuosien ajan poliisina, sitten liikenneopettaja ja lisäksi ammattiaineiden opettajana. Juuan kunnanvaltuuston istuntosali on hänelle myös tuttu paikka. Viimeistä vuotta samassa luokassa oli myös Sakari Timonen. Nykyisin hänet tunnetaan paremmin tunnettuna bloggaajana Uuninpankkopoika Saku Timosena. Viime vuosien aikana hän on saanut ajoittain myös arvostelevaa huomiota vaihtoehtomediassa, kuten MV-lehdessä.

Luokkaamme oli siirretty myös tuleva suurliikemies Matti Naumanen. Jokin aika sitten kirjoitin, miten sain ensimmäiset piikkarit. Sieltä Matin isän Kauko Naumasen K-kaupasta ne löytyivät. Nykyisin Matti on kaiketi Suomen suurin K-rautakauppias, sillä hänellä on K-rauta liikkeitä Joensuussa, Kuopiossa, Pieksämäellä, Siilinjärvellä, Nurmeksessa ja Juuassa. Keskon ylin päättävin elin on sen hallitus. Vuosi sitten Matti nostettiin tähän vaikuttavaan asemaan kuuluen nyt tähän Keskon hallitukseen, jossa on kahdeksan jäsentä. Ehkäpä Matti sai aikoinaan oikeaa harjoitusta tulevaa kauppiasuraa varten, kun kaksi vuotta myöhemmin Juuan lukiossa istuimme peräkkäin ja pelasimme salaa oppituntien aikana jätkänshakkia. Monta sataa peliä pelattiin ilman ratkaisevaa eroa. Kun Matti oli ruksinsa ja ympyränsä merkinnyt, niin hän päätti jättää lukion kesken ja lähti maailman valtamerille merimieheksi. Näinkin voi edetä omalla urallaan!

Speden ohjelmat jäivät näkemättä

15.5 Speden ohjelmat jäivät näkemättä: Kesän 1972 tapahtumista on vielä lisää kerrottavaa. Kotona maatilalla olin tehnyt yhtä sun toista jo monien vuosien ajan, mutta nyt 15 vuoden iässä oli aika tarttua hangonvarteen ja alkaa nostella heiniä seipäille. Siihen aikaan meillä kaikki heinät luotiin ensin seipäille kuivumaan ja sitten ne tietenkin piti koota latoon. Näin tapahtui aina vuoteen 1976 saakka, jolloin meilläkin alettiin tehdä tuoreheinää eli AIV-rehua.  Aiemmin talvella kirjoitin kolme erillistä osaa otsikolla "Maalaiselämää", joissa kuvasin mahdollisimman tarkasti myös heinäntekoa, joten niitä ei ole tarpeellista toistaa. 

Vuonna 1972 meillä oli 11 hehtaaria peltoa, mutta seuraavana vuonna alue lisääntyi kahdeksalla hehtaarilla ja pian sen jälkeen pellon määrä lisääntyi entisestään. Lisääntyneet hehtaarit tarkoittivat samalla myös sitä, että heinäseipäiden määrä lisääntyi huomattavasti. Heinätyöt tehtiin lähes aina omalla työvoimalla, mikä tarkoitti isää, äitiä ja meitä kahta veljestä. Isä ja äiti olivat sellaisia "työhulluja". Tällainen ilmaisu tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä työtahti oli reipas, siihen ei sisältynyt mitään turhaa lorvailua. Kun töitä tehtiin, niin silloin niitä myös tehtiin! Niinpä minäkin automaattisesti kasvoin tähän samaan työtapaan ja ahkeruuteen. Sata heinäseivästä oli se määrä, minkä meistä jokainen ehti päivän aikaan tekemään isää lukuun ottamatta, sillä osa hänen ajastaan meni seipäiden pystyttämiseen. Seipäiden pystyttämisessä apuna oli seiväskaira, mikä oli kytketty traktorin perään.

Heinäntekoaikaan olimme pellolla neljään saakka, jolloin meillä oli ruokailu ennen illan karjanhoitotöitä. Juoksuharjoittelun tein joka ilta aina puoli kahdeksalta. Silloin ruoka oli ehtinyt jo riittävästi sulaa ja toisaalta illan viiletessä juoksuharjoituksen tekeminen oli paljon miellyttävämpää kuin auringon ollessa ylhäällä. Tähän kellon aikaan "puoli kahdeksalta" liittyi yksi harmistuksen aihe. Juuri siihen aikaan televisiossa esitettiin Pertti "Spede" Pasasen tekemiä elokuvia. Uunoturhapurot oli vielä tekemättä, mutta Spedelle oli jo silloin kertynyt muuta varhaistuotantoa, jota näytettiin kesäiltoina. Olisin halunnut katsoa niitä, mutta se oli mahdotonta, koska päivän harjoitukset sattuivat juuri siihen aikaan; muussa tapauksessa nukkumaan meno olisi jäänyt liian myöhäiseksi. Yksikään harjoituskerta ei saanut jäädä tekemättä, joten kaikki Speden ohjelmat jäivät näkemättä sen kesän osalta mikä tietysti vähän harmitti.

Kesän aikana tehtäviini kuului myös aitojen tekeminen ja niiden kunnossa pitäminen. Meillä oli lähimmällä peltoalueella lähes kilometrin verran piikkilanka-aitaa, mikä kiersi metsään rajoittuvan alueen ympärillä. Piikkilanka-aitojen pitäminen on nykyisin kiellettyä, mutta silloin 70-luvulla niiden kieltämisestä ei ollut tietoakaan. Talven jälkeen alue piti tarkistaa ja korjata kaikki löystyneet kohdat. Aidassa oli kaksi piikkilankaa päällekkäin. Ajan myötä tolpat lahoavat juuresta, niinpä liiaksi lahonneet kappaleet piti tietenkin vaihtaa uusiin. Aitaa korjattaessa tarvikkeina piti mukana olla uusia tolppia ja aspeja, lisäksi työvälineinä oli syytä olla vasara, hohtimet ja rautakanki.

Suurin osa aidoista oli kuitenkin sähköpaimenaitaa. Tolpat oli veistetty sopivan paksuisesta näreestä, joiden päässä oli naulalla kiinnitetyt muoviset eristimet. Eristimiä oli kahta eri mallia. Toinen oli pyöreän muotoinen eristin, jossa oli uurros, jonka ympäri rautalanka oli helppo pyöräyttää. Toisessa eristinmallissa oli kaksi päällekkäin olevaa uloketta, joiden välissä rautalanka pysyi hyvin paikallaan. Nykyisin aitalangat ovat keveitä muovipohjaisia lankoja, joiden sisällä kulkee ohkaiset rautasäikeet. Entisaikaan kaikki aitalangat olivat jäykkää rautalankaa, jota sitten pyöritettiin isoilta keloilta laitumelle silloin, kun alettiin tehdä uutta aitausta lehmille. Aidanteossa tarvittavat aitatolpat kulkivat kätevästi maitokärryssä tai sitten otettiin käyttöön traktorin vetämä peräkärry.

Lehmät saattoivat joskus kävellä aitojen läpi, jolloin lanka usein katkesi tai se muuten jäi laahaamaan maata pitkin. Joskus myös hirviä liikkui yöaikaan laitumella siten, että ne katkoivat kulkiessaan eteen osuneet aitalangat. Silloin ei tietysti auttanut muu kuin mennä korjaamaan aita ja liittää katkenneet langanpäät yhteen. Langoissa kulkeva sähkövirta sai alkunsa paimenpojasta, jotka siihen aikaan olivat Olli-merkkisiä. Niiden virta ei tuntunut silloin läheskään niin voimakkaalta verrattuna tämän päivän käytössä oleviin paimenpoikiin. Isä oli jostain syystä erityisen arka kokeilemaan langassa kulkevaa virtaa, niinpä laitumella olevien aitojen kunnossapito jäi minun vastuulle. Toisaalta aitauksesta karanneiden lehmien perässä juokseminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia ainakaan kunnon suhteen.

Tämän kirjoituksen lopuksi kerron yhdestä mieleen jääneestä tapauksesta, mitä tapahtui kerran laitumella: Kulkiessani pellolla huomasin, että aidan lanka oli mennyt poikki ja katkenneet päät olivat maassa. Minun olisi tietenkin pitänyt ensin mennä katkaisemaan virta paimenpojasta, mikä oli noin 300 metrin päässä. Jostain syystä laiskuus otti vallan, niinpä ajattelin liittää katkenneet päät yhteen virtoja katkaisematta. Otin toisen pään käteen, virran voimakkuus tuntui käsissä, mutta ei kuitenkaan kovin pahalta. Mutta kun sitten otin myös sen toisen pään käteeni, niin silloin samalla hetkellä sain niin voimakkaan tärskyn virran lävistäessä kehoni, että molemmat langanpäät putosivat hetkessä maahan. Koskaan sen jälkeen en enää yrittänyt liittää lankoja yhteen ennen kuin virta oli poistettu paimenpojasta. Tämäkin tapahtuma kuuluu sarjaan ”oppia ikä kaikki”.

Nuoret kestävyysjuoksijat v. 1972

12.5 Nuoret kestävyysjuoksijat vuonna 1972: Edellisen jutun jälkeen sain tutulta entiseltä urheilijalta vinkin siitä, mistä voi saada tietoja vanhoista urheiluasioista vuosien varrelta. Niinpä ajattelin tehdä summittaisen yhteenvedon vuoden 1972 kestävyysjuoksusta. Urheilu ei kiinnosta läheskään kaikkia ihmisiä - siinä sinänsä ei ole mitään pahaa – niinpä seuraavat nimet ja muut tiedot ovat lähinnä niille, jotka ovat kiinnostuneet urheilusta tavalla tai toisella. 45 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä, niinpä tässä jutussa mainitut silloiset urheilijat ovat jo kuusikymppisiä, toiset ovat jo eläkkeellä ja on myös heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme.

B-pojat (s. 1956-57)

Vuonna 1972 olin B-ikäinen eli urheilin ikäluokassa pojat 15-16 vuotta. Lähden aluksi tarkastelemaan menneitä asioita tästä ikäluokasta lähtien liittyen ensin kevään maastojuoksun SM-kisoihin. Aiemmin jo kerroin, että en ollut mukana kevään SM-kisoissa Nilsiässä, koska seurassa ei kaiketi tiedetty niistä mitään. Suomen Urheiluliiton vuosikirjasta ilmenee, että B-poikien pitkien matkojen valtias oli sinä kesänä Peräseinäjoen Toiveen 16-vuotias Veikko Haapala. Haapalan jälkeen SM-maastojen kymmenen seuraavaa olivat 2) Veikko Ahola Kalajoelta 3) Matti Räty Heinolasta 4) Keijo Jalonen Torniosta 5) Eero Kinaret Himangalta 6) Martti Leiviskä Siikalatvalta 7) Lasse Hirvensalo Turusta 8) Jukka Kemppinen Vuoksenniskan Urheilijoista 9) Henry Majander Jyväskylästä 10) Matti Anttila Kälviältä. Monet heistä jatkoivat kestävyysjuoksun harrastamista vielä vuosia myöhemmin. Alla on luettelo heidän aikuisiän parhaista tuloksistaan:

Veikko Haapala (1500 m 3.58 – 3000 m 8.23 – 5000 m 14.26 – 10000 m 30.48)

Veikko Ahola (800 m 1.51 – 1500 m 3.44 – 3000 m 8.11 – 5000 m 14.36)

Matti Räty (10000 m 31.42 – 3000 m esteet 9.25)

Eero Kinaret, Ruotsin kansalainen vuodesta 1980 lähtien (800 m 1.50 – 1500 m 3.43 – 3000 m 8.04 – 5000 m 14.34 – 10000 m 29.44)

Lasse Hirvensalo (400 m 51,6 - 800 m 1.54 – 1500 m 3.56 – 3000 m 8.42)

Jukka Kemppinen (400 m 49,2 – 800 m 1.49 – 1500 m 3.51 -  Kalevan kisat yksi SM-pronssi.)

Henry Majander (800 m 1.50 – 1500 m 3.45 – 3000 m 8.07 – 5000m 14.32 – 10000 m 30.15)

Matti Anttila (800 m 1.54 – 1500 m 3.57)

Vastaavasti kesän SM-kisoissa Oulussa B-pojilla oli pisin matka 2000 metriä. En ollut niissäkään mukana, koska seurassa ei tiedetty näistäkään kisoista! Ajallani 5.56,5 olin sen vuoden Suomen tilastossa sijaluvulla 28. Ratajuoksujen SM-kisoissa muutama uusi nimi on päässyt kymmenen parhaan joukkoon verrattuna maastojen tuloslistaan. Seuraavassa 2000 metrin tulokset, uudet nimet on vahvennettu: 1) Veikko Haapala 5.37 2) Eero Kinaret 5.37 3) Heikki Rämänen Lohjalta 5.41 4) Hannu Lehtosaari Siikalatvalta 4.43 5) Seppo Liuttu Tampereelta 5.45 6) Keijo Jalonen 7) Kari Hirviniemi Reisjärveltä  5.47 8) Matti Räty 5.48 9) Juhani Holopainen Vehmersalmelta 5.50 10) Henry Majander ja Veikko Ahola 5.51

Miten nämä  ”uudet nimet” jatkoivat sitten myöhemmin, siitä tarkemmin seuraavassa:

Heikki Rämänen (3000 m esteet 8.47 (19 v) – 1500 m 4.02 – 5000 m 14.29 – 10000 m 30.50)

Seppo Liuttu (800 m 1.54 - 1500 m 3.47 – 3000 m 7.58 – 5000 m 13.39 – 10000 m 28.06 – maraton 2.18.21 – 3000 m esteet 8.51 – Kalevan Kisat 1 kulta ja 4 hopeaa. Seppo oli armeijakaverini 1976-77 !!)

Kari Hirviniemi (3000 m esteet 9.45 – 1500 m 4.02)

Juhani Holopainen (800 m 1.55 – 1500 m 3.47 – 3000 m 8.03 – 5000 m 13.47 – 10000 m 29.01 – 3000 m esteet 8.47 – Kalevan Kisat 2 pronssia.)

A-pojat (s. 1954-55)

Kahta vuotta vanhempien A-poikien eli 17-18 vuotiaiden tulokset olivat seuraavat maastojuoksun SM-kisoissa vuonna 1972: 1) Ismo Toukonen Lahdesta 2) Reijo Virtanen Turusta 3) Jukka-Matti Karjalainen Kaarinasta 4) Hannu Okkola Kuopiosta 5) Martti Heikkilä Punkalaitumelta 6) Veijo Mursu Posiolta 7) Markku Laine Liedosta 8) Osmo Knuutinen Siikalatvalta 9) Paavo Lipsonen Vilppulasta 10) Heino Lipsanen Juvalta

Ja sitten heidän tuloksiaan vuosia myöhemmin:

Ismo Toukonen (3000 m esteet 8.18,9 EM-pronssia 1978 - 800 m 1.54 – 1500 m 3.44 – 3000 m 7.50 – 5000 m 13.37 – 10000 m 28.35 – Kalevan Kisat 3 kultaa, 4 hopeaa ja 2 pronssia.)

Reijo Virtanen (Maraton 2.29.24)

Jukka-Matti Karjalainen (1500 m 3.52 – 3000 m 8.19 – 5000 m 14.28 – 10000 m 29.45 tämä kilpailu 10.5.1977 Helsingissä oli myös tämän blogin kirjoittajan ensimmäinen kymppi 0,8 sekuntia Jukka-Matin perässä!! – 3000 m esteet 8.47)

Hannu Okkola (1500 m 3.45 – 3000 m 7.51 – 5000 m 13.36 – 10000 m 28.32 -  3000 m esteet 8.35 – Kalevan Kisat 2 kultaa, 1 hopea ja 5 pronssia.)

Martti Heikkilä (3000 m 8.31 – 10000 m 29.53 – 3000 m esteet 8.53)

Veijo Mursu (3000 m 8.24 – 5000 m 14.40 – tulokset on tehty 19-v.)

Markku Laine (800 m 1.48,3 – 1500 m 3.38,2 – 3000 m 7.54 – 5000 13,47 – Kalevan Kisat 2 kultaa ja 2 hopeaa.)

Osmo Knuutinen (maraton 2.23.37)

Paavo Lipsonen (800 m 1.55 – 1500 m 3.50 – 3000 m 8.29)

Heino Lipsanen (400m 49,9 - 800m 1.48,5 – 1500 m 3.41,3 – 3000 m 8.00 – 5000m 14.09 – 10000 m 30.10 – 3000 esteet 8.58 – Kalevan Kisat 2 hopeaa ja 1 pronssi.)

Kesän 1972 Oulun SM-kisoissa A-poikien 1500 metrin ja 3000 metrin matkoilla samat nimet tulevat esille kuin edellä olleissa maastokisoissa. Uusia nimiä on muutama, heistä mainitsen Lapuan Arto Isomäen, joka oli kolmas 3000 metrillä ajalla 8.40 Hannu Okkolan ja Ismo Toukosen jälkeen. Oulun Taisto Tiri oli neljäs molemmilla matkoilla. Heidän myöhempiä ennätyksiään alla:

Arto Isomäki (1500 m 3.53 – 3000 m 8.12 – 5000 m 14.03 – 10000 m 29.14)

Taisto Tiri (800 m 1.51 – 1500 m 3.43 – 3000 m 8.04 – 5000 m 14.57)

Miehet yleinen sarja

Tämän koosteen lopuksi laitan muutaman sanan vuoden 1972 aikuisurheilijoista. Edellinen vuosi 1971 oli ollut Juha Väätäisen vuosi kahden Euroopan mestaruuden takia. Samalla tämä tapahtuma oli sytykkeenä kestävyysjuoksuinnostukselle, mikä jatkui koko vuosikymmenen ajan. Vuosi 1972 oli vielä huikeampi menestyksen suhteen: Lasse Viren voitti olympiakullat sekä vitosella että kympillä. Lisäksi Pekka Vasala voitti 1500 metrin juoksun ja Tapio Kantanen oli neljäs esteissä. Mitään tällaista ei ollut tapahtunut sitten vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen. Niinpä ei ollut ihme, että kansa innostui suuresti juoksemiseen, mikä näkyi sitten suurina osanottajamäärinä kilpailuissa sekä radalla että katsomoiden puolella.

Mutta osasiko kukaan vielä muutamaa kuukautta aiemmin ennen Munchenin olympiakisoja arvata tällaista menestystä kevään SM-maastojuoksujen jälkeen? Tässä on Nilsiässä pidettyjen SM-maastojen tulokset miesten 12 km:n matkalta: 1) Tapio Kantanen 34.37 2) Seppo Tuominen 34.54 3) Lasse Viren 35.23 4) Pekka Päivärinta 35.27 5) Pekka Tiihonen 35.38 6) Markku Salminen 35.41 7) Reino Paukkonen 35.54

Maastoissa oli myös lyhyempi 5 kilometrin matka: 1) Mikko Ala-Leppilampi 14.53 2) Esko Lipsonen 14.54 3) Pekka Vasala 14.54 4) Esko Huttunen 15.03 5) Aarno Ristimäki 15.07 6) Rauno Mattila 15.08 7) Paavo Leiviskä 15.10 8) Lasse Orimus 15.11

Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 2

Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 2: Tämä on jatkoa osalle 1. Täältä löytyy kuvia niiltä alueilta, missä aikoinaan oltiin näkemässä ja kokemassa ihmiskunnan ihmeellisimpiä asioita. Israelin kansan lähtö Egyptistä ja sitä seurannut 40 vuoden erämaavaellus on jättänyt jälkensä, mitkä voidaan nähdä vielä tänäänkin. Suuri osa ihmisistä ei usko Kirjoituksiin eli Raamattuun. Seuraavat 21 kuvaa antavat kaikille epäilijöille hyvän perustan päivittää omaa ajatusmaailmaa. Osa kuvista on otettu satelliittien kautta. Kuvia voi suurentaa klikkaamalla niitä.

Kuva 8: Halkaistu kallio ja Mooseksen pystyttämä alttari.

Sitten tulivat amalekilaiset ja taistelivat Israelia vastaan Refidimissä. Niin Mooses sanoi Joosualle: "Valitse meille miehiä, mene ja taistele huomenna amalekilaisia vastaan. Minä asetun vuoren huipulle, Jumalan sauva kädessäni." 2.Moos.17:8-9
Ja Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotaväkensä miekan terällä. Ja Herra sanoi Moosekselle: "Kirjoita tämä kirjaan muistoksi ja teroita se Joosuan mieleen: Minä pyyhin pois amalekilaisten muiston taivaan alta." Ja Mooses rakensi alttarin ja pani sille nimeksi: "Herra on minun lippuni." 2.Moos.17:13-15
Israelilaiset olivat saaneet miekat rannalle huuhtoutuneiden egyptiläisten sotilaiden vyötäisiltä.

Kuva 9: Telttapaikkojen jäänteitä Refidimissä

Israelilaiset asuivat teltoissa, joten näitä kiviä on käytetty telttojen pystyttämiseen ja niiden pysymiseen pystyssä. Ympyrällä olevilla kivillä telttakangas on saatu pidettyä kasassa ja samalla on estetty karjan pääsy teltan sisälle. Koska puutavaraa ei ollut, niin keskisalko on tehty päällekkäin ladotuista kivistä, joilla on saatu teltalle oikea korkeus ja muoto. Myös Siinain vuoren läheisyydestä löytyy näitä samanlaisia telttapaikkojen jäänteitä.

Kuva 10: Mooseksen alttari Siinain juurella

Vasemman puolen alaosassa näkyy Mooseksen alttari. Loivan V- tai L-muotoisen kivimuodostelman pituus on noin 30 metriä vasemmalla alhaalla olevan mittakaavan mukaan. Siinain huiput ovat yhä mustia muistuttaen Jumalan läsnäolosta. Tämäkin on satelliitista otettu kuva.

Kuva 11: Alttarialue muodostui kahdesta käytävästä, joita pitkin härät ja lampaat tuotiin uhrattaviksi. Käytävät oli tehty noin metrin korkeista luonnonkivistä. Käytävien päissä oli avonaiset suuaukot eläinten sisääntuloa varten. Toisessa päässä oli teurastajan tasanne. Varsinainen alttari oli sen vieressä. Lisäksi alttarin vieressä virtasi vuorelta tuleva vesi puhdistautumista varten.

Kuva 12: Mooseksen alttari

Alttari piti tehdä luonnonkivistä ja maasta: ”Tee minulle alttari maasta, ja uhraa sen päällä polttouhrisi ja yhteysuhrisi, lampaasi ja raavaasi.…Mutta jos sinä teet minulle kivialttarin, niin älä rakenna sitä hakatusta kivestä; sillä jos sinä kosket taltallasi kiveen, niin sinä saastutat sen." (2.Moos.20:24-25)

Kuva 13: Marmoripilareiden kappaleita Mooseksen alttarin vieressä

Mooseksen alttarin vierestä otettu kuva. Vaaleat kivet ovat marmorinkappaleita, joista tehtiin 12 pilaria kuvaamaan Israelin 12 sukukuntaa ja joiden päälle vihmottiin uhrieläinten verta. Kuvia löytyy myös paikasta, mistä nämä marmorikivet on kaivettu.

Kuva 14: Siinain huiput, Elian luola, Mooseksen alttari ja kultaisen vasikan alttari

Siinain kolme tummaa huippua (Sinai drei Gipfel). Taustalla Horebin korkein huippu, arabiaksi Jabal Al Lawz eli Mantelivuori. Ylempi valkoinen piste (Höhle) on luola, johon Elia myöhemmin pakeni. Tässä samassa paikassa on myös yksinäinen mantelipuu kahden valtavan kallion välissä. Alempana oleva valkoinen piste on Mooseksen alttari (Moses Altar). Kuvan oikeassa alakulmassa on kultaisen vasikan alttari (Goldenes Lalb Altar)

Lisää kuvia seuraavassa tähän aiheeseen liittyvässä blogissa...

Ensimmäinen piirinmestaruus väärässä lajissa

9.5 Ensimmäinen piirinmestaruus väärässä lajissa: Kerron vielä kahdesta eri kilpailusta, mitkä eivät ole tulleet esille aiemmista kesän 1972 kirjoituksista. Sinä kesänä Kaltimon urheilukentällä Enossa järjestettiin B-poikien ja -tyttöjen piirinmestaruuskilpailut. Ne olivat minulle tavallaan kauden pääkilpailut. Kai siellä oli samanaikaisesti myös vanhemman ikäluokan kilpailulajit, mutta nehän eivät koskettaneet minua. Olin 15-vuotias, B-sarjalaisiin kuuluivat silloin kaikki 15 ja 16 vuoden ikäiset nuoret. Eno on Pohjois-Karjalan kunnan nimistä kaikista lyhin ja sillä on yksi yhteinen tekijä kotikuntani Juuan kanssa: molempien kuntien nimen alkuperä on saatu saamelaisilta; näin ainakin kerrottiin aikoinaan koulussa. Eno tarkoittaa vuolasta virtaa ja Juga vastaavasti joen uomaa. Asuin siihen aikaan Juuassa Vuokon kylän reuna-alueella. Myös nimi Vuokko on saamelaista alkuperää, mutta sen merkityksen olen unohtanut.

Enon Kisa-poikien järjestämät "arvokisat" olivat kaksipäiväiset. Ensimmäisenä päivänä oli 2000 metrin juoksu. Monet menneet tapahtumat ovat pyyhkiytyneet pois mielen sopukoista; näin myös tämän kilpailun osalta. Varmaan alusta lähtien olin keulassa pitämässä mahdollisimman kovaa vauhtia. Koska minulla ei ollut koskaan minkäänlaista loppukirikykyä, niin matkan varrella piti yrittää tiputtaa muut pois. Näin oli varmaan silloin ja myös myöhemmin vuosien saatossa. Loppukirissä hävisin Tuupovaaran Urheilijoiden Tapio Laakkoselle samalla tavalla kuin aiemmin Öllölän kisoissa. Aika oli taas sama noin 6.10.

Kilpailujen toisena päivänä oli 800 metrin juoksu. Se oli tavallaan sivumatka minulle. Kävi kuitenkin niin, että voitin tämän kilpailun, koska Tapio Laakkonen ei ollut mukana. Ajankin muistan: 2.11,2. Voitto oli samalla ensimmäinen voitto piirinmestaruuskilpailuissa. En osaa sanoa, oliko se samalla ensimmäinen Juuan Urheilijoiden piirinmestaruus. Sanomalehti Karjalaisessa oli seuraavana päivänä urheilusivulla iso uutinen näistä viikonlopun kisoista. Ja mikä kummallisinta, juuri minusta oli iso kuva, kun tulen maaliin 800 metrin kilpailussa. En tiedä, miksi lehteen laitettu kuva oli juuri minusta, koska niissä kisoissa eri lajeissa tehtiin varmaan suhteessa parempia tuloksia. Liekö johtunut siitä, että monet kertoivat juoksutyylini olevan niin kevyen näköistä, vaikka ei se itsestä siltä tuntunut. 800 metrin aika ei ollut ihmeellinen 15 vuoden ikäisissä valtakunnan tasolla, mutta ikäluokan suvun ennätyksenä se säilyi aina vuoteen 2015 saakka!

Kesän aikana kenellekään ei tullut mieleen, että voisin mennä B-poikien SM-kisoihin, vaikka sinne varmaan olisi ollut mahdollista mennä sen kesän tulosten perusteella. Näin ollen minulla ei ole hajuakaan siitä, millaisia tuloksia tehtiin sinä kesänä esimerkiksi 2000 metrin matkalla. Piirinmestaruuskilpailujen jälkeen tein kesän parhaan tulokseni Lieksan Urheilijoiden järjestämässä kilpailussa. Lieksan yu-kisoilla oli kaiketi kansallisten kisojen luokitus. Siihen aikaan oli piirikunnallisia, kansallisia ja kansainvälisiä yleisurheilukisoja. Lieksassa oli siihen aikaan täysimittainen 400 metrin rata, missä oli hiilimurskapinta. 

Juoksin B-poikien 2000 metrin kilpailun johdossa lähdöstä lähes maaliin saakka. Aiemmin kesällä olin juossut matkan aikaan 6.08. Nyt tuli kerralla kovan harjoittelun seurauksena lopultakin kunnon ennätys: 5.56,5. Se ei ollut B-poikien piiriennätys, mutta silti olin hyvin tyytyväinen. Saman ikäinen Sotkamon Jymyn Simo Hyvönen oli sekunnin nopeampi. Kun edellisenä kesänä oli juossut tonnin aikaan 3.00,3 niin nyt vuoden aikana pystyin juoksemaan tuplamatkan samaa vauhtia. 2000 metrin matkalla tulos oli parantunut peräti 32 sekuntia kuluneen vuoden aikana. Matka Pielisen toiselle puolelle ei jäänyt turhaksi sinä iltana.

Ps. Minulla on myös omat kotisivut 
http://www.jouninkootut.info/

Ensimmäiset piikkarit bingon kautta

5.5 Ensimmäiset piikkarit bingon kautta: Kesällä 1972 tein ensimmäistä kertaa omia valintojani ajankäytön suhteen liittyen urheiluun ja kalastukseen. Kalastuksella tarkoitan tässä tapauksessa iltasella ja iltayöstä tapahtuneita nuotanvetomatkoja, jotka suuntautuivat aina Kopsarannan kautta Pielisen avarille vesille. Nuotanvetopaikat sijaitsivat tietenkin rantojen läheisyydessä, mutta samalla ne olivat lähellä yhtä Suomen suurinta järvenselkää. Kojonselän pituus Paalasmaan tieltä aina Nurmeksen Aronsalmelle saakka on noin 26 km. Tällä välillä ehtii syntyä korkeita aaltoja myrskytuulten aikana; niistä on varmaan monella veneilijällä omat mieleenpainuvat muistonsa. Kirjoitin aiemmin kaksi juttua nuotanvetomatkoista, joissa olin mukana kahtena edellisenä kesänä. Enempää ei olekaan kerrottavaa, sillä tästä eteenpäin en enää lähtenyt nuotalle, vaan sen sijaan yleensä joka ilta puoli kahdeksan aikaan lähdin tekemään päivittäisen juoksuharjoituksen.

Eräänä kesäkuun iltana en kuitenkaan mennyt läheisen kangasmetsän männynneulaspeitteisille poluille vaan olin saapunut Tuupovaaran Öllölään, missä sinä iltana järjestettiin piirikunnalliset yleisurheilukilpailut. Raimo Holopaisen ajaman Isuzu Bellett-auton mittariin oli tullut lähes 150 kilometrin lisäys Juuasta lähdön jälkeen.  En erehdy muistoissani, kun kerron, että Isuzulla matka taittui silloin vauhdikkaasti! Öllölä on jostain syystä sellainen nimi, mikä ei helposti unohdu. Nimet saavat aina jostain alkunsa ja tässä tapauksessa historiakirjojen mukaan kylän ensimmäinen asukas 1640-luvulla oli ollut Iivana Öllöinen, joka on jättänyt jälkensä Suomen paikannimien luetteloon.

Oliko Öllölän urheilukentällä täysimittainen 400 metrin rata, tuskin oli, mutta täysin varmasti en sitä muista. Jotkut vanhat urheilukentät Pohjois-Karjalassa olivat siihen aikaan 350 metrin pituisia; näin oli ainakin Valtimolla ja sellainen oli muistaakseni myös Kaltimon kenttä Enossa. Kotipitäjäni Juuan vanha urheilukenttä oli vielä pienempi, sillä sen radan pituus oli vain 300 metriä. Useimmiten radan pintana oli musta hiilimurska, mutta myös punertavia tiilimurskapintasia kenttiä oli rakennettu kuten Valtimolle ja Polvijärvelle.

Vielä vuotta aiemmin olin juossut ilman piikkareita sukkasiineissä. Mutta nyt Öllölän kentällä minulla oli jalassa ensimmäiset omat piikkarit, jotka olin saanut aiemmin kevättalvella ennen lumien sulamista. Niiden hankkimiseen liittyy oma tarinansa. En omistanut vielä edellisenä kesänä piikkareita, koska niiden hankkimiseen tarvittiin tietty määrä markkoja. Ja koska oli niin, että tietty määrä markkoja meni isällä muutaman kerran vuodessa ryyppäämiseen ja eräälle tietylle taksikuskille, niin silloin jostain piti tinkiä. Piikkareiden hankkiminen ei ollut se tärkein ostokohde, kun rahat olivat vähissä.

Viisi vuotta aiemmin perustettu Juuan Urheilijat, johon vielä kuuluin sen vuoden ajan, oli aloittanut pari vuotta aiemmin järjestää bingo-tilaisuuksia Päivärannan huvikeskuksessa, mikä sijaitsi Laivarannan läheisyydessä noin kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta. Bingon pelaaminen oli juuri niinä vuosina rantautunut Suomeen Ruotsin kautta ja monet urheiluseurat näkivät siinä hyvän keinon hankkia rahaa seuratyöhön. Tähän mahdollisuuteen oli tartuttu myös Juuassa.

Sunnuntaisin hallilla istui suuri määrä bingon pelaajia pelilappu kädessä. Pelin aikana koko ajan kuulutettiin bingopallojen numeroita, jotka putosivat pyöritettävästä laitteesta. Toiveena oli saada ostettuun pelilippuun yhden, kahden tai kolmen rivin voitto-osuma. Ja sen jälkeen sai huutaa ”Bingo” voiton merkiksi. Palkintoina voitoista oli erilaisia tuotepalkintoja, kuten esim. joulukinkkuja ennen joulun aikaa. Joulua edeltävät bingot tunnettiin yleisesti kinkku-bingojen nimellä. Rahapalkinnot eivät lain mukaan olleet sallittuja, siksi voitot piti jakaa erilaisina tavaroina.  Myös minä olin muutaman kerran talven aikana isän mukana pelaamassa bingoa. Koska meillä ei ollut autoa, niin vajaan kymmenen kilometrin matka pelipaikalle taittui linja-auton kyydissä.

Jossain vaiheessa talven aikana oli käynyt niin, että isä oli voittanut jonkun palkinnon bingosta. En edes muista mikä se oli, mutta eräänä päivänä isäni otti minut ja bingovoittonsa traktorin kyytiin. Tultuamme kirkonkylälle astelimme Kauko Naumasen K- kauppaan. Kauko oli isäni tuttuja ja niinpä isä onnistui vaihtamaan voittamansa tavaran kaupassa myytävänä olleisiin juoksupiikkareihin. Ja koska niissä punaisissa kengurunahkaisissa Adidas-piikkareissa oli sopivasti kasvunvaraa vielä seuraavaa vuotta varten, niin lähdimme kotiin piikkarilaatikko kainalossa. Olin saanut ensimmäiset kunnon juoksupiikkarit, joita sitten käytin kahden kesän ajan.

Aiemmin keväällä olin ollut toinen maastojuoksun piirinmestaruuskilpailuissa. Piikkarit olivat kaiketi ensimmäistä kertaa jalassa juuri niissä kisoissa, mutta Öllölän urheilukenttä oli se ensimmäinen paikka, missä rataa ei enää tarvinnut kiertää ilman kunnon jalkineita. Vaikka olin harjoitellut erittäin kovaa, niin siitä huolimatta en voittanut B-poikien 2000 metrin juoksua. Loppukirissä hävisin samanikäiselle Tapio Laakkoselle, joka oli kotoisin sieltä Tuupovaarasta. Aikani oli noin 6.08, mikä oli tietenkin oma ennätykseni. Edelliskesästä tuli parannusta 20 sekunnin verran. Tämä oli kesän ensimmäinen kahden tonnin juoksu ja vielä kaksi vastaavan matkan kisaa oli edessä sinä kesänä.