B-poikana Juuan päivärippikoulussa

    

29.4 B-poikana rippikoulussa: Vuonna 1972 täytin 15 vuotta. Samalla se tarkoitti sitä, että olin siirtynyt B-poikien sarjaan. Siihen aikaan sarjajako yleisurheilukentillä oli erilainen kuin nykyisin. 15-16 vuoden ikäiset olivat B-poikia tai B-tyttöjä. Vastaavasti A-poikia ja A-tyttöjä olivat kaikki ne, jotka olivat 17-18 vuoden ikäisiä. 19-20 vuoden ikäiset kuuluivat nuorten sarjaan. Tästä vanhemmat olivat sitten aikuisurheilijoita. Nykyisin on vielä omat sarjat alle 22 vuoden ikäisille.

Ensimmäinen kilpailuni B-poikien sarjassa oli maastojuoksun Pohjois-Karjalan piirinmestaruuskilpailut, mitkä pidettiin Kiteellä. Juuan Urheilijoissa olin kilpaillut jo edellisenä kesänä. Juuan Urheilijat oli perustettu viisi vuotta aiemmin, joten en tiedä, oliko kukaan seuran jäsen voittanut missään lajissa piirinmestaruutta. Tavoitteeni oli tietenkin voittaa tämä B-poikien neljän kilometrin matka, mutta Kiteen Urheilijoita edustanut Veikko Vanhanen voitti kilpailun ennen minua. En muista, kilpailinko enää koskaan tämän jälkeen hänen kanssaan. Se jäi ainakin mieleeni, että hän oli minua paljon vahvempi ja kookkaampi. Mutta tämähän ei ollut uutta, mitä jouduin kohtaamaan ennen aikuisvuosia!

Maastojuoksun piirinmestaruuskilpailujen jälkeen on aina Suomenmestaruuskilpailut. Seurassa kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että olisin voinut vallan hyvin mennä näihin kilpailuihin. Minäkään en ymmärtänyt kysyä niistä mitään. Sitten sain lukea, että maastojuoksun SM-kisat oli järjestetty Nilsiässä. Juuan ja Nilsiän välissä on vain Rautavaara, joten matka kilpailupaikalle olisi ollut lyhyt. Niin SM-tason kisat jäivät vielä kokematta ja sama toistui myöhemmin kesällä ratajuoksujen osalta.

Kesän aikana ennen juhannusta oli aika mennä rippikouluun. Ajoin joka aamu polkupyörällä kymmenen kilometrin matkan Laivarannan lähellä olevalle Juuan seurakuntatalolle, jossa päivärippikoulu järjestettiin. Lähellä eläkeikää ollut Kauko Karjalainen, joka vähän aiemmin oli tullut Juuan kirkkoherraksi, piti kaikki oppitunnit. Niissä Jumalan sanan opetuksissa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, koska jo vuosia aiemmin olin käynyt aina omalla kotikylällä pidetyssä sunnuntaipäivän pyhäkoulussa. Lisäksi kuuntelin usein radiosta sunnuntain Jumalanpalveluksen. Vihtasuon koulun keittäjänä toiminut Elina Väyrynen oli toinen pyhäkoulun pitäjistä ja toinen oli Multalan talon entinen emäntä Martta Kuittinen, jota kutsuttiin Multalan Martaksi. He tulevat saamaan palkkansa!

Pitäessään päivärippikoulua kirkkoherra Kauko Karjalainen kertoi meille sen, että hän oli nuoruudessaan ollut siinä joukkueessa, mikä oli voittanut jääkiekon kautta aikojen ensimmäisen Suomen mestaruuden. Tämä jääkiekkojoukkue oli Viipurista ja seuran nimi oli Viipurin Reipas. Viipurin Reippaan jääpalloilijat olivat osallistuneet vuonna 1928 pelattuihin ensimmäisiin jääkiekon Suomen mestaruuskilpailuihin ja saavuttaneet Suomen mestaruuden, mikä jäi jääkiekossa seuran ainoaksi.

Rippikouluaikaan piti opetella muistamaan tiettyjä opetettavia asioita erityisen hyvin. Yksi niistä oli Isä meidän-rukous, mikä piti oppia ulkoa. Siinä ei ollut mitään vaikeutta, koska jo pienestä pitäen olin sanonut sen sisältämät sanat hiljaa mielessäni joka ilta nukkumaan mennessäni. Näin tapahtui joka ilta aina siihen asti kun menin armeijaan ja vielä senkin jälkeen. Tällaisen rukoukseen oli aina hyvä nukahtaa ja se antoi aina sisäisen rauhan. Eikä tämä rukous ole menettänyt merkitystään vielä tähän päivään mennessä, vaikka rukoilla voi muutenkin ja aivan eri sanoilla.

Rippikoulun aikaan yhtenä iltana menimme Juuan Urheilijoiden kanssa piirinmestaruusviesteihin, mitkä pidettiin Polvijärvellä. Meillä oli B-poikien sarjassa neljän juoksijan joukkue ja kilpailumatkana oli 800 metrin viesti. Olin joukkueen ankkuri ja hävisimme sekunnin kymmenyksellä voittaneelle joukkueelle. En voittanut juuri koskaan loppukirikamppailua, koska minulla ei ollut mitään loppukiriä. Poikkeuksen teki sitten myöhemmin pisimmän matkan loppuratkaisut, mutta silloin ei ollut kyse mistään loppukiristä vaan siitä, kuka jaksaa paremmin loppuun saakka. Tämä Polvijärven juoksu jäi omalla kohdallani ainoaksi kerraksi, jolloin koko joukkue koostui pelkästään juukalaisista. Muut mukana olleet olivat Paalasmaan saarella asunut Helge Halonen ja Raholassa asunut Kari Rissanen. Neljättä juoksijaa en muista. Olisiko hän ollut Kopravaarassa asunut Jorma Turunen?

Rippikoulu päättyi juhannuksena Juuan kirkossa konfirmaatioon. Pidin sitä silloin jonkinlaisena muodollisena tilaisuutena. Ajatukset tämän asian suhteen eivät ole muuttuneet vuosien saatossa. Silloin ei sentään tarvinnut pukeutua valkoiseen asuun kuten nykyisin taitaa olla. Jotkut selittävät, että konfirmaatio on kasteen vahvistamista. Mistähän sekin tieto on saatu? Ei ainakaan Raamatusta sellaista ohjetta löydy! Ja silloin ollaan ihmisselitysten varassa. On varmaan niitäkin, jotka löytävät uskon rippikoulun aikaan kuullessaan Jumalan sanaa. Hyvä niin! Onhan niin, että henkilökohtainen usko voidaan saada ainoastaan Jumalan sanan kautta. Mutta mikään yhteinen ulkoa opeteltu uskontunnustus ja sen toistaminen ei tee kenestäkään hengellistä ihmistä. Uskon löytäminen ja sen saaminen omaan sisimpään on paljon suurempi juttu kuin perinteisiin pohjautuvat muodolliset rituaalit. Ihminen ei pysty koskaan kahlitsemaan Jumalan Henkeä eikä sitä näin ollen voida syöttää millään keinotekoisella tavalla toiseen ihmiseen.

On minustakin sellainen vaatimaton rippikoulukuva, jossa seison ruusu kädessä kirkon seinän läheisyydessä lyhyeksi leikattu vihreä nurmikko kenkien alla. En tiedä, kuka otti kuvan, koska meillä ei vielä kameraa ollut. Voi olla, että kirkossa ei ollut muita läheisiä kuin äitini. Isä oli jälleen kerran joutunut viinapullon vangiksi ja oli jossain muualla ryyppyreissuillaan koko juhannuksen ajan.