18 taimenta ja 32 siikaa

2.4 Kahdeksantoista taimenta ja kolmekymmentäkaksi siikaa: Viime kuussa yhden kirjoitukseni aiheena oli ”Nuotanvetoa Pielisellä kesällä 1970”. Myös seuraavana kesänä kävimme enon kanssa nuotalla, tosin ei niin monta kertaa kuin vuotta aiemmin. Eräänä iltana heinäkuun alussa olin jälleen kerran pyöräilemässä kohti enoni taloa nuoremman veljeni kanssa. Kahden kilometrin matkan varrella oli Vihtasuon kyläkeskus, jossa oli kaksi kyläkauppaa: toinen oli Osuuskauppa ja toinen oli Veikko Pehkosen T-Kauppa. Ennen näitä kauppoja olimme ylittäneet Vihtasuon risteyksen kohdalla Juuan ja Nurmeksen välisen valtatien.

Viisi vuotta aiemmin oli sattunut erikoinen muistiin jäänyt tapahtuma juuri sen risteyksen kohdalla. Kaupat olivat siihen aikaan auki viiteen saakka ja isä huomasi kerran vähän ennen kaupan sulkeutumisaikaa, että häneltä loppuu tupakat. Ja niin hän lähetti minut rahan kanssa hakemaan Boston-merkkisen tupakka-askin puolentoista kilometrin päässä olevasta Osulasta, jolla nimellä Osuuskauppaa kutsuttiin. Uusi valtatie oli lähes valmis, ainoastaan viimeinen sorakerros ja asvaltti puuttuivat. Ylitin risteyksen pyörääni taluttaen pehmeän hiekan takia. Tupakka-askin ostosta olin saanut kaksikymmentä penniä takaisin palautusrahana, jolla olisin saanut tasan yhden salmiakkirasian, mikä oli karamelleista ehdottomasti parasta. Mutta en uskaltanut ostaa tätä haluttua herkkua, koska isä olisi saattanut suuttua moisesta tuhlailusta. Toki salmiakki-aski olisi tuonut aivan erilaisen tunteen taskussa etenkin täytenä ollessaan. Mutta sitten se kolikko tipahti taskustani kesken pyörän taluttamisen ja hävisi siihen hiekan sekaan. Etsimisestä huolimatta se jäi kirjaimellisesti omalle tielleen maan kätköihin.

Polkupyörämatkan aikana ohitimme myös kaksi pientilaa, jotka olivat kauppojen läheisyydessä. Sekä Pertti Saarelaisen että Hurskaisen navetassa oli muutama lehmä ja vasikka, jotka tähän aikaan vuodesta olivat jatkuvasti laitumella. Vain lypsyn ajaksi lehmät vietiin navettaan, sillä kannulypsykoneita oli jo useimmilla tiloilla eikä käsinlypsyä enää tarvittu läheskään siinä määrin kuin muutamia vuosia aiemmin. Heikki Hurskaisella oli tähän aikaan myös Vihtasuon ensimmäinen ja ainoa viljankuivaamo, sellainen pieni lavakuivuri. Juuri tähän Hurskaisen kuivaamoon ajoin traktorilla ensimmäiset viljakuormat kuivattavaksi pari vuotta myöhemmin, koska meille rakennettiin oma kuivuri vasta vuonna 1978.

Enon pihalla hyppäsimme enon kala-auton Mossen kyytiin, johon eno nousi kassinsa kanssa. Kassissa oli iso Airam-termospullo kuumaa kahvia, kahvimaito oli puolen litran viinapullossa, tyhjäksi jäänyt Ahti-sillipurkki oli täynnä Pulmu-merkkisiä isoja sokeripaloja ja lisäksi oli vielä puolikas enon vaimon leipomasta lettipullasta. Mukit ja lusikat olivat jossain kassin pohjalla. Näillä eväillä jaksoi vallan hyvin yhden nuottausreissun, sillä tarkoitus oli palata Pieliseltä puoleen yöhön mennessä.

Reilun kilometrin matka Kopsarantaan ei vienyt kuin muutaman minuutin. Tien varressa oli joitain pientilallisten taloja. Ohitimme myös Koivikkolan Einon mökin, jossa kumarassa kävelevä ikääntynyt Eino Kokkonen asui yksinään. Einon elämä oli ollut yhtä raatamista nuoresta lähtien, sillä hän oli elättänyt itsensä kaivamalla lapiolla isoja ja pieniä ojia eri puolella pitäjää niin pelloilla kuin metsissä. Einon kaltaiset työn sankarit eivät koskaan saaneet huomionosoituksia yhteiskunnan miltään taholta. Mielessäni ihannoin Einon sitkeyttä ja vaatimattomuutta, mikä huokui hänen olemuksestaan.

Järvelle menevän tien varrella oli myös Kitulan talo, jossa talon miespuoliset henkilöt, niin isä kuin kolme poikaa, olivat tunnettuja puuntyöstö- ja rakennustaidoistaan. Niinpä myös enoni molemmat puuveneet, moottorivene ja soutuvene, olivat saaneet syntynsä ja muotonsa siinä Hannes Tuonosen puuverstaassa. Siellä tehtiin myös erilaisia puuhun liittyviä korjaustöitä. Myös minun katkenneet puusukseni oli korjattu siellä aiemmin kaksi kertaa talon nuorimman pojan Riston toimesta. 

Päästyämme järvelle huomasimme, että sinä iltana tuuli ei tyynny ja näinveden pinnassa liikkuvat muikkuparvit jäävät näkemättä. Nuotan laskeminen veteen juuri oikeaan paikkaan oli näin ollen vaikeampaa. Kun tuulen tyyntymistä ei tapahtunut, niin eno päätti, että lasketaan nuotta veteen Kiviniemen viereen. Vedimme nuottaa ja luulimme vähän ennen nuotan perän nostamista veneeseen, että siihen ei tarttunut minkäänlaista kalaa. Hämmästys oli sitten suurta, kun lopulta näimme saaliin: yhtään muikkua ei ollut, mutta sen sijaan nuotan mukana nousi 18 taimenta ja 32 siikaa. Enon kertoman mukaan koskaan ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa, korkeintaan taimen tai kaksi oli harvoin jäänyt nuottaan. Sen heinäkuisen illan saalis oli ainutkertainen tapahtuma, mitä ei ollut koskaan nähty eikä koskaan myöhemmin toistunut. Laskimme nuotan vielä toisen kerran nopeasti veteen samaan paikkaan, mutta saaliina oli ainoastaan vesiperä. Tämän jälkeen lopetimme nuottauksen sen illan osalta.

Rantautumisen jälkeen eno ajoi Mossellaan taloonsa, jonka edustalla yön jo hämärtyessä jaoimme kalasaaliin siten että eno piti itsellään kaikki siiat, mutta kaikki taimenet laitettiin ensin maahan vieretysten. Eno otti ensin suurimman taimenen ja minä veljeni kanssa saimme valita kaksi seuraavaa kalaa. Sen jälkeen valitsimme kalat vuoronperään. Kaikki taimenet olivat alle kilon painoisia, mutta siitä huolimatta valitseminen oli tarkkaa puuhaa, sillä tietenkin halusimme ottaa aina suurimman itsellemme.

Tultuamme kotiin puolen yön maissa meillä ei ollut muovikassissa yhtään muikkua, mutta sen sijaan pussissa oli yhdeksän taimenta. Koska meillä niinä vuosina ei ollut vielä pakastinta, niin kaikki nämä taimenet, joita sanottiin lohiksi, laitettiin suolaan. Suolalohta parempaa ruokaa ei ollutkaan! Illan erikoisen kalasaaliin ansiosta todellista herkkuruokaa riitti pitkälle kesää meidän ruokapöydässämme.