Paljon kilometrejä ja erilainen hiihtoloma keväällä 1973

21.5 Paljon kilometrejä ja erilainen hiihtoloma keväällä 1973: Jatkan siitä mihin edellisessä blogissani jäin kertoessani talven 1973 juoksuharjoittelusta. Edellisinä kuukausina oli joka kuukausi pieniä taukoja erilaisten rasitusvammojen takia, mutta nyt maaliskuussa harjoituspäiväkirjassani on kaksi tärkeää yhteenvetoa kuukauden päätteeksi: ”35 harjoituskertaa ja jalat terveenä”. Tämä tarkoitti sitä, että juoksemassa kävin joka päivä ja lisäksi tein neljänä päivänä aamulenkit, joiden pituus oli 6 km. Aamulenkit oli aivan uutta verrattuna aiempaan harjoitteluun. Maaliskuussa kilometrejä kertyi ennätysmäärä 394 km. 

Maaliskuun alkupuolen lenkit olivat pituudeltaan ne normaalit 10-12 km kilometrivauhtien ollessa 3.50-3.55 eli noin 10 sekuntia kovempaa kuin aiemmin. Lisäksi oli yksi 16 km harjoitus samalla vauhdilla. Sitä pitempää matkaa en ollut vielä koskaan juossut. Kaksi kertaa löytyy maininta: ”kaksi viimeistä kilometriä kovaa tai viimeinen puoli kilometriä kovaa”.

Maaliskuun toisella puolella harjoittelu koventui. Siihen jaksoon sisältyivät ne neljä aamulenkkiä ja lisäksi iltapäivällä matkat olivat joka päivä 12-14 km. Kilometrivauhdit olivat myös kovempia välillä 3.40-3.50. Oli maaliskuun loppu, joten jäiset tienpinnat olivat vaihtuneet kuivaan asfalttiin; nekin selittävät osaltaan vauhdin lisääntymisen. Lisäksi päiväkirjasta näkyy se, että maaliskuun kymmenen viimeistä päivää olivat lämpötilan suhteen reilusti plussan puolella. Kovin harjoituspäivä näyttää olleen kuun lopussa, jolloin olen juossut ensin aamulla 6 km ja sitten iltapäivällä 16 km aikaan 57.15 eli 3.35 kilometriä kohden. Muista harjoituksista löytyy kaksi erillistä mainintaa: ”viimeinen kilometri 3.10 ja kolme viimeistä kilometriä kovaa”.

Maaliskuuhun sisältyi myös muuta harjoittelua, mutta mitään työntekoa en koskaan merkinnyt miksikään harjoitteluksi, vaikka se olisikin ollut fyysisesti rasittavaa. Maaliskuun alkuun ajoittui myös koulun hiihtoloma, jonka aikana kaikki arkipäivät maanantaista lauantai-iltaan saakka kävin isän mukana savotassa.

Kirjoitin blogeissani aiemmin talvella, miten isä kävi talvisin tukinajossa hevosella aina vuoteen 1969 saakka, jolloin meillä luovuttiin hevosesta. Tämän jälkeen savotassa käynti jatkui uudella Massey-Ferguson 165 traktorilla. Sen perään liitettiin juontovinssi, jonka avulla kaadetut ja karsitut kokorungot oli mahdollista vetää metsästä puutavaran varastoalueelle. Massikka ei tietenkään ollut neliveto eikä mikään metsätraktori, mutta sillä pystyi kuitenkin kulkemaan metsässä sellaisilla alueilla, mitkä olivat melko tasaisia ja missä ei ollut liikaa erilaisia esteitä kuten esimerkiksi isoja kiviä. Juuri sellaisilta alueilta Rauma-Repolan metsäfirman työnjohtaja Yrjö Toivanen antoi isälle juontourakoita useamman talven aikana.

Hiihtoloman aikaan isän savotta oli poikkeuksellisen kaukana. Kuutena päivänä aikaisin aamulla nousin traktorin ohjaamoon ja etsin paikkani traktoria ohjaavan isän istuimen vierestä. Traktori suuntasi kohti Timovaaraa, minne oli Vihtasuolta matkaa 30 kilometrin verran: Ensin kirkonkylälle 10 kilometriä ja siitä vielä 20 kilometriä Polvijärvelle päin. Matkaan meni aikaa reilusti yli tunnin ennen kuin saavuimme savotta-alueelle, jossa aloitimme kaadettujen kokorunkojen vetämisen lanssialueelle. Tämän työn lopetimme sitten iltapäivällä suurin piirtein kello kolmen aikaan. Tämä tarkoitti sitä, että metsässä ehdimme olemaan lähes seitsemän tuntia ennen paluumatkaa.

 

Traktori ja sen perässä oleva vinssi. Kirjoitus on helpompi ymmärtää tämän kuvan kautta. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Olen varma siitä, että tämän päivän ihmisillä vain harvalla on tietoa siitä, mitä tarkoittaa puiden juontaminen traktorivinssin avulla. Niinpä kerron siitä, mitä tein 44 vuotta sitten Juuan Timovaarassa: Joku Rauma-Repolan metsureista oli edeltävinä päivinä kaatanut moottorisahalla pystyssä olleet puut. Sitten nämä kokonaiset puunrungot oli karsittu ja jätetty sinne lumiseen maahan paikoilleen. Isä ajoi traktorin mahdollisimman lähelle kaadettuja puita. Sitten minä vedin vinssin kelassa olevaa teräsvaijeria ulos ja sitä vetäen kävelin kaadettujen puunrunkojen luo. Vaijerin päässä oli koukku ja kun pyöräytin vaijerin puunlatvan ympäri ja samalla koukun sisään, niin silloin isä nosti vinssin kelan kahvaa. Traktorin ulosotosta saadulla voimalla vaijeri alkoi kelautua ja samalla vaijeriin kiinnitetty runko läheni kohti traktoria. Sopivissa paikoissa vaijeriin pystyi liittämään toisenkin puunrungon samaan lenkkiin; näin oli mahdollista saada useampi puu yhdellä vedolla vinssin perään, mikä tietenkin nopeutti työtä.

Samalla kun isä veti puita luoksensa, niin minä kävelin niiden perässä takaisin traktorin luo. Puunrungot piti saada aivan vinssin palkin kohdalle, minkä jälkeen vaijeri irrotettiin. Tässä vaiheessa isä otti esille irrallisen riimun, johon tuodut rungot kiinnitettiin ja samalla riimunpää kiinnitettiin palkissa olevaan hahloon. Tällä tavalla osa lanssiin vedettävästä kuormasta oli koossa. Sitten otin jälleen vaijerin käteeni ja kiskoin sitä kohti uusia puita, mitkä piti jälleen kiinnittää samalla tavalla kuin mitä edellä kerroin.

Kun puita oli riittävän paljon kasassa riimuilla vinssin hahloihin kiinnitettynä, niin sitten alkoi niiden vetäminen kohti lanssia. Siellä ne irrotettiin traktorin perästä ja jätettiin paikoilleen. Joku metsuri tuli sinne sitten joskus myöhemmin ja suoritti runkojen sahaamisen sopivan pituisiksi tukeiksi ja muuksi pinotavaraksi. Tämä työ ei kuitenkaan koskenut meitä; meidän tehtävänä oli pelkästään puunrunkojen vetäminen varastoalueelle.

Kuusi päivää vedin vinssin teräsvaijeria lumisessa metsässä. Traktorin painamat urat ja puiden karsitut havut lumen päällä helpottivat kävelyä, mutta silti työ oli raskasta. Jouduin kahlaamaan myös paksussa lumessa ja teräsvaijerissa oli myös painoa, kun jouduin kiskomaan sitä kohti puita. En muista enää, kuinka paljon vaijeria mahtui kelalle. Olisiko ollut 30 metriä tai jotain sinne päin? Sen verran sitä enimmillään joutui vetämään perässään lumessa kahlaten. Mutta kestävyyteni oli jo silloin poikkeuksellisen kova, joten työ ei ollut mitenkään ylivoimaisen vaikeaa.

Aamulla kotona heti heräämisen jälkeen keitin itselleni kaurapuuron. Muut eivät kaurapuurosta välittäneet, mutta minulle se oli tärkeä aamiainen. Se olikin päivän tärkein ruoka hiihtoloman aikana ennen iltaruokailua, sillä Timovaaran savotalla meillä ei ollut mitään muuta ruokaa kuin kylmät ruisleipäpalaset ja makkaraa. Lisäksi termospullossa oli kahvia ja pullossa maitoa. Mitään ruokatermos-astioita meillä ei ollut, joten ei ollut myöskään lämmintä ateriaa.

Päivän vinssaamisen jälkeen körryytelimme traktorilla yli tunnin ajan ennen kuin olimme kotona Vihtasuolla. Niinpä ennen viittä olin jo päivittäisellä juoksulenkillä juoksemassa sitä 10 kilometrin lenkkiä. Yksikään harjoituskerta ei saanut jäädä väliin, sillä päivän kävelyä lumisessa metsässä teräsvaijeria vetäen en lukenut miksikään harjoitteluksi, koska se ei ollut juoksemista.

Yksi harjoituskerta liittyen tähän erilaiseen hiihtolomaan on jäänyt elävästi mieleeni: Tulin isäni kanssa lauantai-iltana viimeisen kerran Timovaaran savotalta. Kello oli melkein viisi ja televisiossa oli alkamassa Englanninliigan jalkapallo-ottelu. Siihen aikaan televisiossa oli vain harvakseltaan urheilulähetyksiä. Niinpä olisin halunnut katsoa sen ottelun televisiosta. Lisäksi minulla oli nälkä pitkän työpäivän päätteeksi. Mutta sitten ymmärsin, että harjoituspäiväkirjaani tulee päivän kohdalle merkintä ”nolla kilometriä”. Sitä ei saanut tapahtua, joten vaihdoin yläkerrassa verkkarit päälle ja lähdin kympin lenkille. Muistan, kuinka valtatiellä oli aivan hiljaista, oli jo pimeää, mutta täysi kuu loisti valaisten edessäni olevia kilometrejä. Harjoituksen jälkeen tein päiväkirjaani merkinnän: ”10 km 38.40”. Lisäksi ehdin vielä katsomaan jalkapallo-ottelun toisen puoliajan – ottelun tulosta en muista!