Speden ohjelmat jäivät näkemättä

15.5 Speden ohjelmat jäivät näkemättä: Kesän 1972 tapahtumista on vielä lisää kerrottavaa. Kotona maatilalla olin tehnyt yhtä sun toista jo monien vuosien ajan, mutta nyt 15 vuoden iässä oli aika tarttua hangonvarteen ja alkaa nostella heiniä seipäille. Siihen aikaan meillä kaikki heinät luotiin ensin seipäille kuivumaan ja sitten ne tietenkin piti koota latoon. Näin tapahtui aina vuoteen 1976 saakka, jolloin meilläkin alettiin tehdä tuoreheinää eli AIV-rehua.  Aiemmin talvella kirjoitin kolme erillistä osaa otsikolla "Maalaiselämää", joissa kuvasin mahdollisimman tarkasti myös heinäntekoa, joten niitä ei ole tarpeellista toistaa. 

Vuonna 1972 meillä oli 11 hehtaaria peltoa, mutta seuraavana vuonna alue lisääntyi kahdeksalla hehtaarilla ja pian sen jälkeen pellon määrä lisääntyi entisestään. Lisääntyneet hehtaarit tarkoittivat samalla myös sitä, että heinäseipäiden määrä lisääntyi huomattavasti. Heinätyöt tehtiin lähes aina omalla työvoimalla, mikä tarkoitti isää, äitiä ja meitä kahta veljestä. Isä ja äiti olivat sellaisia "työhulluja". Tällainen ilmaisu tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että meillä työtahti oli reipas, siihen ei sisältynyt mitään turhaa lorvailua. Kun töitä tehtiin, niin silloin niitä myös tehtiin! Niinpä minäkin automaattisesti kasvoin tähän samaan työtapaan ja ahkeruuteen. Sata heinäseivästä oli se määrä, minkä meistä jokainen ehti päivän aikaan tekemään isää lukuun ottamatta, sillä osa hänen ajastaan meni seipäiden pystyttämiseen. Seipäiden pystyttämisessä apuna oli seiväskaira, mikä oli kytketty traktorin perään.

Heinäntekoaikaan olimme pellolla neljään saakka, jolloin meillä oli ruokailu ennen illan karjanhoitotöitä. Juoksuharjoittelun tein joka ilta aina puoli kahdeksalta. Silloin ruoka oli ehtinyt jo riittävästi sulaa ja toisaalta illan viiletessä juoksuharjoituksen tekeminen oli paljon miellyttävämpää kuin auringon ollessa ylhäällä. Tähän kellon aikaan "puoli kahdeksalta" liittyi yksi harmistuksen aihe. Juuri siihen aikaan televisiossa esitettiin Pertti "Spede" Pasasen tekemiä elokuvia. Uunoturhapurot oli vielä tekemättä, mutta Spedelle oli jo silloin kertynyt muuta varhaistuotantoa, jota näytettiin kesäiltoina. Olisin halunnut katsoa niitä, mutta se oli mahdotonta, koska päivän harjoitukset sattuivat juuri siihen aikaan; muussa tapauksessa nukkumaan meno olisi jäänyt liian myöhäiseksi. Yksikään harjoituskerta ei saanut jäädä tekemättä, joten kaikki Speden ohjelmat jäivät näkemättä sen kesän osalta mikä tietysti vähän harmitti.

Kesän aikana tehtäviini kuului myös aitojen tekeminen ja niiden kunnossa pitäminen. Meillä oli lähimmällä peltoalueella lähes kilometrin verran piikkilanka-aitaa, mikä kiersi metsään rajoittuvan alueen ympärillä. Piikkilanka-aitojen pitäminen on nykyisin kiellettyä, mutta silloin 70-luvulla niiden kieltämisestä ei ollut tietoakaan. Talven jälkeen alue piti tarkistaa ja korjata kaikki löystyneet kohdat. Aidassa oli kaksi piikkilankaa päällekkäin. Ajan myötä tolpat lahoavat juuresta, niinpä liiaksi lahonneet kappaleet piti tietenkin vaihtaa uusiin. Aitaa korjattaessa tarvikkeina piti mukana olla uusia tolppia ja aspeja, lisäksi työvälineinä oli syytä olla vasara, hohtimet ja rautakanki.

Suurin osa aidoista oli kuitenkin sähköpaimenaitaa. Tolpat oli veistetty sopivan paksuisesta näreestä, joiden päässä oli naulalla kiinnitetyt muoviset eristimet. Eristimiä oli kahta eri mallia. Toinen oli pyöreän muotoinen eristin, jossa oli uurros, jonka ympäri rautalanka oli helppo pyöräyttää. Toisessa eristinmallissa oli kaksi päällekkäin olevaa uloketta, joiden välissä rautalanka pysyi hyvin paikallaan. Nykyisin aitalangat ovat keveitä muovipohjaisia lankoja, joiden sisällä kulkee ohkaiset rautasäikeet. Entisaikaan kaikki aitalangat olivat jäykkää rautalankaa, jota sitten pyöritettiin isoilta keloilta laitumelle silloin, kun alettiin tehdä uutta aitausta lehmille. Aidanteossa tarvittavat aitatolpat kulkivat kätevästi maitokärryssä tai sitten otettiin käyttöön traktorin vetämä peräkärry.

Lehmät saattoivat joskus kävellä aitojen läpi, jolloin lanka usein katkesi tai se muuten jäi laahaamaan maata pitkin. Joskus myös hirviä liikkui yöaikaan laitumella siten, että ne katkoivat kulkiessaan eteen osuneet aitalangat. Silloin ei tietysti auttanut muu kuin mennä korjaamaan aita ja liittää katkenneet langanpäät yhteen. Langoissa kulkeva sähkövirta sai alkunsa paimenpojasta, jotka siihen aikaan olivat Olli-merkkisiä. Niiden virta ei tuntunut silloin läheskään niin voimakkaalta verrattuna tämän päivän käytössä oleviin paimenpoikiin. Isä oli jostain syystä erityisen arka kokeilemaan langassa kulkevaa virtaa, niinpä laitumella olevien aitojen kunnossapito jäi minun vastuulle. Toisaalta aitauksesta karanneiden lehmien perässä juokseminen ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia ainakaan kunnon suhteen.

Tämän kirjoituksen lopuksi kerron yhdestä mieleen jääneestä tapauksesta, mitä tapahtui kerran laitumella: Kulkiessani pellolla huomasin, että aidan lanka oli mennyt poikki ja katkenneet päät olivat maassa. Minun olisi tietenkin pitänyt ensin mennä katkaisemaan virta paimenpojasta, mikä oli noin 300 metrin päässä. Jostain syystä laiskuus otti vallan, niinpä ajattelin liittää katkenneet päät yhteen virtoja katkaisematta. Otin toisen pään käteen, virran voimakkuus tuntui käsissä, mutta ei kuitenkaan kovin pahalta. Mutta kun sitten otin myös sen toisen pään käteeni, niin silloin samalla hetkellä sain niin voimakkaan tärskyn virran lävistäessä kehoni, että molemmat langanpäät putosivat hetkessä maahan. Koskaan sen jälkeen en enää yrittänyt liittää lankoja yhteen ennen kuin virta oli poistettu paimenpojasta. Tämäkin tapahtuma kuuluu sarjaan ”oppia ikä kaikki”.