Harjoittelin melko
kovaa, vaikka elokuun aikana oli vain yksi kilpailu. Heinäkuun lopussa olin
juossut erinomaisesti A-poikien SM-kisoissa Nivalassa sijoittuessani ikäluokan kautta aikojen kovimmassa 3000
metrin kisassa neljänneksi ajalla 8.26. Aiemmin heinäkuussa olin juossut 5000
metriä aikaan 14.55.
Niinpä ajattelin pystyväni
juoksemaan vitosen alle 14.40 kun menin juoksemaan Kuopion Väinölänniemen kisoihin. En kuitenkaan päässyt asetettuun
aikatavoitteeseen, sillä aikani oli 14.48,6. Sillä heltisi 14. sija miesten
sarjassa. Kuitenkin olihan se 18 vuoden ikäiselle pojalla ihan hyvä suoritus ja
oma ennätykseni, vaikka itse en varmaan ollut kovin tyytyväinen tulokseeni.
Kilpailusta on kulunut
aikaa yli 42 vuotta. Niinpä siitä ei ole mitään muistikuvaa tallella. Tänä
päivänä Kuopion ajalla pääsisi Kalevan
Kisoissa kymmenen, jopa kuuden parhaan joukkoon. Silloin se ei olisi ollut
mahdollista, sillä näihin Suomenmestaruuskilpailuihin pääsi osallistumaan vasta
sen jälkeen, kun oli alittanut vitosella ajan 14.05. Viime vuosien aikana se on
riittänyt usein kilpailun voittoon. "Niin muuttuu maailma, Eskoni" sanotaan Aleksis
Kiven Nummisuutareissa. Tämä
pätee myös tämän päivän kestävyysjuoksuun maassamme.
Heti Kuopion vitosen
alkoi Juuan lukion viimeinen vuosi. Siitä ei harjoituspäiväkirjassani ole
mitään mainintaa joten se lienee ollut ihan tavallinen päivä, minkä aloitin
kuuden aikaan aamulenkillä ja pian sen jälkeen pyöräilin 11 kilometrin matkan Vihtasuolta Juuan vanhalle lukiolle. Ja
sitten koulupäivän päätteeksi takaisin kotiin ja välittömästi tekemään päivän
pääharjoitus. Päivät olivat tässä suhteessa säntillisiä eikä elämän ympyrän sisälle
kuulunut samanikäistä kaveriporukkaa. Urheilu oli sijalla yksi ja vasta sen
jälkeen tulivat muut asiat kuten opiskelu.
Tuli syyskuu ja edessä
olivat vielä yhdet kilpailut. Päiväkirjassani on merkintä syyskuun kuudennen
päivän kohdalla "7.3 + 0 Matkustaminen
Helsinkiin". Tämä tarkoitti sitä, että sinä lauantai-aamuna juoksin
ensin kotikankaalla sen normaalin vähän yli 7 kilometrin matkan ja heti sen
jälkeen keitin itselleni kaurapuuron. Tämän jälkeen kävelin urheilukassi
kädessä kilometrin päässä olevalle Vihtasuon risteyksen linja-autopysäkille. Se
sijaitsi ja sijaitsee yhä Kajaanin
ja Joensuun välisen valtatien
varrella kahdeksan kilometriä Juuan nykyisestä ABC-asemasta pohjoiseen.
Vihtasuon
bussipysäkiltä nousin kyytiin ja menin Joensuuhun, mistä me Joensuun Katajan nuoret lähdimme kohti Espoota, missä pidettiin
valtakunnallisen seura-cupin finaali. Kyse oli oman ikäluokkani ja kaiketi
kahta vuotta nuorempien (en muista tarkkaan) loppuhuipennus, minne myös me
Katajalaiset olimme päässeet. Poikien ja tyttöjen tulokset laskettiin yhteen ja
lajeja oli kaikissa lajiryhmissä. Sattui käymään niin, että A-poikien yksi
lajeista oli 3000 metrin juoksu, mikä sopi minulle hyvin.
Viikon aikana olin pitänyt harjoituksissa melkoista vauhtia. Maanantaina juoksin 2500 metriä siten, että 50 metriä kovaa ja palautuksena 50 metriä hölkkää ja sitten taas uusi kiihdytys. Kun tekee näin 25 kertaa, niin silloin kaksi ja puoli kilometriä on täyttynyt. Sitten hölkkäsin 10 minuuttia ja sama 2500 metriä uudelleen. On muuten kova harjoitus! Tällaista harjoitusta voi suositella vain kilpaurheilijoille eikä missään tapauksessa perushölkkääjille. Tiistaina oli harjoituksena 200 metrin vetoja yhteensä kahdeksan kertaa. Ja keskiviikkona juoksin kilpailuvauhdilla 3400 metriä omalla mäntykankaalla. Torstaina oli 11 kilometriä löysällä vauhdilla ja perjantaina ennen etelän reissua tein 100-300 metrin pituisia vetoja yhteensä yhdeksän kertaa.
Sunnuntain syksyinen
sää oli kolea Espoon Lähderannassa,
missä tämä finaali pidettiin. Tämä oli minulle samalla ensimmäinen kerta kun
pääsin juoksemaan kilpaa pääkaupunkiseudulla. Vuosi aiemmin olin nähnyt välähdyksen
verran Helsinkiä, kun vaihdoimme juoksujalkaa Turun bussista Joensuuhun menevään junaan tullessamme Turusta A-poikien
SM-kisoista. Nyt mustalla kumiasfalttiradalla ei ollut niin kiire, vaikka voitinkin kilpailun ajalla 8.41
ennen Porvoon Urheilijoiden Teuvo
Karvosta. 13 kuukautta myöhemmin Teuvosta tuli armeijakaverini, kun
astuimme armeijan harmaisiin Santahaminassa.
Me Joensuun Katajan
nuorukaiset voitimme tai olimme toisia tässä seurojen välisessä finaalissa. Kumminko
oli, sitä en jaksa muistaa, mutta kilpailun jälkeen pidetyn palkintojenjaon
muistan sitäkin paremmin. Palkintojen jakajana toimi todellinen urheilumies Nisse Hagman, jonka tunnistin
sanomalehtien kirjoituksista ja ehkäpä olin nähnyt hänet myös television
ruudusta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Nils_Hagman
Tämä palkintojenjako
jäi myös ainoaksi kerraksi, kun tapasin hänet. Hänellä oli myös muutama sana kerrottavana.
Annettuaan mitalin hän sanoi minulle, että ”sinulla
on todella kevyen näköinen askel!” Nämä sanat olivat todella rohkaisevia,
vaikka olinhan tämän saman kuullut monta kertaa aiemmin tutuilta ja
tuntemattomilta. Mutta näissä Nissen sanoissa oli jotain niin poikkeuksellisen
rohkaisevaa, että ne jäivät elämään sisimpääni eivätkä ole vieläkään
unohtuneet.
Kipu jalkaterässä oli
vihoitellut silloin tällöin pitkin kesää, mutta heti tämän Espoon kilpailun jälkeen
jouduin pitämään täydellistä lepoa juoksusta yli kahden viikon ajan. Lukioon
pystyin pyöräilemään, joten vammasta ei olut sen suurempaa haittaa. Kun syyskuu
oli päättynyt, niin pystyin summaamaan vuoden aikaiset harjoitukset.
Kauden aikana olin
saavuttanut kaksi neljättä sijaa
ikäluokkani SM-kisoissa ja harjoituskilometrejä oli kertynyt 5000 kilometriä täyteen. Jalat olivat
olleet kipeät estäen juoksemisen yhteensä kuukauden verran, josta syyskuun
osuus oli puolet. Tulokset paranivat huomattavasti vuoden aikana sekä 800
metrillä että kolmella tonnilla. Ja lisäksi pääsin juoksemaan kaksi kertaa radalla
myös vitosen kilpailun. Niin, kävi myös niin, että joensuulainen valmentaja
häippäsi pois kuvioista mitään ilmoittamatta, mutta se ei haitannut minua vähääkään,
vaikutus oli pelkästään positiivinen, kun sain tehdä itse niin kuin halusin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti