Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä

19.2 Suomen Urheiluopistolla Vierumäellä: Palaan jälleen pienen tauon jälkeen nuoruusvuosien juoksuharjoitusten muisteloihin. Myös vuonna 1975 lokakuu oli se kuukausi, jolloin aloin harjoittelemaa seuraavan vuoden koitoksia varten. Ikää oli 18 vuotta ja kävin Juuan lukion viimeistä vuotta.

Harjoituspäiväkirjastani käy ilmi, että lokakuussa juoksin vain 350 kilometriä. Kesällä useaan kertaan kipeytynyt oikea jalkaterä kipeytyi jälleen kerran. Niinpä seitsemän päivää jäi nollille rasitusvamman takia kuukauden puolessa välissä. Sitä ennen kaikki harjoitukset pituudeltaan 12-22 km olivat hidasvauhtista hölkkää (4.40 min/km) lukuun ottamatta yhtä kympin lenkkiä, minkä juoksin alle 35 minuutin.

Lokakuu toi tullessaan myös aivan uuden kokemuksen, kun menin ensimmäistä kertaa Suomen Urheiluopistolle Vierumäelle. Kesän tulosten perusteella minut oli valittu nuorten lupaavien yleisurheilijoiden leirille. Kaipa sillä leirillä ja leiriryhmällä oli joku virallinen nimi, mutta niitä en enää muista. Varkauden ja Mikkelin kautta kulki tiemme valmentaja Pauli Pakarisen auton kyydissä kohti Heinolaa. Siihen aikaan piti ajaa kaupunkien keskusten läpi, koska ohitusteitä ei vielä tunnettu kuten nykyisin. Pysähdyimme Mikkelin keskustassa ruokailemassa jossain baarissa, koska aa bee ceet eivät olleet vielä pitkään aikaan edes idea-asteella.

Niinpä 24.10 perjantai-illan pimeydessä saavuin ensimmäistä kertaa tälle tunnetulle urheiluopistolle yhdessä muutaman joensuulaisen kanssa. Paulin lisäksi valmentajista mukana oli kaiketi Jorma Gröhn, joka oli kuusi vuotta aiemmin voittanut Ruotsi-Suomi maaottelussa kolmiloikan Tukholman olympiastadionilla. Samalla Jormasta oli tullut ensimmäinen Joensuun Katajaa edustava maaotteluvoittaja. Parhaimmillaan Jorma oli saavuttanut kolmella loikalla yli 16 metrin pituuden. Mukana saattoi olla myös Veli Vainio, jonka erikoisalaa olivat pikajuoksut.

Gröhn-sukunimeen palaan sen verran, että vasta muutama vuosi sitten sain tietää sukututkimusteni kautta, että esivanhemmistani löytyy myös Gröhnejä. Liekö Jormakin kaukaisia sukulaisiani? Gröhneistä kirjoitin aiemmin lokakuussa blogissani https://jouninkootut.blogspot.fi/2017/10/voihan-ryoni-ja-muita-sukunimia-osa-1.html

Muut urheilijanuorukaiset olivat tulleet eri puolelta Suomea enkä tuntenut heitä kuin korkeintaan nimeltä. Ikäluokkani tähtiurheilija Ari Paunonen ei ollut mukana tällä leirillä, mutta leiriläisistä on jäänyt mieleeni jostain syystä vain kolme eri urheilijaa. Kuopiosta kotoisin ollut estejuoksija Vesa Laukkanen, turkulainen keskimatkojen juoksija Lasse Mikkelsson ja valmenta-isänsä kanssa leirillä ollut lahjakas pitkien matkojen juoksija Riihimäen Tuija Toivonen. Meistä neljästä kolme pääsi sitten vuosia myöhemmin olympiakisoihin saakka ja Lassesta tuli kestävyysjuoksijoiden lajipäällikkö.

Leirillä ”virallisia” kestävyysjuoksuvalmentajia oli ainakin kolme: Kari Sinkkonen, joka kaiketi jo silloin oli kestävyysjuoksijoiden lajipäällikkö, Sinkkosen aisapari Jouko Kärpänen ja entinen huippujuoksija Hannu Posti (4.sija Helsingin vuoden 1952 olympiakisojen kympillä ajalla 29.51,4). Minua miellytti Hannun rauhallisuus ja kaikki se tapa, miten hän suhtautui terveellä tavalla ja luottamusta herättävällä rauhallisella esimerkillään nuoria urheilijoita kohtaan. Hänellä oli viisautta ja hän antoi hyviä ohjeita liittyen esim. terveyteen. 

Yksi Hannun antama ohje on jäänyt erityisesti mieleeni. Hän kertoi, että vaikka kesällä oli kuuma harjoituksen jälkeen, niin kiven päälle ei saada jäädä istumaan, koska maaperästä kiven kautta välittyvä kylmyys saattaa olla haitallista keholle. Uskon tähän ohjeeseen. Terveys voi olla joskus pienestä kiinni - etenkin urheilijan terveys!

Vierumäen urheiluopiston päärakennus 1970-luvulla

Nukutun yön jälkeen lauantaina leirin ohjelmassa oli kaiketi luentoja, joista en tietenkään muista mitään ja sitten oli ruokailu. Muutama tunti ruokailun jälkeen oli vuorossa leirin kovin osuus, kun me kestävyysjuoksijat lähdimme testijuoksuun. 1970-luvulla ei oltu turhan arkoja kovien harjoitusten suhteen, sillä me pojat juoksimme 20 kilometrin testijuoksun ja tytöillä oli lyhempi matka, kaiketi 10 tai 15 kilometriä. Jokainen juoksi yksin, sillä meidät laitettiin matkaan minuutin välein. Kyse ei siis ollut keskinäisestä kilpailusta, vaan jokainen juoksi yksilöllisesti oman tasonsa mukaan.

Juoksin tämän testilenkin useamman kerran seuraavan puolentoista vuoden aikana. Osa matkasta pistäytyi Jaalan kunnan alueella. Valmentajat ajelivat vieressä autoillaan ja huutelivat väliaikoja. Ruokailun ja kovavauhtisen juoksun väli oli jäänyt liian lyhyeksi verrattuna siihen, mihin olin tottunut kotioloissa. 4-6 tuntia oli se minimiaika, mikä piti olla ruokailun ja kovavauhtisen juoksun välissä; muutoin pistos saattoi iskeä äkkiarvaamatta. 

Niinpä harjoituspäiväkirjastani on merkintä, että jouduin pitämään pistoksen takia kahden minuutin tauon ja reitin kiertämiseen meni aikaa vaihtelevalla maantiellä 1.12.00. Se oli kuitenkin hyvä alku seuraavaa kautta ajatellen, sillä viimeisen kuukauden aikana oli harjoitellut melko vähän jalkavamman takia ja lisäksi kovavauhtia harjoituksissa oli takana vain kaksi kertaa. Oikean jalkaterä ei kuitenkaan enää kipeytynyt, mikä oli kaikista tärkeintä.