maanantai 13. toukokuuta 2019

Asepalvelus alkaa Santahaminassa


13.5.-19 Asepalvelus alkaa Santahaminassa: Joulukuun 2018 viimeinen kirjoitukseni "Muikunmätiä sormien välissä" liittyi osittain urheiluun ja syksyyn 1976, jolloin oli aika astua armeijan harmaisiin. Jatkan tästä kirjoitustani.
Siihen aikaan lokakuun puoliväli oli se aika, jolloin uusi saapumiserä aloitti asepalveluksen suorittamisen. Harjoituspäiväkirjani paljastaa, että sinä vuonna viljaa puitiin Itä-Suomen pelloilla vielä lokakuussa. Lokakuun 4. päivän kohdalla on merkintä, jonka mukaan pidin juoksusta vapaan päivän ja olin "puimassa Aimolla".

Isäni, enoni Aimo ja kolmas tilallinen Pielisen rannassa asunut Takalan Väinö omistivat yhteisen leikkuupuimurin ja sinä päivänä kaiketi puitiin syksyn viimeiset viljat enoni pellolla. Itse en ajanut puimuria, vaan ajoin viljakuormat traktorilla joko kuivaamoon tai suoraan hapotettavaksi. Enollani oli jo tänä syksynä käytössä viljan hapotuslaitteisto. Niinpä kuivaamista ei tarvittu, vaan happokäsittelyn yhteydessä vilja siirrettiin kuljetuskierukan avulla suoraan viljalaareihin. Vanhan asuintalon, äitini syntymäpaikan, huoneet oli muutettu viljan säilytystiloiksi. Äitini lapsuudessa ennen sotavuosia ja sodan aikana talon yhteydessä oli ollut myös kylän koulu.
Syyskuu oli ollut lähes lepokuukausi, jolloin juoksin vain vajaat 200 km. Lokakuussa alkoi aina uusi harjoituskausi.  Niinpä tein aina syyskuun päätteeksi päiväkirjaani yhteenvedon kuluneesta vuodesta. Edellisen 12 kuukauden aikana kilometrejä oli kertynyt yli 5200, jotka koostuivat noin 430 harjoituskerrasta. Kuutena eri kuukautena harjoitusmäärät nousivat viiteen sataan tai vähän sen yli.

Lokakuun alkupuolella kahden viikon ajan ennen Santahaminaan menoa ehdin tehdä jo hyviä harjoituksia mm. kaksi kovavauhtista 12 km:n harjoitusta ja välipäivinä kuusi kertaa vähintään 20 kilometrin pituisia harjoituksia.
Lokakuun 15. päivä oli aika nousta Juuasta linja-autoon ja siirtyä Joensuusta junaan, jonka päätepysäkki oli Helsingin rautatie-asemalla. Aseman edustalta lähti myös linja-autoja, niinpä nousin siniseen bussiin numero 86, jonka päätepysäkki sijaitsi Santahaminan saarella. Helsingin bussit, kaupunkimaisemat saarelle ja kaikki muukin oli minulle tietenkin aivan uutta.

Toisen jääkärikomppanian vanha punatiilinen kasarmirakennus oli paikka, jonne piti ilmoittautua puoleen yöhön mennessä, mutta minä pitkämatkalaisena tulin jo valoisaan aikaan. En enää muista, missä oli armeijan varustevarasto, jossa piti luovuttaa päällä olleet siviilivaatteet. Mukanani olleet urheiluvaatteet ja juoksuharjoittelun tärkeimmät välineet eli lenkkikengät sai tietenkin pitää itsellään. 
Varustevarastolta annettu täyteen sullottu armeijakamppeita sisältänyt suuri harmaa säkki sen sijaan on jäänyt mieleeni. Eikä ihme, sillä sen paino tuntui lähes liian painavalta, kun raahasin sitä ylös 2.JK:n toiseen kerrokseen. Eikä painoa keventänyt toiseen kerrokseen johtaneiden portaiden päässä minua odottanut alikersantti, joka heitti herjaa nähdessään, miten painavalta säkki näytti kavutessani ylös. Parempi oli kuitenkin olla hiljaa kuten myöhemminkin vastaavissa tilanteissa, mutta eipä huutelija tiennyt, että raskaat ponnistelut eivät olleet minulle mitään uutta. Ja vaikka olin tulossa urheilukomppaniaan, niin tämä alikersantti ei ollut urheilija, vaan meidän uusien alokkaiden ryhmänjohtajat oli siirretty muista yksiköistä toiseen jääkärikomppaniaan.

Urheilujoukkojen lokakuun saapumiserä koostui yleisurheilijoista ja jalkapalloilijoista. Kaksikerroksiset sängyt mahdollistivat sen, että jokaisessa tuvassa oli melkoinen joukko varusmiehiä. Yleisurheilijat olivat omissa tuvissaan ja jokaisella tuvalla oli nimi, joka oli perua jostain menneen ajan tunnetusta urheilijasta. Tupani nimi oli Sten Suvio. Tämä nimi oli minulle tuntematon, vaikka hän oli historian ensimmäinen suomalainen nyrkkeilyn olympiavoittaja Berliinissä 1936. Vuonna 1970 Sten Suvio oli toiminut näissä samoissa Santahaminan urheilujoukkojen tiloissa myös nyrkkeilyn lajivalmentajana.
Sotilaskoulutuksen lisäksi olimme tulleet myös urheilemaan eikä asian suhteen vitkasteltu, sillä jo kuudentena alokaspäivänä suuntasimme kadettikoulun vieressä olevalle urheilukentälle. Kaikkien yleisurheilijoiden piti juosta märällä, punaisella tiilimurskapintaisella juoksuradalla Cooperin testi, joka tarkoitti 12 minuutin juoksusuoritusta. Armeijan touhuihin tämä soveltui mainiosti, aivan yhtä hyvin kuin voisilmä puuroon, sillä Cooperin testi oli kehitetty Yhdysvaltain armeijan tarpeita varten vain kahdeksan vuotta aiemmin vuonna 1968.

Reilu kaksi kuukautta aiemmin nuorten SM-kisojen vitosella Helsingin olympiastadionilla olin juossut suurimman osan matkaa Tampereen Urheilijoiden Seppo Liutun perässä. Vuotta vanhempi Seppo oli edelläni myös Santahaminan kentällä juosten 3980 metriä. Kahdentoista minuutin jälkeen juoksemani matka jäi 30 metriä vähäisemmäksi. Muista kestävyysjuoksijoista harjoituspäiväkirjassani ei ole mainintaa, mutta luulen, että Teuvo Karvonen oli heti minun perässäni.
Muutamaa kuukautta myöhemmin talven aikana Seppo Liuttu voitti yleisen sarjan halli-SM:n 5000 metrin matkalla, mikä oli varmaan monen mielestä yllättävä teko uudelle miesten sarjaan siirtyneelle kestävyysjuoksijalle. Seposta haluan vielä kertoa tässä yhteydessä vähän lisää, sillä vuonna 1984 hän juoksi radalla kympin aikaan 28.06 ja voitti lisäksi tämän matkan Kalevan Kisoissa Kajaanissa. Kuitenkaan häntä ei valittu Los Angelesin olympiakisoihin, mikä tuntuu näin kaukaa tarkasteltuna erikoiselta ja oudolta. Toisaalta se ei ollut yllättävää, kun tietää sen ajan toimintatavat.  Hän ei varmaan kuulunut niihin "oikeisiin piireihin". Sepon ennätysajalla 28.06 voitettiin Losin kisoissa hopeaa!

Cooperia seuraavana viikonloppuna oli Vierumäen urheiluopistolla Urheiluliiton leiri. Harjoituspäiväkirjastani ilmenee, että juoksun 24 km:n testijuoksun aikaan 1.21.40. Se oli kova harjoitus, tosin asiasta en muista mitään.
Lokakuun 1976 juoksuharjoitukset
Kuun lopussa me uudet urheilujoukkojen alokkaat saimme isorokkorokotuksen. Lääkäri suoritti rokotuksen pikavauhtia sarjatyönä. Olimme jonossa iho paljaana, otimme vuorollamme askeleen eteenpäin ja samassa lääkäri tuikkasi piikin. Tästä tapahtumasta jäi meitä koskettanut yhteinen hilpeä muisto, kun joukkoomme kuulunut 3-loikassa Suomen mestaruuden voittanut Ari ei ehtinyt ottaa askelta ja poistua riittävän nopeasti saatuaan piikin. Niinpä lääkäri tuikkasi häneen vielä toisen annoksen. Saiko Ari tuplasuojauksen isorokkoa vastaan – sitä en käy arvaamaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti