6.9.-19
Vartijana Santahaminan sillalla joulukuussa 1976:
Olemme siirtyneet syyskuun puolelle ja siitä on jo kolme kuukautta, kun
edellisen kerran kerroin armeija-ajastani. Kesällä on muutakin tekemistä kuin
istua ja lisätä uusia juttuja blogiin. Se edellinen armeija-ajan juttu löytyy
täältä, jatkan siitä https://jouninkootut.blogspot.com/2019/06/armeijassa-marraskuussa-1976.html
Sotilasvala oli vannottu, kotona käyty ja palattu
takaisin Santahaminaan. Marraskuu
vaihtui joulukuuksi ja samalla tuli ensimmäinen vartiovuoro. Santahaminassa oli
muutamia vartiopisteitä, oliko niitä kolme, neljä vai viisi, niiden määrä en
pysty enää muistamaan. Ja jos en muista väärin, niin vartiointivuoron kesto oli
kaksi tuntia kerrallaan, sitten oli neljä tuntia vapaata, jolloin tarjolla oli yllin
kyllin syötävää ja oli mahdollista vaikka torkahtaa. Tauon jälkeen itse kukin
vietiin takaisin omalle vartiointipaikalleen.
Kaikki vartiointivuoroni osuivat Santahaminan
mantereesta erottavalle sillalle, jossa piti tarkistaa saareen tulevat
kulkijat. Moni on varmaan vuosikymmenten aikana katsonut elokuvan Uuno Turhapuro armeijan leivissä https://fi.wikipedia.org/wiki/Uuno_Turhapuro_armeijan_leiviss%C3%A4
Tässä elokuvassa tulee hyvin esille Santahaminan silta, jota pitkin Vesa-Matti Loiri yrittää livahtaa pois
saarelta vartijan (Riki Sorsa)
katseen edessä. Toisella yrityksellä hän onnistuukin siinä.
Sillan keskellä oli vartiokoppi, jonka edessä piti
seistä rynnäkkökivääri olalla. Lippaassa oli ihan oikeat kovat panokset, joten
vartiointitehtävään piti suhtautua kaikella vakavuudella ja vastuullisesti. Santahaminaan
liikennöi sininen bussi numero 86, joka lähti Rautatieaseman edestä. Siihen aikaan saarelle tulevia busseja ei
kuitenkaan koskaan tarkastettu, mikä oli sinänsä erikoista. Niinpä bussit eivät
edes vähentäneet vauhtia vartiopisteen kohdalla mennessään saarelle.
Mutta henkilöautoilla ja pyörillä ajavat kuten myös
jalan saapuvat saarelle suuntaavat kulkijat piti tarkistaa. Heillä piti olla
kulkulupa tai sitten sen puuttuessa saarella asuvan piti tulla heitä
vastaanottamaan. Tästä oli vartijoille annetut selvät ohjeet. Mutta mikä
olikaan todellisuus?
Nähtävästi käytäntö oli löystynyt ohjeiden
noudattamisen suhteen, sillä omalla vuorollani kulkijoiden joukossa oli useita
niitä, joilla ei ollut mukana vaadittavaa kulkulupaa tai ketään vastaanottajaa
ei ollut vastassa. Koska kieltäydyin päästämästä heitä eteenpäin, niin kielto
aiheutti ärtymystä ja jopa kiroilua. Monet kertoivat, että normaalisti kuulemma
päästetään, mutta selitykset eivät auttaneet. Sanoin heille jokaiselle, että
tulosuunnassa sillan päässä on puhelinkioski, sieltä voi käydä soittamassa
vastaanottaja, jos on asiaa. Jotkut tekivätkin niin. Tarkasta ohjeiden
noudattamisesta sain tiukan vartijan leiman, mutta koska ohjeet olivat
selkeitä, niin eihän niitä voinut lähteä muuttamaan pelkkien selitysten avulla.
Vartiovuoroja oli joulukuun alussa kaikkiaan viiden
vuorokauden aikana. Lisäksi niiden välissä yhtenä päivänä ehdimme käymään
suunnistamassa Tuusulassa Hyrylän
silloisen varuskunnan alueella. Minulle suunnistaminen on ollut aina liian vaikeaa
aina silloin, kun suunnistaminen tapahtuu juosten. Kävellen ei sitä vaikeutta
ole, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin yritin suunnistaa juosten, esim.
kouluaikaan, niin kertaakaan en päässyt maaliin. Aivojeni alueella on varmaan
sellainen heikkous, joka estää hahmottamiskyvyn karttaan juoksun aikana. Juuri
siksi kilpasuunnistus ei ole koskaan kiinnostanut minua yhtään.
Hyrylässäkään en varmaan olisi löytänyt rasteja,
mutta heti alkumatkasta paljaalla kalliolla tapahtuneen kaatumisen seurauksena
loukkasin molemmat polvena niin pahasti, että niistä vuoti verta. Niinpä
tarjoutui hyvä syy keskeyttää suunnistus siihen paikkaan. Vaikka se teki
kipeää, niin toisaalta se oli helpottavaa, koska olisi ollut noloa keskeyttää
suunnistus pääsemättä maaliin saakka. Mutta siinä tilanteessa keskeyttämiseen
oli hyvä syy, sen saivat todeta muutkin mukana olleet.
Mutta jos kyseinen tapahtuma olisi tapahtunut
juoksukilpailussa, niin varmasti olisin jatkanut matkaa. Vastaava paljon
pahempi kaatuminen sattui sitten paljon myöhemmin vuodenvaihteessa -81/-82 Madeiran kv. uudenvuodenjuoksun
viimeisellä kilometrillä, kun kaaduin erittäin pahasti kadussa olleeseen
monttuun, mutta matka jatkui kivusta huolimatta. Tästä tapauksesta sitten
joskus toiste…
Joulukuun alku vuonna 1976 Helsingissä oli kylmä ja myös lunta oli jo ohut kerros. Yksi
voimakas muisto on jäänyt erityisesti mieleeni niistä hetkistä, kun seisoin
sillalla myöhäisenä iltahetkenä. Kahden tunnin vartiovuoron aikana paleli
kylmän viiman puhaltaessa ja samalla sain seurata lähellä kulkenutta uutta
matkustaja-alusta. Olin kuin aitiopaikalla, kun juuri valmistunut
uudentyyppinen matkustaja-alus Finjett
lipui silmieni edessä illan pimeydessä täydessä valaistuksessaan.
Koin yllätyksen, kun etsin tätä juttua tehdessäni
tietoja tästä aluksesta. Wikipedian https://fi.wikipedia.org/wiki/GTS_Finnjet
mukaan aluksen käyttöhistoriassa on seuraavat sanat: ”Ensimmäinen neljän päivän
koematka alkoi 9. joulukuuta 1976”. Seisoessani sillalla ja nähdessäni
Finnjetin kyse oli todennäköisesti joulukuun neljännen tai viidennen päivän
illasta. Harjoituspäiväkirjani mukaan olin niinä päivinä vartiossa. Jos
wikipedian tieto on oikea, niin silloin näkemäni Finnjet oli ehkä ainoastaan
pienellä ajelulla Helsingin edustalla ennen varsinaista pitempää koematkaa.
Kovin moni ei liene päässyt näkemään aiemmin tätä Suomen kaikkien aikojen tunnetuinta
ja kuuluisinta alusta vesillä.
Vartiointijakson viimeinen vuoro päättyi joulukuun
kuudennen päivän aamuvuoroon. Oli Suomen itsenäisyyden 59. vuosipäivä. Minulla
oli aivan ähky olo, koska en ollut päässyt juoksemaan yli kahteen vuorokauteen
ja koska ruokaa oli ollut tarjolla vartiointivuorojen välissä aivan liikaa.
Tosin pelkkä ruuan runsaus ei aiheuttanut ähkyä, mutta liiallinen syöminen
tuntui vatsassa. Tiesin, että juokseminen häivyttää ähkyn, mutta siihen ei
vielä ollut tilaisuutta, koska oli itsenäisyyspäivä.
Vartiointivuoron päätyttyä olin siinä pienessä
varusmiesten joukossa, joka kuljetettiin Hietaniemen
hautausmaalle Mannerheimin hautakiven
äärelle. Kaipa sinne joku upseeri muistoseppeleen laski ja sitten oltiin hetki
hiljaa. Kovin on hämärät muistoni tästä käynnistä, mutta hämäräähän se oli
muutenkin joulukuussa myös Helsingissä.
Mutta sitten iltasella olin vapaa kaikista
pakollisista tehtävistä, joista edellä mainitsin. Finjettin näkeminen on jäänyt
elävästi muistin sopukoihin, mutta vastaavan elämyksen sain kokea myöhään
itsenäisyyspäivän iltana, kun lähdin pitkälle juoksulenkille.
Harjoituspäiväkirjaani olen merkinnyt, että juoksin 26 km löysää noin 4.10-4.15
minuutin kilometrivauhtia. Koko edellisen vartiointiviikon aikana olin juossut yhteensä
vain alle 40 km, mutta nyt oli aikaa myös pitkälle lenkille.
Hölkkäsin sillan kautta Laajasalon alueelle ja siitä edelleen Roihuvuoren alueelle. Jossain matkan varrella oli pururata, jonka
kävin kiertämässä, koska se toi vaihtelua pelkällä asfaltilla juoksemiseen.
Tämä olikin ainoa kerta koko armeija-aikana, kun kävin juosten Laajasalon
ulkopuolella. Koska oli itsenäisyyspäivän ilta, niin kaikkialla oli hiljaista.
Tuntui, että olin ainoa, joka oli ulkona liikkeellä.
Mikä olikaan se elämys, jonka koin pitkän
juoksulenkin aikana? Alueella oli paljon kerrostaloja ja näiden kerrostalojen ikkunoihin
liittyi voimakkaana kokemani elämys. Jokaisen ikkunan kohdalla näytti palavan
kynttilä! Tällä tavalla kodeissa kunnioitettiin itsenäisyyspäivää. Tämä oli se
juoksun aikana kokemani kohokohta. Mitään vastaavaa en ollut aiemmin nähnyt,
koska olin asunut aina maalla, jossa lähimpään naapuriin oli matkaa kilometrin
verran. Eikä maalla siihen aikaan laitettu ainakaan kovin yleisesti kynttilöitä
palamaan ikkunoiden viereen edes itsenäisyyspäivänä. Mutta nyt minua
sivistettiin kesken juoksun. Sellaista sanomaa äänettömästi valoa antavat
kynttilät tuntuivat viestittävän jatkaessani matkaa Helsingin kaduilla
itsenäisyyspäivän iltana vuonna 1976.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti