Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 1

4.5 Kuvia Mooseksen ajan maisemista osa 1: Täältä löytyy kuvia niiltä alueilta, missä aikoinaan oltiin näkemässä ja kokemassa ihmiskunnan ihmeellisimpiä asioita. Israelin kansan lähtö Egyptistä ja sitä seurannut 40 vuoden erämaavaellus on jättänyt jälkensä, mitkä voidaan nähdä vielä tänäänkin. Suuri osa ihmisistä ei usko Kirjoituksiin eli Raamattuun. Seuraavat 21 kuvaa antavat kaikille epäilijöille hyvän perustan päivittää omaa ajatusmaailmaa. Osa kuvista on otettu satelliittien kautta. Kuvia voi suurentaa klikkaamalla niitä.

Kuva 1: Etham oli Israelin kansan toinen levähdyspaikka Egyptistä lähdön jälkeen. Lähtöpaikka Niilin suisto näkyy vihreänä vasemmassa yläkulmassa, oikealla alareunassa on Punainenmeri, jota kohti kansan vaellus suuntautui.

Kuva 2: Nuweiban hietikko, jonne Israelin kansa leiriytyi ennen meren ylitystä, näkyy kuvassa selkeästi Punaisenmeren länsirannalla. Samoin kuvasta on helppo nähdä sola, wadi, jota pitkin kansa tuli vuoristoisen alueen läpi. Nykyisin siinä on maantie. Israelin Eilat ja Jordanian Agaba sijaitsevat Punaisenmeren pohjoispäässä.

Kuva 3: Tälle laajalle tasaiselle hietikolle Israelin kansa saapui ja teki leirin ennen Punaisenmeren ylitystä. Kansa ei voinut paeta mihinkään suuntaan, koska sivulla oli jyrkät vuoret ja toisella puolella meri. Takana odotti suuri Egyptin sotajoukko. Taustalla näkyy sola, jota pitkin kansa saapui meren rannalle.

Kuva 4: Punaisenmeren ylitys kaaviokuvana Nuweibasta Midianin, nykyisen Saudi-Arabian rannikolle. Rantojen välinen matka on noin 12 km. Kuningas Salomo pystytti myöhemmin molemmille rannoille korkeat pilarit. Egyptin rannalla pilari on yhä pystyssä, saudit ovat hävittäneet sen omalta rannaltaan.

Kuva 5: Punaisenmeren ylityspaikan pohjasta löydettyjä korallisoituneita hevosrattaiden pyöriä, jotka jäivät meren pohjaan koko Egyptin armeijan hukkuessa ajaessaan takaa Israelin kansaa. Tällaisia jäännöksiä on löytynyt paljon, joita The Exodus Case-kirja esittelee värikuvina.

Kuva 6: ”Sitten he tulivat Eelimiin; siellä oli kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmupuuta. Ja he leiriytyivät siellä veden ääreen." (2.Moos.15:27) Tänä päivänä tässä paikassa on yhä 12 vesilähdettä, mutta palmupuita on enemmän kuin 70. Elim oli Israelin kansan kahdeksas leiripaikka.

Kuva 7: Halkaistu kallio Refidimissä. "Katso, minä seison siellä sinun edessäsi kalliolla Hoorebin luona; lyö kallioon, ja siitä on vuotava vettä, niin että kansa saa juoda." Ja Mooses teki niin Israelin vanhimpain nähden. (2.Moos.17:6) Nyt myös saudit ovat tutkineet tätä aluetta. Tämä on saudien ottama kuva, mikä löytyi saudien omilta sivuilta. Kallio on noin 20 metriä korkea. Kallion juurelta löytyy myös kuva, jossa näkyy, miten vesi on uurtanut kallion pintaa.

Lisää kuvia seuraavassa tähän aiheeseen liittyvässä blogissa...

Vapun kuvitteellinen kirjoitus

1.5 Vapun kuvitteellinen kirjoitus: Nyt on vappu ja silloin ainakin teekkareilla on monenlaista ohjelmaa ja ennen vappua he julkaisevat kirjoituksiaan oman kirjoitustavan mukaisesti. Niinpä minäkin, vaikka olen ohittanut kauan sitten teekkariajat – itse asiassa en ole koskaan ollut teekkari! – ajattelin kirjoittaa oman kuvitteellisen kirjoituksen, mikä tosin saattaa poiketa huomattavasti muista vapun ajan kirjoituksista. Teekkarit ovat tunnettuja siitä, että he usein saavat kirjoitus- ja puheaiheensa ajankohtaista yhteiskunnallisista ilmiöistä. Myös minun kuvitteellinen kirjoitukseni on lähtöisin yhteiskunnallisesta aiheesta, mikä on yhteistä lähes koko Euroopalle: Se on massamaahanmuutto, josta käytetään myös muita nimiä, kuten laiton maahantunkeutuminen.

Seuraava alla olevat lainaukset eivät ole kuvitteellista tekstiä, vaan ne on kopioitu suoraan Vanhan Testamentin kirjoituksista. Älä säikähdä sitä, että lainaan Raamattua, koska vasta sen jälkeen alkaa kirjoitukseni kuvitteellinen osa. Se sinänsä saattaa hätkähdyttää, jos sen joku jostain syystä ymmärtää kirjaimellisesti unohtaen sen, että se on tehty kuvitteellisesti. Alla ensin lainaukset suoraan Mooseksen 5.kirjan luvusta:

”Sinä kihlaat naisen, mutta toinen makaa hänet; sinä rakennat talon, mutta et siinä asu; sinä istutat viinitarhan, mutta et korjaa sen hedelmää. -- Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat vieraan kansan valtaan, ja sinun silmäsi näkevät sen ja raukeavat heitä alinomaa ikävöidessäsi, mutta sinä et voi sille mitään. Sinun maasi hedelmän ja kaiken sinun vaivannäkösi kuluttaa kansa, jota sinä et tunne; kaiken elinaikasi sinä olet oleva sorrettu ja runneltu. Ja sinä tulet hulluksi siitä, mitä sinun silmäsi näkevät.”  (5. Moos.28:30, 32-24)

”Muukalainen, joka asuu keskuudessasi, kohoaa sinun ylitsesi yhä ylemmäksi, mutta sinä painut aina alemmaksi. Hän lainaa sinulle, mutta sinä et voi lainata hänelle. Hän tulee pääksi, mutta sinä hännäksi. ” (5.Moos.28:43-44)

”Koska et palvellut Herraa, sinun Jumalaasi, ilolla ja sydämen halulla, kun sinulla oli yltäkyllin kaikkea, on sinun palveltava vihollisiasi, jotka Herra sinun kimppuusi lähettää, nälässä ja janossa ja alastomuudessa ja kaiken puutteessa. Ja hän panee sinun kaulallesi rautaisen ikeen kunnes hän sinut tuhoaa. Herra nostaa sinua vastaan kaukaisen kansan, joka tulee maan äärestä lentäen niinkuin kotka, kansan, jonka kieltä sinä et ymmärrä; tuimakatseisen kansan, joka ei armahda vanhaa eikä sääli nuorta. Se syö sinun karjasi hedelmän ja maasi hedelmän, kunnes sinä tuhoudut; se ei jätä sinulle mitään, ei jyviä ei viiniä eikä öljyä, ei raavaittesi vasikoita eikä lampaittesi karitsoita, kunnes on tehnyt sinusta lopun. Ja se ahdistaa sinua kaikissa porteissasi, kunnes korkeat ja lujat muurisi, joihin sinä luotit, kukistuvat kaikkialla maassasi. Se ahdistaa sinua kaikissa porteissasi kaikkialla sinun maassasi, jonka Herra, sinun Jumalasi, on sinulle antanut. ” (5.Moos.28:47-52)

Yllä olevat Mooseksen sanat on osoitettu Israelin kansalle sen tulevaisuutta varten. Koko Israelin kansa ei ole vain se juutalainen kansa, joka asuu nykyisessä omassa maassaan Israelissa. Juutalaisia on kaikkialla maailmassa. Koko Israel ei kuitenkaan koostu vain juutalaisista, vaan myös niiden kymmenen muun Israelin heimon jälkeläisistä. He ovat olleet lähes 3000 vuotta teillä tietämättömillä 2700 vuotta sitten tapahtuneen karkotuksen jälkeen eivätkä he enää tunne omaa alkuperäänsä. Tuohon ajanjaksoon mahtuu lähes 100 sukupolvea, joten siinä ajassa ehtii kadottaa oman identiteetin moneen kertaan etenkin kun he ovat joutuneet asumaan vieraitten kansojen joukossa.

Nyt menen siihen kuvitteellisen osaan, josta jo edellä kirjoitin ensimmäisessä kappaleessa ja mikä ilmenee myös otsikon aiheessa. Kuvitellaan, että me suomalaiset olemme osa sitä kadoksissa olevaa Israelia. Kuvitellaan sitten, että kansana me vähät välitämme Jumalan antamista kirjoituksista, jotka tunnemme suomalaisittain nimellä Raamattu. Kuvitellaan, että olemme hyljänneet ne ohjeet ja neuvot, jotka on annettu meille ihmisille elämää varten, jotta elämä ei olisi pelkkää sattumien varassa hapuilua. Kuvitellaan, että olemme unohtaneet yhteydenpidon ikuiseen Jumalaan unohtamalla rukouksen merkityksen ja unohtamalla myös läheisten merkityksen. Kuvitellaan, että olemme muuttaneet monet keskeiset perhearvot poiketen kirjoitusten antamista ohjeista. Kuvitellaan että valtiona olemme muuttaneet avioliittomääritelmän, yhteiskunnan perusarvoista tärkeimmän, vallan muuksi vastaamaan paremmin omia ajatuksiamme. Kuvitellaan, että kristillisillä seurakunnilla onkin aivan muu tehtävä, mikä on annettu kirjoituksissa ja kuvitellaan vielä kerran, että seurakuntien kirjoituksista saamat ohjeet ovat käyneet vanhanaikaisiksi uusien ajatusten myötä.

Kuvitellaan sitten, että esillä olevat Mooseksen kirjoitukset ovatkin totta. Niistä käy ilmi, mitä tapahtuu kansalle, mikä ei ole valmis kunnioittamaan Jumalan antamia ohjeita omassa elämässään. Sellainen kansa joutuu lopulta Jumalan hylkäämäksi. Ruoskanaan Jumala käyttää muita raakalaiskansoja. Samoin kuvitellaan vielä, että edellisessä kappaleessa olleet kuvitteluesimerkit ovatkin totta oman kansamme kohdalla. Mitä silloin tapahtuu?

Ei tarvitse kuvitella, millainen määrä maahantunkeutujia on saapunut Eurooppaan vuodesta 2015 lähtien. Saksaan yli miljoona vierasta tulijaa, Ruotsiin ties miten paljon ja Suomeen pohjoisen kautta yli 32 000. Heistä lähes kaikki ovat sotilaskuntoisia nuoria miehiä kaukaa vieraasta maasta ja meille suomalaisille täysin vieraasta kulttuurista. Valtiovalta rikkoi omia allekirjoittamiaan EU:n sopimuksia antamalla heidän tulla vapaasti maahamme sen sijaan, että olisi palauttanut heidät rajalla takaisin sinne, mistä he tulivat. Nyt heidän palauttamisensa takaisin omaan maahansa on osoittautumassa ylivoimaisen vaikeaksi. Näin käy kansalle, mikä joutuu hylätyksi. Se menettää voimansa ja hävittää toimintakykynsä toimien vastoin omia laatimiaan lakeja, jotka on tehty oman kansan suojelemiseksi. Samalla kansa on vaarassa jakautua kahtia vastakkaisten mielipiteiden takia.

Kuvitellaan lisää: Entä jos tämä maahan tunkeutuneiden määrä on vasta etujoukko, mikä on tullut Eurooppaan ja omaan maahamme. Kuvitellaan, että sieltä kaukaa Eurooppaan tulee vielä miljoonia, jopa kymmeniä miljoonia lisää. Kuvitellaan siinä tilanteessa, että johtavat Euroopan maat sanovat, että heille ei enää mahdu. Silloin näiden eurooppalaisten ei tarvitse kuvitella vaan he tietävät sen, että täällä Pohjolassa on vapaata tilaa vaikka kymmenille miljoonille ihmisille. Päästetään ne menemään sinne, mistä tilaa löytyy. Kuvitellaan että näin tulee käymään. Silloin kuvittelut voi lopettaa ja voi vallan hyvin etsiä esille sen unohduksissa olleen Raamatun ja lukea kansalle aukeava tulevaisuus suoraan Mooseksen viidennen kirjan luvusta 28.

Tällainen oli vapun kuvitteellinen kirjoitus – vai oliko se sittenkään kokonaan kuvitteellinen?

Mopoilua ja T-kortilla liikenteeseen

1.5 Mopoilua ja T-kortilla liikenteeseen: Jatkan näin vappuaamuna kesän 1972 muistojen kirjaamista. Kun katson ulos, niin kesä näyttää vielä kaukaiselta, koska täälläpäin Suomea on vielä niin paljon lunta; parempi siis kääntää ajatukset 45 vuoden takaiseen kesään. Kirjoitin edellä jo kaksi juttua vuodesta 1972 joten tämä on kolmas siihen vuoteen liittyvä kirjoitus ja näyttää siltä, että muutama lisäjuttu tulee vielä tämänkin kirjoituksen jälkeen. 15 vuoden ikäisen pojan kesässä taisi olla paljon erilaisia tapahtumia. Miten lie tänä päivänä?

15 vuoden ikä on sellainen, jolloin tapahtuu erilaisia uusia asioita. Edellä kerroin rippikoulusta, joten siihen ei tarvitse enää palata uudelleen. 15 vuoden iässä oli myös luvallista ajaa mopolla. Siihen aikaan mitään mopokortteja ei tarvinnut suorittaa, vaan ajamaan sai mennä, kun 15 vuoden ikä oli saavutettu. Minua mopot eivät koskaan erityisemmin kiinnostaneet enkä niiden kanssa juuri koskaan rassannut. Kun Juuassa puhuttiin mopojen rassaamisesta, niin se sana tarkoitti laajasti ilmaistuna mopojen kanssa puuhailua ja myös niiden korjaamista. Virallisesti rassaaminen taitaa merkitä vähän eri asiaa. Mopoasiassa olin niin lainkuuliainen, että ajoin mopoa ensimmäistä kertaa vasta täytettyäni 15 vuotta. Meillä oli sininen pappatunturi, jolla minua nuorempi veljeni oli jo vuosia ajellut pihapiirissä. Meillä ei ollut autoa, joten isälle mopo oli auton korvike. Ja jos en väärin muista, niin äitikin ajoi joskus pappatunturilla.

On jäänyt mieleeni, miten ensimmäinen startti Tunturilla sujui, kun käynnistin ja istuin mopon satulalle. Olin varmaan kömpelö monissa uusissa asioissa; etenkin koneiden kanssa, joten kaasutettuani mopoa ja nostettuani kytkintä se karkasi suoraan viereiselle vasikoiden laidunmaalle. Siinä ei kuitenkaan tapahtunut mitään sen kummempaa eikä mopo sen jälkeen enää koskaan karkaillut käsistäni paitsi seuraavana talvena kerran, kun hurjastelin yhdessä mutkassa kotitien ollessa jäinen ja luminen. Nurinhan siinä mentiin, mutta onneksi pehmeä lumi tienpenkassa otti hellästi hurjastelijan huomaansa.

Mopon ajamiseen ei tarvinnut hankkia korttia, mutta sen sijaan traktorin ajamiseen yleisellä tiellä vaadittiin traktorikortti eli T-kortti. Traktorikortti oli mahdollista saada sen jälkeen kun henkilö oli täyttänyt 15 vuotta. Kortin saamiseksi piti suorittaa kirjallinen koe samalla tapaa kuin mitä vaadittiin henkilöautokortin hankkimisen yhteydessä. Ajokoetta ei kuitenkaan tarvinnut suorittaa. Juuassa ei tietenkään ollut katsastuskonttoria vaan oli mentävä joko Nurmekseen tai Joensuuhun. Vaikka Nurmes oli puolta lähempänä Vihtasuolta katsottuna kuin Joensuu, niin siitä huolimatta yleinen käytäntö oli se, että asioille mentiin Joensuuhun; olihan Joensuu sentään Pohjois-Karjalan pääkaupunki.

Kirjallista koetta varten piti tietenkin lukea. Mitään muistikuvaa ei ole siitä, mistä liikenneopas piti hankkia. Joensuun katsastuskonttoriin piti kuitenkin varata aika, milloin olin tulossa suorittamaan sitä kirjallista koetta. Minulle on ollut aina ominaista, että kaikki asiat jätän viime tippaan. Niinpä vasta edellisenä päivänä ennen koetta opettelin kokeessa vaadittavat tiedot liikennemerkeistä ja tieliikennesäännöistä. Menin linja-autolla vajaan sadan kilometrin matkan Joensuuhun. Katsastusasema oli ennen Joensuun keskustaa, sen osoite oli Nurmeksentie ja joku numero sen perässä.

Joensuu oli minulle melkein tuntematon paikka, muutaman kerran olin ollut henkilöauton kyydissä urheilumatkoilla, mutta muuten en tuntenut paikkoja ja teiden nimiä. Niinpä kun linja-auto kääntyi Nurmeksentielle lähestyessään Joensuuta, niin minä laskeuduin heti pois kyydistä, jotta en vain vahingossa menisi katsastusaseman ohitse. Sitten paljastui karu tosiasia: Nurmeksentie oli pitkä tie ja sen varrella sijainnut katsastusasema oli yli kuuden kilometrin päässä tien toisessa päässä. Ei auttanut muu kuin juosta, jotta ehtisin ajoissa suorittamaan sen kokeen. Se oli sellainen pieni reipas lenkki, ehdin ajoissa konttorille ja suoritin T-kortin. Yksi virhe saattoi olla, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Kortin sain ja samalla matkalla opin tuntemaan Nurmeksentien oikein kantapään kautta!

Hyvin on jäänyt mieleeni myös se, kun ylitin ensimmäistä kertaa traktorilla Joensuu-Kajaani valtatien Vihtasuon risteyksen kohdalla. Oli viljanpuintiaika, ohjasin Massey-Ferguson 165 Multi-Poweria ja traktorin vetämä Tuhti-peräkärry oli laitojaan myöten täynnä pienellä punaisella Fahr-leikkuupuimurilla puitua ohraa, mikä piti viedä kuivattavaksi Vihtasuon keskustassa sijainneeseen Heikki Hurskaisen pieneen lavakuivuriin. Meillä ei ollut vielä omaa viljakuivaamoa, vaan se rakennettiin vasta myöhemmin alkukesän aikana vuonna 1978. Muistan kuinka kuivaamon rakentamisen välillä kävin juoksemassa elämäni ensimmäisen maratonin Keuruun ja Multian välisellä tiellä pidetyissä SM-kisoissa ollessani silloin 20-vuotias.  Hurskaisen perhe oli tullut sodan jälkeen Vihtasuolle rajantakaisesta Ilomantsista. Ilomantsi on kunta, mikä menetti lähes kolmanneksen maa-alueestaan Neuvostoliitolle toisen maailmansodan seurauksena. Hurskaisista vielä sen verran, että Heikin uskovainen äiti Ida eli kotonaan yli 90 vuoden ikäiseksi. Tämän uskonsisaren luona myös iäkäs mummoni kävi usein vieraisilla. 

Lonkaantietä pitkin lähestyin risteystä ja hiljensin vauhdin melkein kokonaan nähdäkseni tuleeko valtatien kummastakaan suunnasta autoja. Näin, että Nurmeksesta päin lähestyi auto, mutta se oli vielä sen verran kaukana, että ehtisin turvallisesti ylittää tien. Olin saapunut risteykseen suurin vaihde päällä ja kun sitten aloin ylittämään risteystä samalla vaihteella, niin traktori oli lähellä pysähtyä keskelle risteystä raskaan kuorman takia. En tajunnut vaihtaa alempaan vaihteeseen ajokokemuksen puutteen takia. Säikähdin, mutta jatkoin kaasu pohjassa ja onneksi traktorissa oli sen verran voimaa, ettei pahin päässyt tapahtumaan. Traktori ei pysähtynyt siihen risteykseen ja varmaan huokasin helpotuksesta yllättävän tapahtuman jälkeen. Tämä tapaus oli mitä parhain oppitunti siitä, miten ei tule toimia, kun raskaan kuorman kanssa kuljetaan liikenteessä.

B-poikana Juuan päivärippikoulussa

    

29.4 B-poikana rippikoulussa: Vuonna 1972 täytin 15 vuotta. Samalla se tarkoitti sitä, että olin siirtynyt B-poikien sarjaan. Siihen aikaan sarjajako yleisurheilukentillä oli erilainen kuin nykyisin. 15-16 vuoden ikäiset olivat B-poikia tai B-tyttöjä. Vastaavasti A-poikia ja A-tyttöjä olivat kaikki ne, jotka olivat 17-18 vuoden ikäisiä. 19-20 vuoden ikäiset kuuluivat nuorten sarjaan. Tästä vanhemmat olivat sitten aikuisurheilijoita. Nykyisin on vielä omat sarjat alle 22 vuoden ikäisille.

Ensimmäinen kilpailuni B-poikien sarjassa oli maastojuoksun Pohjois-Karjalan piirinmestaruuskilpailut, mitkä pidettiin Kiteellä. Juuan Urheilijoissa olin kilpaillut jo edellisenä kesänä. Juuan Urheilijat oli perustettu viisi vuotta aiemmin, joten en tiedä, oliko kukaan seuran jäsen voittanut missään lajissa piirinmestaruutta. Tavoitteeni oli tietenkin voittaa tämä B-poikien neljän kilometrin matka, mutta Kiteen Urheilijoita edustanut Veikko Vanhanen voitti kilpailun ennen minua. En muista, kilpailinko enää koskaan tämän jälkeen hänen kanssaan. Se jäi ainakin mieleeni, että hän oli minua paljon vahvempi ja kookkaampi. Mutta tämähän ei ollut uutta, mitä jouduin kohtaamaan ennen aikuisvuosia!

Maastojuoksun piirinmestaruuskilpailujen jälkeen on aina Suomenmestaruuskilpailut. Seurassa kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että olisin voinut vallan hyvin mennä näihin kilpailuihin. Minäkään en ymmärtänyt kysyä niistä mitään. Sitten sain lukea, että maastojuoksun SM-kisat oli järjestetty Nilsiässä. Juuan ja Nilsiän välissä on vain Rautavaara, joten matka kilpailupaikalle olisi ollut lyhyt. Niin SM-tason kisat jäivät vielä kokematta ja sama toistui myöhemmin kesällä ratajuoksujen osalta.

Kesän aikana ennen juhannusta oli aika mennä rippikouluun. Ajoin joka aamu polkupyörällä kymmenen kilometrin matkan Laivarannan lähellä olevalle Juuan seurakuntatalolle, jossa päivärippikoulu järjestettiin. Lähellä eläkeikää ollut Kauko Karjalainen, joka vähän aiemmin oli tullut Juuan kirkkoherraksi, piti kaikki oppitunnit. Niissä Jumalan sanan opetuksissa ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, koska jo vuosia aiemmin olin käynyt aina omalla kotikylällä pidetyssä sunnuntaipäivän pyhäkoulussa. Lisäksi kuuntelin usein radiosta sunnuntain Jumalanpalveluksen. Vihtasuon koulun keittäjänä toiminut Elina Väyrynen oli toinen pyhäkoulun pitäjistä ja toinen oli Multalan talon entinen emäntä Martta Kuittinen, jota kutsuttiin Multalan Martaksi. He tulevat saamaan palkkansa!

Pitäessään päivärippikoulua kirkkoherra Kauko Karjalainen kertoi meille sen, että hän oli nuoruudessaan ollut siinä joukkueessa, mikä oli voittanut jääkiekon kautta aikojen ensimmäisen Suomen mestaruuden. Tämä jääkiekkojoukkue oli Viipurista ja seuran nimi oli Viipurin Reipas. Viipurin Reippaan jääpalloilijat olivat osallistuneet vuonna 1928 pelattuihin ensimmäisiin jääkiekon Suomen mestaruuskilpailuihin ja saavuttaneet Suomen mestaruuden, mikä jäi jääkiekossa seuran ainoaksi.

Rippikouluaikaan piti opetella muistamaan tiettyjä opetettavia asioita erityisen hyvin. Yksi niistä oli Isä meidän-rukous, mikä piti oppia ulkoa. Siinä ei ollut mitään vaikeutta, koska jo pienestä pitäen olin sanonut sen sisältämät sanat hiljaa mielessäni joka ilta nukkumaan mennessäni. Näin tapahtui joka ilta aina siihen asti kun menin armeijaan ja vielä senkin jälkeen. Tällaisen rukoukseen oli aina hyvä nukahtaa ja se antoi aina sisäisen rauhan. Eikä tämä rukous ole menettänyt merkitystään vielä tähän päivään mennessä, vaikka rukoilla voi muutenkin ja aivan eri sanoilla.

Rippikoulun aikaan yhtenä iltana menimme Juuan Urheilijoiden kanssa piirinmestaruusviesteihin, mitkä pidettiin Polvijärvellä. Meillä oli B-poikien sarjassa neljän juoksijan joukkue ja kilpailumatkana oli 800 metrin viesti. Olin joukkueen ankkuri ja hävisimme sekunnin kymmenyksellä voittaneelle joukkueelle. En voittanut juuri koskaan loppukirikamppailua, koska minulla ei ollut mitään loppukiriä. Poikkeuksen teki sitten myöhemmin pisimmän matkan loppuratkaisut, mutta silloin ei ollut kyse mistään loppukiristä vaan siitä, kuka jaksaa paremmin loppuun saakka. Tämä Polvijärven juoksu jäi omalla kohdallani ainoaksi kerraksi, jolloin koko joukkue koostui pelkästään juukalaisista. Muut mukana olleet olivat Paalasmaan saarella asunut Helge Halonen ja Raholassa asunut Kari Rissanen. Neljättä juoksijaa en muista. Olisiko hän ollut Kopravaarassa asunut Jorma Turunen?

Rippikoulu päättyi juhannuksena Juuan kirkossa konfirmaatioon. Pidin sitä silloin jonkinlaisena muodollisena tilaisuutena. Ajatukset tämän asian suhteen eivät ole muuttuneet vuosien saatossa. Silloin ei sentään tarvinnut pukeutua valkoiseen asuun kuten nykyisin taitaa olla. Jotkut selittävät, että konfirmaatio on kasteen vahvistamista. Mistähän sekin tieto on saatu? Ei ainakaan Raamatusta sellaista ohjetta löydy! Ja silloin ollaan ihmisselitysten varassa. On varmaan niitäkin, jotka löytävät uskon rippikoulun aikaan kuullessaan Jumalan sanaa. Hyvä niin! Onhan niin, että henkilökohtainen usko voidaan saada ainoastaan Jumalan sanan kautta. Mutta mikään yhteinen ulkoa opeteltu uskontunnustus ja sen toistaminen ei tee kenestäkään hengellistä ihmistä. Uskon löytäminen ja sen saaminen omaan sisimpään on paljon suurempi juttu kuin perinteisiin pohjautuvat muodolliset rituaalit. Ihminen ei pysty koskaan kahlitsemaan Jumalan Henkeä eikä sitä näin ollen voida syöttää millään keinotekoisella tavalla toiseen ihmiseen.

On minustakin sellainen vaatimaton rippikoulukuva, jossa seison ruusu kädessä kirkon seinän läheisyydessä lyhyeksi leikattu vihreä nurmikko kenkien alla. En tiedä, kuka otti kuvan, koska meillä ei vielä kameraa ollut. Voi olla, että kirkossa ei ollut muita läheisiä kuin äitini. Isä oli jälleen kerran joutunut viinapullon vangiksi ja oli jossain muualla ryyppyreissuillaan koko juhannuksen ajan.

                                                             

Juoksuharjoittelun määrä lisääntyy vuonna 1972

28.4 Juoksuharjoittelun määrä lisääntyy vuonna 1972: Kun katson vanhoja harjoituspäiväkirjojani, niin niistä käy ilmi, että keskikoulun neljännen luokan syyslukukaudella marraskuussa ja joulukuussa juoksin yhteensä 140 km. Nämä kaikki olivat kovavauhtisia kilometrejä kuten aiemmin. Vuoden 1972 alussa kolmen ensimmäisen kuukauden kilometrit olivat harjoituspäiväkirjan mukaan noin 90, 110 ja 160. Jossain tässä vaiheessa kävi niin, että polveni kipeytyi äkillisesti eikä se mennyt kokonaan suoraksi vaan jäi ikään kuin lukkoon.

Niinpä jouduin käymään Juuan sairaalassa, missä kaikille juukalaisille tuttu lääkäri Matti Pohjola laittoi pistoksen polveeni. Sen piikin avulla ja muutaman päivän levolla polvi tuli jälleen terveeksi. Kipeytymiseen saattoi olla syynä kovat pakkaset. Kun minulla oli päällä pelkät verkkarit eikä mitään tuulen pitäviä asuja vielä ollut, niin ei ollut ihme, että tuli tällainen vamma. Meni vielä yli vuosi ennen kuin sain ensimmäisen tuulipukuni verkkareiden päälle. Sen jälkeen polvissa ei juuri koskaan enää ollut kipeytymisen oireita.

Huhtikuussa lisäsin kilometrien määrää siten, että juoksin tasaisesti joka päivä kymmenen kilometrin lenkin. En juossut enää kaikkia harjoituksiani kovalla vauhdilla, vaan kympin lenkkeihin käytin melko tarkalleen aikaa 40 minuuttia tai vähän alle. Ja silloin se tarkoittaa neljän minuutin kilometrivauhtia. Kilometrimääristä mainittakoon se, että huhtikuussa juoksin noin 300 km, toukokuussa 270 km, kesäkuussa 280 km, heinäkuussa 170 km ja elokuussa 140 km. Toukokuusta lähtien koko kesän ajan tein jälleen paljon erilaisia vetoharjoituksia kovalla vauhdilla päivästä toiseen. Pääasiassa juoksin vain yhden kerran päivässä. Kesällä harjoitukset sisälsivät usein myös kuuden kilometrin pituisia kovavauhtisia harjoituksia. 

Syyskuussa 1972 en pystynyt juoksemaan yhtään pitkittyneen jalan rasitusvamman takia. Kaikki koulun syksyn kisat sain unohtaa! Oilin juossut lähes koko elokuun ajan kipeällä jalalla, mikä johti sitten kuukauden täydelliseen taukoon. Tämä oli mitä parhain oppitunti: Jos jalka kipeytyy, niin täytyy heti lopettaa ja pitää vähintään yksi lepopäivä. Usein tämä riitti ja sen jälkeen kaikki oli taas ihan ok! Virheiden tekemisistä oppii aina parhaiten, sen tajusin vuosien mittaan kantapään kautta monessa eri asiassa ja tämän haluan kertoa muillekin.

Harjoituspäiväkirjastani ilmenee, että vuoden 1971 marraskuun alusta vuoden 1972 syyskuun loppuun juoksukilometrejä tuli yhteensä 1650 km. Siihen sisältyi 10 kilpailua, juoksupäiviä tuli 216 mihin sisältyi 297 harjoituskertaa. 65 päivää oli sellaisia jolloin jalat olivat niin kipeät, ettei juoksemaan pystynyt. Tähän lukuun sisältyy syyskuu kokonaan. Mitäs tähän toteaisin näin jälkeenpäin: Ei juoksun harjoittaminen ole aina helppoa nuorenakaan mutta periksi ei saanut antaa!

Yksi harjoitus kesän 1972 aikana täytettyäni juuri 15 vuotta on jäänyt erityisesti mieleeni. Oli helteinen sunnuntaipäivä, kun päätin juosta keskellä päivää kuuden kilometrin lenkin niin kovaa kuin pystyin. Nuorena helle ottaa enemmän voimille kuin vanhempana, niinpä juoksu tuntui erityisen pahalta sellaisissa kohdin, missä aurinko pääsi porottamaan suoraan taivaalta kangasmetsän päälle. Tuntui todella pahalta, mutta jaksoin loppuun saakka aina kotitalon rappusten kohdalle, josta olin myös aloittanut tämän kovan harjoituksen. 

79-vuotias mummoni istui siinä portailla ja näki miten väsynyt olin lopetettuani juoksun. Siinä hetkessä hän tokaisi minulle seuraavat sanat: Onko se pakko ottaa niin tiukille! Se oli pelkkä toteamus eikä oikeasti mikään kysymys. ”Ottaa tiukille” taitaa olla paikallista murretta, se tarkoittaa sitä, että onko pakko rehkiä niin kovaa, eikö vähempikin riittäisi. Tämä oli muistaakseni ainoa kerta, kun mummoni puhui minulle urheilusta. Mummoni saattoi olla ihan oikeassa siinä, mitä hän sanoi! Muutamaa kuukautta myöhemmin mummoni kuoli erikoisen kauniilla tavalla, josta kerron erikseen myöhemmin.

Vielä pitkä väli oman ikäluokan parhaisiin

27.4 Vielä pitkä väli oman ikäluokan parhaisiin: Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin, että kesällä 1971 ollessani juoksin ensimmäisen piiriennätyksen kilometrin matkalla. Samoihin aikoihin juoksin myös kesän toisen 2000 metrin kilpailun. Omalla paikkakunnalla Juuassa oli piirikunnalliset kilpailut. Vanhalla Juuan kentällä, jossa oli 300 metrin hiilimurskarata, aikani oli 6.28. Siitä kilpailusta on jäänyt vain yksi muisto. Muistan kuinka eräs Nurmeksesta kisoihin saapunut nuori mies, joka hyppäsi pituutta ja juoksi pikamatkoja, kannusti minua innokkaasti radan varressa. Nyt tämä sama mies, joka ei ole enää niin nuori, on asunut naapurina yli 15 vuoden ajan! Jos en muista väärin, niin juoksemallani ajalla olin sinä kesänä 14 vuoden ikäisissä Suomen ikäkausitilastossa sijalla 21. Minulla ei ole mitään tietoa siitä, ketä kaikkia oli edelläni. Olisi mukava tietää, olisiko siellä yhtään tuttua henkilöä. Joka tapauksessa olin melko kaukana sen ikäluokan parhaista juoksijoista, vaikka melko varmasti harjoittelin paljon kovempaa kuin monet muut saman ikäluokan pojat.

Syksyn tullen alkoi myös Juuan keskikoulun neljäs luokka. Syksyllä olin mukana Pohjois-Karjalan koulujen välisissä mestaruuskisoissa. Juuasta piti mennä Ilomantsiin saakka, jossa voitin matkana olleen 1000 metrin kilpailun. Osanottajia oli niin paljon, että kilpailun osanottajat oli jaettu kahteen eri erään. Minulle kaikki muut juoksijat olivat täysin tuntemattomia, joten oli syytä juosta alusta saakka täysillä. Voitin oman eräni ajalla 3.04 ja toiseksi tuli toisen erän voittaja neljä sekuntia heikommalla ajalla. Tavoitteenani ollut kolmen minuutin alitus kilometrin matkalla ei siis täysin toteutunut sinä kesänä.

Juoksuharjoittelustani tein myös tarkat merkinnät vihkooni. Kuitenkin vuosia sitten nämä harjoituspäiväkirjat hävisivät mystisesti jonnekin eikä niitä ole löytynyt. Kuitenkin näistä harjoituspäiväkirjoista on kopiot tallella vuodesta 1972 lähtien, jolloin olin 15 vuoden ikäinen. Juoksija-lehdessä vaikuttava Ari Paunonen halusi joskus vuosikymmeniä sitten nämä harjoituspäiväkirjani lainaan ja kuinka ollakaan, sain niistä otetut kopiot käyttööni kuluneen talven aikana. Arille mitä suurimmat kiitokset! Näin ei tarvitse olla pelkän muistitiedon varassa kun alan kertomaan menneistä nuoruusvuosien ja aikuisiän vuosista liittyen juoksuharjoitteluuni. Vielä 14-vuotiaana harjoituskilometrimäärät olivat pieniä johtuen siitä että juoksin vain 2-6 kilometrin matkoja, mutta aina kovalla vauhdilla. Lisäksi liikuin aina paljon johtuen kaikista niistä tehtävistä, mitä maatilalla tuli tehdä päivittäin etenkin kesäaikaan. Niistä myöhemmin lisää seuraavissa kirjoituksissa.

Minulla ei vielä kesällä 1971 ollut omia piikkareita, niinpä kaikki kesän kilpailut juoksin sukkasiineissä. Ei ollut myöskään valmentajaa, joka olisi antanut ohjeita juoksuharjoitteluun. Toisaalta en ollut vailla valmentajaa, koska halusin tehdä itse niin kuin tuntui parhaalta. Tosin siihen aikaan luin valmennusohjeita maakunnallisesta sanomalehdestä Karjalan Maasta. Valtimon kunnan liikunnanohjaaja Aarne Halonen, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani, kirjoitti muutaman kerran Karjalan Maassa siitä, miten kestävyysjuoksijan tulee harjoitella eri päivinä ja eri viikkoina. Luin näitä hänen kirjoituksiaan suurella mielenkiinnolla ja sovelsin niitä omaan harjoitteluuni siten, että jätin kaiken hidasvauhtisen juoksun pois ja laitoin tilalle kovavauhtisia vetoharjoituksia. Se tuntui oikealta tavalta harjoitella enkä päätöstäni asettanut koskaan kyseenalaiseksi. Ehkä juuri tällainen harjoittelu murrosiässä kehitti elimistöni sellaiseksi kuin pitikin, kun tavoitteenani oli tulla maailman parhaaksi maratonjuoksijaksi. Näin jälkeenpäin voin todeta, että Aarne Halonen kirjoittamiensa ohjeittensa kautta oli ensimmäinen valmentajani, tosin ison mutkan kautta.

Ensimmäinen piiriennätys ja Valtimon Vasaman urheilijoita

19.4 Ensimmäinen piiriennätys ja Valtimon Vasaman urheilijoita: Aiemmin kerroin miten saimme kesällä 1971 erikoisen kalasaaliin, kun nuottaan tarttui pelkästään taimenia ja siikoja. 18 taimenta jaettiin tasan enon ja meidän veljesten kesken. Koska meillä ei ollut vielä siihen aikaan pakastinta, niin se meidän osuus yhdeksän lohikalaa suolattiin. Näihin suolakaloihin ja juoksemiseen liittyy osittain seuraava juttuni.

Yleisurheiluinnostus oli korkealla tasolla vuonna 1971. Juuri tänä vuonna Helsingissä pidetyissä EM-kisoissa Juha Väätäinen voitti sekä 10 000 metrin ja 5 000 metrin kilpailut. Tästä tapahtumasta alkoi Suomen yleisurheilun kultavuodet. Voitot kestävyysjuoksussa olivat ensimmäisiä sitten Berliinin vuoden 1936 olympialaisten jälkeen, joten ei ollut ihme, että kansa kiinnostui suuresti nimenomaan pitkän matkan juoksemisesta. Myös yleisurheilukatsomot ja juoksuratojen reunat alkoivat täyttyä innokkaista penkkiurheilijoista kautta maan.

Olin käynyt kesän aikaan juoksemassa Nurmeksessa 800 metrin ja Kontiolahdella 2 000 metrin kilpailun. Näistä kirjoitin jo aiemmin. Joskus heinäkuun lopulla tai elokuun alussa menin juoksemaan Valtimon kansallisiin kisoihin, kaiketi Raimo Holopaisen autolla, ja matkana oli 14 vuoden ikäisissä 1 000 metrin juoksu. Vaikka Valtimo on pieni paikkakunta Nurmeksen ja Sotkamon välissä, niin siellä oli innokkaita urheiluihmisiä kuten esimerkiksi kunnan liikunnanohjaaja Aarne ”Arska” Halonen, joka oli myös monien tuntema karismaattinen persoona. 

Aarne touhusi kesällä yleisurheilijoiden ja talvella hiihtäjien parissa. Hiihdossa naisten viestijoukkue Kaija Härkin, Ulla Suhonen ja Marja Hakkarainen oli Suomen kärkeä, lisäksi heistä Kaija Härkin kuului naishiihtäjien parhaimmistoon. Lisäksi he voittivat ainakin kerran maastojuoksun SM-kisojen naisten joukkuekilpailun. Miehistä tunnetuin hiihtäjä oli Kauko Kanervo, joka oli myös hyvä juoksija. Yleisurheilussa tunnetuimmat olivat korkeushyppääjä Veijo Salmela ja Aarnen tyttö Anne Halonen, joka pääsi nuorten Suomi - Ruotsi maaottelussa juoksemaan 400 metrin matkaa. 

Tunnetuin urheilijan alku asui kuitenkin vuonna 1971 kymmenen kilometrin päässä kentältä katsottuna Pajukosken kylällä. Jarmo Kärnä on vuotta minua nuorempi, liekö hän ollut silloin kotonaan vai kentällä, sitä en tietenkään tiedä. Oliko hän siellä vai ei, mutta siitä huolimatta hän 18 vuotta myöhemmin hyppäsi pituudessa Suomen ennätystä sivuten tuloksen 816, mikä säilyi SE-tuloksena vuoteen 2005 saakka. Soulin vuoden 1988 olympialaisissa hän oli sijalla 10 ja EM-kisoissa tuli kerran 6.sija. Lisäksi Valtimon Vasaman kasvatilla on yksi pronssi EM-hallikisoista. Melkoisia saavutuksia näin jälkeenpäin katsottuna etenkin kun ymmärtää sen, miten paljon tällä yksinkertaisella lajilla on harrastajia maailman kansojen joukossa. Lisäksi pituushypyn harrastaminen ei juoksun lisäksi vaadi paksua lompakkoa kuten niin monet muut urheilulajit.

Olin harjoitellut koko kesän kovaa. Se tarkoitti sitä, että juoksin aina kovalla vauhdilla, mutta kilometrimäärät eivät olleet suuria. Tavoitteenani oli juosta sinä kesänä kilometri kolmeen minuuttiin. Katsojia koko urheilukentän ympäröivällä alueella oli paljon. Valtimolle oli tultu sinä sunnuntaipäivänä urheilemaan myös kaukaa Pohjanmaalta. Vajaa 50 vuotta aiemmin Peräseinäjoelta lähtöisin ollut Peräseinäjoen susi Ville Ritola (alkujaan hänen sukunimensä oli Koukkari) oli voittanut kahdeksan mitalia kaksissa eri olympialaisissa. Peräseinäjoelta oli myös se poika, jolla oli sen vuoden nopein 1 000 metrin aika noin 2.45. En muista hänen nimeänsä, mutta hän oli pään verran minua pitempi ja meni menojaan heti alusta lähtien. Hän juoksi alle 2.50 tällä Valtimon 350 metrin tiilimurskaradalla.

Tulin toiseksi sukkasiinit jalassa (piikkareita en vielä omistanut) ajalla 3.00,3. Samalla se oli silloin Pohjois-Karjalan piiriennätys 14 vuotiaiden poikien sarjassa. Aika oli sikäli hyvä, että se oli sama, lukiko sen kummalta suunnalta tahansa! Tämän juoksun aika jäi pysyvästi mieleeni, mutta yhtä selvästi myös se, että koko Valtimon kilpailumatkan ajan minulla oli koko ajan jano. Se johtui siitä, että aamulla olin laittanut ruisleivän päälle runsaasti suolalohta, niitä lohikaloja, joita olimme saaneet muutama viikko aiemmin nuotalla. Kala tarvitsee vettä koko elämänsä ajan, mutta niin se vaati vielä pyytämisen jälkeenkin. Sen tunsi ja näin juoksukilpailusta jäi elävä muisto!

PS. Näihin kirjoituksiin voi antaa palautetta. Jatkossa kirjoitan etenkin urheilutapahtumista ja kun minulla ei ole kovin paljon muistiinpanoja, niin lisäyksiä voi tehdä, jos joku muistaa silloisten ihmisten nimiä. Olisi mukava kuulla entisistä kilpakumppaneista ja kaikista niistä, jotka ovat vaikuttaneet eri tavalla urheilun parissa. Joten laittakaa viestiä eteenpäin, jos joku sattuu näkemään näitä juttujani!!