maanantai 21. tammikuuta 2019

Lehdet pelottelevat ja lisäävät ahdistusta

Julkaisin tämän kirjoituksen jo joulukuun alussa, mutta laitan sen uudelleen, koska loppuosaan tein lisäyksiä

3.12.-18 Lehdet pelottelevat ja lisäävät ahdistusta: ”Ihmiskunta vaarassa hävitä”. Näillä sanoilla alkaa joulukuun kolmas päivä, kun avaan pöydän ääressä varhain aamulla kännykkäni ja katson Ilta-Sanomien uutisotsikkoa. Otan kaksi ruisleipäpalasta ja laitan niiden päälle ohuet juustosiivut. Pian leipäpalaset ja kupillinen kahvia on nautittu. Uusi päivä on osaltani alkanut ja pian on aika lähteä töihin.
 
”Ihmiskunta vaarassa hävitä” – 5 kysymystä ja vastausta kriittisestä ilmastokokouksesta, joka alkoi Puolassa keskellä valtavaa hiilialuetta. Näin lukee koko otsikon pituudella. Yritetäänkö tällä otsikolla saada aikaan keskustelua tai suurta huomiota? Yritetäänkö sen kautta ärsyttää lukijoita vai mikä on tarkoitus? Vai onko tämä tuomiopäivän julistus, jota yritetään kertoa totuutena kaikkien niiden lukijoiden tietoisuuteen, jotka eivät vielä ole ymmärtäneet oikealla tavalla tätä edessä olevaa kauheaa ilmastonmuutosta? https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000005919281.html
 
”Ihmiskunta vaarassa hävitä”. Luulisi tästä tiedosta palan menevän väärään kurkkuun. Mutta ei mennyt ja lisäksi kahvikin tuli juotua ruispalojen painikkeeksi. Edes tällaiset voimakkaat otsikot eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta, koska en usko siihen, että ihminen pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan maapallon kokonaisilmastoon. Uskon enemmän aurinkoon ja Kaikkivaltiaaseen, joka säätelee myös auringon toiminnan.

Ihan rauhallisin mielin olen lähdössä autolla töihin, vaikka autoni kuluttaa dieseliä. Ilman sitä se ei liiku mihinkään. Ja ihan rauhallisin mielin lähden hoitamaan nautoja, vaikka ne saattavat röyhtäillä tai piereskellä. Ainakin lantaa ne laskevat takapäästään. Ja kaikki nämä toiminnat kuulemma lisäävät ilmaston lämpenemistä. Onpa tästä aiheesta joku viisas ruotsalainen väitellyt jopa tohtoriksi. Kuulemma jopa koulukirjoista on luettavissa tämä tärkeä tieto.

Kuten jo mainitsin, niin leivän päällä oli juustoa. Joskus juuston sijasta saatan laittaa lihaleikettä. Juusto tehdään maidosta, kiloon juustoa pitää olla kymmenen litraa maitoa. Siihen tarvitaan nautaa eli lehmää, jonka elintoiminnat lisäävät maapallon hiilidioksidin määrää. Lehmä on täten nopeuttamassa ihmiskunnan häviämistä? Ja tämä vaikutus on sitä voimakkaampaa, mitä enemmän käytämme lihaa, vaikkapa sen juustopalan lisänä? Joko alkaa ahdistaa vai pitääkö vielä jatkaa?


On pakkasta, niinpä laitan nahkahanskat käteeni. Mustat, lämpimät talvisaappaat ovat jo jalassani. Edellisiä saappaita käytin lähes kymmenen vuotta, nämä jalassani olevat aloittavat kolmannen talven. Ennen kuin käynnistän diesel-autoni, niin mieleeni juolahtaa suomenlapinkoirani. Se ei ole saanut moneen päivään puruluuta, niinpä otan porraskäytävän viereisestä tilasta ison valkoisen puruluun. Siitä riittää koiralle mieluista järsittävää pitkäksi aikaa.


Siinä hetkessä tajuan, että käsineeni ja saappaani on tehty naudannahkasta. Nopeuttaako tämäkin ihmiskunnan häviämistä, kun ympäri maailmaa sadat miljoonat ihmiset käyttävät näitä samoja tuotteita? Jos ei käytettäisi, niin ei tarvittaisi niin paljoa nautojakaan? Ja mitä minä teinkään antaessani koiralleni muhkean puruluun, sillä sekin oli tehty naudannahkasta? Joko alan lopultakin ymmärtää, että alan olla osavastuullinen koko ihmiskunnan häviämisestä?  


Meillä on kuitenkin vielä oikeus ajatella raittiilla, terveellä tavalla. Niinpä ajattelen niitä kaukaisia lämpimiä ajanjaksoja esimerkiksi silloin viikinkien aikoihin, jolloin he liikkuivat pitkin Grönlannin vihreitä rannikkoseutuja. Greenland eli Vihermaa on sen maan nimi yhä edelleen. Niihin aikoihin ilmasto oli lämmintä ja ruoho kasvoi myös pohjoisessa Grönlannissa. Vielä paljon myöhemmin Lapin metsistä on voitu puiden vuosilustoja mittaamalla todeta, että ilmastoon on sisältynyt poikkeuksellisia lämpöjaksoja. Näitä tiedoista ei kuitenkaan haluta kertoa mitään, koska silloin ei myöskään tarvitse kertoa hiilidioksidipäästöistä tai niiden puuttumisista. Silloin voidaan myös unohtaa aurinko ja sen ratkaiseva vaikutus koko maapallon ilmastoon.


Tiedotusvälineet tulevat jatkamaan valitsemallaan tiellä ihmisten pelottelua ja syyllistämistä liittyen tähän ilmastonmuutosuhkaan. Ilta-Sanomien kaltaiset otsikot aiheuttavat ahdistusta erityisesti lapsissa ja nuorissa. Niinpä ei tarvitse ihmetellä, että erilaiset psyykkiset oireet tulevat yhä lisääntymään kansan keskuudessa. Syyllisyyden ja pelon lietsominen vaikuttavat myös aikuisväestöön tavalla tai toisella. Poliitikot ja puolueet ovat voimattomia tämän asian suhteen. Taistellessaan ihmisten äänistä puolueet laidasta laitaan lisäävät ihmisten pelkoja ja ahdistusta myötäillessään ”ilmastouskovien” maailmanlaajuisia tavoitteita. 
Lisäys 21.1.-19

Lainaus Otavan Kirjapainon julkaisemasta koulukirjasta. Kirja on tehty vuonna 2004 ja painettu vuonna 2007.

Kirja kertoo keskiajasta mm. seuraavaa
 
8 * KESKIAJAN LOPPU
 
Keskiajan alussa oli lämmintä
 
Euroopassa vallitsi miellyttävä ilmasto 800-luvulta lähtien. Lämpötilat olivat useita asteita korkeampia kuin tänä päivänä. Jopa Englannissa viljeltiin viinirypäleitä. Kerrotaan, että vedetkin olivat niin lämpimiä, että rohkeimmat viikingit uivat pitkiä matkoja pohjoisilla vesillä, jossa nykyään menehtyisi kylmyyteen jo muutaman minuutin uinnin jälkeen.
Viljelykasvit menestyivät lämpimissä olosuhteissa. Ihmiset keksivät uusia työtapoja ja –välineitä, jotka paransivat maanviljelyä. Pelloilla työskennelleet eläimet valjastettiin ja niiden perään kiinnitettiin rautainen aura. Vesi- ja tuulimyllyt helpottivat jauhamista. Näin ruokaakin oli enemmän kuin aikaisemmin. Perheisiin syntyi paljon lapsia, väestöä oli enemmän kuin koskaan ennen.
 
Ilmasto kylmeni ja ihmiset elivät niukemmin
Ilmasto kylmeni 1200-luvulta lähtien. Aluksi vettä satoi enemmän kuin aikaisemmin. Sitten ilmaantuivat tulvat. Ilmasto kylmeni entisestään, ja pakkanen vaivasi koko Eurooppaa. Viljasadot pienenivät, ja ihmiset alkoivat nähdä nälkää.
Nälkiintyneet ihmiset sairastuivat helposti erilaisiin kulkutauteihin. Myös karja kärsi huonoista oloista ja menehtyi milloin nälkään, milloin tauteihin. Ihmisten oli totuttava tulemaan toimeen vähemmällä ruoalla. Lapsia syntyi vähemmän, ja suuri osa heistä menehtyi ennen aikuisikää…


 

Näin kerrotaan koulukirjassa. Herää kysymys, vieläkö tätä koulukirjaa saa käyttää ?
 
Ja vielä vähän lisää tätä aihetta sivuten. Katselin televisiosta Kiehtova maailma-sarjaa, jossa brittiläinen näyttelijä Joanna Lumley vie katsojat nojatuolimatkalle ympäri Intiaa. Kolmiosaisessa sarjan toisessa osassa https://areena.yle.fi/1-4304169  hän tutustuu Intian suurimpaan kaupunkiin Mumbaihin, missä asuu noin 18 miljoonaa ihmistä noin kolme kertaa pienemmällä alueella kuin mitä on Lontoo.
Ohjelmaa seuratessa tuli mieleen se, että mitä Intian hallitsijat kertovat ilmastonmuutoksesta tälle ihmisjoukolle. Epäilen, että eivät mitään! Ja tuskin muissakaan Intian miljoonakaupungeissa, joita maassa on lähes 50, vaikka ympäröiviä alueita ei laskettaisi mukaan. Ja entäs Kiina?
Tuntuu todella erikoiselta, millaisia me olemme täällä Suomessa. Lähes kaikki puolueet pakkosyöttävät sellaista tietoa, että Suomi on maailman napa näissä ilmastoasioissa!! Tältä ajatukselta ei voi välttyä, kun kuuntelee poliitikkojen puheita ja heidän suunnitelmiaan. Silloin maailma pelastuu.  Miten täällä Pohjolan perillä asuva viiden miljoonan asukkaan kansa voikaan olla niin viisas? Me suomalaiset olemme tässäkin asiassa parempia ja tietävämpiä kuin muut - sitä ei syytä kyseenalaistaa. Riittää kun alistuu päätöksiin.
 

 
 

perjantai 18. tammikuuta 2019

Juukalaiset sotavangit kertovat osa 2


Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli ollut nuoruudessaan sotavankina.

Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä 1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on kulunut haastattelujen tekemisestä.

Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A

Juukalaiset sotavangit osa 2

(Kasetin 2. puoli)


 

P.A: Suurempi joki ja siihen oli rakennettu lossi, kapulalossi ilmeisesti ja jatkoitte siitä matkaa.
Eetu: Siitä jatkettiin ja siitä sitten, kun kasarmin päässä oltiin, iltasella lähettiin. Autolla veivät siihen Veskelyksen kylään. Siinä kai oltiin, mitähän lie, neljä tai viisi yötä oltu.  Ja siinähän ne ol ensimmäiset kuulustelut ja kuultiin ne hyvä puolet ja tietysti osa huonoja. Ja siinä ehottivat, jotta  kirjottaa kotiin kirjeitä, ja minä sanon sille alikersantille, minä en kirjota ainakaan, ne ei mää, eikä sekään kirjottana. Oli niitä joitain, ne kirjottivat ja sitten kun tuli uusia, niin tiettiin, siellä ne oli olleet ne kirjeet lattialla.

P.A: Oliskos se ollut joku semmonen kuulustelukeino sekin?
Eetu: No, tietysti mielialoja ottivat ylös sillä keinon, mitä ne kirjottaa. Siinä oli monta, kävihän siinä puheen pitäjee ja yks tuotiin muka vankina. Minä paikalla sanon, tuo ei oo sotavanki, jotta se on näitä, se oli suomenkielinen. Yöllä hävis se ukko sitten. Semmonen urkkija, kun sanotaan.

P.A: Sitä tuolla jo muisteltiin suuremmassa joukossa sitä matkaa sinne varsinaiselle vankileirille. Muistatko, kuinka kauan se sinun kohdallasi kesti?
Eetu: No siitä sitten Äänislinnaan veivät siitä Veskelyksestä kuorma-autolla. Se mäni se yö siinä, kun oli hirvee joukkoon tuonti, meijän piti pysähtyy myötäänsä ja yhessä kohti oli aika tiukat paikat. Meillä oli viisi vartiomiestä ja upseeri siinä autossa, ja tuota, yhessä kohta, kun auto piti pysäyttää, niin siinä näytti, jotta ne ottaa meität auton lavalta pois. Vaan se upseeri komenti ne miehet kiväärit kohti, kovat piippuun ja huuti kovasti omilleen. Viimen ne hiljalleen väisty. Se oli minusta tiukin paikka. Jos ei ollu niin tiukka se upseeri, niin ne kyllä nyti alas. Oli semmosta porukkaa.

P.A: Ne oli siviilejä?
Eetu: Sotilaita

P.A: Sotilaita?
Eetu: Venäläisiä. Se oli kiihaltin porukkaa. Sitten siellä oli hyvijää, ne anto tupakkoo ja leipeehi vaan ne ei ois antanu. Ne oli sen näköstä.

P.A: Sinä mainitsit tuossa, että siellä oli sellainen Immonen niminen haavoittunut suomalainen, joka palasi sieltä sotavankeudesta takaisin. Eihän se teidän mukana kulkenut?
Eetu: Ei, se oli sairaalaan joutunut. Meille poijat kirjotti, se kun oli se karanteeni täällänki, että ne ei antanut yhteyttä ottoo. Vaan sitten ne komppanian poijat kirjotti meille, jotta Immonen on siellä ja semmonen on se, jotta se on halvaantunut. Kun siltä kumpii tästä jalat läpi ja rinnasta näin.

P.A: Se ei mennyt ollenkaan vankijoukkojen mukana?
Eetu: Ei, se mäni, tuota, sairaalaan vieneet siitä viimeksi. Ja ne kaatuneet, mitkä siinä jäi kuusi, tuota tämä Häkin ukko sano, jotta ne on riisuna ihan alasti. Ne on ollu siinä monta päevee enne kun hauvanneet.

P.A: Mistäs se tuo Häkin ukko sen tiesi?
Eetu: No se on niitä Hyrsylän asukkaita, sieltä Hyrsylän mutkasta. Niin se oli käynä kahtomassa. Se mulle selevitti sitä, vaan kun minä en alakuun suana selevee, vaan sittehän se selevis siitä puhheesta.

P.A: No se maailma on pieni. No, minkäslainen sinulla, Kalle, tämä matka siellä oli?
Kalle: Ja siitähän ne, kun tultiin tielle, siinähän oli ensimmäinen kuulustelu jossain korsun tapasessa.

P.A: No mitenkäs tajussasi sinä olit, kun kaksi vuorokautta olit hiihtänyt yhteen ilman ruokaa, siinä kuulustelussa?
Kalle: Kyllähän minä vielä valveilla juuri pysyin, vaan väsynyt olin, niin jotta melekeen se oli niin, jotta se tuntu kaikki samantekevältä, miten tämä tästä männöö. Siiinä kun ensimmäisen kuulustelun pitivät, siitä ne ottivat ja sitten kuorma-autoon siitä. Ja justiisa se upseeri oli siinä, kun ottivat minut kiinnikin, se oli hyvin kohtelias mies. Se huuti siinä kovasti ja ärjy, sillon muuten eivät sotamiehet olisi voinut olla, tuota, se upseeri oli hyvin kohtelias. Ja käyttääty hyvin, minun pittää sanoo, se käyttääty hyvin. Siitä kun lähettiin sitten siihen kuorma-autoon, sama upseeri hyvin naurussaan minulle toi suomalaisen päällystakin, manttelin piälle, piälle, piälle. Ja siitä toivat Veskelykseen minut, koululla ja siinähän sitä mäni minultaa joitain vuorokausii, mikäpä hänessä olisi männyt pari kolome sitten siinä. Petroskoihin siitä, jossapa Eetun tapasin.

Kalle, Eetu: (naurua)
P.A: No kertokaapa, millainen se tapaaminen oli. Te ette olleet toisianne nähneet kuin täällä Vuokon kylällä.

Kalle: No ei oltu. Ka minä tuota sinne männä tallustelin ja kahtelin, jotta eipä, ja olin varma, jotta eipä sitä täällä tuttavia oo ja sieltä se viimen nousi mies ja alako katella ja minä sanon ”ka Vieton Eetuhan tiällä istuu”. Siitäpä se tämäkin Eetu tuli minulle huastelemaan sanomaan, että tännekö sitä sinäkii, niin minä sanon tiällä näyt sinnää olevan. (naurua). Siinäpä sitä vierekkäin venyksittiin ja juttuu heitettiin. Eihän nyt mittään lystii ollut meiläkään sielä olo, se pitää tunnustaa jotta ei se ollu. Aikalailla vakavana sitä huasteltiin toisilleen, Eetu, siellä.
Eetu: Varmaan, eihän se ollu, tuota, se oli se mieliala kyllä aika matalalla. Se vain, kun mies on tervyt vielä ja niinikään. Sitä paremmin kestää. Nyt jos joutus

Kalle: Eihän nyt
Eetu: Niin sitähän hautaan joutus kerralla. Myöhän tiettiin sielä, tulukki kävi sanomassa, jotta vankia tulloo. Ja mulla kun oli se hammassärky, minä uunin eessä mantteli korvissa olin ja ne poijat kahteli, ketä tuli, niin minä sanon, ei minun tuttuja tule, kerran minä tänne jouvuin. Tuas vein manttelii korviin ja sitten tirkistän, niin tämä Kalle seiso keskellä lattiaa. (naurua) Minä sanon, jotta no tulehan ja tehhään sätkät. (naurua) Siinä katottiin, vaan sittehän myö, sätkähän myö tehtiin.(naurua) Kyllähän se miestä vähän, mieltä piristi, kun tuota tuttavan näki.

Kalle: Niin
Eetu: Vaan se vaan kyllähän se aina tahto matalaksi männä.

P.A: Niin, mahorkkaa poltitte?
Eetu: Sitä poltettiin, millon sai aina.

P.A: Mihinkäs te kääritte mahorkan?
Eetu: No sanomalehtiin.

Kalle: Paperin puute oli aika kova. Ei ollut paperia.
Eetu: Niin, sielä minä ainakin tein havainnon sen, jotta tuota, ainakin siellä leirillä, että ne venäläisetkin luki vanahoja lehtiä. Minähän kerran tulukille sanon, jotta kirjottaate Suomeen, siellä on lehtiä, jotta ne laittaa meille. Siitä se vähän loukkaantu. Aina kun sai mahorkkaa, sillon ei ollu paperia. Ja kun oli paperia, sillon ei mahorkkaa. (naurua) Ja tämä on totuus kyllä, Kalle kans’ tietää

Kalle: Niin oli
P.A: No te suomenkieliseen lehteen kuitenkin sen mahorkan teitte?

Kalle: No, se oli Kansan Sanako oli se lehti.
Eino: Niin, siellähän oli se leirilehtinen

P.A: No, ennen kun siitä lehden kulmasta repäisi, sitä luki sotauutiset siitä. Minkälaisia ne uutiset siellä leirillä olivat?
Eino: No ne oli samanlaiset kuin suullisetkin puheet, eihän niissä ollu mitää perree, Ja siitä ne oli tiukka, jotta ei saanu reppii enne ku kaikki oli lukenu.

Kalle: Sittenhän ne lopulta otti, jotta ne piti palauttoo takasin ne lehet.
Eino: Ja minähän yhen kerrran jouvun, yritin pissaan joutuu, kun se muuan, mikä oli se juipelo, joka sitä vyötä tiälä piti?

Kalle: Hakala
Eino: Hakala, joo, minä tuota kyselin monta kertoo, että joko on kaikki lukena lehet, jaetaan kaikile saman verran. Ei sekään virkkana mitää. Ja minä jaon ja annon hänelle palan ja kaikille. Männyt kantelemaan, jotta Kortelainen repi lehen, ei suana lukee. No minähän jouvun siitä kuulusteluun. No minä sanon jotta kysyn kahestikin, jotta joko on luvettu. Ja minä sanon, jotta tupakkoo oli vaan ei paperia. No sitten ne vapautti.

P.A: Jotta ei ne ihan tosikoita ollut?
Kalle: Ee

Eino: No uskohan ne oekeen puhheen.
Kalle: Joskus suatiinhan tuo venäjältä rasnajavesta (?) tehä. armeijan lehti, punanen tähti.

Eino: Niitähän antovat.
Kalle: Niitä suatiin, vaan ne oli venäjän kielisii, sitä sätkäpaperii.

Eino: Hirveen paha hajusii. Paperi huonoo, mustetta paljon.
P.A: Millä tavalla vartijat siellä leirillä suhtautuivat suomalaisiin sotavankeihin?

Eino: No nämähän olivat ne sisävartijat vanahat miehet kivoja ukkoja.
Kalle: Niin.

Eino: Sanomatta jos tulisivat, niin minä saunan lämmittäsin ja hyvät ruuvat laittasin.
Kalle: (naurua)

Eino: Vaan ne nuoret miehet aijan takana.
Kalle: Piikkilangan.

Eino: Ne oli tosiaan. Ei suana männä langan likelle, kun rupesi iäni kuulumaan ja piippu kohti. Vaan sitten muuttu nehin jonkun verran, kun tuota, rauha tuli.
Kalle: Ka niin sitten.

Eino: Vaan ei ihan tuttavaksi tulleet sittenkään. Niin, pillin sointihan se oli, se oli ja kellon sointi. Sielä ei tainut kelloja olla niissä tornissa leirillä.
Kalle: Ei taina olla.

Eetu: Vaan Petroskoissahan ne oli kellovehkeet.
P.A: No eikös se ollut tupakan pummaaminen näiltä vartijoilta?

Eetu: No niinhän se oli, minä kun paljon poltin, mulla oli pula ainaa, tuota ihan, ja minä sen vesiukon kanssa piäsin tuttavaksi. Siltä minä ainaa, se kuhtu sinne pumppuhuoneeseen, kun sano jotta nietu, nietu, hällä 
Kalle: (naurua)

Eetu: Ainaa se anto mulle. Ja sillehän ne mäni, leipäni vaihon joka päivä puoli annosta tupakkaan. Se kun lopulla, minä valavon, piipulla poltin.
P.A: Mistäs sinä piipun sait?

Eetu: Siellä yks teki siellä, kun oli nikkaria siellää (naurua), ja sitä harmittelen, kun mulla oli se, tuota, piippu vielä tässä assuissa ja tuota nyt se on hävinny. Se oli semmonen nätti piippu. Minä sitä säilytin, vaan tottahan sitä, kun on monta remonttii tehty, niin se on häivyny.
P.A: Muisteltiinko siellä sitten kotiasioita taikka haasteltiinko siellä kotiasioista?

Kalle: No miksei, ainakin myö keskenään juteltiin.
Eetu: Kyllä, eihän sitä, ainahan sitä, sitä tuli mieleen, mitenkä ne pärjevää.

Kalle: Niin.
Eetu: Sehän se oli ensmäinen ehto. Ja tietysti se huoli.

P.A: Siinä oli semmoinen alakuloinen sävy siinä keskustelussa?
Eetu: No enemmän.

Kalle: Kun eihän ne kotona tiennä mittään meistä, että
Eetu: Minullahan se oli sitten, kun se oli tehny ropakantoo mun nimeen, tuota, ratiosta ne oli kuullu kun maininna Eetu Kortelaista enkä tiijä, liekö perree siinä, muka sanottu ministerinä istuu.

Kalle: (naurua)
Eetu: Vaan en minä vielä oo huomana. Vaan oli se mainina ratiossa. Oli tuota heijä hyvä mainita, oikeet nimet ja osotteet annettiin.

Kalle: Minä kun jouvun sitten, vaimo lähettänä paketin vielä, vaan se oli tullut pois paketti sitten.
Eetu: Niihän äitii.

Kalle: Sitten vaimo oli vielä kirjottanu sinne komppaniaan, jotta. Se olikin se komppanian päällikkö, oli kyllä hyvin mukavan kirjeen vaimolle kirjottanut, vaikka se oli aika lailla semmonen jörö ukko se jääkärikapteeni, niin se oli aikalailla semmonen jörö ukko, niin se oli, se oli kirjottanu vaimolle, jotta miehenne hävisi tehtäväänsä täyttäissään. Sehän toivoo että jos rauha palovaa, myöskin miehenne myös palloosi takasin.
Eetu: Sama se oli minun, kun äiti rahhoo laitto. Rahat oli tullut ja se vuatepaketti, mun kamppeet. Sitten heti tullu se pastorin kirje, jotta kaatunut isänmaan ja uskonnon puolesta.  Niin kun se tulitus niin kova, niin ne oli piättänyt,  jotta kaikki on.

Kalle: Niin sitten tuota, kun samassa komppaniassa oli serkkumies Pauli Keräs vainoo, oli niin, Pauli oli tuonu minun siviilivuotteet paketoituna, tuuva poekkeen. Kulettana vaan mukanaan niitä.
Eetu: Sota-aikana?

Kalle: Niin. Se oli hevosmiehenä ja siellä vain kuormassaan.
Eetu: Niin kuormassaan

P.A: No, kun noin jälkeenpäin vaimosi kanssa näitä asioita selvittelitte taikka setvitte ja tarinoitte, niin sinä sen kirjeen sait vielä lukea, sen mistä sinun katoamisesta ilmoitettiin?
Kalle: Kyllä.

P.A: Lie tallessa vieläkin vaikka?
Kalle: Tuskin, ei mahtane olla tallessa enää. En usko olevan.

P.A: No, mitenkäs se vaimosi sitten, oliko hänellä sitten semmoinen varmuus ollut, jotta sinä tulet vai?
Kalle: Ei, ei, ei kait sillä ollu mitään niin varmaa siitä, jotta.

P.A: Se oli sitten aikalailla alakuloinen ja toivoton mieliala täällä kotona?
Kalle: No varmasti.

P.A: Mitenkäs kauan se nytten se vankireissu kesti kaikkiaan?
Eetu: Sitä kun jouvuttiin tuota sillon marraskuun viimeinen päivä ja se oli sitten se luovutus tuota.

Kalle: Rajan yli tultiin, oliko se 20. päivä huhtikuuta.
Eetu: Ja sitten oli siinä kolome viikkoo se karanteeni.

Kalle: Niin oli.
Eetu: Helsingissä. Siinä mäni tuota.

P.A: Kokolailla tarkalleen puoli vuotta.
Eetu: Likemmä, vähä vaille se jäi. Sittenhän ne oli, kun rajan yli tultiin, ottivat sen nimen ja ratiossa lukeneet, niin sittehän ne koessaan tiesivät jokkaisen. Ja sittenhän ne on vappautuna, jotta ne tullee.

Kalle: Niin, meillä ei ollu ratiookaa kyllä, eipä siinä naapurissakaa eikä monessa muussa. Missä lie tiälä Nuottipurolla ollu sillon nämä Saarelaiset, ne asu siinä Vihtasuolla, se Eino entinen savottakaveri ja se oli ollut ratiossa sillon kuuntelemassa se ja yöllä oli Eino tuona sannoo äitille
P.A: Vai niin

Kalle: Yöllä oli tullut ja sanonut, että hiän lähti tuomaan sannoo, että kyllä se sieltä tulloo (kyyneleitä?)
P.A: Se oli ollut semmoinen sanoma, että yhtään ei pahoillaan oltu vaikka herätettiinkin.

Kalle: Eipä varmaan. Niin olivat sanonut, että tämä ee häirihe, jos yöllään tuuvaan tämmöstä. Siinä oli minun äiti luonaan, sillon sitten kotona. Ja siellä meillä sitten sillon talavella ollut. Se ei sillon kyllä minun perheessä sillon asunu, se oli tyttönsä luona, vaan se sitten oli tullut siihen meille. Loppu aikansahan hän asu minun perheessä, äiti, kuolemaansa asti.
Eetu: Niin, tuossa juohtu mieleen, kun tuota, sitten pyhänä tämä Kallehan se tuli tuonne Vietolle ja äiti keitti kahvit ja. Niin se jäi mieleen, kun tuota, minä en ihan tarkkaan, vaan kyllä kai se Kalle oli aika kalapee poeka sillon jotta. Vaan ei se ollu liikoja syöny. (naurua)

Kalle: Ei sitä ollu kyllä. Vaan en niin keltanen ollu kuin sinä.
Eetu: Minut vei, se.

Kalle: (naurua)
Eetu: Kumma se on, jotta tässä vielä näinkin kohmallaan.

Kalle, Eetu: (naurua)
Kalle: Muuten voimia ei ollut. Ne oli hävinä.

Eetu: No ee varmaan.
P.A: No niin, nyt olisi kyllä vielä mielenkiintoista kuulla hiukan niistä vankileirin olosuhteista. Esimerkiksi, kun sinä Eetu sanoit, että se vei aika kuiviksi ja arvelit, että se johtui siitä, että puolet leipäannoksesta vaihtui tupakkaan.

Eetu: No niin
P.A: Minkäslainen sitten oli se leivän särvin?

Eetu: No, minä käytin suoloo hirveesti. Sitte kun leipee oli vähä ja näläkä kova. Ja keitto kun ei oikein pönkänä alakuun, minä löin palasen valakeeksi suoloo. Se söi veret. Mitää kipuja ei ollu, minä kun nousin petiltä, niin sillon runttasi. Minä kahesti yritin ja saman teki, mikä viskaan takasi ja minä sanon, minä en lähe mihinkään. Siinä oli tulukit ja upseeri. Ja siihen ne haki sitte uuvestaan, ne toiset mäni kävelylle. Sittehän ne tuli ja kyselivät. Ei kun tämä Kallehan se vei minut sitte sairaalaan.
Kalle: Niin.

Eetu: Sielähän minä olin ja sielähän ne vielä tutki ja minä hyvin ohvakasti sanon, kun ne kyseli sitä vaevoo, mikä se oisi. Minä sanon, jotta tämä johtuu huonosta ruuvasta. Jos minä suan kunnon ruokoo, niin minä paranen. Niin tulukki sano, ne keskusteli upseerin kanssa, tulette saamaan hyvää ruokoo. Ja siinä oli meitä monta miestä siinä huoneessa. Ne kun läks, poijat sano, sinut ne ampuu. Minä sanon, sillon minä tervehyn.
Kalle, Eetu: (naurua)

Eetu: Ja sielä oli tosiaan, ruoka oli parempi.
Kalle: Varmaan.

Eetu: Maitoo antovat neljännesmukin päivässä ja leipäannnos, sielä sai sitte melekeen kokonaan sen, jotta ne ei niin vuskannu. Vaan sitten kun minä vähä toivun, mulla ikävä tuli, minä pyrin pois. Ois ne pitänä minuu sielä. Minä oisin vähä vahvonna. Sielä oli tuntemattomia ne kaverit, niin minä Kallen viereen palasin (naurua)
P.A: No, jos mentäs sitten siihen siisteyden puoleen, käymäläkulttuurin ja kaikkeen tommoseen.

Kalle: Se ei ollut se käymäläkulttuuri mitään parhainta. Se oli, se oli aikalailla. Sitten jonninverran kun ulos tekivät ne käymälät, sitten se muuttu, ne taas oli ulukona ne. Se oli hyvä, jotta ulos tekivät käymälät.
Eetu: Niin sehän oli siinä ensmäisessä talossa, missä asuttiin, talavella jiäti toiseen kerrokseen ja niin kuin ois tuossa meijän kämpän ovi, se pissa tuli tuohon jo. Ja sitten sattu minun työvuoro. Ne ukot otti siitä kolome lankuu ja mulle sen leipäkirveen, lihakirveen jotta hakata. No minä yhen kerran löin, sillon suuhun romahti ne jiät, minä laiton sen kirveen mänemään ja sanon, jotta Eetu ee hakkoo. Mänin petille, poijat sano mää, jotta ihme tulloo. Minä sanon, jotta en mää. Ja minä heti mään kahtomaan, kun hakkuu kuuluu. Ukot hakkas ne.

P.A: Ne vartijat itse hakkasivat?
Eetu: Niin. Ite ne vanahat ukot. Naurovat ja sylykivät ne jiät suustaan.

Kalle, Eetu: (naurua)
Eetu: Piäsi kuin koira veräjästä. (naurua). Semmonen työtuuri.

P.A: Sontatornit kaatui.
Eetu: Niin, ne tyhjenti ihan tyhjäksi. Ja minä piäsin, ei, minnuu tympäsi ku suuhun romahti ne jiät. Minä heitin sen kirveen mänemään.

P.A: No entäs muuten se siisteys siellä? Valvottiinko siellä ja pidettiin huolta, että jokainen, jokainen huolehti siisteydestään?
Kalle: Kyllä, ei siellä liassa oltu.

Eetu: Sauna oli.
P.A: Ai sauna oli?

Kalle: Oli ja käytiin, sauna oli. Täisauna oli, ei meissä ollu niitä. Ja vuatteet oli meilä puhtaat, ei oltu likasii. Se puoli oli kyllä hyvin, ei myö liassa oltu.
P.A: No se oli huikea pakkastalvi se talvisotatalvi. Milles se tuntu siellä vankitalossa?

Kalle: Viisikymmentäkaksko (52) ne sano parhaillaan olevan pakkasen
Eetu: Pakkanen oli, ei ne oekein, vaan ne ukot uhalla lämmitti niitä uunia. Kyllä siellä tarkeni.

Kalle: Tarkeni siellä.
Eetu: Vaan se sairaala oli kylymä. Siellä lasissa vesi jiäty pöyvällä. Mulla oli monta vilttii, niitä oli, sitten antovat. Kun minä valitin kylymee, ne kanto niitä vilttijä.

P.A: No entäs sitten se yleinen mieliala siellä leirillä? Oliko siellä noin isäntien taholta järjestetty jotain suurta kansanhuvia, elokuvia taikka muuta sellaista vai millä tavalla se aika kului?
Kalle: Kyllä siellä käytiin elokuvissa joitain kertoja, vaan ne ei tahtonut ne koneet pelata oikein. En muista, montako kertoo sielä käytiin.

Eetu: Käytiihän sitä.
Kalle: Vaan tuota alakuun ne koneet reistasi, jotta ei tullut oikein siitä. Sitten lopulta näyttelihän ne elokuvia meille.

Eetu: Niin oli filmiä, niitä katottiin.
Kalle: Niin, niin, tavallaan niissä oli vaan se puna-armeijalainen niissä filmilöissä, vaan mikäpäs siinä, sehän oli heijän tapa pittee.

P.A: Mutta ne oli venäjänkielisiä?
Kalle: Venäjänkielisiä, mutta tulukki selosti meille

Eetu: Suomeksi joo, sen minäkin muista. Siellähän oli tuota leirillä monenlaista mielialloo.
Kalle: Olihan sitä.

Eetu: Se on ihan sama kuin tiälä, jotta tuota, se toinen ihannoi, vaikka kurja oli ja toinen oli tyytymätön. Kumpi lie ollu sitte oikeessa, sitä on vaekee männä sanomaan. Oli semmostaa kuten se Hakala. Kerrannii syötiin ja oli aika (naurua) heikko soppa, sano, jotta hän ei ole koskaan Suomen armeijassa suanu näin hyvää ruokaa. Minä hyppäsin eteen ja sanon, että sanopas tuo uuvestaan, niin oot tuolla käymälän reiässä. Vaan ei sanonu, istu vaan.
Kalle: (naurua)

Eetu: Niin, tämä Kallehan sano sille, jotta jiä tänne, kun tämä on paratiisi. Oli sanonut, että isänmaa se ollee hänellekin.
Kalle: Niin, niin, niin, niin sano, niin sano.

Eetu: (naurua)
Kalle: Hyvin istuksi äänettöminä Helsingissä, kun oltiin siellä käytävällä. Istuskeli Hakalakin, ei vaan puhellut mitää. Minä vaan sanon Hakalalle, että nyt sitä on muuten syöty kylläkseen, niin Hakala myönti, että kyllä on syöty.

Eetu: Niin, ja hyvää ruokaa olikin.
P.A: Helsingissä?

Kalle, Eetu: Niin
Kalle: Vaan sitä minä, minä en piässyt siitä, oliko se sitten sama Kalle Hakala, se joka kansanedustaja, joka oli kommunisti Tampereelta, Tampereen miehii.

Eetu: Jos lie ollu
Kalle: Kyllä se muuten mahto olla.

Eetu: Niin, siitähän oli kerran puhetta. Kyllä minua huvitti täällä sitten Helsingissä, kun oli kuulustelussa, Aleksis Kiven yläkerrassa oli iso sali, sielä semmonen, oisko voimisteluu varten ollu. Pulupetteja vieneet taikka pöytiä semmosia. Minulla oli luti, kun se oli kuulustelussa. Siinä pöyvässä oli sitten vähän väliä. Siinä oli sitten niitä, mitä kansanarmeijaan vietiin. Se nauro se luti, mulle tarjosi heti tupakan, sano jotta teijän asiat on selevä, viivat vein. Kymmenen kysymystä oli tiälä niitä.
Kalle: Niin oli

Eetu: Viimen se poeka tunnusti. Se luti kahto ja nauro, kapu kuulusteli siinä. Viimen sano, kyllä hiän liitty vapaaehtoisesti.
P.A: Siinä oli viereisessä pöydässä semmoinen kansanarmeijaan liittyvä?

Eetu: Niin, niitä oli toistakymmentä, mitä viisitoista, jotka ne liitty. Vaan ne toi leirille. Nehän vei sitten niitä Katajanokalle, toivat sieltä Viikin latokartanosta. Minä satun ikkunaan, linja tuli ja siitähän joutu meijännii, pariko siitä joutu. Ja minä näin oman ryhmän miestä viime soassa Rukajärven suunnalla, se oli viestiporukassa niin kuin minnää, tapsit kuluki rinnan, niin vastakkain mäntiin tilanteen aikana. Niin siinä vain sen verran, morjestettiin, minä kysyn, istutko kauvan, sano jotta ee. Enkä sen koommin nähnyt sitä miestä. Se oli tilanteen aika kiire kummallaa, kun tapsit poikki ja vikkoo etittiin.
P.A: Se oli jatkosodan aikaan sitten?

Eetu: Niin, jatkosodan. Niin tänne joutunu sehin mies ja se oli Savonlinnan mies. Niin se on ihme, jotta Rukajärvellä.
P.A: No niin, mitenkäs siellä kuitenkin niiden monien kuukausien aikana tapahtui varmasti sellaista, joka jäi lähtemättömästi mieleen. Tulisko nyt tässä semmoista, jonka nyt leiriltä voisi lisätä?

Kalle: Perunoita kellariin kannettiin, niin sitten siellä oli niitä vartijamiehii siellä, niin, niin ja ne neuvo mulle, jotta lyö vaan taskuun perunoita sieltä. Minä sanon kerralla jotta ’njet, njet’. Että en. Niin ukot ihan piätä puno ja ne nauro keskenään, kun minä sanon jotta en.
Eetu: Ja sitten myö eri aijalla, myöhän sielä oltiin, kolome miestä, niin meille sano se vartiomies, kaksi oli, jotta yks suapi paistoo ainaa perunoita, kaks tehä töitä. Ja myö tehtiin hanakasti ja aina vaihettiin. Ja sitten se sitä selevitti, jotta ei pie taskuloihin, no myöhän löytiin käet täyteen.

Kalle: Minulle, jotta taskuun panna, vaan en minä.
Eetu: Tuota, sattu semmonen tappaus, justiisa oli perunoihin takia sielä, sillon oltiin niin sielä luostarissa, ei kun hankeen lyyvä, poijat sano, jotta nyt on tarkastus, perunat poes jos on. Ei kun hankeen, josta sitten haettiin, kun mänivät poes. Myö syötiin, meilä oli jo suolat varattu. Yks paisto ainaa, ne lupas. Yks suapi paistoo, kaks tekköö töitä. Oli iso se kellari.

Kalle: Oli
Eetu: Sitte myö eri aikona oltiin.

P.A: No, se reissu sitten heitettiin aikanaan ja edessä oli se välirauhan kesä. Minkäslaisiin arkisiin töihin sitä sinä Kalle iskit käsiksi, kun lehti rupesi puuhun tulemaan?
Kalle: No, kylläpä tänne tulin. Tulin ja tuota olihan ne jo tiälä, vaimo hommana niin paljon, jotta oli ne toukoja peltoon pistänä tiälä, mikäpä vähä niitä tullii tietysti sillon ja. Niitäpä lopettelin ja kyllä minä savottaan läksin sillon keväällä jo. Ja olin tuolla vähän aikoo, ja tuota, sääskiä oli niin paljo metässä, ja tuota,  ihan, ihan ne söi niin mahottomasti, niin sillon minä löin kamppeet kasaan ja sanon ’anna hyvä Luoja mulle jotain muuta hommoo eikä tätä ropsin tekoo enkä minä sitten. Sitten minä läksin rakennuksille (naurua). Jäi se ropsin teko. (naurua)

P.A: Missä päin olit kirvesmiehenä sitten?
Kalle: Ka tiäläpä olin tiälä tuota, ihanpa näillä omilla pitäjillä pyörin tässä.

P.A: Mitä täällä rakennettiin siihen aikaan?
Kalle: Niin sillon ei nyt hyvin suuret ollu, tehtiinpä tuolla, tuola taittiin olla, Nevalais Veikko vainaan kanssa tuolla Pyymäellä oltiin siellä välirauhan aikaan. Ja niitä sahuittain taittiin vähä sahata. Sitten toinen sota tuli, sen jäläkeen, kun tuli tämä asutushomma, niin näitä talojahan sitä tehtiin.

P.A: No tuliko siinä välirauhan aikana mieleen se, vaikka niitä itikoita oli, on tämä nyt sentään mukavaa, että elossa ollaan?
Kalle: No, kyllä se tietysti sehin oli, kun suapi vielä olla ite itelleen miäreemässä (naurua)

P.A: No entäs Eetu sinulla ne mielialat silloin välirauhan kesänä?
Eetu: Minulla oli semmonen mieliala, katohan jäi sanomatta, se vänrikki kävi hyvästelemässä minut Helsingissä siinä koulussa.

P.A: Se tuli teidän kanssa pois sieltä?
Eetu: Se tuli pois. Se kysy, jotta onko Kortelaisella mitään häntä vastaan. Vaan minä sanon, jotta eihän sitä sotamiehellä, sillä esimies käsköö, sotamies totteloo. Ja se heitti hyvästit ja sano näissä hommissa heti tavataan. Niin minä olin jo tietonen, että uus sota tulloo, sillon. Se vänrikki sano ihan reiluutta, että näissä hommissa heti tavataan. Vaikka ei tavattukaan häntä, vaan tuota. No tietysti kottiin tulin, touvon tekohan se oli kesken, niitä tekemään. Minkä jakso, tiukalle se otti.

Kalle: Kyllä otti.
Eetu: (naurua) Sen sanon, eto matkalla piti istuu, riihi oli tuossa rinteellä, kotvan kivellä enne ku  jakson syömään tulla. Äiti tuli kahtomaan, että piäsöökö se. Ja mummo koetteli ruokoo, oli kyllä leipee ja voeta, ei sen puoleen.

Kalle: (naurua)
Eetu: Vaan tuota, kyllä se otti voemat tarkkaan. Ja sitte ne houruut, ne oli yöllä. Se oli mulla, kun tuota, minä heräsin monta kertoo, seisaallani petillä ja se oli kova otto.

Kalle: Minä, minulla ei sitä ollu, ei.
Eetu: Se kävi niin hermoon. Se mulle kai teki tämä kun minä ikäni oon ollu iltauninen, se kun mäni se rytmi sekalutta. Ja sitten se heikko kunto vei minut.

P.A: Kyllä se muillekin on mieleen painunut. Kalavaaran Toivokin haasto, että monta kertaa kun aamulla heräsi, niin peti oli sekaisin ja ihan märkänä.

Eetu: On sitä monta. Se on toisilla hermosto herkempi sillon…

Juukalaiset sotavangit kertovat osa 1


Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli ollut nuoruudessaan sotavankina.

Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä 1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on kulunut haastattelujen tekemisestä.

Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A

 
Juukalaiset sotavangit kertovat osa 1

(Kasetin 1. puoli)

 


P.A: Me istumme nyt Vuokossa Viettolan talon kammarissa. Tämä talo sijaitsee niin kuin äsken mainitsin Etelä-Vuokossa tässä Riikkisen ja Niilolan välimailla hyvin kauniilla etelään viettävällä rinteellä. Pihapiiri on hyvin kaunis, näkyy olevan tuulimylly tuossa pihalla. Mistäs sinä sen tuulimyllyn siihen nappasit?
Eetu: No, minun juohtu mieleen, kun sitä eläkkeelle joutu ja aika ei kulunna, niin alon suunitella kun näin tuolla Maljalla, se oli pieni, vaan mulle tuli iso, voimakkaampi. Siinä se on ollut, korjasivat vaan tuli jäykäksi, ei pyöri hyvin vaan kyllä se siitä vetristyy.

P.A: Sinulla on jo ikää aika paljon. Mitenkäs se sinun syntymäaika olikaan?
Eetu: Kymmenes seitsemättä yksitoista. (10.7.1911)

P.A: Ja tämä vastaaja oli Viettolan talon isäntä Eetu Kortelainen, jonka paikkakuntalaiset tuntevat nimellä Vieton Eetu. Tässä saman pöydän ääressä istuu toinenkin saman ikäluokan mies Suonperän Kalle Kaarlo Nevalainen, tästä läheltä Vihtasuolta Kokkorannantien varresta. Mitenkäs se sinun ikäsi?
Kalle: No, se on viijestoista yheksättä yksitoista. (15.9.1911)

P.A: Näitä molempia miehiä yhdistää yhdistävänä seikkana yhdessä koetut talvisodan taipaleet. Nämä taipaleet ovat talvisodan tavalliseen kävijään verrattuna värikkäämmät. Värikkäämmät ainakin nykyajan ihmisen elämään verrattuna. He edustavat sitä sukupolvea, joka on kokenut paljon enemmän kuin nykyajan ihminen, paljon enemmän kuin monet sota-ajan jälkeen syntyneet ja kasvaneet ihmiset. Meillä on tarkoituksena nyt palata ajassa takaisinpäin 1930 ja 40 luvun vaihteeseen, talvisodan aikoihin. Minkäs ikäinen sinä Eetu olit, kun sait liikekannallepanomääräyksen?
Eetu: Mitenkäs se nyt olikaan, kun en muista sitä aekoo. Tässä on nyt jo siitä neljättäkymmentä vuotta.

P.A: Olit poikamies silloin?
Eetu: Poikamies. Ja hyvissä voimissa.

P.A: Asuitko sinä silloin tällä paikalla?
Eetu: Ei, se oli tuossa vanahalla paikalla.

P.A: Niin, millainen perhe teillä silloin kotona oli?
Eetu: No, velimies oli ja sisko ja äiti sitten oli.

P.A: Isäsi ei ollut siinä?
Eetu: Ei, se hukku kolomekymmentäkuusi Pieliseen. (1936)

P.A: No, muistatko sinä vielä, millaisia mielialoja tuo liikennepanomääräys siinä kotona herätti?
Eetu: No, kyllähän se tietysti mielessä oli, kun lehissä oli paljon, ratioita oli vähä, mutta sitten oli niitä tokumentteja.. (nauhalta kuuluu huonosti) ... mitähän tuohon sanosi, sellasta jahkuuta se oli, yhtä ootusta.

P.A: No, minkälainen mieli siinä oli, oliko se semmoinen kuva, että sota siitä syttyy vai oliko toive, toivo mielessä?
Eetu: Kyllä mulla oli se kuva, jotta ei siitä soata piäse mitenkää. Minä olin vielä sillon tuolla, koivuja myötiin, ja niitä kokosin, oli iltapimmee ja pohjospäätyläiset vei hevosia, pitkä jono ja Välilän Pekka huusi, jotta mää Eetu poes, jotta nyt on muut hommat. Minä sanon, jotta savottoo en kesken heitä. Se mäni tuone kaheksaan asti iltasella, sittenhän se piti heittee.

P.A: Jokos sinä olit sotaväen käynyt?
Eetu: Joo, jo olin.

P.A: Se oli syksyä sitten pitkälti. Jouduitkos sinä ylimääräisiin kertausharjoituksiin vai linnoitustöihin vai?
Eetu: Siellähän sitä oltiin jo, mitenkäs se oli ennen joutumista, toista kuukautta kai sielä jo oltiin, Joensuuhun ensin, siitä sitten Roikonkoskelle ja siitä sitten Loimolaan. Käytiinhän sitä näet sitten Savonlinnassakin. Ja siitä sitten Roikonkoskelle ja siitä Loimolaan.

P.A: Porukka oli kuitenkin täältäpäin ja tuttuja?
Eetu: Ei, minä jouvuin tuota täältä savonlinnalaisten porukkaan. Meitä oli kaksi juukalaista. En muista nimeä. Niin, se oli semmonen porukka.

P.A: No kun siinä sitten jäähyväisiä heitettiin kotona silloin, kun sinä läksit, niin muistatko sinä vielä sen tilanteen, minkälainen se oli?
Eetu: No kyllä minä sen muistan. Minä en joutunut ihan ensmäisten mukaan. Minä läksin tuonne Otto Pennasen luo, se oli meilä aina töissä, mukava ukkeli, mulla oli joku sellanen lääkepurkki ja tuota, minä kävin sielä sillon. Sillon mäni jo miehiä, autolla veivät. Ja tuota, minä jouvuin sitten, pari päivee meni ennen ku jouvuin lähtemään Joensuuhun.

P.A: No mitäs se äiti tuumi, kun laittoi sinut taipaleelle?
Eetu: No ei tietysti mukava ollut se, kun oli jo sairas ihminen ja vanaha ja ei se mukavasti hänestä käynyt, se on varma asia.

P.A: Niin, se ei tuo Kalle lähtenyt sinun matkaan silloin?
Eetu: Ei, eri reittiähän se Kalle.

P.A: Minkäslainen se oli, Kalle, nyt se lähtö sinun kohdaltasi? Jos palattaisiin tosiaan siihen 39 syksyn päivään, sinä perheesi parissa lähtöä teit. Sinullahan oli silloin jo perhe?
Kalle: Joo, oli vaimo ja yks’ poika.

P.A: Niin, minkäslaiset tunnelmat oli silloin, olitkos sinä muuten Suonperän talossa jo silloin?
Kalle: No kyllä minä jo siinä olin sillon. Muistaakseni siihen tultiin kaksikymmentäkaksi (1922) syksyllä myö sillon paikalle asumaan ja siitä lähtien minä oon siinä ollut.

P.A: Sinä oli yhdentoista vuoden ikäinen silloin?
Kalle: Niin olin.

P.A: Tuota, palaako mieleesi, mitä mieltä se perhe oli lähtiessäsi?
Kalle: Senhän nyt tietää, kun sellaselle reissulle mies lähtee, eihän se mitenkään juhlava se lähtöhetki oo. Kyllä siinä pää painuu, niin lähtijältä kuin lähettäjiltäkin.

P.A: Oliko sinulla silloin jo sellainen vakaumus, jotta sota se siitä syttyy?
Kalle: No, kyllähän se jo sillon, kun kesällä oltiin, jo tuota, kesällä kolomekymmentäyheksän kertausharjotuksissa Utissa sillon ja meille jo vähän vihjailtiin sieltä, että ottooke opiksenne, jotta näitä tullaan tarviimaan. Tai eihän sitä voinu uskoo, että niin justiinsa voisi olla ja tietysti toivohan oli jonninlainen, jotta jos siitä selevii jotenkin, kun neuvotteluja kuitenkin käytiin, mutta eihän siitä.

P.A: No siinä sitten lähtöitkut itkettiin ja ainakin emäntä ja poika.
Kalle: No kyllä se sitä on, että ei se naurata sitten.

P.A: Mitenkäs se muuten, kun nykyään on vähän vaikea kuvitella, kun on sosiaalihuollot ja kaikki sellaiset. Minkälainen mieli siitä jäi, kun lähettiin siitä perheestä? Jäikö siitä semmoinen huoli niin kummallakin, sulla vanha äiti ja sulla vaimo ja pikkunen lapsi?
Kalle. No, kyllähän siitä, kyllä sielä monta kertoo, jotta tuota, mieleen tuli, jotta mitenhän ne pärjeevät.

P.A: Millaiset elämisen mahdollisuudet tänne jäi silloin?
Kalle: No, tietysti jonnin verran jäihän sitä, jotta eihän ihan puille paljaille jiänyt, mutta eihän sitä sentään kovin suuret sillon ollut. Tilakin oli pieni, paljon pienempi sillon kuin mitä se nyt on. Ja tuota, olihan sitä karjaa, olihan siellä parit lehmää ja niin poispäin, jotta jonninlaista syömistähän sitä sentään jäi, mutta paljon muutahan sitä on, jota yhelle naisihmiselle on liikaa.

P.A: Sinä Eetu sanoit äsken, että sinulla oli velipoika ja vanha äiti. Jäikös se veli tänne vai lähtikö se sekin?
Eetu: Ei sillon, sitten tuota, se joutu lähtemään jo ennen kuin minä piäsin sitten Helsinkiin, tähän viime sotaan. Mitenkäs se nyt oli se aika, minä en muista, se on tuota vaan, ei ollut enää koissa, kun minä tulin, ne vei täältä kaikki ne nuoret miehet.

P.A: Jäikö se äiti sitten yksinään?
Eetu: No, siskotyttöhän oli, ne kun on kaksosia, se tuota, siinä kaverina. Vaan tuota sen muistan, että ei ne mukavii ollu, vaan kun se oli topakka mummo, toimi, vaikka se vanha. Ja meillä oli sitten paljon velekaa, isä kirjotteli nimiä, niitä maksettiin. No se turva oli, kun Samuli Huttunen oli säästöpankin johtaja. Niin se tuota mulle sano sillon, kun asioita järjestettiin, jotta jos ei oo rahhoo, niin käy talossa. Se oli varma turva, jotta ei myyvä, jotta se sano että ne hoijetaan jos. Se oli semmosta.

P.A: Niin, kuitenkin noin suhteellisen turvattuna taloudellisesti?
Eetu: Kyllä, muuten leipää oli, kun maata oli ja mummo toimesi siinä, jotta tuli kylyvettyy. Ja pakko oli, ne luovutukset oli meilä aika isot, kun ne oli isommat kuin jossain isossa talossa, pinta-alat sotkivat.

P.A: Mitenkäs se valtio sitten piti huolta rintamalle lähteneiden perheistä? Minä olen kuullut, jotta siinäkin sellainen systeemi oli.
Kalle: No, kyllä ne makso, ainakin minun perheelle sitä, vaimo sai sitä sotakuukausipalkkaa. Sillä nimellä se kulki. Se sai sieltä sillä aikana kuukausittain.

P.A: Riittikö se?
Kalle: Kyllä kai se nyt jollain tavoin toimeen tulleet, eihän tuo sitä valittanut, jotta näläkee olisi tarvina nähä. Mutta tuota, eihän se tietysti mitenkään, kaiken pahinta vaan se, jotta vaimoihminen joutuu kaikki tekemään, niin sitä kertyy liikaa sitä työtä.

P.A: No, maksettiinko sitä tuolla tavalla äidille?
Eetu: Ei meijän suana mitään. Ne kahto sitä, kun oli sitä pinta-allaa. Se jo katottiin, jotta se on talollista.

P.A: Sinä sanoit äsken, että sinä teit savottaa viimeiseen tinkaan saakka iltamyöhään silloin liikepanomääräyksen saavuttua. Ja kerroit, että pohjoispään miehet tästä ajoi jonossa ohi sitten ja olivat sitä mieltä, että muuhun savottaan sitä pitäisi jo lähteä
Eetu: Niin, se oli tuolla Länsitiellä, kun ne kulki.

P.A: Mitenkäs muuten täällä kylä yleensä suhtautui siihen suureen savottaan lähtöön?
Eetu: No ainakin tiälä ne oli aika rauhallisia, ei siinä ollu mitään semmosta, jotta, paniikkia tai muuta. Se oli kyllä meleko rauhallista, ihmiset oli, jotta ei siinä.

Kalle: Minä en sitä kerinnyt, paljon piässy tietää, mitä se yleensä oli, jotta olihan se jonninlainen. Mutta minä olin niitä aivan ensimmäisiä lähtijöitä. Päivällä kun tuli mulle kortti, niin sinä iltana lähettiin. Tähän tultiin, ilta se oli, keräännyttiin ja siitä veivät meijät hevosella Pohjois-Vuokon kansakoululle ja siitä marssien mäntiin Nurmekseen huomispäivänä.
P.A: Marssien?

Kalle: Marssimalla mäntiin.
P.A: Niin, se oli vielä sulien maiden aikaan?

Kalle: Ei, se oli, se satoi jo lumen niin aikaseen jotta Mikkelin aikaan (syys-lokakuun vaihteessa). Sitä oli lunta ainakin kolomekymmentä senttii. Niin, se satoi sulaan maahan. Se satoi siinä Mikkelin aikoihin, ihan Mikkelin päivän aikoihin.
P.A: Minkälainen teillä oli varustus, kun te marssitte sinne?

Kalle: No, ei meillä ollu kuin siviilivarusteet sillon kun mäntiin sinne. Eihän meillä, muistaakseni Nurmeksessako jakoivat varusteet vai Joensuussako vasta.
P.A: No minkälaiset olivat ne talvisodan varusteet mitä jaettiin?

Kalle: Ei ne ollut, ei minullakaan ollut sillon, kun tuota, no uuvet housut sain kyllä, mutta tuota, asetakki oli vanaha jo,  ja sitten tuota, semmonen kesälakki oli vaan. Sillon syksyllä päällystakkii ei ollut olemassakaan. Ei vielä ollu sillon.
P.A: No siinä ilmeisesti oli muita juukalaisia siinä sinun porukassasi, ei käynyt niin kuin tuolle Eetulle?

Kalle: Oli, se oli melekeempä puhtaasti juukalainen komppania se, se, jossa minä olin.
P.A: Mihinkä aikaan sitä sitten rupesi tulemaan tuollaista talvivarustusta?

Eetu: No meillä oli sillä keino justiinsa, siellä Loimolassa oltiin, ja sitten tuota se oli se töihin lähtö sinne linjan rakennukseen, se huvireissulle lähtö, niin sillon saatiin kaikki uuvet varusteet. Siinä kävi päivee ennen toinen ryhmä, se sai sillon kaikki varusteet ja uuvet. Sitten kun myö huomenna suatiin tuas uuvet. Siihen asti siviilit piällä.
P.A: Olikos ne ihan pakkasta vasten ne varusteet?

Eetu: Oli, ihan uuvet armeijan sarkapuvut.
P.A: Ja karvahattu?

Eetu: Karvahattu. Ja flanellialusvaatteet uuvet. Myö oltiin herrasmiehiä. Vaan toiset jäi sen komppanian miehet vielä omiin kamppeisiin. Miten kauvan ne lie ollu vaan myö saatiin sillon koko ryhmä. Uuvet ihan, mantteelit ja takit ja housut.
P.A: No, miten jäittekös te sitten, Kalle, ihan kesävarusteille talven armoille sinne vai jakoko ne täydennyksenä sitten karvasempaa?

Kalle: No, ei, ei siihen mennessä vielä kerinnä tulla. Minä olin ainakin niissä varusteissa, mitkä minulla oli. Kun lähettiin, kun alako se leikki.
P.A: Sinä olit juukalaisten komppaniassa vielä silloin talvisodan aikaan, kun menitte linjaan?

Kalle: Kyllä
P.A: Menittekö te sellaiseen aikaan, että tuota, siellä sota oli jo käynnissä taikka taistelut käynnissä vai tuota joko te olitte siellä ennen?

Kalle: Kyllä olin, myö olimme Loimolassa kansa sillon, kun alako se.
P.A: Samassa paikassa?

Eetu: Niin, samalla kylällä.
Kalle: Niin.

Eetu: Vaan eri paikoissa. En minä nähnyt ketään juukalaista, se sattu niin.
Kalle: Ja tuota, siitä jouvuimme lähtemään Suojärvelle päin. Siitä mäntiin Suojärvelle päin aika pitkälti, sitten sitä alako tulla jo tykinammuksia vastaan ja siitä sitten päräytettiin Tiitsajalle ja siinä otettiin vuorokausi taikka päivä yhteen, kyllä siinä Tiitsajalla.

P.A: Mennäänpäs nyt pikkusen sellaiseen siviilimäiseen tunnelmaan välillä, kun siinä nyt ensimmäiset taistelukokemukset olivat jo lähellä, niin varmasti siinä teki mieli vähän kirjoitella kotiin. Minkäslaista se kotiin kirjoittaminen siihen aikaan oli? Kärsikö sitä puhua, missä oltiin?
Eetu, Kalle: Ei, ei sitä.

Eetu: Kyllä minä kirjotin, ja tuota, äitille, jotta laittas vähän rahhaa ja se oli laittana. Mutta minä olin jo siellä ulkomailla. Siinä oli vielä semmonen, kun tuota, minussa oli vähän semmosta lensuu ja kuumetta sillon aamusella. Ryhmänjohtaja sano, jotta ei oo pakko lähtee, hiän miäree toisen. Minä sanon jotta en, ei jotta ne purnovaa, niin kuin sitä tehtiin armeijassa. Ja minä kiärin ne sivilivuatteeni hyvään nyyttiin ja äitin nimen ja osotteen kirjotin ja sanon, jotta laittoote tuosta, jotta tämä on mulla viimenen reissu. Näin se huastokkii.
Kalle: (naurua)

Eetu: Ei viimenen ollu, vaan tavallaan sillon oli, jotta se oli. Niin mikä lie se juohuttana mieleen, jotta se sillä tavalla huastatti. Poijat nauro kyllä makkeesti. Ei ne sitten oo ennee naurana iltasella.
P.A: No millaista se sinun yhteydenpito kotiin oli sieltä?

Kalle: No kyllä minä siinä vähän ennen kirjottelin ja kirjotin kirjeen kotiin, niin sillon justiin, kun tuota saavuttiin, kun peräännyttiin Kollaalle Piitsojalta. Kyllä sillon kirjotin kotiin kirjeen ja se oli viimenen kirje kotiin talvisovan aikana.
P.A: Minkäslaisia ohjeita semmosta kirjettä varten siellä sitten annettiin?

Kalle: No ei, ei tietysti mitään ohjeita meille annettu, muuta kun tuota, ei mitään paikannimiä niissä mainittu muuta kun. Sehän oli semmosta, yleistä sota-aikana, että ei siellä paikannimiä kirjeissä mainittu. Taikka jos niitä mainitsi, sensuuri voi mustata ne paikat.
Eetu: Niinhän ne teki.

Kalle: Turhapa niitä oli siihen mainita.
P.A: No niin. Sinä mainitsit, että teillä sitten siirryttiin taaksepäin ja tultiin Kollaalle. Kollaa on yksi talvisodan tunnetuimmista taistelupaikoista. Mitenkäs Eetu, sivusiko se sinun sotasi Kollaata millään tavalla?

Eetu: No ei mitenkään muuten, töissä kulettiin ennen sitä tapahtumaa siellä. Kaikenlaista tehtiin. Myöhän käytiin komennuksella monena, monella viikolla ennen kuin tuli se reissu. Siellähän tiettivät semmosia poteroita ja niitä laavuksia tehtiin. Ei tavallisia linnotustöitä eivät tiettänä sillon oekein. Se oli semmosta. Vaan kuitenkin käytiin, siellähän kulettiin ryhmittäin jatkuvasti.
P.A: No niin. Me voisimmekin mennä näihin varsinaisten tapahtumien keskelle tämän alkuvalmistelun jälkeen, alkukeskustelun jälkeen. Mitkä olivat Eetu sinulle sellaiset paikat talvisodasta, jotka jäivät noin parhaiten mieleen semmoisina mieleenpainuvina paikkoina?

Eetu: No, se nyt ensin jäi se, kun lähettiin, niin Marokon kauhu oli se Juutilainen, tuli ratsulla metästä ja meijät pysäytti. Ja kielti mänemästä, sano, jotta uskoo, että se on nyt totta. Vaan kun meillä oli nuori vänrikki, niin tuota, se ei uskonu. Se kun oli pikkusen, erotti, se on niin kuin rohtoo ottana. Vaan eihän se humalassa ollu, ratsun selässä pysy. No siinä poijat supitti, jotta pitäsi vänskälle sanoo, jotta tupakoijaan vähän aikaa. No minä sanoo hotasin, että eiköhän vetästä tupakat ja sitten lähetään. No se vänrikki, kun oli nuori (naurua), se kiros vielä ja sano, jotta joka mies autoon ja hiljaa. No minä sitten heti sanon, että eihän tässä pelota muitakaan, ka männään vain. Ja sitten Juutilainen sano, jotta tuota, pitkä halkopino on heti, niin sen piässä on parivartio, siltä kysyy. No ne sano, että ei sen kummempoo, jotta tykillä on ampuna ja ei muuta, hiljasta muuten. No siitähän sitä ei hyvin keritty ajjoo, kun rupes hiljasuus häipymään sitten. Suolle piästiin, tuota siinä, niin sillä oli komppania, sehän puisti sitten niin kuin suassa konsanaan. Ja siitähän hyppi autosta, myö sylikkäin istuttiin, minä olin koppii vasten. Ensin meitä kolome oli rinnasta, toiset sylissä. Minä piäsin sitten viimeksi tielle siitä ja. Oli siinä yksi auton lavalla. Ja se oli koko ajan. Niin tuota minä hyppäsin tielle ja ensin menin auton takapyörän kohtaan, mutta sitten järki leikkasi, jotta siirryn ojaan. Ja niinhän minä siirryin sinne. Sittenhän ne tuli ja nosteli minut, otti täältä niskasta ja takapuolesta. Ne näenikkään ylös nostivat eivätkä kiäntänä eivätkä mittään virkkana. Laskivat takasin.
P.A: Venäläiset?

Eetu: Venäläiset. Sitten mänivät asemiin ja sittenhän ne puisti uuvestaan tulta. Ja minun kohalla kolome haavottunutta oli, ne sitten vaikeni kerralla siinä, ne kun ampu ihan tien pintoo pitkin. Tulena mäni. Minä kun katon sen, penkka oli suojana ja tie alempana. No sittenhän siinä jokin aika mäni, ne tuli ja ylös. Vänrikki oli jo ylläällä, ja sitten kun oli ne tukirauvat jokaisella rinnassa ja selässä, kolmas tarkasti ne. Meillä oli vielä ne kaasunaamarit, ne piti olla, se repäs hihnat poikki, niin siinä sitten se vänrikki kahto minnuun, kun oli siinä neljän metrin väli meilä, niin sano kolmasti, että hän oli aasi. Vaan se oli myöhästä. Ja sitten siinä oli yksi Immonen, nimmee en enää muista, mutta sillä oli männy reisistä kummastaan läpi ja rinnasta tästä. Sille minä sanon, jotta nouse ylös, jos jaksat, jotta näkkööt, jotta oot elossa. Se nousi istumaan vaan ei mitään puhuna. veri tuli suusta ja nenästä. Vaan se tuli Suomeen sitten. Helsinkiin tuli sitten kun myö pois piästiin. Lavalla, tavallaan liikuntakyvytön oli sitten.
P.A: Missä tämä tapahtui?

Eetu: Hyrsylän mutka.
P.A: Sinä siirryit suoraan Loimulasta sinne Hyrsylään?

Eetu: Niin, siinä käytiin Suvilahessa vain suojeluskuntatalolla, mikä osti karamellii, mikä tupakkaa, muuta ei sitten kuin pysäykset oli siinä.
P.A: Ja siitä alkoi sinun vankimatkasi?

Eetu: Siitä lähettiin.
P.A: Tuota, minkäslainen tarina sinulla Kalle näistä asioista sitten on?

Kalle: No se oli meillä sellaista, kun jouvuttiin vetäytymään Piitsojalta aivan soita myöten Kollaalle. Se oli pitkä matka ja meillä oli kantain konekiväärit kuljetettavana. Ei jaksettu kantaa, ne jäi sinne välille. Niin myö tultiin Kollaalle ja siinä yön seutu levättiin. Ja huomenna joukkueen vahvuuvella myö lähettiin hakemaan niitä konekivääreitä salolta. Kyllä myö sinne piästiin, jotta tuota,  suatiin se ja sitten oli ahkio mukana, jotta suatiin konekivääri. Konekivääri tulikin ahkiossa ja lähettiin takasin tulemaan ja ilta oli sitten jo pimmee, tultiin. Meillä oli varmistus takana ja eessä kanssa ja muutaman suon laijassa tuli poijat jälessä ja sano, että ne on meijän takana siinä suolla, venäläiset.
P.A: Ketä poikia siinä oli mukana? Muistatko vielä nimen, ne on varmaan näitä juukalaisia ollut?

Kalle: No olihan niitä, paljon on häipynyt niistä. Muistaakseni tuo Aatu Ovaskainen Sorveuksesta, se taisi olla siinä. Sitten näitä on kuollut paljon niitä poikia, jotka siinä oli. Siinä sitten tuota, kun ne tulivat ja sanoivat, jotta meijän takana, niin tietäähän koko sen aijan joukkue, joka meitä oli, se hajosi korpeen. Ja meiltä joukkueen johtaja katosi siinä ja varajohtaja. Ei löyvetty näitä mistään, ne lähti piiloon. Ja kun polulla oli hyvin paha hiihtee, niin myö pantiin sukset ahkioon piälle. Ja siinä myö mäntiin jonkun matkaa. Ne sukset oli vielä siinä ahkion piällä ja mäntiin ja ruvettiin siellä, jotta suksille ja lähetään hiihtämään. Minun suksiipa ei ollut. Niin minä sanoin pojille, jotta ne oli tuossa, kun pysähyttiin, jotta tuota,  minä käyn hakemassa sukset, jotta enhän minä voi miten jalan tiälä kualoo, kun oon teijän mukana. Se on mahottomuus. Jotta ne ei oo kaukana tuossa eikä ne ettäänä ollu. Minä menin sinne ja koppasin sukset kainaloon. Ei siinä ollu sen kummempia ja minä juoksin takasin jäläkiini myöten. Niitä kavereita ei enää kuuluna. Ne oli lähtenä sillä aikana vetämään. Ja kun siinä joukkueen verran korvessa kuusikossa miestä hiihti mikä minnekin. Kylläpä siinä pimeessä yössä oli vaikee saaha jäläkee, minnekä ne mahto männä.
Eetu: Ja entiset vaot sitten.

Kalle: Niin, siinäpä sitä mäni yö mulla korvessa. Siitä läksin uamulla jäläkeen, vaan sitten siellä ei enää sopina kulukemaan. Piti minun lähteä kiertämään ja sitten jouvuin eksyksiin. Lunta vielä rupesi satamaan, ja tuota, ei aurinkoo eikä mitään nähnynnä. Minä eksyn. Minä hiihin sen päivän ja seuraavan yön. Huomenna minä muutamalta kankaalta laskin myötämäkeen suksella, niin, sylliin.
P.A: Naapurin syliin?

Kalle: Niin.
P.A: Ja se alkoi siitä sinun.

Kalle: Siitä se alako. Kyllä minä olin lähellä linjoja, kun siitä veivät tiepuoleen sitten maantien varteen sinne, niin tuota, venäläisten tykistö ampu yli siitä. Ammunta kun kuulu niin selevään ja josta minä vähän suuntoo sain. Ei se vain sattuna onnistumaan.
Eetu: Niin, se on vaikeeta.

P.A: Tuota, muistatko päivämäärän, Eetu, milloinka sinä jouduit vangiksi?
Eetu: No, se oli kolomaskymmenes päivä kello kymmenen. Se pysyy mielessä niin kauan.

P.A: Marras?
Eetu: Marraskuuta

P.A: Vuonna 1939. Ja sinulla oli?
Kalle: Kuuvees päivä joulukuuta.

P.A: Elikkä viikon ero oli siis pojilla tässä.
Eetu, Kalle: Niin

P.A: No se taival sitten sinne vankileirille oli tietysti oma historiansa. Mitä sinulle on jäänyt mieleen siitä taipaleesta? Jos muistaisit semmoisia mielialoja ja muita sellaisia, niin ne olisi mukavia kuulla.
Eetu: Niin, sehän oli jo alakuun, monellehan se oli, ainakin kolome poikoo muistan, jotta niistä ei puhetta tullut enspäivänä ollenkaan. Ne mäni niin. Vaan nimiä en muista. No siitä lähettiin ja pikku puro oli, myöhän jonossa mäntiin ja aina oli meitä, tuota, kolome miestä vartijan välissä ja sivullahan niitä oli monta. Ja sen muistan, kun siinä pikku purossa se sotilas, venäläinen, putosi puroon (naurua), myö nykästiin kulukiissaan ylös. Se kastu ihan, jalakopuolelta. No matkoo jatkettiin ja sitten tuli isompi joki. Siinä oli lossi, siihen tehty semmonen käsilossi. Siinä oli vain kaksi miestä meitä suattamassa ja siinä minä sanon poijille, että nyt olisi tilaisuus jos piäsis, vaan mitä kun oli kahtapuolelta joen majotuksia, jotta hetihän oli kiikissä. Siitä vain mäntiin rajavartioston kämpälle ja siihen aitoviereen lumelle istumaan. Ja siinä istuttiin iltapimeeseen. Ei suana liikutttoo mitään, se oli heti kivääri kohti. Siinä oli pisin aika. Myö istuttiin sen vänrikin kanssa.