Viisi vuotta aiemmin
oli sattunut erikoinen muistiin jäänyt tapahtuma juuri sen risteyksen kohdalla.
Kaupat olivat siihen aikaan auki viiteen saakka ja isä huomasi kerran vähän
ennen kaupan sulkeutumisaikaa, että häneltä loppuu tupakat. Ja niin hän lähetti
minut rahan kanssa hakemaan Boston-merkkisen tupakka-askin puolentoista
kilometrin päässä olevasta Osulasta, jolla nimellä Osuuskauppaa
kutsuttiin. Uusi valtatie oli lähes valmis, ainoastaan viimeinen sorakerros ja
asvaltti puuttuivat. Ylitin risteyksen pyörääni taluttaen pehmeän hiekan takia.
Tupakka-askin ostosta olin saanut kaksikymmentä penniä takaisin palautusrahana,
jolla olisin saanut tasan yhden salmiakkirasian, mikä oli karamelleista
ehdottomasti parasta. Mutta en uskaltanut ostaa tätä haluttua herkkua, koska
isä olisi saattanut suuttua moisesta tuhlailusta. Toki salmiakki-aski olisi
tuonut aivan erilaisen tunteen taskussa etenkin täytenä ollessaan. Mutta sitten
se kolikko tipahti taskustani kesken pyörän taluttamisen ja hävisi siihen
hiekan sekaan. Etsimisestä huolimatta se jäi kirjaimellisesti omalle tielleen
maan kätköihin.
Polkupyörämatkan
aikana ohitimme myös kaksi pientilaa, jotka olivat kauppojen läheisyydessä.
Sekä Pertti Saarelaisen että Hurskaisen navetassa oli muutama
lehmä ja vasikka, jotka tähän aikaan vuodesta olivat jatkuvasti laitumella.
Vain lypsyn ajaksi lehmät vietiin navettaan, sillä kannulypsykoneita oli jo
useimmilla tiloilla eikä käsinlypsyä enää tarvittu läheskään siinä määrin kuin
muutamia vuosia aiemmin. Heikki Hurskaisella oli tähän aikaan myös
Vihtasuon ensimmäinen ja ainoa viljankuivaamo, sellainen pieni lavakuivuri.
Juuri tähän Hurskaisen kuivaamoon ajoin traktorilla ensimmäiset viljakuormat
kuivattavaksi pari vuotta myöhemmin, koska meille rakennettiin oma kuivuri
vasta vuonna 1978.
Enon pihalla
hyppäsimme enon kala-auton Mossen kyytiin, johon eno nousi kassinsa
kanssa. Kassissa oli iso Airam-termospullo kuumaa kahvia, kahvimaito oli
puolen litran viinapullossa, tyhjäksi jäänyt Ahti-sillipurkki oli täynnä
Pulmu-merkkisiä isoja sokeripaloja ja lisäksi oli vielä puolikas enon
vaimon leipomasta lettipullasta. Mukit ja lusikat olivat jossain kassin
pohjalla. Näillä eväillä jaksoi vallan hyvin yhden nuottausreissun, sillä
tarkoitus oli palata Pieliseltä puoleen yöhön mennessä.
Reilun kilometrin
matka Kopsarantaan ei vienyt kuin muutaman minuutin. Tien varressa oli
joitain pientilallisten taloja. Ohitimme myös Koivikkolan Einon mökin,
jossa kumarassa kävelevä ikääntynyt Eino Kokkonen asui yksinään. Einon
elämä oli ollut yhtä raatamista nuoresta lähtien, sillä hän oli elättänyt
itsensä kaivamalla lapiolla isoja ja pieniä ojia eri puolella pitäjää niin
pelloilla kuin metsissä. Einon kaltaiset työn sankarit eivät koskaan saaneet
huomionosoituksia yhteiskunnan miltään taholta. Mielessäni ihannoin Einon
sitkeyttä ja vaatimattomuutta, mikä huokui hänen olemuksestaan.
Järvelle menevän tien
varrella oli myös Kitulan talo, jossa talon miespuoliset henkilöt, niin
isä kuin kolme poikaa, olivat tunnettuja puuntyöstö- ja rakennustaidoistaan.
Niinpä myös enoni molemmat puuveneet, moottorivene ja soutuvene, olivat saaneet
syntynsä ja muotonsa siinä Hannes Tuonosen puuverstaassa. Siellä tehtiin
myös erilaisia puuhun liittyviä korjaustöitä. Myös minun katkenneet puusukseni
oli korjattu siellä aiemmin kaksi kertaa talon nuorimman pojan Riston
toimesta.
Päästyämme järvelle
huomasimme, että sinä iltana tuuli ei tyynny ja näinveden pinnassa liikkuvat
muikkuparvit jäävät näkemättä. Nuotan laskeminen veteen juuri oikeaan paikkaan
oli näin ollen vaikeampaa. Kun tuulen tyyntymistä ei tapahtunut, niin eno
päätti, että lasketaan nuotta veteen Kiviniemen viereen. Vedimme nuottaa
ja luulimme vähän ennen nuotan perän nostamista veneeseen, että siihen ei
tarttunut minkäänlaista kalaa. Hämmästys oli sitten suurta, kun lopulta näimme
saaliin: yhtään muikkua ei ollut, mutta sen sijaan nuotan mukana nousi 18
taimenta ja 32 siikaa. Enon kertoman mukaan koskaan ei ollut
tapahtunut mitään vastaavaa, korkeintaan taimen tai kaksi oli harvoin jäänyt
nuottaan. Sen heinäkuisen illan saalis oli ainutkertainen tapahtuma, mitä ei
ollut koskaan nähty eikä koskaan myöhemmin toistunut. Laskimme nuotan vielä
toisen kerran nopeasti veteen samaan paikkaan, mutta saaliina oli ainoastaan
vesiperä. Tämän jälkeen lopetimme nuottauksen sen illan osalta.
Rantautumisen jälkeen
eno ajoi Mossellaan taloonsa, jonka edustalla yön jo hämärtyessä jaoimme kalasaaliin
siten että eno piti itsellään kaikki siiat, mutta kaikki taimenet laitettiin
ensin maahan vieretysten. Eno otti ensin suurimman taimenen ja minä veljeni
kanssa saimme valita kaksi seuraavaa kalaa. Sen jälkeen valitsimme kalat
vuoronperään. Kaikki taimenet olivat alle kilon painoisia, mutta siitä
huolimatta valitseminen oli tarkkaa puuhaa, sillä tietenkin halusimme ottaa
aina suurimman itsellemme.
Tultuamme kotiin
puolen yön maissa meillä ei ollut muovikassissa yhtään muikkua, mutta sen
sijaan pussissa oli yhdeksän taimenta. Koska meillä niinä vuosina ei ollut
vielä pakastinta, niin kaikki nämä taimenet, joita sanottiin lohiksi,
laitettiin suolaan. Suolalohta parempaa ruokaa ei ollutkaan! Illan erikoisen
kalasaaliin ansiosta todellista herkkuruokaa riitti pitkälle kesää meidän
ruokapöydässämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti