29.4 B-poikana rippikoulussa: Vuonna 1972 täytin 15 vuotta. Samalla se
tarkoitti sitä, että olin siirtynyt B-poikien sarjaan. Siihen aikaan sarjajako
yleisurheilukentillä oli erilainen kuin nykyisin. 15-16 vuoden ikäiset olivat
B-poikia tai B-tyttöjä. Vastaavasti A-poikia ja A-tyttöjä olivat kaikki ne,
jotka olivat 17-18 vuoden ikäisiä. 19-20 vuoden ikäiset kuuluivat nuorten
sarjaan. Tästä vanhemmat olivat sitten aikuisurheilijoita. Nykyisin on vielä
omat sarjat alle 22 vuoden ikäisille.
Ensimmäinen kilpailuni B-poikien sarjassa oli maastojuoksun Pohjois-Karjalan
piirinmestaruuskilpailut, mitkä pidettiin Kiteellä. Juuan
Urheilijoissa olin kilpaillut jo edellisenä kesänä. Juuan Urheilijat oli
perustettu viisi vuotta aiemmin, joten en tiedä, oliko kukaan seuran jäsen
voittanut missään lajissa piirinmestaruutta. Tavoitteeni oli tietenkin voittaa
tämä B-poikien neljän kilometrin matka, mutta Kiteen Urheilijoita
edustanut Veikko Vanhanen voitti kilpailun ennen minua. En muista,
kilpailinko enää koskaan tämän jälkeen hänen kanssaan. Se jäi ainakin mieleeni,
että hän oli minua paljon vahvempi ja kookkaampi. Mutta tämähän ei ollut uutta,
mitä jouduin kohtaamaan ennen aikuisvuosia!
Maastojuoksun piirinmestaruuskilpailujen jälkeen on aina
Suomenmestaruuskilpailut. Seurassa kukaan ei kuitenkaan tajunnut, että olisin
voinut vallan hyvin mennä näihin kilpailuihin. Minäkään en ymmärtänyt kysyä
niistä mitään. Sitten sain lukea, että maastojuoksun SM-kisat oli järjestetty Nilsiässä.
Juuan ja Nilsiän välissä on vain Rautavaara, joten matka
kilpailupaikalle olisi ollut lyhyt. Niin SM-tason kisat jäivät vielä kokematta
ja sama toistui myöhemmin kesällä ratajuoksujen osalta.
Kesän aikana ennen juhannusta oli aika mennä rippikouluun.
Ajoin joka aamu polkupyörällä kymmenen kilometrin matkan Laivarannan
lähellä olevalle Juuan seurakuntatalolle, jossa päivärippikoulu järjestettiin.
Lähellä eläkeikää ollut Kauko Karjalainen, joka vähän aiemmin oli tullut
Juuan kirkkoherraksi, piti kaikki oppitunnit. Niissä Jumalan sanan opetuksissa
ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, koska jo vuosia aiemmin olin käynyt aina
omalla kotikylällä pidetyssä sunnuntaipäivän pyhäkoulussa. Lisäksi kuuntelin
usein radiosta sunnuntain Jumalanpalveluksen. Vihtasuon koulun
keittäjänä toiminut Elina Väyrynen oli toinen pyhäkoulun pitäjistä ja
toinen oli Multalan talon entinen emäntä Martta Kuittinen, jota
kutsuttiin Multalan Martaksi. He tulevat saamaan palkkansa!
Pitäessään päivärippikoulua kirkkoherra Kauko Karjalainen
kertoi meille sen, että hän oli nuoruudessaan ollut siinä joukkueessa, mikä oli
voittanut jääkiekon kautta aikojen ensimmäisen Suomen mestaruuden. Tämä
jääkiekkojoukkue oli Viipurista ja seuran nimi oli Viipurin Reipas.
Viipurin Reippaan jääpalloilijat olivat osallistuneet vuonna 1928 pelattuihin
ensimmäisiin jääkiekon Suomen mestaruuskilpailuihin ja saavuttaneet Suomen
mestaruuden, mikä jäi jääkiekossa seuran ainoaksi.
Rippikouluaikaan piti opetella muistamaan tiettyjä opetettavia
asioita erityisen hyvin. Yksi niistä oli Isä meidän-rukous, mikä piti
oppia ulkoa. Siinä ei ollut mitään vaikeutta, koska jo pienestä pitäen olin
sanonut sen sisältämät sanat hiljaa mielessäni joka ilta nukkumaan mennessäni.
Näin tapahtui joka ilta aina siihen asti kun menin armeijaan ja vielä senkin
jälkeen. Tällaisen rukoukseen oli aina hyvä nukahtaa ja se antoi aina sisäisen
rauhan. Eikä tämä rukous ole menettänyt merkitystään vielä tähän päivään
mennessä, vaikka rukoilla voi muutenkin ja aivan eri sanoilla.
Rippikoulun aikaan yhtenä iltana menimme Juuan Urheilijoiden
kanssa piirinmestaruusviesteihin, mitkä pidettiin Polvijärvellä. Meillä
oli B-poikien sarjassa neljän juoksijan joukkue ja kilpailumatkana oli 800
metrin viesti. Olin joukkueen ankkuri ja hävisimme sekunnin kymmenyksellä
voittaneelle joukkueelle. En voittanut juuri koskaan loppukirikamppailua, koska
minulla ei ollut mitään loppukiriä. Poikkeuksen teki sitten myöhemmin pisimmän
matkan loppuratkaisut, mutta silloin ei ollut kyse mistään loppukiristä vaan
siitä, kuka jaksaa paremmin loppuun saakka. Tämä Polvijärven juoksu jäi omalla
kohdallani ainoaksi kerraksi, jolloin koko joukkue koostui pelkästään
juukalaisista. Muut mukana olleet olivat Paalasmaan saarella asunut Helge
Halonen ja Raholassa asunut Kari Rissanen. Neljättä juoksijaa
en muista. Olisiko hän ollut Kopravaarassa asunut Jorma Turunen?
Rippikoulu päättyi juhannuksena Juuan kirkossa
konfirmaatioon. Pidin sitä silloin jonkinlaisena muodollisena tilaisuutena.
Ajatukset tämän asian suhteen eivät ole muuttuneet vuosien saatossa. Silloin ei
sentään tarvinnut pukeutua valkoiseen asuun kuten nykyisin taitaa olla. Jotkut
selittävät, että konfirmaatio on kasteen vahvistamista. Mistähän sekin tieto on
saatu? Ei ainakaan Raamatusta sellaista ohjetta löydy! Ja silloin ollaan
ihmisselitysten varassa. On varmaan niitäkin, jotka löytävät uskon rippikoulun
aikaan kuullessaan Jumalan sanaa. Hyvä niin! Onhan niin, että henkilökohtainen
usko voidaan saada ainoastaan Jumalan sanan kautta. Mutta mikään yhteinen ulkoa
opeteltu uskontunnustus ja sen toistaminen ei tee kenestäkään hengellistä
ihmistä. Uskon löytäminen ja sen saaminen omaan sisimpään on paljon suurempi
juttu kuin perinteisiin pohjautuvat muodolliset rituaalit. Ihminen ei pysty
koskaan kahlitsemaan Jumalan Henkeä eikä sitä näin ollen voida syöttää millään
keinotekoisella tavalla toiseen ihmiseen.
On minustakin sellainen vaatimaton rippikoulukuva, jossa
seison ruusu kädessä kirkon seinän läheisyydessä lyhyeksi leikattu vihreä
nurmikko kenkien alla. En tiedä, kuka otti kuvan, koska meillä ei vielä kameraa
ollut. Voi olla, että kirkossa ei ollut muita läheisiä kuin äitini. Isä oli
jälleen kerran joutunut viinapullon vangiksi ja oli jossain muualla
ryyppyreissuillaan koko juhannuksen ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti