7.6.-18
Kilometrejä, halonhakkuuta ja yo-kirjoitukset: Maaliskuu 1976 oli monella
suhteessa kiireinen ja paljon erilaisia tapahtumia sisältänyt kuukausi.
Säännölliset koulupäivät Juuan lukion
viimeisenä vuotena päättyivät maaliskuun alussa. Alkoi kolmen viikon lukuloma
ennen varsinaisia kirjoituksia. Ainekirjoitus (Äidinkieli), josta kerroin
edellisessä jutussani, oli suoritettu helmikuussa.
Edessä
olivat pakollisina aineina pitkän englannin ja ruotsin kirjoitukset.
Pakollisena oli myös pitkä matematiikka. Lisäksi olin ilmoittautunut vapaaehtoiseen
reaaliaineeseen ja lyhyeen saksaan. Kolmen viikon lukuloman aikana kävimme
lukiolla tekemässä harjoituskokeet niissä kolmessa ensimmäisessä aineessa,
jotka edellä mainitsin. En ottanut niistä mitään paineita, sillä lukuloman
aikana minulla oli aivan muuta tekemistä kuin lukemista. Niinpä kaikista
kokeista sain selvät hylätyt numerot. Asteikolla 1-10 ne olivat jokaisessa
aineessa kakkosen ja kolmosen välissä.
Mitähän
opettajat ajattelivat minusta ennen varsinaisia yo-kirjoituksia? Sitä en
tietenkään heiltä kysellyt. Viimeisessä todistuksessa ennen lopullista
päästötodistusta ruotsi ja englanti olivat vitosia ja pitkä matematiikka kuusi.
Ne eivät olleet kovin korkeita johtuen siitä, koska en lukenut kovin paljoa,
koska olin keskittynyt pääasiassa juoksuharjoituksiin. Koko lukion ajan koulupäivän
jälkeen tein juoksuharjoitukset, sitten piti ruokailla ja juoda runsaasti
(pääasiassa teetä); niinpä ei ollut enää puhtia tarttua koulukirjoihin ennen
nukkumaan menoa. Nukkumaan menin aina yhdeksän jälkeen, jotta yöunien pituus
olisi ollut 8-9 tuntia. Tähän ei tullut koskaan poikkeusta, ei edes
viikonloppuisin.
Suhtauduin rauhallisin mielin tuleviin yo-kirjoituksiin ja jostain syystä oli sisäinen varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Tein itselleni suunnitelman, jonka mukaan varsinaisen lukemisen aioin suorittaa muutaman päivän aikana ennen tulevia koepäiviä. Lisäksi päätin, että vapaaehtoiseen reaaliaineeseen en lue mitään vaan käyn ainoastaan palauttamassa tyhjän paperin.
Kolmen viikon
lukuloma oli siitä merkittävä, että silloin juoksin enemmän kuin koskaan
aiemmin. Jokaisena kolmena viikkona kilometrejä kertyi 175. Noin kuuden kilometrin aamulenkin tein lähes joka aamu tai siirsin
sen iltaan tekemällä pääharjoituksen jo aamusta.
Maaliskuun 1976 juoksuharjoittelu. Kuvan voi klikata suuremmaksi |
Harjoituspäiväkirjani
ei kuitenkaan kerro sitä, mitä tein juoksuharjoitusten ohella. Isä oli
päättänyt, että kaadetaan peltoaukean vieressä olevasta sekametsästä kaikki
koivut pois. Niinpä tämän kolmen viikon aikana hakkasin kirveellä isän kanssa
tasan sata pinomottia halkoja. Jokainen arkipäivä aamulenkin ja iltapäivän
pääharjoituksen välissä olin kaadettujen ja pihapiirin viereen vedettyjen
koivurunkojen parissa. Tietenkin ruokailu ja päiväkahvit olivat lepohetkinä
välissä.
Halonhakkuulla
oli kuitenkin vaikutuksensa selkään, sillä etenkin kovavauhtisissa harjoituksissa
selkäkipu saattoi kestää jopa yli puoli tuntia ennen kuin oloon tuli
helpotusta. Kuitenkaan koskaan en jättänyt harjoitusta inhottavalta tuntuvan
kivun takia kesken, koska kyse ei ollut mistään vammasta vaan rasituksesta,
mikä välittyi hermoston kautta kehon tiettyihin kohtiin. Kovavauhtinen ja
pitkäkestoinen juoksuharjoitus ei tunnu juuri koskaan miellyttävältä, mutta kun
siihen lisätään ylimääräinen kipu, niin silloin jokainen minuutti voi tuntua
pitkältä ajalta. Tämän pystyn kirjoittamaan oman kokemuksen perusteella! Hidasvauhtisilla
lenkeillä tätä kipua ei tuntunut koskaan.
Yo-kirjoitukset
alkoivat reaaliaineilla. Koska olin ilmoittautunut siihen, niin olin myös
velvollinen tulemaan kokeeseen. Klo 12 jälkeen sai poistua pois, niinpä
lähtiessäni palautin tyhjän paperin kokeen valvojalle, joka sattui olemaan
luokanvalvojamme ja erinomainen matematiikan opettajamme Jorma Enkenberg. Tekoni ei varmaan tuntunut miellyttävältä, mutta
olin päättänyt keskittyä vain pakollisiin aineisiin. En halunnut vastata edes
historian kysymyksiin, vaikka historiassa todistuksessani oli yhdeksän, joka
oli paras numeroni heti liikunnan jälkeen.
Seuraavana
vuorossa oli englanti. Vuonna 1976 kielissä kuullun ymmärtäminen teki vasta
tuloaan osaksi kielikoetta. Suurin osa meistä abeista suoritti kokeen
perinteisellä tavalla, joka tarkoitti sitä, että vieraan kielen
kirjallinen teksti piti kääntää suomeksi ja päinvastoin. Sekä ruotsissa että
englannissa oli erilliset "keskeinen sanasto - kirjat", joissa
molemmissa oli muistini mukaan 1500 sanaa. Lukiovuosien aikana kirjat olivat
jääneet lukematta, joten päätin opetella kaikki sanat ulkoa kolmen vuorokauden
aikana juuri ennen koetta.
Niinpä
ensimmäisellä lukukerralla kaikkien niiden sanojen viereen, joita en osannut,
merkitsin ruksin. Sivut tulivat rukseja täyteen. Seuraavalla lukukerralla
opettelin pelkästään ruksatut sanat. Jos en muistanut, niin laitoin viereen
toisen ruksin. Näin tein kerta toisen jälkeen, kunnes muistin kaikki sanat.
Aikaa tähän meni noin kolme vuorokautta. Tänä aikana nukuin normaalia lyhyemmät
yöunet, koska panostin täysillä sanojen opetteluun. Näin tapahtui molempien
vieraiden kielten kohdalla.
Näiden edellä
mainittujen päivien aikana en juossut lainkaan, koska juuri silloin ensimmäistä
kertaa juoksu-urani aikana akillesjänteeni kipeytyi niin paljon, että oli
pakko pitää taukoa juoksemisesta. Tällaista akillesjänteiden kipeytymistä ei
tapahtunut koskaan myöhemmin lukuun ottamatta seuraavan kuukauden alkupuolella
olleita päiviä. Vasta paljon myöhemmin
tajusin, että pakkolepo tuli juuri oikealla hetkellä. Muussa tapauksessa en ehkä
olisi jaksanut opetella kaikkia kielten keskeisiä sanoja niin lyhyessä ajassa muutaman
tunnin yöunilla. Tämän tyyppisiä ”sattumia” on osunut kohdalleni elämäni aikaan
useita kertoja; joistain niistä tulen vielä kertomaan myöhemmissä jutuissani.
Kun olin
opetellut kaikki englannin 1500 sanaa, niin menin yo-kokeeseen. Muutama viikko aiemmin
esikokeesta olin saanut hylätyn numeron. Mutta nyt varsinaisessa kokeessa
kaikki tuntui helpolta, sillä kokeessa oli vain yksi sana, mitä en tiennyt
käännöstekstissä. Kokeen jälkeen arvelin saavani ällän. Se varmaan löisi
ällikällä englannin opettajan, sillä olihan minulla vain vitonen todistuksessa.
Kolme päivää
myöhemmin oli ruotsin kirjoitus. Heti englannin kirjoituksen jälkeen opettelin
ruotsin keskeisen sanaston sanat ulkoa. Myös ruotsissa minulla oli
todistuksessa vitonen ja harjoituskokeesta olin saanut hylätyn numeron. Mutta
itse kokeessa kaikki tuntui helpolta. Kävi niin, että tiesin käännöstekstin jokaisen
sanan oikein molempiin suuntiin. Kokeen jälkeen arvelin saavani tästäkin
aineesta ällän. Sekin varmaan löisi ällikällä ruotsin kielen opettaja Heikki Toropaisen!
Olin tullut
ruotsin kokeisiin mustat Kontio-kumisaappaat jalassa, koska nopeasti lämmenneen
kevätsään takia kilometrin pituinen kotitie oli veden vallassa. Hyvin menneen
yo-kirjoituksen kunniaksi päätin juosta suoraan kotiin kymmenen kilometrin
matkan kuivaa asfalttia pitkin Nokian mustat jalassa. Tasan neljän minuutin
kilometrivauhtia juoksin kotiin eikä akillesjänteessä tuntunut enää mitään
kipua. Tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun suoritin juoksuharjoituksen
kumisaappaat jalassa.
Myös
seuraavana päivänä kangastie oli veden vallassa. Olin suunnitellut juosta 20
km:n lenkin Nurmekseen päin
menevällä valtatiellä. Olisin voinut kävellä kumisaappaissa kilometrin
valtatien varteen ja vaihtaa lenkkarit jalkaan. Jostain syystä mieleeni tuli,
että käyn juoksemassa lenkin kumisaappaat jalassa kuten
edellisenä päivänä, jotta lenkkareita ei tarvitse kantaa käsissä. Samalla
saisin vähän raskaamman harjoituksen, sillä painavathan kumpparit enemmän kuin
lenkkarit. Juoksin kympin löysää n. 4.15-4.30 km-vauhtia ja käännyin takaisin.
Paluumatkalla tunsin, että kumpparit hiertävät jalkaa. Niinpä jalkapohjissa
sain nähdä useita vesirakkoja riisuttuani kengät päästyäni kotiin. Samalla
päätin, että ei enää ikinä kumisaappaita asfalttiteiden juoksulenkeille.
Lumihankijuoksut olisivat asia erikseen, kuten tapahtuikin vuosia myöhemmin.
Päivää
myöhemmin maaliskuun viimeisenä päivänä ollut pitkä matematiikka päätti
yo-kokeiden pakolliset aineet. Ainoastaan vapaaehtoinen lyhyt saksa jäi
huhtikuun toiselle päivälle. Lukion aikana käytössä oli ollut kolme
matematiikan oppikirjaa. Kertasin niitä viimeisten viikkojen aikana. Joskus
talvella olin satunnaisesti muutaman kerran ratkonut vanhojen yo-kirjoitusten tehtäviä. Muistan myös, että joskus mietin jotain yksittäistä vaikeaa tehtävää jopa
kuusi tuntia ennen kuin sain ratkaisun aikaan. Kirjoitusta edeltänyt
harjoituskokeesta saatu hylätty suoritus ei täten kertonut kaikkea siitä, mikä
olisi oikea tasoni matematiikassa. Viimeisenä lukiovuotena Juuan lukioon
tulleella matematiikan opettaja Jorma Enkenbergillä oli erinomainen opettamisen
taito, josta oli verraton apu meille kaikille oppilaille.
Matematiikan
yo-koe sujui helposti. 60 pistettä kymmenestä eri tehtävästä oli tarjolla.
Ällän sai yleensä vähän yli 40 pisteen suorituksella. Ratkaisin kahdeksan
ensimmäistä tehtävää mielestäni oikein. Ne antaisivat 48 pistettä.
Harjoituskokeessa olin jäänyt noin kymmeneen pisteeseen. Kaksi viimeistä
tehtävää olivat niin vaikeita, ettei niistä ollut mitään mainintaa käytössä
olleissa oppikirjoissa. Niiden ratkaiseminen olisi kaiketi vaatinut
ylimääräistä matematiikan harrastuneisuutta. Yritin vastata myös niihin, vaikka
en ymmärtänyt edes kysymyksiä ja kaikkia niissä olleita merkkejä! Poistuin
salista hyvissä ajoin ja olin aivan varma, että saan parhaimman arvosanan eli ällän.
Kolmas eri opettaja lyötäisiin ällikällä!
Kun
opettajat olivat tarkistaneet kielten kokeet, niin ilmeni, että olin tehnyt sen
verran kielioppivirheitä, että ällät (L) vaihtuivat ämmiksi (M). Kuitenkin
matematiikan ällä piti olla selvä asia. Muistan, kun lukion lähellä olevalla
kujalla Jorma Enkenberg käveli vastaan ja ojensi jo kaukaa kätensä kohti minua
onnitellakseen hyvästä suorituksesta. Tekemänsä tarkistuksen mukaan saisin
ämmän. Olin ihmeissäni. Ilmeni, että helpon toisen tehtävän olin kopioinut
väärin tehtävälomakkeesta. Yhtälöstä oli jäänyt puuttumaan yhtäsuuruusmerkki. Kaikki
oli muuten oikein, mutta tehtävä oli mennyt puuttuneen merkin takia nollille.
Niinpä sain kokoon 42 pistettä 48 sijaan. Ällän sai sinä vuonna 44 pisteellä.
Jorman mielestä se oli erinomainen suoritus, vaikka itse olin sinä hetkenä
yllättynyt ja kaiketi myös erittäin pettynyt.
Yo-kirjoituksen
tuloksena oli täten neljä ämmää ja lisäksi lyhyestä saksasta pistettä vaille C.
Se piste meni siinä, kun tuli ajatuskatkos enkä muistanut, mitä tuttu saksan
sana ”brauchen” tarkoittaa. Sitä olisi tarvittu, koska se tarkoittaa suomeksi
”tarvita”. Niistä päivistä lähtien olen aina muistanut tämän saksan sanan.
Juoksukilometrejä
maaliskuussa 1976, jolloin olin vielä 18 vuoden ikäinen, kertyi
harjoituspäiväkirjan mukaan 567. Ne tulivat 45 harjoituskerralla. Halonhakkuuta
en laskenut miksikään harjoitteluksi.
Mukava on lukea näitä juoksujuttuja. Olisihan niistä kirjankin saanut vaikka aikaa on tietysti kulunut niin paljon ettei kaikkea muista.
VastaaPoistaJuoksun taso on 70-luvulta romahtanut mutta tuon englannin kanssa taitaa olla toisin pain, jos ennen pelkällä sanastolla hylätystä sai nopeasti kirjoitusten M:n!
Intoa kirjoittamiseen vaan!