Meitä oli noin 35
varusmiehen joukko, jotka oli kelpuutettu lokakuun saapumiserään. Lähes kaikki
olivat yleisurheilijoita täydennettynä muutamalla jalkapalloilijalla.
Jalkapalloilijoista tunnetuin oli Olli Isoaho, joka armeijakesänä
1977 pelasi HJK:n maalivahtina. Myöhemmin hän oli Suomen maajoukkueen
maalivahtina pelaten mm. kaikki Suomen ottelut Moskovan olympiaturnauksessa.
Lisäksi hän oli yksi ensimmäisistä Saksassa pelaavista suomalaisista
maalivahdeista (vai oliko peräti ensimmäinen?) pelatessaan Arminia Bielefeld
- joukkueessa. Wikipedian mukaan hän pelasi myös Ruotsin Västerås SK -
ja Norjan Moss FK - joukkueessa. Lisäksi Ollilla on Hongkongin
mestaruus Seiko Sportin riveissä vuonna 1984.
Selvin muistoni Olli
Isoahoon tai oikeastaan hänen poissaoloonsa liittyy aliupseerikoulun jälkeiseen
aikaan sen jälkeen, kun olimme palanneet takaisin 2.JK:n tiloihin. Armeijassa
on kerrossängyt, jossa on ylä- ja alapeti. Minulla oli alapeti ja Olli nukkui
yläpetillä. Saatoin uneksia silloin tällöin yön aikana. Eräänä aamuna heräsin
yllättäen yläpetiltä, jonne olin jossain vaiheessa kömpinyt yön. Olli Isoaho
asui Helsingin lähistöllä ja sinä yönä yläpeti oli tyhjänä Ollin ollessa
kaiketi kotonaan tai HJK:n ottelumatkalla.
Mainitsenpa tässä myös
pikajuoksua harrastaneista pääkaupungin pikajuoksijoista Vilenin veljekset,
jotka olivat ihan samannäköisiä. Siihen aikaa sukunimi Vilen oli tuttu kaikille
yleisurheilua seuraaville, sillä Vilenien sedällä Raimo Vilenillä oli
ollut vuonna 1973 juostu 100 metrin Suomen ennätys ajalla 10,49. Vuotta aiemmin
hän oli juossut käsiajanotolla matkan tasan 10 sekuntiin, mikä samalla sivusi
Euroopan ennätystä. Vilenin veljekset jäivät minulle vähän etäisiksi, siksi
kerroin enemmän heidän sedästään!
Kolmiloikkaaja Jukka
Härkönen oli kahden muun lisäksi meitä muita 4-5 vuotta vanhempi,
sillä Sotkamosta Lahteen muuttanut Jukka oli jo ehtinyt valmistua
liikunnanopettajaksi. Aiemmin kesällä ennen asepalvelusta hän oli sijoittunut
neljänneksi Kalevan Kisoissa. Myöhemmin Jukka on tullut tunnetuksi ehkä
Suomen tunnetuimpana yleisurheilijoiden kansainvälisenä managerina. Hänen
ensimmäinen kuuluisa asiakkaansa oli namibialainen pikajuoksija Frankie
Fredericks.
Tampereen Seppo
Liutun kanssa kävin tiukkoja
kamppailuja Cooperin testien yhteydessä. Jäin toiseksi molemmilla kerroilla.
Seppo ei lähtenyt aliupseerikouluun, vaan valitsi majuri Mäkipään
hiihtojoukot lyhentäen samalla palvelusaikaansa. Näin teki myös Porvoon
Teuvo Karvonen, joka tunnettiin entisen (epävirallisen) estejuoksun
ME-miehen Pentti Karvosen poikana. Teuvon kanssa tein muutaman
juoksuharjoituksen, mutta Seppo Liutun kanssa ne jäivät tekemättä. Seppo voitti
talvella miesten halli-SM:n 3000 metrillä ja sitten seitsemän vuotta myöhemmin
vuonna 1984 hän juoksi kympin aikaan 28.04. Häntä ei kuitenkaan valittu Los
Anglesin olympiakisoihin, vaikka sillä ajalla kisoissa voitettiin mitali.
Ne oli niitä aikoja Suomen yleisurheiluhistoriassa... Ja mainitsen vielä, että
helsinkiläisiä kestävyysjuoksijoita olivat Kai Ritvala ja Yrjö
Hytönen.
Kymenlaaksolaisella
korkeushyppääjä Esa Greijuksella ja minulla on ollut yksi yhteinen
kaukainen hetki: Me olemme syntyneet samana helluntaiaamuna. Me molemmat
tiesimme myös tarkan syntymäajan, jonka äitimme olivat kertoneet pojilleen.
Minä olin tullut maailmaan tuntia ennen Esaa!
Helsinkiläiset Ari
Viitala ja Jouni Kareinen juoksivat 400-800 metrin matkoja ja
pohjanmaalaisen pikajuoksijan Sakari Hyytiäisen valmentajana oli vielä
silloin tuntematon lakimies Lauri Tarasti. Kuulantyöntäjistä mainitsen Matti
Vanhasen ja kiekonheittäjistä Mauri Sirenin. Keihäänheittäjistä ovat
jääneet mieleen Vammalan seudulla asunut Rantanen (etunimeä en
muista), Lappajärven Tapani Savola ja Lahden seudulla vaikuttanut Lasse
Papinaho. Myöhemmin koiravaljakkokilpailuita harrastanut Lasse oli ehtinyt
olla myös tulevan naisten keihäänheiton olympiavoittajan Heli Rantasen
valmentajana.
Entäs Ari Harjula?
Kertooko nimi lukijoille mitään? Ari oli seiväshyppääjä ja oli samoin kuin
Jukka Härkönen meitä muita muutaman vuoden vanhempi. Hän oli juuri valmistunut
lääkäriksi. Alokaskauden hän samassa tuvassa, mutta sen jälkeen hän jatkoi omaa
koulutustaan vastaavissa tehtävissä. Ari kertoi, että jos hän ei kesän aikana
ylitä viiden metrin korkeudessa olevaa rimaa, niin hän lopettaa
hyppäämisen. Viittä senttiä vaille jäi, joten seiväshyppy loppui.
Kahdeksan vuotta myöhemmin
vuoden 1985 helmikuussa Ari Harjula oli siinä kolmen kirurgin joukossa, joiden
johdolla tehtiin Suomen ensimmäinen sydämensiirto. Ja viisi vuotta
myöhemmin helmikuussa 1990 Ari Harjulan johdolla tehtiin Suomen ensimmäinen
keuhkonsiirto. Arvostan suuresti tällaisia ihmisten parhaaksi tehtyjä
tekoja! Jokainen voi miettiä mielessään, kumpaa arvostaa enemmän: ylittää seipään
avulla viisi ja puoli metriä vai tehdä tällaisia lääketieteellisiä
"uudisraivaajasuorituksia"?
10-ottelija Johannes
Lahti oli se kolmas, joka oli vanhempaa ikäluokkaa Härkösen ja Harjulan
lisälksi. Mieleeni on jäänyt aamuhämärässä tehdyt sulkeisharjoitukset. Olimme
aivan lähekkäin ja kun kouluttaja antoi komennon 'taakse poistu', niin samassa
Johannes oli jo muutaman metrin päässä. Siinä vaiheessa minä olin vasta ottamassa ensimmäistä
askelta. Suurinpiirtein sellainen on pikajuoksijan ja kestävyysjuoksijan ero,
kun on kyse räjähtävistä suorituksista.
Kesän aikaan Johannes Lahti
ylitti ensimmäisenä suomalaisena 10-ottelussa 8000 pisteen rajan. Hufvudstadsbladetin
silloinen päätoimittaja Jan-Magnus Jansson oli luvannut vuosia
aiemmin ensimmäiselle suomalaiselle 8000 pisteen rajan ylittäjälle lehden
erikoispalkinnon. Niinpä eräänä kesäpäivänä meidät komennettiin kasarmin edessä
olevalle kentälle riviin. Oli pienimuotoinen juhlahetki, kun arvokkaan
herrasmiehen oloinen päätoimittaja ojensi lehden palkinnon alikersantti
Lahdelle. Mikä oli tämä palkinto, sitä en enää muista. Johannes Lahti poistui
joukostamme muutama vuosi sitten.
Sitten kerron muutaman sanan
edellisestä saapumiserästä niistä, jotka olivat tulleet kesäkuussa ja jotka
olivat painijoita, painonnostajia, nyrkkeilijöitä, koripalloilijoita ja
lentopalloilijoita. Ne, jotka olivat samassa rakennuksessa, olivat kahdeksan
kuukauden varusmiehiä. Kerron kahdesta urheilijasta painonnostaja Arvo
Ojalehdosta ja nyrkkeilijä Tarmo Uusivirrasta.
Arvo Ojalehto oli
pienikokoinen painonnostaja, joka sitten myöhemmin edusti Suomea kolmissa eri
olympiakisoissa. Hänen sarjansa oli aina alle 56 kg:n
painoluokassa. Mainitsen Arvosta siksi, koska hän oli uskomattoman
kimmoisa. Hän näytti meille useammin kerran, miten hypätään yläpetille
tasajalkaa suoraan istualleen. Ja tietenkin saappaat jalassa! Täytyy sanoa,
että se oli hauskan näköistä, kun omistaa sellaisen ponnistusvoiman. Pomppaajan
pieni koko korosti tätä näkyä.
Ja sitten lopuksi kerron
erikoisen tapahtuman liittyen nyrkkeilijä Tarmo Uusivirtaan. Armeijan jälkeen
Uusivirrasta tuli ensimmäinen suomalainen nyrkkeilijä, joka sai
maailmanmestaruusmitalin, vieläpä kahdesti vuosina 1978 ja 1982. Moskovan
olympiakisojen menestyksen esteeksi tuli silmäkulmavamma.
Ja sitten Santahaminan silloiseen
salattuun tapahtumaan. Nyrkkeilyn Suomi-Ruotsi maaottelu oli edessä
muutaman päivän kuluttua ja Tarmo Uusivirta oli tapansa mukaan valmistautumassa
siihen huolella. Hän oli jo nukkumassa, kun ennen puolta yötä jotkut
koripalloilijat tulivat iltalomalta. Piti olla hiljaisuus, mutta he eivät
malttaneet pysyä hiljaa edes vuoteessa. Ja tästä möykkäämisestä Uusivirta
oli hermostunut, noussut ja lyönyt yhden iskun sängyssä olevaan pelaajaan.
Mitään vammaa siitä ei kuitenkaan syntynyt.
Uusivirran teko oli
raskauttava, olihan hän nyrkkeilijä. Uusivirta sai vain lievän rangaistuksen.
Asia salattiin kaikilta ulkopuolisilta. Uusivirta pääsi maaotteluun, mutta hän
sai kaksi viikkoa putkaa. Ja sekin hoidettiin siten, että hän kävi nukkumassa
vain yöt. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että Tarmo Uusivirta oli kohtelias
ja fiksun oloinen jääkäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti