31.3.-20 Tyhjin käsin
täältä kaikki lähtevät: Kävin eilen vaateliikkeessä ostamassa itselleni uudet farkut. Kovin oli
liikkeessä hiljaista. Asiakkaiden määrä oli viime viikolla romahtanut yhdessä
päivässä heti sen jälkeen, kun maamme julistettiin poikkeustilaan
koronaviruksen takia.
Vedin farkut
jalkaan myymälän sovituskopissa. Huomasin, että sovituksen aikana liikkeessä oli
vain yksi asiakas, joka pian poistui myymälästä. Maksettuani ostokseni jäin
juttelemaan tutun kauppiaan kanssa pitkäksi toviksi tästä maailman nykyisestä tilanteesta.
Aiemmin tällainen pitkä juttelutuokio ei olisi ollut koskaan mahdollista
liikkeessä asioivien asiakkaiden takia, mutta nyt oli aivan hiljaista aina
siihen asti, kun poistuin myymälästä.
Kauppias
kertoi, että nyt yrittäjillä on vaikeat ajat eikä helpotusta ole näkyvissä.
Mutta hän ymmärtää, että se mikä nyt menetetään, on kuitenkin vain aineellista.
On hyvä, että löytyy niitä, jotka pystyvät ajattelemaan näin. Tällaisesta
asenteesta on varmasti apua myös suuressa tulevassa ahdingossa.
Kauppiaalla
on pitkä elämänkokemus. Siitä on apua. Hän on sitä ikäluokkaa, joka on nuoruudessaan
saanut kuulla riipaisevia kertomuksia aikakausista, jolloin ihmisillä ei ole
ollut juuri mitään, ruokaakin vain niukasti. Ehkä hän itsekin on joskus joutunut
kokemaan niukkuutta.
Hän kertoi
nuoruudessaan kuulleen leskeksi jääneestä kuhmolaisesta naisesta, jolla oli
monta pientä lasta huollettavana ja ruokittavana. Kertojan muistin mukaan tapahtuma ajoittuu 1930-luvun
lamavuosiin. Leskeksi jäänyt köyhä nainen asui erään järven läheisyydessä.
Lähialueella asui varakas ökyisäntä, kertoja sanoi myös tilan nimen. Tarkistin
tiedon kartasta, sen niminen tila on yhä olemassa. Siksi jätän sen kertomatta
kuten myös järven nimen, ettei tämä kertomani asia loukkaa mahdollisia tilan
jälkipolvia.
Leski oli ollut
velkaa tälle varakkaalle tilan isännälle, mutta hänellä ei ollut rahaa maksaa
velkojaan. Niinpä tämä varakas isäntä oli sitten eräänä päivänä tullut perimään
velkojaan. Leskellä ei ollut muuta irrallista omaisuutta kuin yksi lehmä, josta
lapset ja nainen olivat saaneet maitoa ruuakseen.
Varakas
isäntä oli ollut armoton. Sillä samalla vierailukäynnillä mies oli ottanut
väkisin lehmän itselleen, lapset olivat itkeneet ja olivat yrittäneet estää
lehmän viemisen riippumalla lehmässä kiinni. Mutta mies ei tuntenut armoa, vaan
vei lehmän mukanaan omalle tilalleen. Siitä lähtien lapset ja äiti jäivät ilman
päivittäistä maitoa.
Sitten vuodet kuluivat ja varakas isäntä
vanheni. Tuliko häneen sairaus tai jotain muuta, mutta hän havaitsi, että hänen
päivänsä tulevat päättymään pian. Hän tiesi miten oli elänyt ja miten
käyttäytynyt köyhiä, kuten tätä leskivaimoa kohtaan.
Varakas
isäntä tuli synnintuntoon ja kun hän oli taitava käsistään, niin hän päätti
rakentaa itselleen oman ruumisarkun ennen kuolemaansa. Ruumisarkun hän teki,
mutta se poikkesi perinteisistä ruumisarkuista. Arkun molemmille sivuille hän teki
kämmenten kohdalle käden läpimenevät pienet aukot.
Hautausohjeet
hän myös antoi omaisilleen. Kun hänen ruumiinsa kuoleman jälkeen laitettiin
arkkuun, niin molemmilla arkun sivuilla oli koko saattoväen nähtävissä paljaat
kädet. Näin tämä synnintuntoon tullut varakas isäntä halusi kertoa vielä kuolemansa
jälkeen, että kaikki täältä lähtevät tyhjin käsin.
** **
Edellinen: ”Vielä neljä kuukautta ja…”
https://jouninkootut.blogspot.com/2020/03/viela-nelja-kuukautta-ja.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti