maanantai 24. heinäkuuta 2017

Kesken salaojituksen oli lähellä että …

24.7 Kesken salaojituksen oli lähellä että …: Edellä kerroin tuoreheinän tekemisestä, kun talikolla nostelin ja heittelin tuoretta ja raskasta heinää AIV-tornin sisä- ja ulkopuolella. Tätä tein enon tilalla. Sitten vuorossa oli kuivaheinän tekeminen, mikä tarkoitti heinänseivästystä omalla kotitilalla. Seivästinkö kesällä 1974 tuhat seivästä vai enemmän, siitä en ole aivan varma. Sen kuitenkin muistan, että seuraavana kesänä seivästin 1500 heinäseivästä runsaan kahden viikon aikana. Kun heinät olivat kuivuneet ja ne oli siirretty latoon, niin sen jälkeen meidän peltoaukiolla puhalsivat uudet tuulet: isä oli päättänyt aloittaa peltojen salaojituksen.

Kunnansuolla meidän peltosarat olivat pitkiä. Pisimmät sarat olivat pituudeltaan noin 550 metriä. Suurin piirtein sellaisen pätkän ehti päivässä seivästää oman perheen voimin. Sarkoja erottavat ojat alkoivat hävitä, kun salaojaurakoitsija toi heinäkuulla ensimmäistä kertaa koneensa peltoaukealle. Vuosi oli 1974 ja nämä salaojitukset jatkuivat useamman vuoden ajan. Urakoitsija oli saapunut Pielisen toiselta puolelta Lieksasta saakka ja hänen sukunimensä oli Kiiskinen. Olisiko hän ollut Kylänlahdesta tai Viensuulta? Ei näitä kaikkia vanhoja asioita jaksa muistaa kovin tarkkaan…

Ennen salaojitusten aloittamista ojitettava alue piti ensin mitata ja paaluttaa. Salaojitusteknikko suoritti alueen vaaituksen, suoritti salaojien linjauksen ja merkitsi korot. Siitä tuli samalla urakoitsijan työohje. Pellolle tuli yksi iso kokoojalinja, mihin kaikki kaivettavat sivuojat johdettiin. Päälinjan eli kokoojalinjan kautta vedet valuivat pellon päädyssä olevaan Tervapuroon. Kesällä tämän puron virtaus oli verkkaista eikä veden liikettä juuri voinut havaita. Puron toisella puolella oli Viäränmäen Eeliksen eli Eelis Lehikoisen peltoalue. Kymmenen vuotta aiemmin oli jäänyt mieleeni, miten kyykäärme heinäaikaan pääsi pakenemaan juuri tähän Tervapuroon. Käärmeet ovat hyviä uimaan – sen sain silloin havaita. Sekin käärme hävisi siinä samassa, kun se työnsi päänsä vesirajaan.

Muutamia asioita on jäänyt muistiin tästä ensimmäisestä salaojitusvuodesta. Kesä oli erityisen sateinen ja sen huomasi pellolla. Ojitusta varten tarvitaan sopivan karkeaa hiekkaa, mitä tulee laittaa riittävästi salaojaputken päälle. Sopivan huokoisen hiekan tarkoitus on tietenkin imeä vesi itseensä ja sitä kautta putken sisään. Siihen aikaan salaojakoneet olivat erilaisia kuin nykyisin. Ei ollut erillistä hiekanjakovaunua, mikä sirottelee hiekan maan sisään lasketun salaojaputken päälle. Niinpä kaikki hiekka lapioitiin käsin sitä mukaa kuin uutta ojaa syntyi urakoitsijan toimesta. Lisäksi vielä tänä kesänä ei ollut käytettävissä – ei ainakaan meidän pellolla – muovista salaojaputkea, vaan kaikki putket olivat punertavaa tiiliputkea. Niiden pituus oli 34 cm ja putken sisähalkaisija oli 40 mm:n paksuinen. Kokoojaputken läpimitta oli kaiketi suurempi? Kuitenkaan en enää muista, mitä ne olivat kooltaan vai oliko se sittenkin samaa kokoa.
 
Tällaisia olivat salaojituksessa käytetyt tiiliputket
Sateitten takia pelto oli märkää ja näin ollen pellon kantavuus heikkeni raskaiden ajoneuvojen alla. Erityisesti mieleeni jäi yksi tapaus, kun kuorma-auto toi hiekkakuorman pellon reunaan, mistä se sitten oli tarkoitus kuljettaa traktorilla salaojitusalueelle. Kävi niin, että sora-auto ajoi raskaan kuorman kanssa liian kauas kovalta maalta pehmeälle maalle ja samalla auton takapyörät upposivat maahan. Niinpä sora-auto juuttui siihen kiinni eikä noussut omin voimin ylös. Ei auttanut muu kuin laittaa traktorin perään juontovinssi ja yrittää sen avulla auttaa autoa nousemaan ylös.

Sora-auton kuljettaja kiinnitti vinssin vaijerin kuorma-auton keulaan ja minun tehtäväksi jäi nostaa vinssin vipua. Kuorma-auton keulan ja minun väliä ei ollut kovin montaa metriä.  Vaijeri pingottui tiukaksi, kun yritin saada auton nousemaan samalla kun kuljettaja istui auton kopissa. En ole milloinkaan pelännyt niin paljon kuin siinä tilanteessa. Ajattelin, että jos vaijerin kiinnitys jostain syystä pettää, niin silloin vaijeri silmänräpäyksessä singahtaa päähäni ja seuraa välitön kuolema. Kuitenkin sora-auto oli pakko saada irti. Kiristin vaijeria sen minkä jaksoin samalla kun traktorin etupyörät pomppivat ylös. Oli suuri helpotus, kun sora-auto suostui nousemaan ylös jorpakosta. Se oli todella helpottava tunne, mikä jäi syvälle mieleni sopukoihin. Aikaa tästä tapahtumasta on melko tarkalleen 43 vuotta.
 
Salaojakone jättää jälkeensä tällaisen jäljen
Salaojituspäivien kohdalle osuivat myös piirinmestaruuskilpailut. Vaikka oli ohitettu heinäkuun puoliväli, niin niinä päivinä oli ankeaa koleuden ja sateen takia. Juoksemisessakaan ei ollut mitään hohtoa johtuen säästä. Voitin kuitenkin A-poikien piirinmestaruudet Lieksan hiilimurskaradalla sekä 1500 metrillä että 800 metrillä. Ajat olivat harjoituspäiväkirjan mukaan pitemmällä matkalla 4.11,7 ja lyhyemmällä matkalla 2.06,2. Jälkimmäinen oli samalla oma ennätykseni ja samalla se jäi kesän ainoaksi kilpailuksi 800 metrin matkalla. Paransin vuoden takaista aikaani yli kolmella sekunnilla. Minun päämatkani oli kuitenkin 3000 metrin juoksu, mutta kilpailujen järjestäjät unohtivat sen matkan järjestämisen kokonaan. Niinpä tulos tältä matkalta puuttui vielä kokonaan, vaikka kesä oli jo loppupuoliskolla. Muista kesän 1974 kilpailuista ja harjoittelusta kerron myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.

Kesän salaojitusurakka oli loppuvaiheessa, kun yllättäen ojitusalueella eteen osui iso kivi. Oli yllätys, että mutamaan sisuksista löytyi sellainen este, koska maan pinnalla kiviä ei näkynyt. Ei auttanut muu kuin kiertää kivi. Ja siihen tarvittiin erillinen kaivinkone. Väli-Mikkolan Mikko tuli kaivinkoneensa kanssa. Mikko kaivoi ojan aivan kiven viereen, samalla siihen tuli melko iso mutka. Kun Mikko sai ojan valmiiksi, niin minä laskeuduin ojan pohjalle ja tasoitin sen lapiolla. Samalla kun olin tasoittamassa pohjaa, niin Mikko ja isäni laittoivat tupakat palamaan seuraten samalla työni edistymistä ojan reunalla.

Traktorikaivuri oli koko ajan vieressä käynnissä. Saatuani ojan pohjan tasoitettua, otin ojan reunalle valmiiksi laitetut punaiset tiiliputken palat käsiini ja asettelin ne perätysten toinen toisensa perään. Näin siitä syntyi yhtäläinen kokonainen putki ja työ oli suoritettu. Otin kiven kohdalta muutaman askeleen sivuun ja vetäisin käsien avulla itseni ylös ojan pohjalta. Samalla kun olin päässyt ylös, niin se iso kivi vierähti ojan pohjalle. Muutamaa sekuntia aiemmin olin ollut sen kiven kohdalla asettamassa tiiliputkia paikoilleen. Kuolema kulki läheltä, mutta ei osunut. Mikko ja isäni huomasivat tapahtuneen, mutta kun mitään sen kummempaa ei tapahtunut, niin tästä äkillisestä tapahtumasta ei puhuttu mitään. Kaivurin aiheuttama tärinä ja kiven muoto kaiketi aiheuttivat tämän odottamattoman ilmiön. Siihen se kivi jäi paikoilleen ja mikäpä sen oli ollessa siinä, kun salaojaputki oli saatu laitettua paikoilleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti