Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 1

6.2.-19 Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 1

Jo aiemmin julkaisin kahden juukalaisen sotavangin kertomukset siitä, miten he joutuivat vangiksi talvisodan alkupäivinä, heidän vankeusajastaan ja vapautumisestaan. Haastattelukertomukset sanasta sanaan löytyvät täältä osa 1  https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-1.html

ja osa 2 https://jouninkootut.blogspot.com/2019/01/juukalaiset-sotavangit-kertovat-osa-2.html

 

Tämän jatkosotaan liittyvän kirjoituksen olen tehnyt sanasta sanaan juukalaisen Pentti Alangon haastattelusta, joka on tehty lähes 40 vuotta sitten syksyllä 1979. Lienee jo aika tuoda myös tämän c-kasetin tiedot kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavaksi.

Tällä kasetilla on haastateltu kahta juukalaista miestä, jotka joutuivat erilaisten vaiheiden jälkeen sotavangiksi jatkosodassa, toinen Karjalan kannaksella ja toinen Vienan Karjalassa. Toisen miehen sota vei kauas Vologdan työleirille ja toisen tie vei sairaalaan Pietariin.

Tähän ensimmäiseen osaan on kirjoitettu c-kasetin a-puoli, jatko löytyy seuraavasta kirjoituksesta, jonka linkki on tämän kirjoituksen päätteenä. Suluissa olevat tiedot ovat omia lisäyksiäni. Kirjoituksessa on paikallista juukalaista murretta, toivottavasti se ei häiritse lukemista liian paljon.

 

Jatkosodan juukalaiset sotavangit kertovat osa 1

 

P.A: Tässä meillä on taas koolla kolmen miehen porukka, nuorin haastattelemassa ja kaksi, joita sitoo yhteinen kohtalo, sodan aikainen matka tuonne kauaksi naapurimaahan, ei turistina eikä vapaaehtoisena vaan tällä kertaa väkisin vietynä. Tässä ikäjärjestyksessä Toivo Kainulainen Kalavaaran talosta Kajoosta, tunnettu Kalavaaran Toivona. Viljo Louhelainen, jonka juuret ovat Nunnanlahden kylässä ja jonka taipale sieltä lähti. Taipale on kuljettu monivaiheisena ja jälleen ollaan kotipitäjän kamaralla. Täällä nyt tällä kertaa omassa osakehuoneistossa ja kesämökissä aikaansa viettäen. Milloinkas sinä Toivo olet syntynyt?

Toivo: Kaksikymmentäyksi (1921).

P.A: Ja sinä olet nyt ikävuosiltasi?

Toivo: Viiskymmentäkaheksan vuotta.

P.A: Joo, 58 vuoden ikäinen. No, sinä Viljo olet nuorempi

Viljo: Joo, minä olen syntynyt kakskymmentäneljä (1924), kokonaisii vuosii on nyt viiskymmentäviisi.

P.A: No eihän tuossa nyt huikeata eroa ole, kolme vuotta pojilla iässä eroa. No, mitenkäs se viime sota teidän kohdaltanne meni? Montako vuotta tuli sinulla Toivo oltua niissä kirjoissa, kun lasketaan nämä vaiheet yhteen?

Toivo: No siinä vähän yli, niin no, se on neljäkymmentäneljä, viisi. Neljä vuotta.

P.A: Kaikkiaan. No entäs?

Viljo: Minulla tuli kaks vuotta, vähän yli. Tuli se lokuusta joulukuuhun.

P.A: Kaksi vuotta, jotka olivat aika lailla noin sellaisia, jos ei tapahtumista, niin ainakin kokemuksista hyvin rikkaita vuosia.

Viljo: No sitähän ne olivat

P.A: Minkäslainen se Toivo oli elämä Kajoossa ennen sotia siellä Kalavaarassa, joka on yläkaupoilta sentään yhdeksän kilometrin päässä? Arvasinko oikein?

Toivo: Ihan oikein. No, toisenlaista kuin nyt. Ei ollut autoja, polokupyörä kyllä oli. Meillä nimittäin oltiin, meilä kuoli isä, siskotytön kanssa vuonna kolomekymmentäneljä (1934). Myö oltiin kyllä perillisiä siitä lähtiin. Sielä kotona joskus oltiin, sielä asu vieraat meilä. Sitten oltiin, äitin mukana oli Aino, se sisko ja minä olin suuriman osan Rinteelä setän luona. Näin tämmöstä se oli. Meillä ei ollu karjoo, ei mitään, myö jiätiin. Minä oli vaille neljätoista vuotta vanaha ja sisko oli tuomonen yheksän vuon vanaha , kun isä kuoli ja äiti mäni toisiin naimisiin ja hiän mäni mänöjään. Minä en oekeen sopeutunut siihen uuven isännän souviin, sisko oli siinä, minä kyllä olin enimmäkseen setän luona. Ja sieltä setän luota lähettiin siitä sotaväkkeen neljäkymmentäyks (1941).

P.A: Sinä sanoit Rinteelässä vai?

Toivo: Rinteelässä Petrovaarassa

P.A: Petrovaaran Rinteelässä?

Toivo: Joo, se oli setä mulle. Kyllä. Sinähän olit siellä opettajana.

P.A: Tunnen minä sen Rinteelän ukon.

Toivo: Sehän on nyt kuollut.

P.A: Niin on ja Elman tunsin hyvin, sehän oli, ei ollut ihan oppilaana kuitenkaan mutta. Ja olin Simon ja Elman häissä ja kaikkee tuommoista.

Toivo: Se on semmonen juttu, kun se oli se Rinteelän Olli, tämä  Elman veli, se oli niin kun parihi kertoo suonu lykkäästä jostaan syystä, niin hän män yhtä mukkoo sinne Kuopijoon. Kuopiossa kävi niin fiksusti, jotta sitten, kun se yö oltiin, kun mäntiin, siellä kasarmilla. Ja huomenna tuli sitten, oltiin rivissä, aserivissä. Se meijän välistä se katkesi se osa, joka lähti Kajaaniin (naurua) ja se näin ollen joutu Ollikin Kajaaniin ja minä jäin siitä serkkumiehestä tänne Kuopioon. Kuopiossa kerittiin hätäsesti olla noin kaksi ja puoli kuukautta, siks jotta valat tehtiin. Sittenhän sitä jo kesäkuun puolella lähettiin tänne Tohmajärvelle.

P.A: Ja Tohmajärveltä sitten Kann..

Toivo: Joo, Tohmajärvellä kasattiin se meijän porukka, siellä oli tuota, se nimittäin, minä olin vielä sairaalassa Kuopiossa, kun sieltä oli se meijän pataljoona lähtenyt, minä olin siinä alokkaana ja tuota siitä ei jiäny kuin muutama mies siinä sitten, suurin osa oli Kiuruveen miehiä, näitä reserviläisiä, se sakki, mihin meijät liitettiin. Tohmajärvelle mäntiin ja siellä sitten oltiin parisen viikkoo. Käytiin myö Nilsiässä kaks viikkoo ja oltiin Nilsiässä. Nilsiästä junaan, taikka Siilinjärvelle ja siitä Tohmajärvelle. Ja siellä ne sen meijän pataljoonan teki. Se oli niin kuin semmonen, sanotaan… Sen kyllä näkis, mikä kumma oli se, minä jo sillä otin tämän passin ihan huvikseni. Ee tällä muuta merkitystä oo kun mutta, mutta se oli niin… Kato sinä siitä sitten, en minä silimälasitta

P.A: Eipä sitä kun oikeastaan minullakaan ole näköä… Se yksikkö, johon sinä Tohmäjärvelle menit, oli sissipataljoona kaksi.

Toivo: Sissipataljoona kaksi, joo kyllä.

P.A: Olikos se niin kun sissipataljoona sitten myös käytännössä?

Toivo: Kyllä se oli käytännössä. Se nimittäin oli pyöräporukka. Mutta se oli siinä suhteessa, että meillä ei ollut kovin paljon näitä armeijan pyöriä, ne oli siviilipyöriä. Miesten ja naisten pyöriä, ne oli vähän tämmösiä, vaan niillä sitä vaan ajeli. Siellä se kasattiin, siinä suuri osa oli Kiuruveen miehiä siinä pataljoonassa, olihan siinä muitakin. Vanahoo miestä enempi kuin toinen puoli, semmosia, jotka jo olleet talavisoassa. Meijännii komppaniassa muistelen, että kuutisenkymmentä oli semmosia.

P.A: No, mihin paikkaan te sieltä Tohmajärveltä lähditte?

Toivo: No siitäpä ei tehty kummia matkoja. Siitä ehkä oli kymmenen, viisitoista kilometriä oli, kun oli, mäntiin linjaan. Tuossahan tuo on Alalampi tuo meijän taistelupaikka, tuossa justiisa lähtiissä kahtelin.

P.A: Se on Karjalan kannaksella se Alalampi?

Toivo: Ejjoo, se on ihan tuossa Tohmajärvellä, heti vaan kun männään rajasta, tämän nykysen rajan yli, niin siitä ei ollut monta kilometriä, kun siitä oli joku jalakaväkijoukko siitä muutamia kilometriä männy meijän eessä ja siitä myö otettiin niiltä se. Siinä ol ensimmäinen kosketus ja se ollii oekee kosketus. Yöllä mäntiin siihen, pikkinen kylän pahanen, siinä muutamia taloja oli ja siihen jiätiin. Uamula sieltä, myö oltiin ihan tottumattomia, nämä nuoremmat meistä, vanahemmat oli liijannii tottuneita, ne otti vastaan sen seisaltaan siinä. Meitä ei oikeestaan, lieköhän joku kuatunut. Vanahat ne sano, jotta tästähän selevittään, kun hyökkäs  naapuri sieltä pellolta ja yheksän meistä kuatu siihen. Ihan tahallaan jos suoriks sanotaan. Semmonen se oli. Ja sitten ne lähti (epäselvä sana)  perrääntyvät, vaan eihän ne  antanut periks. Kyllä vaan tuota, miehiä meni viisi ja haavottu.

P.A: Sinä olit sitten ihan, ihan kesäsodan alusta lähtien?

Toivo: Ihan, ihan sillon, se ol niitä ensimmäisiä päiviä ja siltä paikalta. Olihan ne muuvalla, mutta ensimmäisiä ainakin Tohmajärvellä.

P.A: No nii, mitähän jos välillä annettas sinun ajatuksesi levätä ja tuota…

Toivo: Näin se pittää tehä.

P.A: …ja ruvettas pommittamaan Viljoa. Mitenkäs, kun sinä muistelet sitä aikaa, joka oli sinun lapsuudessasi ja nuoruudessasi siellä Nunnanlahdessa, niin mitenkä sinä sitä kuvaisit noin omalta kohdaltasi?

Viljo: Mitenhän tuota nyt, mistä nyt alottas. Meillä oli, kun äiti oli elossa, mökki siinä keskellä kyllää joen töyräässä, mutta siitä käsin kävin kansakoulun loppuun. Äiti kuoli kolomekymmentäkaheksan (1938) ja sen jäläkeen isä möi sen mökin ja sittenhän minä etin sitä leipääni, mistä satun löytämään. Talossa olin töissä ja vähät, muutama vuosi tuli tuota Pielisen takana uitoissa ja sillä lailla.

P.A: Minkä ikäinen sinä olit silloin, kun sinä jouduit omaa leipääsi hakemaan noin itsenäisesti?

Viljo: Neljätoista.

P.A: No mitä sinä siitä ajasta muistat ja kertoisit?

Viljo: No ne muistikuvat on aika hämärii, sitä vain eli päivästä toiseen iliman mittään pitemän tähtäyksen suunnitelmia, ei ainakaan osanna tehä. Ja sitten neljäkymmentäkaks (1942) kevväällä läksin uittoon taas tuonne. Jongunjoella olin ja siellä. Ja sieltä kun tultiin pois, niin ne Lieksassa ottivat meijät työvoimatoimistosta ja komensivat jo valtion töihin (naurua). Jouvuttiin nääs Mätäsvaaraan sitä vesiputkee vartioimaan, kun se oli sotateollisuuvelle tärkee kaivos, Mätäsvaara molybdeenikaivos. Sitä oli monta kilometrii, semmosta vissiisä puolmetristä se puuputki, meillä oli semmonen liikkuva vartiointi, siviilikäyttö. Pitkät, ranskalaisiiko ne sano olevan bertaane (?) yhentoista millin reiällä varustetut (naurua). Siinä oli lokakuuhun asti, kun tuli kutsunnat ja ei se kauvan kestäny, kun lähettiinki lokakuussa. Lokakuussa oli se kutsunta ja muutaman viikon piästä piti olla Kuopiossa koulutuskeskuksessa.

P.A: Sinä olit samassa paikassa siellä Kuopion kasarmeilla keskellä kaupunkia kuin tuo Toivokin?

Viljo: Niiralan kasarmilla.

Toivo: Myö oltiin kyllä siinä, muistatko sen asevarikko kolomosen

Viljo: Kyllä minä

Toivo: Se oli sitä piäesikuntaa vasten.

Viljo: Samoo aluetta

Toivo: Siinä minä olin, niissä, siinä tiilikasarmissa.

Viljo: Niiralankadun varrella, mitkä oli niitä…

Toivo: Sepä oli niitä, joo.

Viljo: Sieltähän sitten se matka jatku, ne kuletti niin monen mutkan kautta. Helemikuussahan ne otti meijät liikkeelle, ja tuota, ja veivät Toivalan, Rissalan lentokentälle. Saksalaisten pommikasoja vahittiin sielä muutammii viikkoja. Sitten ne toi jo Nurmijärvele, Jukolan motiksi sanottiin, semmonen henkilötäydennyskeskus. Hyvin vähän aikoo kerittiin olla yhessä paikassa, siitä sitten, kesäkuutakohan lie ollu, kun Repolaan veivät. Siellä oltiin muutamia viikkoja, sitten Muujärvelle siitä, kolome varmistusvartiossa kulettiin polokupyörillä. Muujärveltä tänne Suomeen päin. Muujoki oli se ja itään päin Suksivaara, jolle oli aina partio liikkeelä. Kahentoista  tunnin välein vaihettiin. Sitten elokuussa vietiin siitä sotatoimi, sotatoimialuettahan sekin nyt oli, rintamalle Rukajärvelle. Sielä oli mies yks, tuota, vastaanottamassa niinku esikuntakomppania tavallaan, rykmentin jääkärijoukkueesta oli. Se kehu meille, jotta miten hyvä porukka heillä, jotta sinne. No, myö sanottiin, jotta kohampahan jonnekin tästä männään. Se tehtävä tulikin, vaan tuota, partiointi.

P.A: No, mitenkäs kauan sinä kerkisit siellä, niin kuin äsken sanoit, sotatoimialueella olla, olla noin vapaan miehen kirjoissa?

Viljo: Enhän minä kerinä olla kuin marraskuuhun asti sitten kun sitten

P.A: Elokuusta marraskuuhun?

Viljo: Niin, kun lähettiin tai käytiihän myö partiossa silläkin välillä, mutta sitten kun myö lähettiin, tuota, marraskuun kakskymmenespäivä lähettiin aika etäs. Meijän piti sulukee, kun venäläisen partion tiesivät, myö siihen kannakselle, lampien välille kannakselle, mäntiinkin vastaanotolle.

P.A: Ahaa, se oli ihan semmonen tietty tilanne, johon te menitte.

Viljo: Kyllä

P.A: No minkälainen kahaus se sitten oli, jossa sinä jouduit sitten kiinni?

Viljo: No, siinäpä tuota, kun ne ei piässy, niillä ei ollu poistumistietä muuta kuin se, niin myö kaks päevee ja yks yö siinä toisiisa ampuiltiin (naurua). Siinä kannaksella. Uamusella mäntiin, niin seuraavan päivän iltaan. Kun ei sitten, niin kyllä meillekin tuli apujoukkoja, mutta niin tuli naapurillekin. Ja ne tuli toiselta puolelta. Myö oltiin siinä liskussa sitten siinä kannaksella, kun ne tuli. Aikamoinen rätinähän tuossa tuntu käyvän (naurua)

P.A: Te jäitte niin kuin väliin siinä?

Viljo: Niin, myö jiätiin väliin. No meillähän tuli lähtö siitä ja minä tuota oletin, että minä mään omaan porukkaan, jotta meijän ketju on vielä siinä eessä, mutta eipä siinä ollukaan ketään. Minä sitten lähin aivan, ihan kerta kaikkiaan keskelle (naurua). Muu porukka läksi, niin tuota, karkuun suon yli oikealle ja minä mänin suoraan (naurua), koska minä luulin, että tuota meitä on siinä alueella. Se nyt oli sitten sekavaa vähän, että ei nyt siitä ite paremmin muista vaan pirunmoista kyytiä ne kyllä vei, kun ne koppas kiinni. Vaan siinä tuli kyllä semmonen siis häiriö asseeseen, tietysti ei kukaan voi uskoo sitä, mutta ilimeisesti se hengen pelasti. Mulla kivääri oli, minä olin tietysti huolimattomasti painanut ne patruunat sinne, niin ne mäni sillä tavalla, että ylimmäisen patruunan kanta oli alimmaisen takapuolella ja lukot ei menny kiinni. Ja ne huomas sen, ne oli niin lähellä, tuota, kun minä hakkasin sitä kiväärin lukkoja epätoivon vimmalla niin. Ei ne ampuna, ei ne ollu hättäisii nekään. Nehän hyökkäs justiin, kun ne näki, ettei tuo maha mittään. Jos se ois toiminu, niin tietystihän oli neuvottu, että sitä pittää vihulaista ampuu. Tietystihän ne ois antana takasin, mutta sittenhän sitä. Hiivenmoista kyytiä veivät sinne. Niillä oli haavottuneita siellä, partion johtaja oli majuri, se oli kans haavottunu, mutta tuohon reiteen. Se kyllä tarjos tupakat enstöikseen. Eikä ollu yhtään pahala piälä, venäläisten partiojohtaja. Sitten tuota sanonut, että kaks pataljoonaa tuli niitä apuvoimii, mitä heille tuli.

P.A: Siellä oli suomen kieltä puhuvia?

Viljo: Oli monta oli siinä ihan, oli suomalainen, ainakin kaksi oli suomalaista miestä siinä partiossa. Ristijärveltä sano toinen olevansa kotosin täältä Hyrynsalmen pohjososasta.(Oikeasti toisin puolin, Ristijärvi on Hyrynsalmen eteläpuolella. Kertoja tarkoittaa ehkä Ristijärven pohjoisosaa)  Viisitoista vuotiaana hän vanahempiensa mukana muutti Neuvostoliittoon. Se heti alako lohduttelemaan minnuu, jotta kyllä sinä piäset tiältä pois, kun sota loppuu (naurua).

P.A: No siinä pikkusen semmonen pelonsekanen tunnelma kuitenkin oli

Viljo: No tietysti. Mittees se muuta nyt sitten on (naurua) semmosessa tilanteessa. Hirveen kauvan sitä käveltiin sitten ennen kuin sitä oltiin, ihan uamuun asti, kun iltahämärä oli jo. Ei ihan pimmee ollu, kun ne sai minut kiinni ja ihan uamuun asti myö käveltiin. Oltiin niihen tukikohassa sitten. Ku se oli, eihän siellä mitään linjoja ollu kun, siellähän käveltiin ihan sekasin vaan. Päätien kahtapuolta kai siinä oli vaan kiinteitä linjoja.

P.A: Sinä yksinäsi olit siellä silloin vankina?

Viljo: Yksinäni

P.A: Muita ei ollut siinä, ei ollut edes haastikaveria.

Viljo: Sanovat että hyö olivat nimenomaan vanginkaappaus matkalla. Minä sanon, jotta huonompa saitte (naurua). Meikäläiset sai venäläisen vääpelin samalla reissulla. Jälestäpäin tiesin, että olivat suaneet. Ne hävisivät vähäsen.

P.A: Vai niin tekivät (naurua). Se oli shakinpeluuta sinun mielestäsi. No, se oli se sinun kokemuksesi nyt tällainen. Se on vaan ihmeellistä, että jokaisella se on omanlainen, jokaisella erilainen, että se ei ole sen saman kaavan mukaan tapahdu kenellekään.

Viljo: Ei missään nimessä. Vaikka on sama, miehet ollaan saman armeijan puolin ja toisin, mutta tilanne on ihan varmasti toisenlainen.

P.A: Tuota, mitähän jos taas välillä tuota Toivoa sitten. Se sinun sotareissusi kesti koko sen asemasotavaiheen varmasti?

Toivo: Kyllä

P.A: Ja se niin, kun se huipentui sitten siihen perääntymisvaiheen aikaan sitten sinun…

Toivo: Tuossa on kyllä kaikki, on nuo alunpittäin, mutta niitä ei ilimeisesti kannata lukea.

P.A: Eipä oikeastaan. Ne on kirjoitettua tietoa. Kerro, minkälaisena sinä sitten ne sodan loppuvaiheet, ennen kaikkea sen kiinnijoutumisen nyt muistat ja mitä sinä tunsit siellä

Toivo: No, minä kerron nyt tuon, kun tulin lomalta kaks viikkoo ennen, sillon kun se alako se viimene. Myö oltiin ninittäin Lempaalassa, kun oltiin siellä rajalla kannaksella, siellä niin sanotut muna- ja makkarakukkulat. Siellä meijän varsinainen se olinpaikka oli. Ja tuota, mutta minä siinä lomalta menin parisen viikkoo ennen.  Ja jo vähän ennen lomalle lähtöö se ampuu naksaatteli sieltä, Topleepenin  tiijätte,  se on likellä Pietaria. Myö oltiin tässä Terijoella, meijän oli se varsinainen majapaikka, meijän pataljoona. Ja olihan siinä muitakkii. Myö oltiin entisessä meijän Suomen armeijan, semmonen sairaala. Siinä oltiin majotettuna. Ja se ampuili sieltä niillä, mitä tykkijähän ne oli, semmosilla jatkopanoksilla tuli  Topleepenistä sieltä Suomenlahelta. Ne oli isoja ne panokset, kun se aina, ne koitti sitä asemoo, Terijoen asemoo ampuu. Mutta ei siihen sattunut onneksi yhtään. Kyllä niitä kahtapuolta mäni, vaan ei osuna. Se on ihmeellistä. Sieltä kun tuli aina, se tuli semmonen likemmäs kymmenen metrii levee kraateri, kun se pasahti. Sen näki, kun se siellä pasahti, niin siellä ylläälä räjähti siellä Suomenlahen piälä, niin sitten vasta kuulu se lähtölaukaus Topleepenistä. Ne oli melekosia lätsäriä. No tuota, sitten siinä, näkkyy tuossa olevan viijeestoista päivä, kun minä oon jiäny sinne mottiin, niin siinä kyllä viikko myö ainakin oltiin, Suomen ja Venäjän se rajajoki, siihen myö otettiin sitä vastaan. Siinä on se uamu, vaan päevee en ossoo sanoo, mikäpähän lie, vaan noissa kirjossa se on paremmin, jottain se on viikkoo ennen, tuossa on viijestoista, se on seitsemäs, kaheksas päivä kesäkuuta. Siitä se alako se meijän juoksu. Sitten mäntiin Kivennavalle. Siihen tuli Laakus  ja se lähti pois ja meijän mukana. Ja sitten sitä käytiin usseemassa kohti, mäntiin tähän, tähän, tähän Inun patterille. Joka tapauksessa mäntiin sillon viijestoista päivä uamusella. Siinä oli tarkotus ruveta meijän niin kun syömään, ruokailemaan. Ja se keitto oli valamis. Siinä tuli sitten niille kuitennii, jotta otetaan sinne nelisen kilometriä, vaan kyllee minä en muista, mikä oli se kylä. Piti ottaa yhteyttä, kyseltiin sinne vapaaehtoisia. En minä muista sitä jotta millä tavalla, vaan joka tapauksessa myö jouvuttiin lähtemään siitä Laaksonen ja minä ja tuo Sipilahti. Sitten pyörät kun oli meillä jiipee ykkösessä, niin mäntiin sinne kyllään ja sielä oli meijän tykistöö. Nämä viimesijjään ampuvat siellä, sano jotta ei näitäkään keritä enää viijä minnekään, kun suahaan tyhjäksi nuo kranaatit, niin räjäytetään nämä tykit ja lähetään perräytymään. Ja se oli hyvin hyvä männä sinne. Ja sitten siihen tuli keskitys naapurilla siihen välille. Ja siihen puita kuatu kovasti.  Ja se ei ollukaan se tulo ennee yhtä hyvvee. Niihen puihen yli koukkas siellä pyöriin kansa ja siinä Jäppilan pysäkille oli pitkä myöttävä ja siellä tuli sitten jo naapurin tankit vastaan, kaks tankkii. Siinähän se loppu se meijän mänö. Nekkään ei ampunu. Minä en tiijä, mistä se johtu. Näkikö ne meitä tahi oliko ne humalassa vai. Ukkoo oli tankin piälykset täynnä ja Laaksonen, vielä tuo se ampu vielä sieltä kylästä, kävikö se, pisti tuohon, tähän, tähän kypäree ja se kiikku siinä ohjaustangossa ja se sitä siinä varjeli rinteessä. Minä ärjäsin, että  tankkia tulloo. Se ei ies seurannukkaan sitä meininkiä. Siitä myö hypättiin sitten vasemmalle puolelle, vikapuolelle vielä hypättiin. Meijän ois pitäny toiselle puolelle männä, vaan ei sitä kiireessä tajunnut. Siihenhän se sitten, parisattoo metrii siitä ehkä mäntiin, niin tuli ketju vastaan ja siihenhän ne ampu minulta tuon käen (käden) poikki. Sittenhän sitä oltiin jo motissa (naurua). Joo, semmosta.

P.A: No se tarina jatku vielä kuitenkin jonkun aikaa?

Toivo: No joo, kolomisen vuorokautta. Sieltä joka tapauksessa oltiin ainakin kaks yötä tahi kolme.   Näläkä ei ollu, ruokaahan sai, kun siviilit olivat lähteneet pois, niin niissähän oli siellä kaikkee ruokoo, jotta sitä ois suanu, mutta minä kun olin huavuttunut ja tuo käsi oli, vyössä kiikku tässä noin, niin se mäni vähän semmoseksi synkeeksi se homma jotta. Ensimmältä ei tieny mittään siitä, ei se pakota sillon. Se on, se on ihan turta vaan. Se sitten kyllä, pari vuorokautta oli, niin kyllä se oli tuskallista. Kauheeta se matkanteko. Mäntiin Kuolemajärvelle asti, ja tuota, siihen loppu kartta ihan likelle ja siihenhän se loppu meijän mänö. Siellä oli vaikka minkä näköstä vaihetta siellä motissa (naurua). Kerran kulettiin, semmonen telttakylä, siellä oli ilmeisesti, oli heillä lepovuorossa jottain heijän porukkaa. Vaikka heillä ei yleensä ollu telttoja, niillä oli semmosia neliskanttisia ne teltat. Lienetkö nähnyt? Vähän matalampia kuin mitä meillä ja nelikanttisii, ja tuota, se pitkin niityn laitoo, siitä tien pikmentihi (?) kuluki sinne  niitylle ja se oli se telttakylä ja siellä oli humalassa. Se oli yöllä kyllä.  Humalassa kaikki, siellä soi sirmakat ja ne laulo ja mekasti. Ja yks vartiomies oli siellä telttakylän piässä. Myö kötsähettiin hämärissä ihan sen vartiomiehen kanssa nokakkain. No Laaksonen sano, jotta mitäs nyt. Minä sanon, ka sitä en tiijä. Sitten sanottiin, jotta ei ammuta. Ja myö ei ammuta eikä naapurikaan. Tupakkoo poltti eikä nostanut kivääriään. Se kivääri oli siinä jalakansa vieressä. Myö käveltiin, nuapuri kiänti vielä selekänsä vielä meille, jotta mänkee vain. Se ilimeisesti henki oli hällekin kallis. Eikä se ois tarvinu, kun jos se alako kohottoo siitä, niin sillonhan se…

P.A: Minkäslainen se oli sulla se vangiksi joutumisen tapaus sitten?

Toivo: No joo.

(Kasetin A-puoli loppuu tähän. Haastattelu jatkuu kasetin toisella puolella, sen voi lukea myös tämän linkin kautta  https://jouninkootut.blogspot.com/2019/02/jatkosodan-juukalaiset-sotavangit_6.html )