Lukion
toisella luokalla pelasin oppituntien aikana myös jätkänshakkia edessäni
istuneen Matti Naumasen kanssa. Pelaaminen piti tietenkin tehdä salaa
opettajien katseilta. Uuden oppiminen kärsi varmasti, koska eihän kahteen
asiaan voinut keskittyä samanaikaisesti. Vuoronperään vaihdoimme ruutuvihkoa
toisillemme ja pelasimme monta sataa peliä ilman ratkaisevaa eroa. Tänä päivänä
K-Rauta Naumanen on Suomen suurin K-rautakauppa ja Matti kuuluu Keskon
hallitukseen. Jätkänshakin pelaamisesta ei nähtävästi ollut kovin suurta
haittaa tulevaisuutta ajatellen, sillä myös liikemaailmassa pitää osata tehdä
oikeita siirtoja ja ennakoida kilpailijoiden suunnitelmia!
Ne
kouluvuoteen sisältyneet päivät, jolloin tein pitkäkestoisia, kovavauhtisia
harjoituksia koulupäivän päätteeksi, olivat ”pään tasolla” erilaisia. Pitkin
päivää heti aamusta lähtien illan kova harjoitus oli mielessä. Se oli kaiketi
sitä henkistä valmistautumista siihen, että jaksoi viedä harjoitukset läpi,
vaikka harjoituksen aikana tuntui joskus hyvinkin pahalta ja tuskalliselta.
Näistä illan harjoitukseen valmistavista ajatuksistani kukaan ei voinut tietää
mitään. Näin oli myös kotona, sillä koskaan en kertonut, kuinka paljon ja miten
harjoittelen. Mielestäni oli hyvä, että urheilusta ei puhuttu kotona, vaikka
erilaisia urheilulähetyksiä seurattiin televisiosta.
Mäkihyppelyt
jäivät huhtikuulle, kun vuoden 1975 toukokuu alkoi. Kuukauden aikana ei ollut
enää yhtään mäkihyppelyharjoitusta. Tämä kaiketi kuvasi sitä tapaa, miten
kestävyysjuoksijat harjoittelivat 1970-luvulla. Huhtikuussa tehtiin
mäkiharjoituksia ja tämän kuukauden jälkeen harjoittelun painopistettä
siirrettiin vähitellen rataharjoittelun puolelle.
Heräsin
aina aamulla kello kuusi, minkä jälkeen lähdin välittömästi aamulenkille.
Toukokuussa monelle aamulle harjoituspäiväkirjaani on merkitty lukema 7,3.
Lukema liittyy kotitien vierelle levittäytyvään laajaan ja tasaiseen
kangasmaastoon, minkä kimmoisat kangaspolut kiemurtelivat eri-ikäisen
mäntypuuston katveessa. Aamulenkin yhteydessä juoksin ensin kierroksen kapeaa
polkua, minkä pituus oli 800 metriä, ja sitten kolme kierrosta leveämpää kangastietä,
minkä pituus oli 1,8 km. Tämä kaikki yhdistettynä kotiin vievän tien kanssa
tarkoitti matkaa, mistä tuli edellä mainitut 7,3 km. Nämä kierrokset eivät
häviä muistini sopukoista koskaan. Tämä toteamus pysyy voimassa, jos dementia
ei iske!
Kangaspoluilla
vietetyt tunnit ovat kaiketi jättäneet oman jälkensä sielunmaisemaani. Tämä on
tullut esille monta kertaa silloin, kun olemme ajelleet kesällä Kainuun
tai Lapin maisemissa. Jokainen siellä päin liikkunut tietää, että teiden
varsilla on nähtävissä kuivilla ja karuilla maapohjilla kasvavia valon
läpäiseviä männiköitä. Niiden kasvupohjaa värittää usein myös kaunis vaalea
jäkälikkö tai vaaleansinipunainen kanervikko. Nähdessäni näitä maisemia olen
monta kertaa sen enempää ajattelematta todennut vieressä istuvalle
matkakumppanille, että ”onpa kaunista kangasmetsää”. Vieressä istuja on heti
ymmärtänyt, että olen palannut vuosikymmeniä ajassa taaksepäin sinne Vihtasuon
kangasmetsiin. Ja aivan oikeassa hän on ollut!
Eräänä
aamuna - tosin se saattoi olla joskus myöhemmin kesän aikana – rauhallinen
kangasalue oli saanut yön aikana vieraita: mäntyjen välissä oli vanha
henkilöauto ja sen viereen oli pystytetty pieni teltta. Tätä näkyä en voinut
olla huomaamatta, koska normaalisti aamulenkin aikana alueella ei koskaan
näkynyt kulkijoita. Tämä teltta ja auto olivat paikallaan useamman päivän ajan.
Aamulla oli täysin hiljaista, mutta päivän aikaan puiden takaa näkyi myös
liikettä. Myös ääntä oli kuultavissa, koska kesäturistien mukana oli myös
miestä väkevämpää. Päivien aikana joku paikallinen asukas oli ottanut selvää,
keitä nämä kulkijat olivat. Kertomansa mukaan he olivat tulleet Lapista saakka
ja viettivät kesälomaansa täällä Itä-Suomessa. Puhuivatko he totta? Sitä
on vaikea sanoa, sillä kertomuksen uskottavuus jäi kuulijan vastuulle. Jos tämä
oli totta, niin tämä on varmaan ollut ainoa kerta, kun Lapista saakka on tultu
viettämään kesälomaa Vihtasuon kankaalle!
Lukuvuoden
viimeisen viikon olin kokonaan poissa koulusta kuten vuotta aiemmin. Syykin oli
sama: ajoin mopolla noin kymmenen kilometrin päässä olevalle meidän pienelle Sorveuksen
metsäpalstalle. Sinne oli edellisenä vuonna tehty pieni avohakkuu. Laki
velvoitti, että hakatun puuston tilalle piti saada uusi puusto kasvamaan. Pottiputkia
ei ollut silloin käytettävissä eikä pottitaimia, joten avojuuristen männyntaimien
istuttamiseen tarvitsin istutuskuokan. Kuokalla poistin ensin maan kunttakerrosta
siten, että kivennäismaa tuli esille. Sitten pieni kopero maahan, taimi
huolella kuoppaan, maata juurien päälle ja lopuksi kevyt kumisaappaan painallus
taimen viereen: uudelle puustolle oli luotu kasvun mahdollisuus.
Taimien
istutus oli rankkaa juoksijan selälle. Ruumiillinen työ teki hyvää, mutta
kovavauhtisen pitkäkestoisen harjoituksen tekeminen oli työpäivän jälkeen
todella tuskallista. Selkä meni jumiin ja oli sellainen tunne kuin selkä olisi
ollut ristiselän kohdalta tulessa. Myös askeltaminen tuntui kankealta. Mutta
koskaan en sen takia keskeyttänyt harjoitusta, vaikka tuntui äärimmäisen pahalta.
Tiesin, että harjoitus päättyy sen jälkeen, kun kilometrit olivat tulleet
täyteen. Nämä olivat niitä kaikista pahimpia muistoja, mitä on jäänyt mieleen vuosikymmenten
takaisista harjoituksista. Hidasvauhtinen hölkkääminen ei sen sijaan aiheuttanut
minkäänlaista kipua, vaikka millaista työtä – kuten taimien istutusta - olisin tehnyt koko päivän ajan.
Muusta kuin urheilusta olen kirjoittanut kotisivuilleni
http://www.jouninkootut.info/ja kahteen erilliseen blogiin
https://ut-arameasta.blogspot.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti