Tämä kirjoitus kertoo kahdesta juukalaisesta
sotavangista, jotka eivät koskaan kertoneet julkisesti sota-ajan
kokemuksistaan. Asuin nuoruuteni samalla kylällä. Kallen tunsin hyvin jo
pikkupojasta lähtien. Hän tuli usein sunnuntai-aamuisin kello kahdeksalta kertomaan
tarinoitaan meidän pieneen tupaan. Erityisesti Kallen metsäsavotoilta oli
jäänyt suuri määrä tarinoita muille jaettavaksi. En ole tuntenut ketään toista
niin taitavaa ja ilmeikästä tarinankertojaa kuin mitä Kalle oli. Sota-asioista
hän ei kuitenkaan puhunut koskaan sanaakaan, vaikka olin kuullut, että hän oli
ollut nuoruudessaan sotavankina.
Kalle ja neljä muuta juukalaista sotavankia oli
kuitenkin saatu suostuteltua kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Juukalainen
Pentti Alanko on haastatellut ja nauhoittanut sotavankien kertomukset syksyllä
1979. Talvisota oli alkanut 40 vuoitta aiemmin. Lähes sama 40 vuoden aika on
kulunut haastattelujen tekemisestä.
Mielestäni on jo aika tuoda esille näiden miesten kertomukset
siten, että ne kaikkien asiasta kiinnostuneiden luettavissa. Sain
haastattelujen kasetit käyttööni. Siitä kiitokset Pentille! Olen kirjoittanut C-kasetin
sanat niin tarkkaan kuin se on mahdollista säilyttäen paikallisen murteen. Juukalaisten
murresanojen ymmärtäminen voi olla joillekin vaikeaa. Suluissa olevat asiat
ovat minun omia lisäyksiäni. Haastattelija on merkitty lyhenteellä P.A
(Kasetin 1. puoli)
P.A: Me istumme nyt Vuokossa Viettolan talon
kammarissa. Tämä talo sijaitsee niin kuin äsken mainitsin Etelä-Vuokossa tässä Riikkisen
ja Niilolan välimailla hyvin
kauniilla etelään viettävällä rinteellä. Pihapiiri on hyvin kaunis, näkyy olevan
tuulimylly tuossa pihalla. Mistäs sinä sen tuulimyllyn siihen nappasit?
Eetu: No, minun juohtu mieleen, kun sitä eläkkeelle
joutu ja aika ei kulunna, niin alon suunitella kun näin tuolla Maljalla, se oli pieni, vaan mulle tuli
iso, voimakkaampi. Siinä se on ollut, korjasivat vaan tuli jäykäksi, ei pyöri
hyvin vaan kyllä se siitä vetristyy.
P.A: Sinulla on jo ikää aika paljon. Mitenkäs se sinun
syntymäaika olikaan?
Eetu: Kymmenes seitsemättä yksitoista. (10.7.1911)
P.A: Ja tämä vastaaja oli Viettolan talon isäntä Eetu Kortelainen, jonka
paikkakuntalaiset tuntevat nimellä Vieton
Eetu. Tässä saman pöydän ääressä istuu toinenkin saman ikäluokan mies Suonperän Kalle Kaarlo Nevalainen,
tästä läheltä Vihtasuolta Kokkorannantien varresta. Mitenkäs se
sinun ikäsi?
Kalle: No, se on viijestoista yheksättä yksitoista.
(15.9.1911)
P.A: Näitä molempia miehiä yhdistää yhdistävänä
seikkana yhdessä koetut talvisodan taipaleet. Nämä taipaleet ovat talvisodan tavalliseen
kävijään verrattuna värikkäämmät. Värikkäämmät ainakin nykyajan ihmisen elämään
verrattuna. He edustavat sitä sukupolvea, joka on kokenut paljon enemmän kuin
nykyajan ihminen, paljon enemmän kuin monet sota-ajan jälkeen syntyneet ja
kasvaneet ihmiset. Meillä on tarkoituksena nyt palata ajassa takaisinpäin 1930
ja 40 luvun vaihteeseen, talvisodan aikoihin. Minkäs ikäinen sinä Eetu olit,
kun sait liikekannallepanomääräyksen?
Eetu: Mitenkäs se nyt olikaan, kun en muista sitä aekoo.
Tässä on nyt jo siitä neljättäkymmentä vuotta.
P.A: Olit poikamies silloin?
Eetu: Poikamies. Ja hyvissä voimissa.
P.A: Asuitko sinä silloin tällä paikalla?
Eetu: Ei, se oli tuossa vanahalla paikalla.
P.A: Niin, millainen perhe teillä silloin kotona
oli?
Eetu: No, velimies oli ja sisko ja äiti sitten oli.
P.A: Isäsi ei ollut siinä?
Eetu: Ei, se hukku kolomekymmentäkuusi Pieliseen. (1936)
P.A: No, muistatko sinä vielä, millaisia mielialoja
tuo liikennepanomääräys siinä kotona herätti?
Eetu: No, kyllähän se tietysti mielessä oli, kun lehissä
oli paljon, ratioita oli vähä, mutta sitten oli niitä tokumentteja.. (nauhalta kuuluu
huonosti) ... mitähän tuohon sanosi, sellasta jahkuuta se oli, yhtä ootusta.
P.A: No, minkälainen mieli siinä oli, oliko se semmoinen
kuva, että sota siitä syttyy vai oliko toive, toivo mielessä?
Eetu: Kyllä mulla oli se kuva, jotta ei siitä soata
piäse mitenkää. Minä olin vielä sillon tuolla, koivuja myötiin, ja niitä
kokosin, oli iltapimmee ja pohjospäätyläiset
vei hevosia, pitkä jono ja Välilän Pekka
huusi, jotta mää Eetu poes, jotta nyt on muut hommat. Minä sanon, jotta
savottoo en kesken heitä. Se mäni tuone kaheksaan asti iltasella, sittenhän se
piti heittee.
P.A: Jokos sinä olit sotaväen käynyt?
Eetu: Joo, jo olin.
P.A: Se oli syksyä sitten pitkälti. Jouduitkos sinä
ylimääräisiin kertausharjoituksiin vai linnoitustöihin vai?
Eetu: Siellähän sitä oltiin jo, mitenkäs se oli ennen
joutumista, toista kuukautta kai sielä jo oltiin, Joensuuhun ensin, siitä sitten Roikonkoskelle
ja siitä sitten Loimolaan. Käytiinhän
sitä näet sitten Savonlinnassakin.
Ja siitä sitten Roikonkoskelle ja siitä Loimolaan.
P.A: Porukka oli kuitenkin täältäpäin ja tuttuja?
Eetu: Ei, minä jouvuin tuota täältä savonlinnalaisten porukkaan. Meitä oli
kaksi juukalaista. En muista nimeä. Niin, se oli semmonen porukka.
P.A: No kun siinä sitten jäähyväisiä heitettiin
kotona silloin, kun sinä läksit, niin muistatko sinä vielä sen tilanteen,
minkälainen se oli?
Eetu: No kyllä minä sen muistan. Minä en joutunut
ihan ensmäisten mukaan. Minä läksin tuonne Otto
Pennasen luo, se oli meilä aina töissä, mukava ukkeli, mulla oli joku
sellanen lääkepurkki ja tuota, minä kävin sielä sillon. Sillon mäni jo miehiä,
autolla veivät. Ja tuota, minä jouvuin sitten, pari päivee meni ennen ku
jouvuin lähtemään Joensuuhun.
P.A: No mitäs se äiti tuumi, kun laittoi sinut
taipaleelle?
Eetu: No ei tietysti mukava ollut se, kun oli jo
sairas ihminen ja vanaha ja ei se mukavasti hänestä käynyt, se on varma asia.
P.A: Niin, se ei tuo Kalle lähtenyt sinun matkaan
silloin?
Eetu: Ei, eri reittiähän se Kalle.
P.A: Minkäslainen se oli, Kalle, nyt se lähtö sinun
kohdaltasi? Jos palattaisiin tosiaan siihen 39 syksyn päivään, sinä perheesi
parissa lähtöä teit. Sinullahan oli silloin jo perhe?
Kalle: Joo, oli vaimo ja yks’ poika.
P.A: Niin, minkäslaiset tunnelmat oli silloin,
olitkos sinä muuten Suonperän talossa jo silloin?
Kalle: No kyllä minä jo siinä olin sillon.
Muistaakseni siihen tultiin kaksikymmentäkaksi (1922) syksyllä myö sillon
paikalle asumaan ja siitä lähtien minä oon siinä ollut.
P.A: Sinä oli yhdentoista vuoden ikäinen silloin?
Kalle: Niin olin.
P.A: Tuota, palaako mieleesi, mitä mieltä se perhe
oli lähtiessäsi?
Kalle: Senhän nyt tietää, kun sellaselle reissulle
mies lähtee, eihän se mitenkään juhlava se lähtöhetki oo. Kyllä siinä pää
painuu, niin lähtijältä kuin lähettäjiltäkin.
P.A: Oliko sinulla silloin jo sellainen vakaumus,
jotta sota se siitä syttyy?
Kalle: No, kyllähän se jo sillon, kun kesällä oltiin,
jo tuota, kesällä kolomekymmentäyheksän kertausharjotuksissa Utissa sillon ja meille jo vähän
vihjailtiin sieltä, että ottooke opiksenne, jotta näitä tullaan tarviimaan. Tai
eihän sitä voinu uskoo, että niin justiinsa voisi olla ja tietysti toivohan oli
jonninlainen, jotta jos siitä selevii jotenkin, kun neuvotteluja kuitenkin
käytiin, mutta eihän siitä.
P.A: No siinä sitten lähtöitkut itkettiin ja ainakin
emäntä ja poika.
Kalle: No kyllä se sitä on, että ei se naurata
sitten.
P.A: Mitenkäs se muuten, kun nykyään on vähän vaikea
kuvitella, kun on sosiaalihuollot ja kaikki sellaiset. Minkälainen mieli siitä
jäi, kun lähettiin siitä perheestä? Jäikö siitä semmoinen huoli niin
kummallakin, sulla vanha äiti ja sulla vaimo ja pikkunen lapsi?
Kalle. No, kyllähän siitä, kyllä sielä monta kertoo,
jotta tuota, mieleen tuli, jotta mitenhän ne pärjeevät.
P.A: Millaiset elämisen mahdollisuudet tänne jäi
silloin?
Kalle: No, tietysti jonnin verran jäihän sitä, jotta
eihän ihan puille paljaille jiänyt, mutta eihän sitä sentään kovin suuret sillon
ollut. Tilakin oli pieni, paljon pienempi sillon kuin mitä se nyt on. Ja tuota,
olihan sitä karjaa, olihan siellä parit lehmää ja niin poispäin, jotta
jonninlaista syömistähän sitä sentään jäi, mutta paljon muutahan sitä on, jota
yhelle naisihmiselle on liikaa.
P.A: Sinä Eetu sanoit äsken, että sinulla oli
velipoika ja vanha äiti. Jäikös se veli tänne vai lähtikö se sekin?
Eetu: Ei sillon, sitten tuota, se joutu lähtemään jo
ennen kuin minä piäsin sitten Helsinkiin, tähän viime sotaan. Mitenkäs se nyt
oli se aika, minä en muista, se on tuota vaan, ei ollut enää koissa, kun minä
tulin, ne vei täältä kaikki ne nuoret miehet.
P.A: Jäikö se äiti sitten yksinään?
Eetu: No, siskotyttöhän oli, ne kun on kaksosia, se
tuota, siinä kaverina. Vaan tuota sen muistan, että ei ne mukavii ollu, vaan
kun se oli topakka mummo, toimi, vaikka se vanha. Ja meillä oli sitten paljon
velekaa, isä kirjotteli nimiä, niitä maksettiin. No se turva oli, kun Samuli Huttunen oli säästöpankin
johtaja. Niin se tuota mulle sano sillon, kun asioita järjestettiin, jotta jos
ei oo rahhoo, niin käy talossa. Se oli varma turva, jotta ei myyvä, jotta se
sano että ne hoijetaan jos. Se oli semmosta.
P.A: Niin, kuitenkin noin suhteellisen turvattuna
taloudellisesti?
Eetu: Kyllä, muuten leipää oli, kun maata oli ja
mummo toimesi siinä, jotta tuli kylyvettyy. Ja pakko oli, ne luovutukset oli
meilä aika isot, kun ne oli isommat kuin jossain isossa talossa, pinta-alat
sotkivat.
P.A: Mitenkäs se valtio sitten piti huolta
rintamalle lähteneiden perheistä? Minä olen kuullut, jotta siinäkin sellainen
systeemi oli.
Kalle: No, kyllä ne makso, ainakin minun perheelle
sitä, vaimo sai sitä sotakuukausipalkkaa. Sillä nimellä se kulki. Se sai sieltä
sillä aikana kuukausittain.
P.A: Riittikö se?
Kalle: Kyllä kai se nyt jollain tavoin toimeen
tulleet, eihän tuo sitä valittanut, jotta näläkee olisi tarvina nähä. Mutta
tuota, eihän se tietysti mitenkään, kaiken pahinta vaan se, jotta vaimoihminen
joutuu kaikki tekemään, niin sitä kertyy liikaa sitä työtä.
P.A: No, maksettiinko sitä tuolla tavalla äidille?
Eetu: Ei meijän suana mitään. Ne kahto sitä, kun oli
sitä pinta-allaa. Se jo katottiin, jotta se on talollista.
P.A: Sinä sanoit äsken, että sinä teit savottaa
viimeiseen tinkaan saakka iltamyöhään silloin liikepanomääräyksen saavuttua. Ja
kerroit, että pohjoispään miehet tästä ajoi jonossa ohi sitten ja olivat sitä
mieltä, että muuhun savottaan sitä pitäisi jo lähteä
Eetu: Niin, se oli tuolla Länsitiellä, kun ne kulki.
P.A: Mitenkäs muuten täällä kylä yleensä suhtautui
siihen suureen savottaan lähtöön?
Eetu: No ainakin tiälä ne oli aika rauhallisia, ei
siinä ollu mitään semmosta, jotta, paniikkia tai muuta. Se oli kyllä meleko
rauhallista, ihmiset oli, jotta ei siinä.
Kalle: Minä en sitä kerinnyt, paljon piässy tietää,
mitä se yleensä oli, jotta olihan se jonninlainen. Mutta minä olin niitä aivan
ensimmäisiä lähtijöitä. Päivällä kun tuli mulle kortti, niin sinä iltana
lähettiin. Tähän tultiin, ilta se oli, keräännyttiin ja siitä veivät meijät
hevosella Pohjois-Vuokon
kansakoululle ja siitä marssien mäntiin Nurmekseen
huomispäivänä.
P.A: Marssien?
Kalle: Marssimalla mäntiin.
P.A: Niin, se oli vielä sulien maiden aikaan?
Kalle: Ei, se oli, se satoi jo lumen niin aikaseen
jotta Mikkelin aikaan (syys-lokakuun
vaihteessa). Sitä oli lunta ainakin kolomekymmentä senttii. Niin, se satoi sulaan
maahan. Se satoi siinä Mikkelin aikoihin, ihan Mikkelin päivän aikoihin.
P.A: Minkälainen teillä oli varustus, kun te
marssitte sinne?
Kalle: No, ei meillä ollu kuin siviilivarusteet
sillon kun mäntiin sinne. Eihän meillä, muistaakseni Nurmeksessako jakoivat
varusteet vai Joensuussako vasta.
P.A: No minkälaiset olivat ne talvisodan varusteet
mitä jaettiin?
Kalle: Ei ne ollut, ei minullakaan ollut sillon, kun
tuota, no uuvet housut sain kyllä, mutta tuota, asetakki oli vanaha jo, ja sitten tuota, semmonen kesälakki oli vaan.
Sillon syksyllä päällystakkii ei ollut olemassakaan. Ei vielä ollu sillon.
P.A: No siinä ilmeisesti oli muita juukalaisia siinä
sinun porukassasi, ei käynyt niin kuin tuolle Eetulle?
Kalle: Oli, se oli melekeempä puhtaasti juukalainen
komppania se, se, jossa minä olin.
P.A: Mihinkä aikaan sitä sitten rupesi tulemaan
tuollaista talvivarustusta?
Eetu: No meillä oli sillä keino justiinsa, siellä Loimolassa
oltiin, ja sitten tuota se oli se töihin lähtö sinne linjan rakennukseen, se
huvireissulle lähtö, niin sillon saatiin kaikki uuvet varusteet. Siinä kävi
päivee ennen toinen ryhmä, se sai sillon kaikki varusteet ja uuvet. Sitten kun
myö huomenna suatiin tuas uuvet. Siihen asti siviilit piällä.
P.A: Olikos ne ihan pakkasta vasten ne varusteet?
Eetu: Oli, ihan uuvet armeijan sarkapuvut.
P.A: Ja karvahattu?
Eetu: Karvahattu. Ja flanellialusvaatteet uuvet. Myö
oltiin herrasmiehiä. Vaan toiset jäi sen komppanian miehet vielä omiin
kamppeisiin. Miten kauvan ne lie ollu vaan myö saatiin sillon koko ryhmä. Uuvet
ihan, mantteelit ja takit ja housut.
P.A: No, miten jäittekös te sitten, Kalle, ihan
kesävarusteille talven armoille sinne vai jakoko ne täydennyksenä sitten
karvasempaa?
Kalle: No, ei, ei siihen mennessä vielä kerinnä
tulla. Minä olin ainakin niissä varusteissa, mitkä minulla oli. Kun lähettiin,
kun alako se leikki.
P.A: Sinä olit juukalaisten komppaniassa vielä
silloin talvisodan aikaan, kun menitte linjaan?
Kalle: Kyllä
P.A: Menittekö te sellaiseen aikaan, että tuota,
siellä sota oli jo käynnissä taikka taistelut käynnissä vai tuota joko te
olitte siellä ennen?
Kalle: Kyllä olin, myö olimme Loimolassa kansa
sillon, kun alako se.
P.A: Samassa paikassa?
Eetu: Niin, samalla kylällä.
Kalle: Niin.
Eetu: Vaan eri paikoissa. En minä nähnyt ketään
juukalaista, se sattu niin.
Kalle: Ja tuota, siitä jouvuimme lähtemään Suojärvelle päin. Siitä mäntiin
Suojärvelle päin aika pitkälti, sitten sitä alako tulla jo tykinammuksia
vastaan ja siitä sitten päräytettiin Tiitsajalle
ja siinä otettiin vuorokausi taikka päivä yhteen, kyllä siinä Tiitsajalla.
P.A: Mennäänpäs nyt pikkusen sellaiseen
siviilimäiseen tunnelmaan välillä, kun siinä nyt ensimmäiset taistelukokemukset
olivat jo lähellä, niin varmasti siinä teki mieli vähän kirjoitella kotiin.
Minkäslaista se kotiin kirjoittaminen siihen aikaan oli? Kärsikö sitä puhua,
missä oltiin?
Eetu, Kalle: Ei, ei sitä.
Eetu: Kyllä minä kirjotin, ja tuota, äitille, jotta
laittas vähän rahhaa ja se oli laittana. Mutta minä olin jo siellä ulkomailla.
Siinä oli vielä semmonen, kun tuota, minussa oli vähän semmosta lensuu ja
kuumetta sillon aamusella. Ryhmänjohtaja sano, jotta ei oo pakko lähtee, hiän
miäree toisen. Minä sanon jotta en, ei jotta ne purnovaa, niin kuin sitä
tehtiin armeijassa. Ja minä kiärin ne sivilivuatteeni hyvään nyyttiin ja äitin
nimen ja osotteen kirjotin ja sanon, jotta laittoote tuosta, jotta tämä on
mulla viimenen reissu. Näin se huastokkii.
Kalle: (naurua)
Eetu: Ei viimenen ollu, vaan tavallaan sillon oli,
jotta se oli. Niin mikä lie se juohuttana mieleen, jotta se sillä tavalla
huastatti. Poijat nauro kyllä makkeesti. Ei ne sitten oo ennee naurana
iltasella.
P.A: No millaista se sinun yhteydenpito kotiin oli
sieltä?
Kalle: No kyllä minä siinä vähän ennen kirjottelin
ja kirjotin kirjeen kotiin, niin sillon justiin, kun tuota saavuttiin, kun peräännyttiin
Kollaalle Piitsojalta. Kyllä sillon kirjotin kotiin kirjeen ja se oli viimenen
kirje kotiin talvisovan aikana.
P.A: Minkäslaisia ohjeita semmosta kirjettä varten
siellä sitten annettiin?
Kalle: No ei, ei tietysti mitään ohjeita meille
annettu, muuta kun tuota, ei mitään paikannimiä niissä mainittu muuta kun.
Sehän oli semmosta, yleistä sota-aikana, että ei siellä paikannimiä kirjeissä
mainittu. Taikka jos niitä mainitsi, sensuuri voi mustata ne paikat.
Eetu: Niinhän ne teki.
Kalle: Turhapa niitä oli siihen mainita.
P.A: No niin. Sinä mainitsit, että teillä sitten
siirryttiin taaksepäin ja tultiin Kollaalle. Kollaa on yksi talvisodan
tunnetuimmista taistelupaikoista. Mitenkäs Eetu, sivusiko se sinun sotasi
Kollaata millään tavalla?
Eetu: No ei mitenkään muuten, töissä kulettiin ennen
sitä tapahtumaa siellä. Kaikenlaista tehtiin. Myöhän käytiin komennuksella
monena, monella viikolla ennen kuin tuli se reissu. Siellähän tiettivät
semmosia poteroita ja niitä laavuksia tehtiin. Ei tavallisia linnotustöitä
eivät tiettänä sillon oekein. Se oli semmosta. Vaan kuitenkin käytiin,
siellähän kulettiin ryhmittäin jatkuvasti.
P.A: No niin. Me voisimmekin mennä näihin
varsinaisten tapahtumien keskelle tämän alkuvalmistelun jälkeen,
alkukeskustelun jälkeen. Mitkä olivat Eetu sinulle sellaiset paikat
talvisodasta, jotka jäivät noin parhaiten mieleen semmoisina mieleenpainuvina
paikkoina?
Eetu: No, se nyt ensin jäi se, kun lähettiin, niin Marokon kauhu oli se Juutilainen, tuli ratsulla metästä ja
meijät pysäytti. Ja kielti mänemästä, sano, jotta uskoo, että se on nyt totta.
Vaan kun meillä oli nuori vänrikki, niin tuota, se ei uskonu. Se kun oli
pikkusen, erotti, se on niin kuin rohtoo ottana. Vaan eihän se humalassa ollu, ratsun
selässä pysy. No siinä poijat supitti, jotta pitäsi vänskälle sanoo, jotta
tupakoijaan vähän aikaa. No minä sanoo hotasin, että eiköhän vetästä tupakat ja
sitten lähetään. No se vänrikki, kun oli nuori (naurua), se kiros vielä ja
sano, jotta joka mies autoon ja hiljaa. No minä sitten heti sanon, että eihän
tässä pelota muitakaan, ka männään vain. Ja sitten Juutilainen sano, jotta
tuota, pitkä halkopino on heti, niin sen piässä on parivartio, siltä kysyy. No
ne sano, että ei sen kummempoo, jotta tykillä on ampuna ja ei muuta, hiljasta
muuten. No siitähän sitä ei hyvin keritty ajjoo, kun rupes hiljasuus häipymään
sitten. Suolle piästiin, tuota siinä, niin sillä oli komppania, sehän puisti
sitten niin kuin suassa konsanaan. Ja siitähän hyppi autosta, myö sylikkäin
istuttiin, minä olin koppii vasten. Ensin meitä kolome oli rinnasta, toiset
sylissä. Minä piäsin sitten viimeksi tielle siitä ja. Oli siinä yksi auton
lavalla. Ja se oli koko ajan. Niin tuota minä hyppäsin tielle ja ensin menin
auton takapyörän kohtaan, mutta sitten järki leikkasi, jotta siirryn ojaan. Ja
niinhän minä siirryin sinne. Sittenhän ne tuli ja nosteli minut, otti täältä
niskasta ja takapuolesta. Ne näenikkään ylös nostivat eivätkä kiäntänä eivätkä
mittään virkkana. Laskivat takasin.
P.A: Venäläiset?
Eetu: Venäläiset. Sitten mänivät asemiin ja
sittenhän ne puisti uuvestaan tulta. Ja minun kohalla kolome haavottunutta oli,
ne sitten vaikeni kerralla siinä, ne kun ampu ihan tien pintoo pitkin. Tulena
mäni. Minä kun katon sen, penkka oli suojana ja tie alempana. No sittenhän
siinä jokin aika mäni, ne tuli ja ylös. Vänrikki oli jo ylläällä, ja sitten kun
oli ne tukirauvat jokaisella rinnassa ja selässä, kolmas tarkasti ne. Meillä
oli vielä ne kaasunaamarit, ne piti olla, se repäs hihnat poikki, niin siinä
sitten se vänrikki kahto minnuun, kun oli siinä neljän metrin väli meilä, niin
sano kolmasti, että hän oli aasi. Vaan se oli myöhästä. Ja sitten siinä oli
yksi Immonen, nimmee en enää muista, mutta sillä oli männy reisistä kummastaan
läpi ja rinnasta tästä. Sille minä sanon, jotta nouse ylös, jos jaksat, jotta
näkkööt, jotta oot elossa. Se nousi istumaan vaan ei mitään puhuna. veri tuli
suusta ja nenästä. Vaan se tuli Suomeen sitten. Helsinkiin tuli sitten kun myö
pois piästiin. Lavalla, tavallaan liikuntakyvytön oli sitten.
P.A: Missä tämä tapahtui?
Eetu: Hyrsylän mutka.
P.A: Sinä siirryit suoraan Loimulasta sinne
Hyrsylään?
Eetu: Niin, siinä käytiin Suvilahessa vain suojeluskuntatalolla, mikä osti karamellii, mikä
tupakkaa, muuta ei sitten kuin pysäykset oli siinä.
P.A: Ja siitä alkoi sinun vankimatkasi?
Eetu: Siitä lähettiin.
P.A: Tuota, minkäslainen tarina sinulla Kalle näistä
asioista sitten on?
Kalle: No se oli meillä sellaista, kun jouvuttiin
vetäytymään Piitsojalta aivan soita myöten Kollaalle. Se oli pitkä matka ja
meillä oli kantain konekiväärit kuljetettavana. Ei jaksettu kantaa, ne jäi
sinne välille. Niin myö tultiin Kollaalle ja siinä yön seutu levättiin. Ja
huomenna joukkueen vahvuuvella myö lähettiin hakemaan niitä konekivääreitä
salolta. Kyllä myö sinne piästiin, jotta tuota,
suatiin se ja sitten oli ahkio mukana, jotta suatiin konekivääri.
Konekivääri tulikin ahkiossa ja lähettiin takasin tulemaan ja ilta oli sitten
jo pimmee, tultiin. Meillä oli varmistus takana ja eessä kanssa ja muutaman
suon laijassa tuli poijat jälessä ja sano, että ne on meijän takana siinä
suolla, venäläiset.
P.A: Ketä poikia siinä oli mukana? Muistatko vielä
nimen, ne on varmaan näitä juukalaisia ollut?
Kalle: No olihan niitä, paljon on häipynyt niistä.
Muistaakseni tuo Aatu Ovaskainen
Sorveuksesta, se taisi olla siinä. Sitten näitä on kuollut paljon niitä
poikia, jotka siinä oli. Siinä sitten tuota, kun ne tulivat ja sanoivat, jotta
meijän takana, niin tietäähän koko sen aijan joukkue, joka meitä oli, se hajosi
korpeen. Ja meiltä joukkueen johtaja katosi siinä ja varajohtaja. Ei löyvetty
näitä mistään, ne lähti piiloon. Ja kun polulla oli hyvin paha hiihtee, niin
myö pantiin sukset ahkioon piälle. Ja siinä myö mäntiin jonkun matkaa. Ne
sukset oli vielä siinä ahkion piällä ja mäntiin ja ruvettiin siellä, jotta
suksille ja lähetään hiihtämään. Minun suksiipa ei ollut. Niin minä sanoin
pojille, jotta ne oli tuossa, kun pysähyttiin, jotta tuota, minä käyn hakemassa sukset, jotta enhän minä
voi miten jalan tiälä kualoo, kun oon teijän mukana. Se on mahottomuus. Jotta
ne ei oo kaukana tuossa eikä ne ettäänä ollu. Minä menin sinne ja koppasin
sukset kainaloon. Ei siinä ollu sen kummempia ja minä juoksin takasin jäläkiini
myöten. Niitä kavereita ei enää kuuluna. Ne oli lähtenä sillä aikana vetämään.
Ja kun siinä joukkueen verran korvessa kuusikossa miestä hiihti mikä minnekin. Kylläpä
siinä pimeessä yössä oli vaikee saaha jäläkee, minnekä ne mahto männä.
Eetu: Ja entiset vaot sitten.
Kalle: Niin, siinäpä sitä mäni yö mulla korvessa.
Siitä läksin uamulla jäläkeen, vaan sitten siellä ei enää sopina kulukemaan.
Piti minun lähteä kiertämään ja sitten jouvuin eksyksiin. Lunta vielä rupesi
satamaan, ja tuota, ei aurinkoo eikä mitään nähnynnä. Minä eksyn. Minä hiihin
sen päivän ja seuraavan yön. Huomenna minä muutamalta kankaalta laskin
myötämäkeen suksella, niin, sylliin.
P.A: Naapurin syliin?
Kalle: Niin.
P.A: Ja se alkoi siitä sinun.
Kalle: Siitä se alako. Kyllä minä olin lähellä
linjoja, kun siitä veivät tiepuoleen sitten maantien varteen sinne, niin tuota,
venäläisten tykistö ampu yli siitä. Ammunta kun kuulu niin selevään ja josta minä vähän suuntoo sain. Ei se vain
sattuna onnistumaan.
Eetu: Niin, se on vaikeeta.
P.A: Tuota, muistatko päivämäärän, Eetu, milloinka
sinä jouduit vangiksi?
Eetu: No, se oli kolomaskymmenes päivä kello
kymmenen. Se pysyy mielessä niin kauan.
P.A: Marras?
Eetu: Marraskuuta
P.A: Vuonna 1939. Ja sinulla oli?
Kalle: Kuuvees päivä joulukuuta.
P.A: Elikkä viikon ero oli siis pojilla tässä.
Eetu, Kalle: Niin
P.A: No se taival sitten sinne vankileirille oli
tietysti oma historiansa. Mitä sinulle on jäänyt mieleen siitä taipaleesta? Jos
muistaisit semmoisia mielialoja ja muita sellaisia, niin ne olisi mukavia
kuulla.
Eetu: Niin, sehän oli jo alakuun, monellehan se oli,
ainakin kolome poikoo muistan, jotta niistä ei puhetta tullut enspäivänä
ollenkaan. Ne mäni niin. Vaan nimiä en muista. No siitä lähettiin ja pikku puro
oli, myöhän jonossa mäntiin ja aina oli meitä, tuota, kolome miestä vartijan
välissä ja sivullahan niitä oli monta. Ja sen muistan, kun siinä pikku purossa
se sotilas, venäläinen, putosi puroon (naurua), myö nykästiin kulukiissaan
ylös. Se kastu ihan, jalakopuolelta. No matkoo jatkettiin ja sitten tuli isompi
joki. Siinä oli lossi, siihen tehty semmonen käsilossi. Siinä oli vain kaksi
miestä meitä suattamassa ja siinä minä sanon poijille, että nyt olisi tilaisuus
jos piäsis, vaan mitä kun oli kahtapuolelta joen majotuksia, jotta hetihän oli
kiikissä. Siitä vain mäntiin rajavartioston kämpälle ja siihen aitoviereen
lumelle istumaan. Ja siinä istuttiin iltapimeeseen. Ei suana liikutttoo mitään,
se oli heti kivääri kohti. Siinä oli pisin aika. Myö istuttiin sen vänrikin
kanssa.jatkuu… kasetin toinen puoli osassa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti